Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko synnytyksestä seurata PSTD?
18.10.2013 |
Synnytyksestäni on vuosi ja olen nyt vasta alkanut purkaa sitä itselleni. En ole puhunut surkeasta kokemuksestani kenellekään, neuvolassa totesin että oli ihan hyvä kokemus ja "palkkio" hyvä, kuten kuuluu. Teki mieli juosta vessaan huutamaan ja oksentamaan.
Nyt ahkerasti mietiskeltyäni en ole voinut olla henkisesti terve kuukausiin... Välittömästi lapsivuodeosastolla muistan olleeni hyvin sekava, itkin suihkussa yksikseni hysteerisesti ja halusin avata ranteet siinä paikassa. Hoitajille ja lääkäreille kerroin synnytyksen menneen ok, ja toivoin vain pikaista kotiutumista. Lasta kohtaan en tuntenut mitään muuta kuin lievää hoitovelvollisuutta. Muistikuvat on hieman hataria, mutta muistan etten viikkoon vaihtanut edes vaippaa, vaan sen tekivät kätilöt ja isä. Katsoin vaan sitä vauvaa ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten tuntenut mitään. Tuntui hyvältä että hoitajat veivät sen pois välillä...
En pystynyt puhumaan synnytyksestä mitään moneen kuukauteen, en pystynyt edes ajattelemaan sitä ilman että tuli kauhea pahoinvoinnin aalto ja tuntui että järki lähtee. Siitä huolimatta kuvia liukui mieleen vähän väliä. Pahinta oli iltaisin ennen nukahtamista, tuntui että paskakokemus vyöryy päälle ja hukuttaa kaiken. Keksin pakonomaisesti muuta tekemistä, vältin nukkumaanmenoa ja kärsin unettomuudesta. Kävin kierroksilla ja ulkopuolisten silmin varmaan toivuin synnytyksestä hyvin - suorastaan pakkomielteistä virtaa riitti. Siivosin, järjestin ristiäisiä suurella tohinalla jne.
Kohdistin omaan kroppaani kovaa vihaa. Saatoin olla käymättä viikon suihkussa, koska en kyennyt koskemaan itseäni. En pystynyt katsomaan itseäni peilistä kuukausiin. En kyennyt lähtemään vaateostoksille, se olisi vaatinut turhaa omaan kehoon koskemista, sovittamista jne. Ja tuntui että tämä vieras, huono keho ei ansaitse edes vaatteita... Turha kai sanoa, etten myöskään pystynyt seksiin, olisiko ollut puolen vuoden päästä ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että jos tulen vahingossa raskaaksi, tapan itseni ennenkuin synnytän.
Vihasin, inhosin vartaloani niin että tuntui kuin hajoaisin, halusin kuolla että pääsisin pois "vankilastani".
Noin kolme kuukautta synnytyksestä iltaiset synnytyskauhukuvat muuttuivat kuolemanajatuksiksi. En suunnitellut suoranaisesti itsemurhaa, voisiko sanoa että kuolemankaipuu ja -pelko vuorottelivat.
Koin epämääräisiä kipuja vatsanalueella jatkuvasti ja tuntui, että synnytyksen ajattelu pahensi niitä.
Välttelin jopa raskaana olevia tuttujani, heidän pyöreät olemuksensa saivat minut säälimään, voimaan fyysisesti pahoin jne. Tietenkin yritin kaikkeni ettei kukaan huomaa suhtautumistani :( Onneksi olenkin aika hyvä kätkemään tunteeni.
Tässäpä muutamia muistamiani tunnelmia. Ymmärsin kyllä etten ole ihan kunnossa, ja ettei ole normaalia tuntea näin, mutta en näistä vielä uskaltanut lähteä puhumaan minnekään. En edes omalle miehelleni (nyt tuntuu että parempi jos ei sekään siellä edes olisi ollut!).
