Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?

I feel you. Tuossa vaiheessa jotkut tekee elämästään simppeliä, muuttaa mökille, meditoi intiassa tms. Koska ei kiinnosta enää pyrkyröidä mitään eikä kiinnosta ihmissuhteet kummemmin, paitsi läheiset tietty

Itse pakenen harrastuksiin ja muuhun saadakseni aivot narikkaan. En siis enää edes yritä ajatella onko tässä elämässä järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.

Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.

Ei se ole millään tavalla surullista, että todella lähelle tuleva, sinulta hyvässä ja pahassa kaikkea vaativa, aitoa herkkyyttä ja rauhoittumista tarvitseva ihmissuhde tuo merkityksen elämään. Kun kuolevilta kysytään eletystä elämästä, lähes kaikki nostavat perheen ja läheiset tärkeimmäksi. Ei elämän merkitys löytynytkään matkailusta tai urasta. Ja se ei ole surullista, vaan lämmintä ja ihanaa.

Ymmärrän täysin. Mutta tämä kommentti on vähän niinkuin erilainen versio tuosta ”ala maalaamaan akvarelleja”. Samanlaisia kutsuja takaisin nukkumaan ne on molemmat.

Se lapsihomma oli hyvä ehdotus. Siinä menee 5-10 vuotta muissa maailmoissa. Sen jälkeen todennäköisesti palaat taas noihin ajatuksiin. Siinä kohtaa voi miettiä, että mitä muuta voisi tavoitella kuin tätä länsimaista kapitalismipaskaa. Tai mulle se on ihan ok, mutta sulle se on paskaa. Eli onhan muitakin ryhmittymiä, lahkoja, elämänkatsomuksia tai kokonaisia kulttuureja, jotka ovat täysin muuta kuin, missä me elämme. Ehkä löydät itsesi jostain Amazonin viidakosta bambua syömästä tai katulasten avustustyöntekijänä Pakistanista. Kuka tietää.

Kun tajuaa elämän absurdiuden ja vähäpätöisyyden on hyvin lähellä aitoa vapautta. Ihan oven takana ja käsi kahvalla.

Toihan on ihan normaalia kolmenkympinkriisiä. Odota kymmenen vuotta, niin koko paska levähtää, kun alat "elämään" itseäsi varten. Viidenkympin kriisi sitten istuttaa taas paikoilleen ja asioihin alkaa saamaan näkökulmaa uudella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Itse pakenen harrastuksiin ja muuhun saadakseni aivot narikkaan. En siis enää edes yritä ajatella onko tässä elämässä järkeä.

Olen myös huomannut, että urheilun tuoma endorfiiniryöppy syö minulta innon nyt kirjoittamani kaltaiseen ajatteluun. Sanoisin olleeni onnellisimmillani joitakin vuosia sitten, kun harjoittelin raskaasti päivittäin.

Ongelmana vain on, että nykyisin tiedän kyseessä olevan lumelääke oikeaan vaivaan.

Laajemmin kaikki tekeminen tuntuu olevan tekosyitä olla katsomatta tyhjyyteen, josta kaikki tulimme ja joka meitä kaikkia taas odottaa.

Sori kun meni synkän kuuloiseksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.

Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.

Lapsen saaminen tekee elämästä yhtä aikaa hyvin konkreettista ja hyvin syvällistä. Kyllä se ainakin joksikin aikaa ratkaisee nietcheläis-eksistentiaalit vaivat. Ja kun tulet ulos sieltä (lapsiperhe-elämästä) et ole enää sama ihminen kuin nyt. Siinä ei ole mitään surullista, vaan se on juuri niinkuin asian kuuluu olla. Me jatkamme sukua ja huolehdimme elämästä ja siinä on kaikki tmikä on tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lapsettomien elämä olisi tärkeää tai että vain lapset olisivat tärkeitä. Mutta tämä on useimmille se tie.

En ole ollenkaan samaa mieltä siitä että suvun jatkaminen on jonkinlainen elämän tarkoitus. Kyllä se merkittävää on, tunnetasolla, ja itsellenikin se on ollut ilahduttava kokemus, mutta ei se ole elämän tarkoitus. Muutenhan tosiaan lapsettomat olisivat vailla tarkoitusta.

En ole väittänyt, että suvun jatkaminen on elämän tarkoitus. Pikemminkin, että suvun jatkaminen - erittäin merkityksellisen tunnesuhteen kautta - tuo elämään merkityksellisyyden tunnett. Joku löytää merkityksellisyyden taiteesta, toinen uskosta. Tunneside toiseen ihmiseen - lapseen, koska se on tietyllä tavalla vaativin ja myös antoisin suhde - on yleisin väylä.

