Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Itselläni oli myös kolmikymppisenä vuosia kestävä aika, jolloin mikään ei tuntunut miltään, missään ei ollut merkitystä eikä järkeä, eikä siihen syvään tunteeseen totta vie auttaneet mitkään "hanki uusi harrastus" - vinkit.
Itselläni auttoi usko. Kriisini myötä pohdin Raamatunkin sanomaa ja sen "järkeä", kyseenalaistin senkin, ja ymmärsin sitten vihdoin erinäisten haparointien kautta ja tapauskovaisuuden jälkeen, mitä *oikeasti* tarkoittaa se, että Jumala ON Jumala, kaikkivoipa, ja mitä merkitsee tällaisen Jumalan rakkaus minua (meitä) kohtaan.
Se on Suurta.
Voi pojat, se mullistaa maailman ihan täysin, ja ulottuu kaikille elämänalueille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites ulkomaille muutto? Sitä ei näkynyt tuossa sun listassa. Voi avartaa kokemusmaailmaa ihan kunnolla, riippuu tietysti minne muuttaa. Kannattaisi kokeilla!
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
KYLLÄ JA KYLLÄ..Niitä nuoruuden aurinkoisia kesiä, kun maailma näytti vielä kauniilta.
Öisiä uinteja, niityillä kirmaamista, pyöräilyä jätskikioskille ,ensimmäisiä suudelmia ja rakastumisen
kokemuksia kesäyössä....SItä lapsen ja nuoren pyyteetöntä iloa elämästä.
Nyt ei juuri enää naurata vaikka voisi ostaa koko jäätelökioskin =)
Ei se lapsen teko mitään auta. Kyllä se on ihanaa ja mahtavaa ja kaikkea, mutta lopulta lapset on lainaa vaan. Niistä tulee itsenäisiä omia ihmisiään, joka ajattelee, elää ja tuntee, tekee päätöksiä, elää omaa elämäänsä. Ei ne elä sun puolesta. Pienenä ne vie hurjasti vanhempien aikaa ja energiaa, mutta se on vain ohikiitävä hetki. Mitä sitten tehdään, lapsi muuttaa pois ja elämältä putoaa pohja? Joku järki elämässä olis hyvä olla, mua masentaa muuten tää merkityksettömyys.
Olen samoja ikiä, ja juuri käynyt läpi eksistentiaalista kriisiä. Nimenomaan elämän turhuus on ahdistanut. Kaikki katoaa, millään ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, eikä mikään hyvin pitkään aikaan tuottanut minkäänlaista hyvää mieltä, on ollut vain loputon tyhjyyden tunne. Turhuuksien turhuus, elämä.
Valitettavasti tuosta kriisistä ylipääsemiseen ei ole mitään poppakonstia, yritin kyllä kaikkeni. Luin filosofisia teoksia, hitto, self-help -oppaitakin. Meditointia, joogaa. Harrastuksia. Mikään ei tuonut helpotusta. Ainoastaan sen helvetillisen ahdistussuon läpi tarpominen on alkanut tehdä tulosta. Se, että hyväksyin että nyt on tällainen vaihe elämässä teki asiasta yksinkertaisemman. Jotenkin niitä pieniä ilon ripauksia on alkanut olemaan siellä sun täällä, kun lopetin yrittämästä nauttia kaikesta. Hyvin pieniä ripauksia mutta onpahan kuitenkin.
Annoin itselleni luvan murjottaa oikein olan takaa. Tuijotin turhia tv-ohjelmia, kävin kärttyisänä kävelyllä. Opiskelin vaikkei kiinnostanut pskaakaan. Makasin vaan lattialla, kun ei huvittanut tehdä mitään. Jonkun ajan kuluttua naurahdin vitsille, jäin katselemaan virtaavaa puroa, innostuin luennon aiheesta. Vaikka olin aiemmin varma, että mikään ei enää minua tule kiinnostamaan. Olen löytänyt iloa liikunnasta, mikä ei ennen ollut minulle millään tavalla normaalia. Edelleen alakulo on yleisin fiilikseni, mutta jotenkin se on helpompaa sietää kun tajusi, ettei ole pakko nauttia kaikesta.
Turhuuden tunne on luonnollinen osa elämän kulkua. En tiedä miksi, mutta näin tuntuu olevan, niin monet sitä tuntevat. Ehkä se on mielen luonnollinen tapa päästä taas alkuun, nauttimaan niistä pienen pienistä iloista, mitkä joskus tuppaavat jäämään isojen ilojen jalkoihin.
En tiiä, tämmösiä minä pohdin nyt, kun kriisi ei ole enää syvimmillään.