Vauva onneksi kehittyy hienosti, on aurinkoinen kullanmuru ja aloinhan minä sitä rakastaa kovasti sitten ajallaan. Hänellä on myös ollut lisäkseni paljon muita läheisiä, ja on saanut hoivaa ja huomiota yllin kyllin!
Neuvolassa käynti ei ole enää samanlaista painajaista kuin ennen, koska synnyttämisestä ei luojan kiitos enää mainita. Aluksi olisin halunnut jättää koko käynnit väliin sen varalta, että joutuu puhumaan. En missään tapauksessa halunnut, että joudun puhumaan yhtään kenellekään, yli yksi lause aiheesta aiheutti minussa hysteerisen itkun.
Onko kukaan kokenut näin kauhean voimakasta ja kaikennielevää traumaa synnytyksestä? Jälkikäteen olen miettinyt että olisiko tässä voinut olla kyse posttraumaattisesta stressireaktiosta.
Ja synnytysjeesukset ihanine kokemuksineen toivottavasti älyävät pysyä ketjusta helvetin kaukana...
Kommentit (26)
Niin. Kirjoitin ihan viestin alkuun että olen vasta alkanut purkaa koko kokonaisuutta itselleni. Valitettavasti mulla ei ollut siihen voimia tai halua aiemmin. Voisin syyllistää itseäni siitä, etten tehnyt asialle mitään, mutta toisaalta, kykenen jo miettimään asioita hieman järkiperäisemmin, en syyttäisi siitä ketään muutakaan. Mulle on vielä aika avoinna, miten tästä edetä.
Yltiöpositiivisella en tarkoittanut vierasta, vaan esimerkiksi kotonani käynyttä terveydenhoitajaa. Olin aika tavalla shokissa ja sekaisin, kun tyttö pyyhälsi hihkumaan "Voi miten ihana, onnea, onnea, eikö ole ihanaa kun on oma vauva?!" -tyyliin, eikö elämä nyt hymyile. Ei mitenkään pahalla tietenkään, ja huomaan että neuvolaterkkareiden työ on muuten ihan erittäin vaikeaa! Mutta jos olet itse ihan säpäleinä, se vaatii ajan, ja paikan, ehkä henkilönkin. Uskoisin ettei tätä ole vaikea ymmärtää. Näitä kohtaamisia. En olisi itsekään ikinä uskonut, kuinka paljon hoitajan käytöksellä tai asenteella on merkitystä, myös synnytyksessä! Ja kuinka erilaisille asenteille on omat paikkansa, tämä on tosi hyvä opetus omaa työtäni varten tulevaisuuteen.
Kun avautumisvaiheen kätilö tuli seuraavana aamuna käväisemään kuten ilmeisesti tapana on ja onnitteli, mä ihmettelin. Ihmettelin, että miten tuo voi olla iloinen! Mietin, miten mun pitäisi reagoida siihen positiivisuuteen. Aika merkillistä oikeastaan. Tottakai vauvasta onnitellaan positiivisesti :) Miten jos joku olisi naama nyrpällään laimeasti onnitellut jonkun toisen paremmasta synnytyskokemuksesta ja vauvasta? Mutta ehkä sekin kuvaa mun tunnelmia, että sillä hetkellä ihmettelin, miten kukaan voi iloisesti noin vain onnitella vauvasta? Minä muutuin ikäänkuin kokonaan sen yhden vuorokauden aikana.
Mistäs ne synnytyskertomukset tilataan? Omasta sairaanhoitopiiristä, neuvolan kautta vai mistä? Kuka tietää?
En usko, että se kyllä hirveästi valaisee, postin mukana tulikin aikanaan joku kaavio jossa oli synnytyksen eteneminen pääpiirteissään. Uskaltauduin senkin tarkastamaan vasta muutamien kuukausien päästä, kun saatoin tehdä sen oksentamatta. Se kuitenkin jo helpotti tavallaan hieman. Ilmeisesti synnytyskertomus on joku epikriisin tapainen vai?
Onko kenelläkään omaa kokemusta pelkopolilla tai terapiassa käymisestä huonon synnytyksen jälkeen?