Minä en tiedä mikä on elämän tarkoitus, enkä oikeastaan välitäkään tietää, en enää. Olen nöyrtynyt sitten nuoruuden päivieni. ;) Täällä ollaan, yritetään elää ihmisiksi. Ei tämä ole mikään huvipuisto. Kohta kuollaan, siihen asti eletään ja nautitaan pienistä asioista. Sen nuoruuden ahdistuksen jälkeen tämä on ihanaa. Saan elää.

Tuollainen angsti on koodattu ihmisiin, jotta he jatkaisivat sukua. Näin on.

Ehkä olet tehnyt ja kokenut jo niin paljon, että olet tavallaan väsynyt jo kaikkeen. Olet ehkä edennyt niin nopeasti ja ollut niin monessa asiassa mukana, että nyt mitkään pienet jutut eivät enää tuo sellaista samanlaista iloa ja onnen tunnetta. Haluan ymmärtää sinua ja varmasti olisin itsekin aika väsynyt jos olisin elänyt samanlaista elämää kuin sinä. Varmasti olisin palanut jo loppuun eläessäni "sinun" elämääsi, kun omakin hidastahtinen ja tylsäkin elämä saattaa välillä väsyttää jo liikaakin. Minä en kuitenkaan ole kokenut paljon mitään tai saavuttanut asioita mitä sinä olet ja siinä mielessä en voi edes kuvitella kunnolla millaista elämää eläisin jos se olisi samankaltaista kuin sinun. Olen kuitenkin itsekin jo lähes sinun ikäisesi ja elämä ihan "kesken" joka asiassa. Muuten saatan silti itsekin välillä masentua ja elämässä vaikeuksia, mutta olo mieluummin se etten ole kokenut tai nähnyt vielä yhtään mitään osin omista peloista ja muistakin syistä johtuen. En myöskään halua, että luulet minun olevan kateellinen sinulla vaan minusta on vaan todella hienokin asia, että olet päässyt jo elämässäni eteenpäin ja selvästi tehnyt paljon sen eteen. 

Ymmärrän silti ajatuksesi ihmissuhteista, bisneksestä ja arvoista. Itse en edes haaveile enää mistään urasta  ja ajattelen aina, että kun nyt selviän jotenkin eteenpäin. Ehkä rima on senverran alhaalla, että en osaa edes kaivata mitään sen suurempaa ja monesti vaan sinnittelen eteenpäin. Kuitenkin helppo ymmärtää vaimosi ajatuksia ja ei se ole helppo tilanne jos täytyy ottaa vastuu lapsestaan yms. Elämä täällä on aika vaikeaa välillä ja varmasti tahti ja kilpailu vaan kiristyy. Niinpä ei ole aina helppoa elää sitä omanlaista elämää ja täällä ei aina meinaa riittää mikään ja pitäisi olla kaikessa paras pärjätäkseen hyvin. Samalla ymmärrän sinua ja olet minusta saavuttanut jo todella paljon ja ei ole ihme jos nyt on vähän "väsynyt" kaikkeen. Minäkin olen monesti pettynyt ihmisiin ja ajattelen aina kuinka ilkeitä monet ovat ja on ollut ikäviä tilanteita todella paljon. Siinä mielessä sitä aina pohtii kumpa moni käyttäytyisi toisin niin tämäkin maailma olisi vähän parempi paikka.

Itsellä on ehkä siinä mielessä helpompaa, että yritän vastata vaan omasta elämästäni ja pärjätä edes jotenkin täällä ja en siinä mielessä tavoittele mitään ihmeellistä. Minulla on joitakin arvoja mitä yritän noudattaa ja yritän elää omanlaista elämää, vaikka välillä on vaikeaa. Muuten yritän olla ajattelematta muiden elämää ja sitä etten vertaisi heihin ja heidän tilanteeseensa omaa elämääni, koska se saa monesti surullisen olon ja koen että olen epäonnistunut ja heikko ihminen, kun en pärjää niin hyvin. Minäkin tavallaan koin monia vuosia sitten lopullisen herätyksen, että ihmiset ovat monesti pahoja ja täällä maailmassa ei vaan pärjääkään niin hyvin ja monet tippuvat ( itsekin olen melkein jo yksi heistä). Samalla olen aika yksinäinen ja tässä on se hyvä puoli ettei ole ihmisiä joihin verrata ja samalla ei ehkä häpeä itseään jos ei pärjää niin hyvin.Toivon silti, että muistat myös itsesi ja ajattelet niitä juttuja mistä tulisi kuitenkin parempi olo ja ehkä tekisit jotain uutta mikä kiinnostaa. Et saisi unohtaa itseäsi kuitenkaan, koska jos voit hyvin niin se on myös lapsesi ja vaimosi parhaaksi. Olet tärkeä ihminen, muista se ja minusta on vaan viisasta välillä pysähtyä miettimään elämäänsä ja tätä maailmaa. Joskus saa myös olla se heikko. Samalla vaikeaa kirjoittaa näin eri tilanteessa kun olemme. Toivon silti etten kirjoittanut ihan mitä sattuu ja sinulle parempaa syksyä samalla  toivon.

