Lue keskustelun säännöt.
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
Ap on siis tosi nuori vielä, eikä ole vielä lapsia. Ne oli ne seikat, jotka erotti selkeästi hänet itsestäni. Itse olen päälle nelikymppinen. Välillä tuntuu, että olen kyynistynyt aika lailla ja lakannut tavoittelemasta joitain asioita ja hyväksynyt itseni ja vikani. Olen nuorena muuttanut, opiskellut, harrastanut, matkustellut, tutustunut aivan erilaisiin ihmisiin, saanut lapsia, ollut äityislomalla ja työttömänä, menettänyt läheisiä kuolemalle, tuntenut yksinäisyyttä, masentunut, vaihtanut työpaikkaa, rakastunut ja nähnyt kaikenlaista... Elämyksiä on kerätty. Olen nähnyt rajani. Huomaan, että olen keski-ikäistynyt. Olen alkanut arvostaa enemmän turvallisuutta, jatkuvuutta ja luotettavuutta. Olen oppinut ajattelemaan asioita laajemmalti kuin vain omasta näkökulmastani. Olen oppinut hyväksymään itseni ja muut ihmiset sellaisinä kun he ovat. Elämä alkaa joltain osin kapenemaan iän myötä ja saa olla kiitollinen terveydestä, työpaikasta, lapsista ja läheisistä sekä pienistä ilon aiheista. Mitään ei saisi pitää itsestään selvänä. Vieläkin uusien asioiden kokemisesta, saavuttamisesta, oppimisesta ja näkemisestä nauttii. Nauttii myös niistä asioista, joita voi kokea aina uudelleen. Vieläkin on asioita joissa on parantamisen varaa. On mahdollisuuksia ja muutoksia edessä. Koska tahansa kaikki voi myös vaan jäädä kesken ja loppua. Tulee kiire ja kaikkea ei ehdi tai viitsi. Tulee valintoja eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan ajattelun lähtökohta on ollut, että hänen elämänsä on ensiarvoisen tärkeää ja että hän on ihmisenä ainutlaatuinen. Sitten iän ja kokemuksen kautta on käynyt ilmi, että ehkä hän ja hänen elämänsä ovatkin tavanomaisia ja hän ihmisenä jokseenkin yhdentekevä tälle maailmankaikkeudelle. Nyt pitäisi sitten jaksaa eteenpäin tämän oivalluksen kanssa. Jos ap onnistut ratkaisemaan asian niin tule ihmeessä kertomaan! Täällä pallolla tallaa muutama miljardi tyyppiä, joilla on sama ongelma. Miksi minä synnyin? Mikä tekee elämästä merkityksellistä? Miksi elämän pitäisi tuntia merkitykselliseltä?
Minua tässä tavanomaisuuden tuskassani auttoi se oivallus, että tämä on minun elämäni kuitenkin vaikka ei mitenkään spesiaali olekaan. Voin silti ottaa tästä kaiken irti ja pyrkiä mahdollisimman onnelliseen elämään.
Pitää äkätä, ettei elämässä kuulu olla mitään järkeä, jollei sitä järkeä siihen itse keksi. Pitää alkaa harrastamaan jotain intohimoisesti, vaikka (ja koska!) siinä ei olisikaan muiden mielestä mitään järkeä. Ala keräilemään olutpullojen etikettejä, et tarvitse muuta. Tunnusta, että se on älytöntä, mutta se on SINUN elämäsi sisältö, etkä kaipaa hyväksyntää muilta.
Ei elämän sisältö tule siitä, että toteuttaa olettamiaan "vaatimuksia", joita "muut" asettavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n ongelma on liika älykkyys.
Joskus toivon etten olisi lukenut yhtäkään kirjaa ja jos jotain olisi ollut pakko lukea, olisin lukenut Aku ankkaa ja Jari Tervoa, kuten suurin osa suomalaisista.
Olisipa tyytyväinen katselemalla Putousta ja Suurinta pudottaja tai Salkkarit olisi parasta mitä voisi iltaisin toivoa.
Kunpa maistuisi edes keskiolut tai amatöörijuoppojen tapaan haluaisi maistella viinejä.
Jos olisi palavaa intoa mennä katselemaan muiden kanssa kun mustaa kiekkoa lätkitään ympäri kenttää ja haluaisi mennä torille pedaalit sekaisin oksentamaan muiden fanien kanssa, mutta kun.
Olisi edes halu nu ssia kuin viimeistä päivää, lykätä kakaraa kakaran perään vuosittain ja ähkiä hektisistä ruuhkavuosista.
Olisi edes tahotila matkustella, mennä sinivalkoisin (yäk) siivin halpaan hotelliin ja juoda rannalla viikko.
Olisi edes suomalainen kansaluonne, häpeillä itseään ja olemistaan, eikä aina olla suunapäänä keskustelupalstoilla pilaamassa muiden hyvää settiä.
Nimim, Tällainen tavallinen Jörn Donner.
Älykäs ihminen ei väitä, että on jo nähnyt kaiken, kun on nähnyt vain kaltaisiaan suorittajia, elää omassa suorittamisen koulu/yliopisto/hyvä duuni/parisuhde/perhe-kuplassaan.
Älykäs ihminen ei ajaudu kyynisyyteen, koska älykäs ymmärtää, että tuossa kuplassa, jossa kaikki ihmisen toimet näyttävät samalta, ei ole pakko elää.
Älykäs ihminen löytää itselleen omanlaisensa elämän, jopa silloin, kun se päälle päin näyttää ihan samalta kuin kaikkien muiden elämä.
Älykäs ihminen ymmärtää, että sinisten siipien retket voivat olla ihan yhtä stimuloivia kuin muukin toiminta, sillä älykäs on älykäs ja mielikuvituksekas myös ryypätessään halvassa hotellissa.
