Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko synnytyksestä seurata PSTD?
18.10.2013 |
Synnytyksestäni on vuosi ja olen nyt vasta alkanut purkaa sitä itselleni. En ole puhunut surkeasta kokemuksestani kenellekään, neuvolassa totesin että oli ihan hyvä kokemus ja "palkkio" hyvä, kuten kuuluu. Teki mieli juosta vessaan huutamaan ja oksentamaan.
Nyt ahkerasti mietiskeltyäni en ole voinut olla henkisesti terve kuukausiin... Välittömästi lapsivuodeosastolla muistan olleeni hyvin sekava, itkin suihkussa yksikseni hysteerisesti ja halusin avata ranteet siinä paikassa. Hoitajille ja lääkäreille kerroin synnytyksen menneen ok, ja toivoin vain pikaista kotiutumista. Lasta kohtaan en tuntenut mitään muuta kuin lievää hoitovelvollisuutta. Muistikuvat on hieman hataria, mutta muistan etten viikkoon vaihtanut edes vaippaa, vaan sen tekivät kätilöt ja isä. Katsoin vaan sitä vauvaa ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten tuntenut mitään. Tuntui hyvältä että hoitajat veivät sen pois välillä...
En pystynyt puhumaan synnytyksestä mitään moneen kuukauteen, en pystynyt edes ajattelemaan sitä ilman että tuli kauhea pahoinvoinnin aalto ja tuntui että järki lähtee. Siitä huolimatta kuvia liukui mieleen vähän väliä. Pahinta oli iltaisin ennen nukahtamista, tuntui että paskakokemus vyöryy päälle ja hukuttaa kaiken. Keksin pakonomaisesti muuta tekemistä, vältin nukkumaanmenoa ja kärsin unettomuudesta. Kävin kierroksilla ja ulkopuolisten silmin varmaan toivuin synnytyksestä hyvin - suorastaan pakkomielteistä virtaa riitti. Siivosin, järjestin ristiäisiä suurella tohinalla jne.
Kohdistin omaan kroppaani kovaa vihaa. Saatoin olla käymättä viikon suihkussa, koska en kyennyt koskemaan itseäni. En pystynyt katsomaan itseäni peilistä kuukausiin. En kyennyt lähtemään vaateostoksille, se olisi vaatinut turhaa omaan kehoon koskemista, sovittamista jne. Ja tuntui että tämä vieras, huono keho ei ansaitse edes vaatteita... Turha kai sanoa, etten myöskään pystynyt seksiin, olisiko ollut puolen vuoden päästä ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että jos tulen vahingossa raskaaksi, tapan itseni ennenkuin synnytän.
Vihasin, inhosin vartaloani niin että tuntui kuin hajoaisin, halusin kuolla että pääsisin pois "vankilastani".
Noin kolme kuukautta synnytyksestä iltaiset synnytyskauhukuvat muuttuivat kuolemanajatuksiksi. En suunnitellut suoranaisesti itsemurhaa, voisiko sanoa että kuolemankaipuu ja -pelko vuorottelivat.
Koin epämääräisiä kipuja vatsanalueella jatkuvasti ja tuntui, että synnytyksen ajattelu pahensi niitä.
Välttelin jopa raskaana olevia tuttujani, heidän pyöreät olemuksensa saivat minut säälimään, voimaan fyysisesti pahoin jne. Tietenkin yritin kaikkeni ettei kukaan huomaa suhtautumistani :( Onneksi olenkin aika hyvä kätkemään tunteeni.
Tässäpä muutamia muistamiani tunnelmia. Ymmärsin kyllä etten ole ihan kunnossa, ja ettei ole normaalia tuntea näin, mutta en näistä vielä uskaltanut lähteä puhumaan minnekään. En edes omalle miehelleni (nyt tuntuu että parempi jos ei sekään siellä edes olisi ollut!).
Vauva onneksi kehittyy hienosti, on aurinkoinen kullanmuru ja aloinhan minä sitä rakastaa kovasti sitten ajallaan. Hänellä on myös ollut lisäkseni paljon muita läheisiä, ja on saanut hoivaa ja huomiota yllin kyllin!
Neuvolassa käynti ei ole enää samanlaista painajaista kuin ennen, koska synnyttämisestä ei luojan kiitos enää mainita. Aluksi olisin halunnut jättää koko käynnit väliin sen varalta, että joutuu puhumaan. En missään tapauksessa halunnut, että joudun puhumaan yhtään kenellekään, yli yksi lause aiheesta aiheutti minussa hysteerisen itkun.