Se mistä itse hyötyisin ehkä eniten, olisi saada syy-seuraus-suhteet järjestykseen, siis rakennettua kokonaisuuden palikat, mikä johti mihinkin. Looginen selitys, miksi näin kävi. Epäilemättä pelkään, ettei sellaista ole olemassa.
Pelkästään asian puiminen terapiaistunnoissa ei varmasti minua auta. Toisia ihmisiä auttaa, mutta tällä asenteella varustettujen kanssa se voi olla ajanhukkaa.
Pelkopoliklinikka voisi olla se paikka käydä synnytyskertomus läpi, lähetteen näyttää saavan neuvolasta. Siellä näkyy olevan myös psykiatrisia sairaanhoitajia, toivon totisesti ettei paikalle saapuisi se psyk.sairaanhoitaja, jonka kanssa lapsivuodeosastolla keskustelin :D Mutta että voi ottaa koville ajatuskin lähteä puimaan tätä asiaa, houkutus vaan yrittää unohtaa on aika suuri... Voimakas pahoinvoinnin aalto valahtaa yli siitä ajatuksesta, että asia olisi "paljastettava" muille (muuten kuin netin välityksellä :) ). Se on sellainen tunne, kuin astuisi pimeään loukkuun? Eikä ole ketään kannattamassa vaan ylös on itse rimpuiltava.
Miten, miten, miten sellainen asia jonka pitäisi olla pohjimmiltaan vain positiivinen, uutta luova ja onnellinen kokemus voikin muuttua tälläiseksi? Ja miksi siitä tuli sellainen juuri minulle? Niihin olisi hyvä löytää vastaus.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.10.2013 klo 08:59"]
Mulla on sen verran paljastava säpo-osoite että en sitä uskalla laittaa :) Mutta kerro sinä 13 ihmeessä vaikka tähän ketjuun sen, minkä pystyt?
Minä en tiedä, oliko tuo psykoositila heti synnytyksen jälkeen, jotakin epänormaalia ihan varmasti. Psykoosi, tai sitten trauman jälkeinen tila, siinäkinhän voi todellisuudentaju heittää pahasti.
Mielenkiintoisen yksityiskohdan muistan synnytyslääkäristäkin tai sen tapaamisesta. Korvien väli taisi tehdä tempun ja muodostaa lääkäriraukasta sen suurimman pahan. Muistan kun hän tuli käymään, koin että hän oli "piirteetön". Ei kuin ihminen, joka on tavallisen näköinen, vaan tavallaan kasvoton. Kuin kasvot olisi, mutta samaan aikaan vain kuin tyhjä taulu. Todella vaikea selittää. Muistan että yritin katsoa häntä tarkkaan, että saisin kiinni jostakin piirteestä tai ilmeestä ja kysyin kuka hän on. Kun sanoin etten muista häntä ollenkaan, lääkäri vastasi vaan että et varmaan muistakaan.
En muista enää mitä juteltiin, varmaan vaan lyhyesti ilmoitin että synnytys meni mun mielestäni ihan hyvin.
Istuin, puhuin, koin että tilanne on ihan vieras ja koitin kovasti nähdä miltä lääkärin "kasvot näyttivät". Todella omituista näin jälkikäteen ajateltuna! Silloin koin tuonkin vähän kummallisena, mutta en ajatellut, että se olisi epänormaalia :)
Saattaisin nyt ajatella kuvitelleeni montakin tapahtumaa, ellei niistä löytyisi tietoa paperilta :)
ap
[/quote]
Tuo on ihan normaalia posttraumaattisen stressireaktion kokeneelle.