Huomasin muuten, että itse ainakin syvimmässä suossa ollessani kiinnitin huomioni täysin omaan napaani. Ajatus siitä, että nimenomaan minä itse tulen jokin päivä katoamaan olevaisuudesta, ahdisti. Tajusin, että ns. egonihan se oli paisunut sanoinkuvaamattoman suureksi, ja siksi katoavaisuus ahdisti niin paljon. Sen tajuaminen alkoi kutistaa egoa pienemmäksi, tiedä sitten miksi. Nyt olen piirun verran lähempänä sitä tarkkailijaa, joka olen yleensä ollut.
Hankalaa tää ihmiselämä. Ihmisyys on jokin universumin tragikoominen vitsi; annetaan hei tälle olennolle tietoisuus olevaisuudesta ja sen katoavaisuudesta ja katotaan miten sekaisin se menee!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni oli myös kolmikymppisenä vuosia kestävä aika, jolloin mikään ei tuntunut miltään, missään ei ollut merkitystä eikä järkeä, eikä siihen syvään tunteeseen totta vie auttaneet mitkään "hanki uusi harrastus" - vinkit.
Itselläni auttoi usko. Kriisini myötä pohdin Raamatunkin sanomaa ja sen "järkeä", kyseenalaistin senkin, ja ymmärsin sitten vihdoin erinäisten haparointien kautta ja tapauskovaisuuden jälkeen, mitä *oikeasti* tarkoittaa se, että Jumala ON Jumala, kaikkivoipa, ja mitä merkitsee tällaisen Jumalan rakkaus minua (meitä) kohtaan.
Se on Suurta.
Voi pojat, se mullistaa maailman ihan täysin, ja ulottuu kaikille elämänalueille.
Ihmisen elämä on kuitenkin kipuilua oman rajallisuutensa kanssa, vaikka uskoisikin kaikkivoipaan Jumalaan. Ihmisen halu ja tahto on aina johonkin suurempaan, mutta vaikka kuinka tahtoisi, haluaisi, tekisi, ihmisen elämä on rajattu. Aika on raja. Jatkuva etsiminen väsyttää ajanmyötä ihmisen. Lepo löytyy kyllä Jumalasta, Hänen tuntemisestaan, mutta Hänkin on salattu tai ilmaisee itsensä osittain, niinkuin haluaa. Ihminen on jatkuvassa etsinnän tilassa, välillä kovin häilyväinen, ei tunne edes itseään. Elämä itsessään on se suurin löytö, sitten vedän sen viimeisen henkäyksen, kun aika on ja siitä eteenpäin kukaan ei tiedä mitä tapahtuu, sekin on salattua, ainoastaan Jumala tietää ja Hän ei kaikkea kerro, vain osittain tiedämme, jos haluamme lukea Jumalan sanaa, Raamattua.
Suomessa on tylsää kirjoitti:
Mites ulkomaille muutto? Sitä ei näkynyt tuossa sun listassa. Voi avartaa kokemusmaailmaa ihan kunnolla, riippuu tietysti minne muuttaa. Kannattaisi kokeilla!
Sivuhuomiona vielä että ulkomaille muuton voi tehdä hyvinkin kevyesti niin ettei moni asia muutu, tai todella isona muutoksena. Jos muuttaa Suomesta toiseen länsimaahan jossa tekee saman alan töitä kuin ennenkin ja asuu samankaltaisella alueella kuin ennen ja harrastaa samoja asioita, on muutos aika pieni.
Sen sijaan muutto toiseen kulttuuriin jossa vaihtaa elintapojaan täysin lokaalimpaan suuntaan voi oikeasti tuoda jotain oivallusta. Muutto etelä-amerikkaan johonkin maahan jossa asuu paikallisten asuinalueella; syö heidän pikkurafloissaan ja tekee hanttihommia on aika eri asia kuin asua diplomaattikodissa saman maan pääkaupungissa ja tapailla vain kansainvälistä diplomaattiporukkaa. Ensimmäinen voi opettaa aika paljonkin erilaisesta elämänkatsomuksesta, kun jälkimmäinen taas opettaa lähinnä pärjäämään seurapiireissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riivinrauta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
KYLLÄ JA KYLLÄ..Niitä nuoruuden aurinkoisia kesiä, kun maailma näytti vielä kauniilta.
Öisiä uinteja, niityillä kirmaamista, pyöräilyä jätskikioskille ,ensimmäisiä suudelmia ja rakastumisen
kokemuksia kesäyössä....SItä lapsen ja nuoren pyyteetöntä iloa elämästä.