Minua on piristänyt se, että menee valtavirtaa vastaan. Uraa tuskin tulee eikä perhettäkään. Tuosta tunteesta, että kaikki on nähty on jäänyt päällimäiseksi välinpitämättömyys, mikä on vuosien itsensä loppuun polttamisen jälkeen hyvä tunne.

Olen + 60 v. enkä ymmärrä, mistä puhut. Kaikki nähty, ei todellakaan! Elämä on täyttä, merkityksellistä, yllätyksellistä...luultavasti ihan hamaan loppuun asti. 581

29 vuotiskriisi

Mielestäni on lohdullinen ajatus, että se mitä minulle tapahtuu, ei olekaan kovin tärkeää muuta kuin itselleni ja läheisilleni. Täällä me pikku muurahaiset eletään maapallon pinnalla, minä yksi heistä. Aurinko nousee huomennakin, riippumatta siitä, mokasinko eilisessä palaverissa tai sainko sen asuntolainan vai en. Isossa mittakaavassa sillä ei ole merkitystä. Joten rentoudu ja nauti siitä, mitä sinulla on, tämä kaikki päättyy sitten kun kuolet. Sekin päivä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pakenen harrastuksiin ja muuhun saadakseni aivot narikkaan. En siis enää edes yritä ajatella onko tässä elämässä järkeä.

Olen myös huomannut, että urheilun tuoma endorfiiniryöppy syö minulta innon nyt kirjoittamani kaltaiseen ajatteluun. Sanoisin olleeni onnellisimmillani joitakin vuosia sitten, kun harjoittelin raskaasti päivittäin.

Ongelmana vain on, että nykyisin tiedän kyseessä olevan lumelääke oikeaan vaivaan.

Laajemmin kaikki tekeminen tuntuu olevan tekosyitä olla katsomatta tyhjyyteen, josta kaikki tulimme ja joka meitä kaikkia taas odottaa.

Sori kun meni synkän kuuloiseksi.

Ap

No himourheilijat ja työnarkomaanit ja muut nimenomaan pakenee sitä tyhjyyttään kaikenlaisiin tempauksiin. Kaikki ne joiden täytyy olla koko ajan menossa juoksee omia ajtuksiaan karkuun. Ja voihan se joku mitali tuoda tarkoitusta, ja voihan siitä urheilusta aidosti nauttia. Mutta maailmassa on niin paljon viihdettä koska ihmiset ei muuten viihtyis! Aiemmin meni kaikki aika ruoan hankkimiseen, mutta kyllä ihmiset silloinkin mietti että mitä hittoa tämäkään merkitsee.

Aika ajoittain on sama tyhjyys ja merkityksettömyys vallannut omaakin pääkoppaa. Lohduttaudun sillä, että maailmassa on niin paljon asioita ja ilmiöitä, jotka kiinnostavat, joten voin koko elämäni ajan oppia jotain uutta. Elinikäni ei tule riittämään siihen, että ottaisin selvää kaikesta mikä kiehtoo.

En tiedä miten paljon merkitystä on sillä, että minulla on ollut traumaattinen lapsuus. Lapsuus ja nuoruus meni selviytyessä päivästä toiseen. Varhaisaikuisuus ja osa varsinaisesta aikuisiästä taas on mennyt traumaoireilujen, terapian ja itsensä löytämisen merkeissä. Minulla ei oikein ollut identiteettiä, kun muutin laitoksesta omilleni ja en ollut ns. oma itseni. Nyt traumaoireilu ja menneisyys on alkanut pikkuhiljaa asettumaan omaan uomaansa, olen saanut tehtyä elämästäni oman näköistä niissä puitteissa, missä pystyn, olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut tervettä itsekkyyttä. Osaan pitää paremmin huolta itsestäni. Jos jokin harmittaa, niin se, että en psyykkisen vointini takia pystynyt aikoinaan hakemaan yliopistoon, akateeminen ala olisi itselleni ominta.

Olen tavallaan monien asioiden suhteen vasta siinä pisteessä, missä hyvän lapsuuden saaneet ovat itsenäistymisvaiheessa. Toisaalta taas ymmärrän ihmisistä ja ihmisyydestä paljon laajemmin, mitä moni muu ja olen oppinut kohtaamaan tunteeni sekä työstämään niitä terveellä tavalla. Moni opettelee näitä vielä keski-ikäisenä.