Onko kukaan kokenut näin kauhean voimakasta ja kaikennielevää traumaa synnytyksestä? Jälkikäteen olen miettinyt että olisiko tässä voinut olla kyse posttraumaattisesta stressireaktiosta.
Ja synnytysjeesukset ihanine kokemuksineen toivottavasti älyävät pysyä ketjusta helvetin kaukana...
Kommentit (26)
[quote author="Vierailija" time="19.10.2013 klo 11:10"]
En tiedä onko se ymmärrettävää, mutta minä en halua alkaa avautumaan elämäni paskimmasta kokemuksesta ventovieraalla (usein yltiöpositiiviselle, aaarg) ihmiselle. En varmasti, kun en siitä avaudu edes lähimmille ihmisillekään.
ap
[/quote]
Ap, miten kuvittelet että täydellisessä maailmassakaan kukaan voisi sinua auttaa jos et itse saa suutasi auki missään etkä kenellekään? Voit märehtiä traumaa etkä pääse asiassa koskaan eteenpäin. Tai otat ja etsit apua jostain, löydät sen terapeutin, joka sulle kelpaa ja sittenkin IHAN ITSE joudut tekemään sen ajatustyön, jolla opit elämään oman synnytyskokemuksesi ja sen herättämien tunteiden kanssa. Synnytys ei millään konstilla katoa eikä katoa kokemasi kauhu ja pahaolo. Mutta voit oppia uudet ajatuskuviot, jolla näet että olet selvinnyt asiasta ja pystyt elämään sen kokemuksen kanssa. Mitään rokotusta tai pikalääkettä ei ole
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20 on ihan oikeassa. Hoitohenkilökunta ei ole tunnistanut ongelmiasi, koska itse pyrit aktiivisesti salaamaan ne, ja olet päättänyt ettei kukaan voi sinua auttaa.
Toki hoitohenkilökunnalla olisi pitänyt olla parempia keinoja tarttua näihin asioihin.
Oireesi kuulostavat psykoottisilta. Kerrot että olet kokenut hoitajien vainoavan sinua, tarkkailevan ja antavan epämääräisiä lääkkeitä. Sinulla on ollut erilaisia harhoja liittyen mm. omaan kehoosi ja lääkärin kasvojen hahmottamiseen. Todellisuutesi on selkeästi alkanut hajota. Nämä ovat hyvin tyypillisiä psykoosin oireita.
Oli diagnoosi mikä tahansa, tärkeintä olisi, että hakisit nyt apua itsellesi. Selvästi alat olemaan siihen valmiimpi nyt. Avun hakeminen on ehdottoman tärkeää sekä itsesi, lapsesi ja koko perheesi kannalta. Hoitamattomina mielenterveysongelmat vain pahenevat, ja psykoosi uusiutuessaan saattaa olla entistä vakavampi ja lamauttavampi, varsinkin jos edellistä ei ole käsitelty eikä hoidettu mitenkään.
Hyötyisit varmasti jonkinlaisesta keskustelu terapiasta.
Minusta hyvinkin voisi olla. Synnytys voi kuitenkin olla erittäin raju tapahtuma ja siinähän on yhä nykyään kohtalainen riski hengen menetyksestä. Vaikka se harvinaista onkin nykyaikana, silti yksi vaarallisimpia hetkiä terveen nuoren tai keski-ikäisen naisen elämässä. Ei siis mikään ihme, jos siitä tulee traumoja.
Luin jostain, että jossain maassa olisi tutkittu suurelle osalle tulee synnytyksestä traumoja, jotka ovat vastaavia kuin sodassa olleiden traumat. (Olisiko ollut Israel? Siellä tämä olisi aika "helppo" tutkia, sillä maassa hyvin suuri osa on ollut jossain taistelussa.)
[quote author="Vierailija" time="19.10.2013 klo 12:58"]
[quote author="Vierailija" time="19.10.2013 klo 11:10"]
En tiedä onko se ymmärrettävää, mutta minä en halua alkaa avautumaan elämäni paskimmasta kokemuksesta ventovieraalla (usein yltiöpositiiviselle, aaarg) ihmiselle. En varmasti, kun en siitä avaudu edes lähimmille ihmisillekään.