Nyt ei juuri enää naurata vaikka voisi ostaa koko jäätelökioskin =)
Suuri osa siitä lapsuuden ilosta kun sai jäätelön vaikka pullonkeruu-rahoilla on asian tavoittelua. Sitä että jännittää että löytäiskö kolikon jostain tai riittäiskö viikkorahat johonkin tosi jännään.
Aikuisena samaa iloa voi saada esimerkiksi etsittyään pitkään jotain pienen valmistajan tuotetta eri kaupoista vihdoin sen löytäessä :) Esimerkiksi joku vain jouluisin julkaistava jäätelömaku jota myydään vain satunnaisesti yksittäisissä myymälöissä.
Lapsena sitä luulee että se ilo tulee siitä saamisesta ja että kaikkein iloisin olisi jos asuisi karkkikaupassa, mutta eihän se niin ole :)
Vierailija kirjoitti:
Riivinrauta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
KYLLÄ JA KYLLÄ..Niitä nuoruuden aurinkoisia kesiä, kun maailma näytti vielä kauniilta.
Öisiä uinteja, niityillä kirmaamista, pyöräilyä jätskikioskille ,ensimmäisiä suudelmia ja rakastumisen
kokemuksia kesäyössä....SItä lapsen ja nuoren pyyteetöntä iloa elämästä.
Nyt ei juuri enää naurata vaikka voisi ostaa koko jäätelökioskin =)
Suuri osa siitä lapsuuden ilosta kun sai jäätelön vaikka pullonkeruu-rahoilla on asian tavoittelua. Sitä että jännittää että löytäiskö kolikon jostain tai riittäiskö viikkorahat johonkin tosi jännään.
Aikuisena samaa iloa voi saada esimerkiksi etsittyään pitkään jotain pienen valmistajan tuotetta eri kaupoista vihdoin sen löytäessä :) Esimerkiksi joku vain jouluisin julkaistava jäätelömaku jota myydään vain satunnaisesti yksittäisissä myymälöissä.
Lapsena sitä luulee että se ilo tulee siitä saamisesta ja että kaikkein iloisin olisi jos asuisi karkkikaupassa, mutta eihän se niin ole :)
Tämä just! Ilo tulee tekemisestä, ei siitä lopputulemasta. Tai joo, onhan se pirun kiva saada se villapaita valmiiksi, mutta jos ei tykkää tehdä silmukkaa silmukan perään niin hullua on neuloa villapaitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulehan Ap: Tähänastinen elämäsi on ollut vähän kuten armeijan alokasaika. Paljon on opittu, mutta vitutus samalla noussut tappiin. Mutta noin se elämä menee. Nyt sinulla on kuitenkin jo kaikki työkalut ja tieto hallussasi. Siksi kysymys kuuluu: Onko sinusta tekijäksi?
Ihmisen tuntema tyhjyys/masennus johtuu aina rakkauden puutteesta. Kun ihminen on täyttynyt rakkaudella, hän ei kaipaa enää mitään muuta. Tämä on juuri se hurmos jonka saa silloin, kun tulee OIKEASTI uskoon.
Ihminen täyttyy Jumalan Hengellä, eli rakkaudella. Se on täysin toisenlainen olotila, kuin tuomiohenkisillä kirjanoppineilla ns uskovaisilla. He eivät ole vielä tulleet täydellisiksi rakkaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinulla on vielä monta tasoa edessäpäin, nyt on vain menossa vaihe jossa kuvittelet tietäväsi elämästä jotain.
Just tämä. Tiedollinen hybris satuttaa, älkööt antako sille valtaa
Muihin kun itseen keskittyminen auttaa siinä oman kuolevaisuuden hyväksymisen kanssa. On jokin tarkoitus joka on itseä suurempi, minä esim autan kodittomia eläimiä. Joku auttaa jotakuta muuta.
Onnettomin on se, joka märehtii itseä ja mikä kaikki omassa elämässä on huonoa (vaikka se ei edes olisi kovin huonoa, mutta vertaamalla aina löytää jonkun, jolla on paremmin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei!
Olin itse muutama vuosi sitten samankaltaisissa ajatuksissa. En tiennyt mitä seuraavaksi… Sitten tapahtui mahtava juttu, Jumala kutsui minua yhteyteensä. Erämaan reunoja tässä vielä hapuillaan mutta paras päätös ikinä antaa elämä Jeesukselle. Kiitos Jeesus että sinä olet sovittanut minun syntini ja minä saan olla Jumalan lapsi.