Eikö kenelläkään yhtä hankalia oireita? :(
Tekstisi on kuin omasta elämästäni. Tiedät tarkalleen, mitä tarkoitat tekstilläsi. Itse yritin saada apua, mutta kunnallisella puolella ei tähän vaivaan ainakaan meidän kunnassa saanut. Yksityiselle olisi voinut mennä ja yritin selvittää kahdesta paikasta, saisinko apua, mutta sieltä todettiin, etteivät osaa auttaa. Mies ei ymmärrä ja olen lakannut puhumasta asiasta hänen kanssaan, kasaan edelleen kaiken sisääni. Lapsi jo 5v. Teen kamalasti töitä, ettei tarvitsisi ajatella ja toivon, että kuolisin, vaikka en haudo itsemurhaa. Lääkärissä tai hammaslääkärissä en pysty käymään, kun iskee paniikki. Vaatekaupassa käynti on tuskaa ja teen sitä niin harvoin kuin mahdollista.
Ja piti vielä sanoa, että enää ei raskaana olevat ihmiset saa aikaan paniikkireaktiota ja pahoinvointia. nykyään voin jo katsoa ohjelmia, joissa joku synnyttää, ilman että saan paniikin oireita
t.4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotain apua olisit tarvinnut jo ajat sitten...Mutta vaikeaahan se on sitä antaa koska olet koko ajan pitänyt kulissia yllä. Sinuna etsisin nyt hyvän terapeutin ja käsittelisin asian. Huono saattaa vaan pahentaa asioita, kokemusta on.
Ota puheeksi neuvolassa! Muuten kannat tuota möykkyä mukanasi läpi elämäsi ja se pulpahtaa pintaan joskus kun et todellakaan sitä tarvitsisi. Asioista voi päästä yli terapian ( ja kenties lääkityksen) avulla.
Mutta ensimmäinen askel on vaikein; myönnä että tarvitset ja haluat ottaa vastaan apua asian käsittelyyn
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani kokemuksestasi. Synnytyksen jälkeen voi tulla vaikka minkälaisia psyykkisiä oireita. Kyllä minä sinuna, ap, menisin puhumaan jonnekkin tuosta. Olisi hyvä käsitellä asiaa, vaikka se hankalaa olisikin. Käsittelemättömät asiat kun tuppaavat pursuamaan jostain jollakin tavalla ulos ja mitä kovemmin koittaa piilottaa, niin sitä helpommin ne aiheuttavat muita ongelmia.
Saanko olla utelias, oliko synnytyksessä jotain erityisen dramaattista? Saitko mitenkään jälkikäteen keskusteltua tapahtumien kulusta? Onko sinulla minkälainen menneisyys muuten? Onko tapahtunut mitään sellaista, että aivosi ikäänkuin "loksahtaisivat" samaan huonoon lokeroon?
Kyllä minustakin tuntui, että sekoan, mutta ihan eri tavalla. Tuntui, etten tunne itseäni omaksi itsekseni, synnytys meni hienosti, mutta vauva ahdisti. Ja minua pelotti, että nakkaan hänet parvekkeelta alas. Seuraavana hetkenä taas rakastin enemmän kuin ketään. Pelotti, että todella teen jotain kamalaa. Puhuin näistä sairaalassa ja siksi oltiinkin siellä pidempään kuin yleensä ollaan.
Joo, pahoittelen kirjoitusvirhettä!
Mm. Kätilöliiton sivuilla oli hieman tietoa, ilmeisesti osa synnyttäjistä sairastuu tosiaan traumaperäiseen stressireaktioon (1,5-6 % ja sen lisäksi osa naisista täyttää osan oireistoa).
Näyttää siltä, että on enemmän sääntö kuin poikkeus ettei sairastunut hae apua vaan toimii juuri niin kuin minä olen toiminut...
Tämä tuli ihan yllätyksenä! Mulla on ollut elämässä paljon raskaita hetkiä, joista olen selviytynyt kunnialla. En juuri pelännyt synnyttämään mennessä, eikä mulla ollut suunnitelmia tai oletuksia. Synnytys ei ollut ihan tavanomainen, mutta järjellä ajatellen monella on ollut paljon vaikeampikin.