ap
[/quote]
Ap, miten kuvittelet että täydellisessä maailmassakaan kukaan voisi sinua auttaa jos et itse saa suutasi auki missään etkä kenellekään? Voit märehtiä traumaa etkä pääse asiassa koskaan eteenpäin. Tai otat ja etsit apua jostain, löydät sen terapeutin, joka sulle kelpaa ja sittenkin IHAN ITSE joudut tekemään sen ajatustyön, jolla opit elämään oman synnytyskokemuksesi ja sen herättämien tunteiden kanssa. Synnytys ei millään konstilla katoa eikä katoa kokemasi kauhu ja pahaolo. Mutta voit oppia uudet ajatuskuviot, jolla näet että olet selvinnyt asiasta ja pystyt elämään sen kokemuksen kanssa. Mitään rokotusta tai pikalääkettä ei ole
[/quote]
No kiitosta vaan, tuossa on juuri se asenne, josta ei varmasti ole mitään apua. Kyllä se on helppo sanoa, ja olet oikeassa, kynnys nyt vaan on korkea. Mitään apua en ole saanut tähän astikaan niillä 15-20 minuutin neuvolakerroilla.
Minä en kuvittele saavani tähän rokotetta tai ihmelääkettä, tiedän että itse mun on ajatustyötä tehtävä. IHAN ITSE. Saitko jossain kohdassa toisen kuvan? Suoraan sanoen mä en jaksa uskoa, että näihin heti synnytyksen jälkeisiin kokemuksiin ylipäätään on mitään apua mistään terapiasta, etenkään enää. Jossain vaiheessa se on varmaan kuitenkin lähiaikoina tehtävä tiettäväksi neuvolaan että mulla oli tuollaista sekavuutta, jos sillä on mahdollisuus uusiutua. Väitän ettei neuvola sille kyllä voi hevon kukkua parin kuukauden ja pitempienkin käyntivälien kanssa, vaan osoite taitaa silloin olla päivystys...
Synnytyskertomuksen ajattelin tilata, ja kysyä ehkä nyt ensi alkuun, pystyykö joku käymään sen läpi kanssani. Vaikka ajatus oksettaa todella paljon.
Vähän jäin miettimään tuota vittuiluasi siitä, miten ei saa suutaan auki missään tai kenellekään. Mä en todellakaan saanut suutani auki siinä synnytyksen jälkeen, vaikka olimme siellä yli viikon. Jos mulla oli psykoosi tai muu diagnosoitava sekavuustila, niin oletan ettei sitä nyt voi odottaakaan...
Olimme yli viikon siis lapsivuodeosastolla, sillä vauvalla todettiin antibioottihoitoa vaativa infektio ennen kotiinlähtöä. Tila ei ollut mitenkään erityisen vakava, mutta lääkityksen tiheyden takia meidän oli oltava osastolla.
Pahin kauhukuva vauvan "viemisestä" todella tapahtui - vauva vietiin lastenosastolle aluksi lyhyeksi aikaa. Muistan että sen jälkeen sekava vaeltelu sairaalan käytävillä yöaikaan alkoi. En ole varma, miksi karkailin, saatoin etsiä vauvaa.
Tässä kohtaa tietylla tapaa tiesin, että vauva on turvassa toisella osastolla ja häntä hoidetaan hyvin. Toisaalta tunsin, että lapsivuodeosaston hoitajat olivat ottaneet vauvan minulta pois, ja selasivat tietojani yrittäen löytää jotakin syytä, miksi vauvaa ei tarvitsisi palauttaa. Voit arvata, että sekavassa mielessäni en todellakaan ajatellut kertoa, että päässä ehkä vippaa, jotta heidän ei ainakaan tarvitse luovuttaa vauvaa takaisin. Sori, minkään maailman järkipuhe ei olisi varmaan auttanut. En ylipäätään tajunnut selkeästi mitä tapahtui, ja miksi, ja todellakin tunsin miten hoitajilla oli salaliitto mun vauvan lopulliseksi poisottamiseksi.
Kun vauva palasi mun kanssani samalle osastolle, hoitajat veivät kahtena yönä vauvan pois kun nukuin, jotta saisin nukkua. Sanoivat että eivät viitsineet herättää kertoakseen. Yhden kerran oli jätetty lappu että vauva on viety hoidettavaksi. Tämä oli ihan kamalaa. Vaikka ymmärrän nyt täysipäisempänä ihan hyvin!
No tämän jälkeen kotiuduttuamme tuo sekavuustila haihtui aika nopeasti, tai tälläinen tuntuma mulla on. Vauvan kanssa emme olleet kahdestaan vaan mies oli useamman kuukauden sovitusti palkattomalla vapaalla. Kotona suljin tuon synnytyksen ja välittömästi sen jälkeiset tapahtumat kuukausiksi pois, että jaksaisin. Tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta se taitaa olla kyllä aika tavallista!
Sitten seurasi nuo pitkät kuukaudet näiden ongelmien kanssa, joita arvelen stressireaktioksi. Oli tarpeeksi selviämistä muutenkin.