Ilm 3:20 Katso, minä seison ovella ja kolkutan: jos joku minun ääneni kuulee ja avaa oven, sen tykö minä tahdon mennä sisälle, ja pitää ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani.
God is love kirjoitti:
Hei!
Olin itse muutama vuosi sitten samankaltaisissa ajatuksissa. En tiennyt mitä seuraavaksi… Sitten tapahtui mahtava juttu, Jumala kutsui minua yhteyteensä. Erämaan reunoja tässä vielä hapuillaan mutta paras päätös ikinä antaa elämä Jeesukselle. Kiitos Jeesus että sinä olet sovittanut minun syntini ja minä saan olla Jumalan lapsi.
Ilm 3:20 Katso, minä seison ovella ja kolkutan: jos joku minun ääneni kuulee ja avaa oven, sen tykö minä tahdon mennä sisälle, ja pitää ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani.
Tiedän tunteen, joulupukki kutsui minua, enkä enää koskaan
ollut yksin ja onneton.
Vähän vastuuta siihen elämään.
Tiedän mitä tarkoitat ap! Pääsi melkein itku kun luin aloituksen, joka toi mieleen asiat joiden kanssa olen vuosikaudet kamppaillut.
Minun vinkkini sinulle on se, että mietit rauhassa mikä elämässä on sinulle tärkeää. Siis OIKEASTI tärkeää. Unohda hetkeksi kaikki suorittaminen ja yhteiskunnan paineet. Kuuntele hetki vain itseäsi.
Kun itse tajusin tämän, elämänasenteeni muuttui täysin ja nykyään voin oikeasti sanoa, että tunnen itseni onnelliseksi. Tajusin, että minulle ei oikeasti sisimmässäni ole tärkeää se mikä olen ammatiltani, kuinka pitkälle olen kouluttautunut, se miltä ulkokuoreni näyttää, kuinka paljon minulla on rahaa ja kallista materiaa ja mitä sellaiset ihmiset minusta ajattelevat jotka eivät edes tunne minua kunnolla. Kaikki nämä asioita, joiden aiemmin luulin olevan minulle tärkeitä.
Kliseeltä ehkä kuulostaa, mutta se on totta.
Ihmisen kehityshistoriaan perehtyminen on mielenkiintoista, aloita vaikka kirjasta ”Sapiens Ihmisen lyhyt historia”, jonka on kirjoittanut israelilainen historiantutkija, professori Yuval Noah Harari. Elämän tarkoitus on elämä eli lisääntyminen ja saada mahdollisimman hieno, taitava ja älykäs lahjakas ja terve jälkeläinen eli parantaa ja kehittää ihmislajia entisestään siis. Hankkia ihmiskunnan kehityksen huipulla oleva jälkeläinen ikäänkuin. Tässä puolison valinta on erittäin tärkeää tietysti, eikä vain ulkonäöllisesti, vaan ennen kaikkea henkisesti. Hyvän terveen geeniperimän kannalta ei kannata valita samasta kaupungista tai kylästä peräisin olevaa kumppania, vaan mielellään toiselta puolelta Suomea ja eri heimosta, eli esim. karjalasta jos on itse kotoisin niin jostain vaikka Turun seudulta kotoisin ja sukuisin oleva kumppani. Katsoo myös esim. lukion päättötodistusta ja ylioppilastodistusta sekä miten on lukion jälkeen kouluttautunut, yliopisto ja lääkis/kauppis/oikis on hyvä valinta. Luonteeltaan vähän erilainen kuin itse, ettei mitkään luonteenpiirteet korostu liikaa. Jos haluaa vielä korostaa pohjoista rotutaustaa niin sinisilmäinen blondi on hyvä valinta. Itselleni oli hyvin tärkeää kumppania valitessa arvioida minkälaiset geenit tuo kumppani antaa lapselle. Siinä sitä on elämään taas sisältöä kolmen kympin jälkeen kun seuraa lapsensa kasvua ja kehitystä.
Olen 29, en ole valmistunut vielä, työelämästä tuli opittua, että se on kusetusta todella laajassa merkityksessä. Ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Jos valmistun, elän varmaankin maailmaa kierrellen, kun päästään koronasta. Lapsia en taida ehtiä hankkimaan, mutta katkeroituisin varmaan lapsien tekemisestä.
Vierailija kirjoitti:
Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.
Näin on näreet! T. Viiskymppinen
Aina voi tosiaan järjestää itsensä ojan pohjalle esim. päihdeongelmalla, ja sieltä takaisin elämän syrjään noustuaan (jos onnistuu) näyttää normaali ihana tasainen arki juhlalta. (Tämä oli vitsi, mutta tosi).