On uskomatonta, että järjellä asiat käsittää (tai aluksi en todellakaan edes käsittänyt), tietää miten ne ovat ja miten kuuluisi olla, mutta kuitenkin käytännössä se ei toimi. Mulla on ollut voimakkaita tuntemuksia esim. siitä etten osaa synnyttää ja ehkä pahimpana se epärealistinen ajatus, että jos olisin ollut synnyttämässä 100 vuotta sitten, olisin kuollut, tai olisimme molemmat kuolleet. Kuolemankauhu jäi päälle ponnistusvaiheesta, joka oli erittäin pitkä.
Tiedän, että kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa(?), enkä todellakaan ajattelisi näin kenestäkään muusta naisesta!
Muistan että mun oli tarkoitus puhua asiasta neuvolan eka kotikäynnillä. Oma th oli kuitenkin lomalla, ja meille tuli parikymppinen tyttö, joka näytti tarkastavan muistilistasta, mistä pitää kysyä ja keskustella... Joten avautumiseni sillä hetkellä jäi ja sen jälkeen se yksinkertaisesti sulkeutui mun sisälle... Tarkoitan, että lähtökohtaisesti pidän nuoriakin terkkareita pätevinä työssään, mutta nyt vaan tuntui, että tästä asiasta mun olisi ollut turha hänelle puhua. En kysynyt, mutta jäin käsitykseen että saattoi olla opiskelijakin?
Mutta mitä ihmettä tehdä, kun suunnilleen MIKÄÄN ei tunnu niin vastenmieliseltä ajatukselta, kuin alkaa läpikäydä synnytystä, kenenkään kanssa! Se saa taas pahoinvoinnin aallot alkamaan. Vaikka tiedän, että pitäisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä voisitkohan saada yhteyden siihen omakätilöösi ja päästä juttelemaan hänen kanssaan? Jos synnytyksestä ei ole vuosia niin hän saattaa vielä muistaakin sinut, ja ilmeisesti hän on kuitenkin ollut ainoa joka on silloin huomannut jotain. Voisit vaikka häneltä saada ulkopuolisen näkemyksen miten käyttäydyit silloin, ja ehkä olisi helpompi sitten puhua oireista terapeutille/lääkärille.
[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 21:56"]
Saanko olla utelias, oliko synnytyksessä jotain erityisen dramaattista? Saitko mitenkään jälkikäteen keskusteltua tapahtumien kulusta? Onko sinulla minkälainen menneisyys muuten? Onko tapahtunut mitään sellaista, että aivosi ikäänkuin "loksahtaisivat" samaan huonoon lokeroon?
[/quote]
En tiedä, mikä on erityisen dramaattista. Ei kai. Ponnistusvaihe pitkittyi kolmeen tuntiin ja päätyi imukuppiin. Latenssivaihe jatkuvine kipeine supistuksineen taisi olla 3 vrk. Säikähdin kun avautumiskipu todella yhtäkkiä syöksähti päälle, menetin liikuntakykyni, menin paniikkiin ja huusin sängyssä. Epiduraalibolus laitettiin kun olin ollut jo tunnin 9 cm auki eli kun piti alkaa ponnistamaan, en tuntenut yhtään mitään. Ennenkuin puudutuksen vaikutus loppui kuin sekunnissa kahden tunnin tyhjän ponnistelun päätteeksi. Tässä kohtaa "tajusin" että nyt kuolen. Tästä ei voi selvitä hengissä. Olin niin hirvittävässä paniikissa etten kyennyt puhumaan.
Sanoisin, että suurin osa synnyttäjistä ei varmaankaan olisi tästä traumatisoitunut ts. nuo henkisen puolen jutut tässä sen trauman aiheutti.
Ketään erikseen syyllistämättä arvelen, että kätilön tietynlainen suhtautumistapa olisi voinut lieventää noita tuntemuksia. Kun joku olisi vain sanonut, että nyt tuntuu ihan kamalalta, ja voi tuntua siltä että halkeat, repeät ja kuolet, mutta se on vain tunne ja selviät oikein hyvin ja kaikki on hyvin, ihan niinkuin kuuluu olla. Niitä hieman samantapaisia sanoja, joita itse työssäni olen jauhanut päivästä toiseen :) Kun joku vaan olisi sanonut että et sinä kuole. Vaikka tiesin sen järjellä itsekin.