Nyt on se hetki, kun mun on aika alkaa kerimään tätä hiljalleen ja omaan tahtiini. En usko, että kiireellä voi ylipäätään saada mitään aikaiseksi. Asioiden käsittely edes terapiakuntoon vie joskus aikaa, jos asioihin ei päästä puuttumaan ihan saman tien ja siinä hetkessä. Tiedän asioista jotain, koska olen itsekin terveydenhuollossa töissä ja työskennellyt vähän vastaavien tapausten kanssa (mutta en missään synnytykseen tai lapsensaantiin liittyvissä). Niin merkillistä se on, että kun omassa päässä heilahtaa, näköjään mikään ei soita kelloa! :)
ap
Mulla on PTSD perheväkivallan seurauksena lapsuudessa, aloin saamaan noin 10 vuoden ikäisenä poissaolokohtauksia. Minulla epäiltiin aivokasvainta mutta mangeettikuvassa ei löytynyt mitään, lääkäri oli sitä mieltä että kohtaukset ovat epileptisiä ja niitä jäätiin seuraamaan. Kohtauksia tuli noin 10 vuoden ajan ja olin koko ajan "vireystilassa" näin painajasia lapsuudestani enkä pystynyt läpikäymään tapahtuneita. Suurin osa oli pyyhkiytynyt mielestäni, lääkärin mukaan keho voi toimia näin trauman sattuessa. Sain kuitenkin masennuslääkityksen ja kohtaukset loppuivat kuin seinään ja minulla diaknosoitiin ptsd. Halusin vain kertoa oman kokemukseni, paljon voimia sinulle toivittavasti saat jotain selkoa tilanteeseen, uskon että asian läpikäyminen auttaa.
Alue: Aihe vapaa
Niin se on varmasti totta, että mun kannattaisi puhua jossakin. Pelkään vain että käy juuri noin, kuin numerolle 18, että mitään apua ei tule. Kunnan resurssit tietäen toimenpiteenä voi olla pelkkä lastensuojeluilmoitus, jota taas en haluaisi. Olen käsittänyt, että kaikista vaikeista mielenhäiriöistä vauvaperheessä kyllä tehdään ennakoiva ilmoitus ihan lakisääteisesti, sitä en tiedä että tehdäänkö myös menneistä?
Sinällään mulla ei ole ilmoitusta vastaan mitään, mutta sosiaalitätien kanssa en halua minkäänlaista yhteyttä, nyt enää tässä vaiheessa ainakaan. Varsinkaan, jos se jää ainoaksi "avuksi".
Neuvolan olen kokenut muutenkin täysin turhaksi, ainoa hyöty on olleet rokotukset. Mistään siellä ei ikinä puhuta, tosin on se ollut niinkin, että minä itse en ole puhunut. Yhtäkaikki käynnit keskittyvät aina vain samoihin asioihin - paino ja uni (miten vauva nukkuu).
Alussa muistan että tehtiin masennustesti ja siitä hieman juteltiin, masennusta mulla ei ollut. Terveydenhoitaja kertoi, minkälainen on masennus, ja minkälaisia tuntemuksia siinä on. Mistään vakavammasta, tai traumoista ei ole mainittu sanallakaan.
Mutta sen alun jälkeen ei kyllä ole keskusteltu yhtään mistään muusta, kuin mitattu kasvu ja kysytty joka kerta, miten vauva nukkuu (koskaan en ole väsymystäni valittanut, kun sitä ei varsinaisesti ole. Silti joka kerta tulee uniohjeita, vaikkei minun nähdäkseni ole isoja pulmia). Joka kerta toivon pääseväni sieltä vain nopeasti pois. En tiedä mistä se johtuu, petyin kovasti neuvolaan jo raskausaikana. Mitään tukea ei kyllä herunut (mulla oli aika vaikea raskaus), terveydenhoitajat vain vaihtuivat jatkuvasti, ja viimein vaihtui koko neuvola. Joka kerta edessä oli uusi ihminen. Ja samahan on nyt jonkin verran jatkunut, lääkäri on joka kerta uusi, ja varmaan puolilla käynneistä myös th on eri.
En tiedä onko se ymmärrettävää, mutta minä en halua alkaa avautumaan elämäni paskimmasta kokemuksesta ventovieraalla (usein yltiöpositiiviselle, aaarg) ihmiselle. En varmasti, kun en siitä avaudu edes lähimmille ihmisillekään. Tämmöistähän tämä terveydenhuolto nykyisin on, ei siitä terveydenhoitohenkilökuntaa voi syyttää.
ap