Ehkä voisin tiivistää tätä jotenkin niin, että vaikeudet ja kirjaimellisesti taistelu hengissä pysymisestä on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta tästä rauhasta ja vakaudesta, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu. En elä täydellistä elämää, mutta verrattuna aikaisempaan helvettiin tämä tuntuu taivaalta.

No kakskymppisethän juuri tietävät kaiken ja ovat nähneet ja kokeneet kaiken.

Kun täytät kolmekymppiä ja yli huomaat miten paljon on vielä nähtävää ja ymmärrettävää.

Nelikymppisenä huomaat että ymmärsit kaiken väärin, etkä oikeastaan tiedä mitään.

Viisi kymppisestä alat unohtaa mitä olet jo nähnyt ja näet ne uudelleen - ensimmäistä kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Aika ajoittain on sama tyhjyys ja merkityksettömyys vallannut omaakin pääkoppaa. Lohduttaudun sillä, että maailmassa on niin paljon asioita ja ilmiöitä, jotka kiinnostavat, joten voin koko elämäni ajan oppia jotain uutta. Elinikäni ei tule riittämään siihen, että ottaisin selvää kaikesta mikä kiehtoo.

En tiedä miten paljon merkitystä on sillä, että minulla on ollut traumaattinen lapsuus. Lapsuus ja nuoruus meni selviytyessä päivästä toiseen. Varhaisaikuisuus ja osa varsinaisesta aikuisiästä taas on mennyt traumaoireilujen, terapian ja itsensä löytämisen merkeissä. Minulla ei oikein ollut identiteettiä, kun muutin laitoksesta omilleni ja en ollut ns. oma itseni. Nyt traumaoireilu ja menneisyys on alkanut pikkuhiljaa asettumaan omaan uomaansa, olen saanut tehtyä elämästäni oman näköistä niissä puitteissa, missä pystyn, olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut tervettä itsekkyyttä. Osaan pitää paremmin huolta itsestäni. Jos jokin harmittaa, niin se, että en psyykkisen vointini takia pystynyt aikoinaan hakemaan yliopistoon, akateeminen ala olisi itselleni ominta.

Olen tavallaan monien asioiden suhteen vasta siinä pisteessä, missä hyvän lapsuuden saaneet ovat itsenäistymisvaiheessa. Toisaalta taas ymmärrän ihmisistä ja ihmisyydestä paljon laajemmin, mitä moni muu ja olen oppinut kohtaamaan tunteeni sekä työstämään niitä terveellä tavalla. Moni opettelee näitä vielä keski-ikäisenä.

Ehkä voisin tiivistää tätä jotenkin niin, että vaikeudet ja kirjaimellisesti taistelu hengissä pysymisestä on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta tästä rauhasta ja vakaudesta, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu. En elä täydellistä elämää, mutta verrattuna aikaisempaan helvettiin tämä tuntuu taivaalta.

Yliopistoon voi mennä aikuisena.

Onhan se aika typerää tämä ihmisen elämä. Samaa kaavaa mennään.

Suosittelen kumminkin, että keksikää/miettikää sitä teidän omaa juttuanne. Ja menkää sitä kohti pikkuhiljaa. Se sua mikä tuo teille mielihyvää.

Itse olen suorittajavanhempien kasvattama. Olen syntynyt ”väärään” perheeseen. Joten tuntuu välillä, että teen kaikki väärin ja palaan ”ruotuun”. Mutta se mihin on kasvatettu ei kiinnosta.

Joten mennään kohti sitä mikä on mun juttu.

Kiva lukea vilpitön ja syvällinen pohdiskelu omasta elämäntilanteesta. Olen nyt 45 ja ymmärrän mitä tarkoitat. Itsekin olin nuorena tosi kiinnostunut ihmisistä ja kuuntelin heidän juttujaan innolla. Nyt tuntuu että mieluummin välttelen monia ihmisiä koska ne samat geneeriset jutut on kuultu moneen kertaan- opiskelija on hakusessa, mummon elämän sokeri on lapsenlapsi. Työelämässäkin tuntuvat toistuvan samat lainalaisuudet( pitää teeskennellä jotain ihmeellistä, sinusta revitään kaikki irti eikä työsi saa arvostusta) ja olen kieltämättä hieman katkeroitunut enkä aina löydä työnteolle kauheasti merkitystä.

Sen sijaan onneksi minulla on asioita joista olen tosissaan vielä innostunut: lukemalla ja matkailemalla avaa uusia maailmoja ja näkökulmia. Samanhenkisen ystävän kanssa asioiden pohtiminen on täyttä riemua. Olen alkanut tiedostaa myös hengellisiä tarpeitani lukemalla henkisen kasvun juttuja. Oman puolison kanssa on myös kiva kokea asioita ja teinit lapseni hämmästyttävät ja ilahduttavat omilla persoonillaan.