Kyllä seuraavana päivänä osastolla laukkasi väkeä, kuten imukupin jälkeen kai on tapana. Synnytyskätilö, synnytyslääkäri jota en edes tunnistanut ja myös psykiatrinen hoitaja, jolle valpas omakätilöni pakotti minut puhumaan. Nainen vain oli täysi kananpää... :) En tiedä mistä ihmeestä hän kiskaisi ajatuksen, että haluan lisää lapsia, jostakin rivien välistä veti johtopäätöksensä. Siinä vitsaili ja heitti läppää sitten. Kertoi mm. että jotkut naiset kokevat synnytyksen seksuaalisena tapahtumana ja muuta sillä hetkellä täysin järjetöntä.
Itse toivoin että se lähtisi vain todella nopeasti pois, kun itse halusin tappaa itseni ja olin oksentaa koko ajan. Näin sitä vaan ihminen osaa teeskennellä erittäin hyvin tarvittaessa...
Olin ylipäätään synnytyksen jälkeen todella sekavassa tilassa. Koin mm. todentuntuisia vainoajatuksia hoitohenkilökunnan taholta, tunsin miten ne vainoavat juuri minua, ovat viemässä vauvaa pois, kaivelevat tietojani tietokoneelta, kuuntelevat salaa. Vaeltelin ja karkailin, kieltäydyin lääkkeistä ja ruoasta, koin olevani jossain muualla kuin omassa ruumiissani, tai maailma muuttui kun synnytin? Välillä en tuntenut yhtään mitään, en edes mitään ruumiillista. Välillä halusin viiltää ranteet auki. En suostunut menemään vessaan vuodon vuoksi ennekuin kätilö uhkasi katetroinnilla. En todellakaan ymmärrä miten ihmeessä saatoin olla niin hirveän sekaisin, ja vielä oudompaa on se, ettei kukaan huomannut!
En keksi mitään sellaista, joka nyt olisi aktivoitunut. Olen ollut psyykkisesti hyvin vaikeissa töissä tosin, mutta hermoni ovat (olleet) rautaa.
Ainoa hyvä puoli tässä asiassa on, että ehkäpä se auttaa mua suhtautumaan vielä paremmin sitten ajallaan töissä kun palaan pari vuoden kuluttua, ihmisiin joilla on kova hätä.
Huhhuh. Miten näitä nyt lähtisi kerimään. Näköjään jo aloitan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisko tähän ketjuun kirjoittaneilla sähköpostiosoitetta mihin voisi laittaa viestin? Kiinnostusta herättävä aihe, läheltä liippaa.
Sulla on ollut lapsivuodepsykoosi, vainoajatukset ym liittyvät siihen. Olisit todella tarvinnut apua.
Mulla on sen verran paljastava säpo-osoite että en sitä uskalla laittaa :) Mutta kerro sinä 13 ihmeessä vaikka tähän ketjuun sen, minkä pystyt?
Minä en tiedä, oliko tuo psykoositila heti synnytyksen jälkeen, jotakin epänormaalia ihan varmasti. Psykoosi, tai sitten trauman jälkeinen tila, siinäkinhän voi todellisuudentaju heittää pahasti.
Mielenkiintoisen yksityiskohdan muistan synnytyslääkäristäkin tai sen tapaamisesta. Korvien väli taisi tehdä tempun ja muodostaa lääkäriraukasta sen suurimman pahan. Muistan kun hän tuli käymään, koin että hän oli "piirteetön". Ei kuin ihminen, joka on tavallisen näköinen, vaan tavallaan kasvoton. Kuin kasvot olisi, mutta samaan aikaan vain kuin tyhjä taulu. Todella vaikea selittää. Muistan että yritin katsoa häntä tarkkaan, että saisin kiinni jostakin piirteestä tai ilmeestä ja kysyin kuka hän on. Kun sanoin etten muista häntä ollenkaan, lääkäri vastasi vaan että et varmaan muistakaan.
En muista enää mitä juteltiin, varmaan vaan lyhyesti ilmoitin että synnytys meni mun mielestäni ihan hyvin.
Istuin, puhuin, koin että tilanne on ihan vieras ja koitin kovasti nähdä miltä lääkärin "kasvot näyttivät". Todella omituista näin jälkikäteen ajateltuna! Silloin koin tuonkin vähän kummallisena, mutta en ajatellut, että se olisi epänormaalia :)
Saattaisin nyt ajatella kuvitelleeni montakin tapahtumaa, ellei niistä löytyisi tietoa paperilta :)
ap
Mitä jos ottaisit yhteyttä sairaalan pelkopolille? Siellä voit käydä läpi synnytystäsi ammattilaisen kanssa ( ja vaikka ajatus tuntuu kamalalle, se läpikäyminen yleensä auttaa.)
Jaksa selvittää asia, muuten se vainoaa sinua; pulpahtelee pintaan kerta kerralta pahemmin. Tsemppiä ja voimia; ne kamala tunteet ja ajatukset ovat vain sinun päässäsi ja vahingoittavat vain sinua.
olisi kiva kuulla miten asiat etenevät tästä. Toivottavasti haet nyt jostain keskusteluapua, varmasti helpottaisi jo se jos joku kertoisi sinulle mitä sinulle tod.näk. On synnytyksen jälkeen tapahtunut eikä sinun tarvitsisi miettiä kaikkea yksin. Vaikutat nyt niin järjissäsi olevalta että varmasti hyödyt terapiasta:)
17: Itse yritin saada apua juuri pelkopolilta, mutta sinne ei oteta asiakkaaksi, kuin tietyillä raskausvikoilla olevia äitejä neuvolan lähetteellä. Ainakin näin oli n. viisi vuotta sitten. Ja kun olen kerran käynyt pelkopolilla ensimmäisen raskauden kanssa, niin se on kyllä aika tyhjän kanssa ap:n kuvailemien ajatusten työstämiseksi.
Itselläni yksi auttava asia oli, kun tilasin synnytyskertomukseni ja uskaltauduin lukemaan sitä, vaikka se oli fyysisesti ja henkisesti pahoinvointia aiheuttava asia.
Aika kyllä helpottaa asiaa.
t. 3 ja 4
Alue: Aihe vapaa
ap, olet jossain määrin ristiriitainen viesteissäsi. Toisaalta haluat apua ja kysyt mistä sitä saisi; toisaalta sanot: "En tiedä onko se ymmärrettävää, mutta minä en halua alkaa avautumaan elämäni paskimmasta kokemuksesta ventovieraalla (usein yltiöpositiiviselle, aaarg) ihmiselle." Et halua puhua neuvolassa, et halua ottaa yhteyttä pelkopoliin. Et halua positiivista terapeuttia jne. Toisaalta haluat purkaa asiaa ja ymmärtää mitä tapahtui.
SInun pitää päättää ja valita kumpaa haluat enemmän; löytää keinot asian kanssa elämiseen nykyhetkessä -joko omatoimisesti tai ammattiavun avulla- tai vaieta ja kärsiä edelleen. Kukaan ei voi mennä ajassa taaksepäin ja korjata mitään historiassa. Äärimmäisen surullista että niin synnytyssairaalassa että neuvolassa on epäonnistuttu kohtaamaan sinua aiemmin vaikka ilmeisesti ainakin joku näki ettet ollut kunnossa (viittasit omakätilöösi sairaalassa) Mutta sitä ei voi takautuvasti muuttaa ja nyt todennäköisesti joudut itse ottamaan asian puheeksi jossain jos ammattiapuun olet valmis.
Eikä tarkoitus ole vittuilla terveisin nro20