Ei vaan älykäs näkee kaiken tuon toiminnan järjettömyyden ja masentuu, koska tajuaa, ettei ikinä tule kuulumaan joukkoon ja nauttimaan niistä asioista, jotka riittävät perusihmiselle. Se on kuin istuisi selvinpäin kännisten pöydässä. Kaikilla muilla on tajuttoman hauskaa ja juttua riittää, itse ei vaan pääse millään samaan mielentilaan.
Ja sitä mielekkyyttä on vaikea hakea, koska enemmistölle rakennettu maailma ei mahdollista sitä itselle mielekästä maailmaa, vaikka oma mielikuvitus taipuisi vaikka mihin. Minä olen esimerkiksi haaveillut lapsesta asti lentävästä autosta. Mutta vaikka sen rakentaisin, en saisi sille lupaa liikkua liikenteessä.
Ymmärsinkö nyt oikein: sinä pystyisit rakentamaan lentävän auton, mutta et tee sitä, koska uskot, että muut, joille tämä maailma on rakennettu, eivät antaisi sinun liikkua sillä?
No muakin ahdistaisi tollainen kynttilän vakan alla pitely. Ehkä myös pystyt risteyttämään hevosesta yksisarvisen, muttet tee sitä, koska kateelliset naapurit.
No sitä tää elämä Suomessa on. Älä vaan näytä mihin pystyt, kyllä sut joku (tai ainakin av-palsta) maanpinnalle palauttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n ongelma on liika älykkyys.
Joskus toivon etten olisi lukenut yhtäkään kirjaa ja jos jotain olisi ollut pakko lukea, olisin lukenut Aku ankkaa ja Jari Tervoa, kuten suurin osa suomalaisista.
Olisipa tyytyväinen katselemalla Putousta ja Suurinta pudottaja tai Salkkarit olisi parasta mitä voisi iltaisin toivoa.
Kunpa maistuisi edes keskiolut tai amatöörijuoppojen tapaan haluaisi maistella viinejä.
Jos olisi palavaa intoa mennä katselemaan muiden kanssa kun mustaa kiekkoa lätkitään ympäri kenttää ja haluaisi mennä torille pedaalit sekaisin oksentamaan muiden fanien kanssa, mutta kun.
Olisi edes halu nu ssia kuin viimeistä päivää, lykätä kakaraa kakaran perään vuosittain ja ähkiä hektisistä ruuhkavuosista.
Olisi edes tahotila matkustella, mennä sinivalkoisin (yäk) siivin halpaan hotelliin ja juoda rannalla viikko.
Olisi edes suomalainen kansaluonne, häpeillä itseään ja olemistaan, eikä aina olla suunapäänä keskustelupalstoilla pilaamassa muiden hyvää settiä.
Nimim, Tällainen tavallinen Jörn Donner.
Älykäs ihminen ei väitä, että on jo nähnyt kaiken, kun on nähnyt vain kaltaisiaan suorittajia, elää omassa suorittamisen koulu/yliopisto/hyvä duuni/parisuhde/perhe-kuplassaan.
Älykäs ihminen ei ajaudu kyynisyyteen, koska älykäs ymmärtää, että tuossa kuplassa, jossa kaikki ihmisen toimet näyttävät samalta, ei ole pakko elää.
Älykäs ihminen löytää itselleen omanlaisensa elämän, jopa silloin, kun se päälle päin näyttää ihan samalta kuin kaikkien muiden elämä.
Älykäs ihminen ymmärtää, että sinisten siipien retket voivat olla ihan yhtä stimuloivia kuin muukin toiminta, sillä älykäs on älykäs ja mielikuvituksekas myös ryypätessään halvassa hotellissa.
Ei vaan älykäs näkee kaiken tuon toiminnan järjettömyyden ja masentuu, koska tajuaa, ettei ikinä tule kuulumaan joukkoon ja nauttimaan niistä asioista, jotka riittävät perusihmiselle. Se on kuin istuisi selvinpäin kännisten pöydässä. Kaikilla muilla on tajuttoman hauskaa ja juttua riittää, itse ei vaan pääse millään samaan mielentilaan.
Ja sitä mielekkyyttä on vaikea hakea, koska enemmistölle rakennettu maailma ei mahdollista sitä itselle mielekästä maailmaa, vaikka oma mielikuvitus taipuisi vaikka mihin. Minä olen esimerkiksi haaveillut lapsesta asti lentävästä autosta. Mutta vaikka sen rakentaisin, en saisi sille lupaa liikkua liikenteessä.
Ymmärsinkö nyt oikein: sinä pystyisit rakentamaan lentävän auton, mutta et tee sitä, koska uskot, että muut, joille tämä maailma on rakennettu, eivät antaisi sinun liikkua sillä?
No muakin ahdistaisi tollainen kynttilän vakan alla pitely. Ehkä myös pystyt risteyttämään hevosesta yksisarvisen, muttet tee sitä, koska kateelliset naapurit.
No sitä tää elämä Suomessa on. Älä vaan näytä mihin pystyt, kyllä sut joku (tai ainakin av-palsta) maanpinnalle palauttaa.
Voihan toki noinkin lannistua.
Tai sitten mennä vaan eteenpäin ja toteuttaa niitä omia visioitaan ja saavuttaa jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n ongelma on liika älykkyys.
Joskus toivon etten olisi lukenut yhtäkään kirjaa ja jos jotain olisi ollut pakko lukea, olisin lukenut Aku ankkaa ja Jari Tervoa, kuten suurin osa suomalaisista.
Olisipa tyytyväinen katselemalla Putousta ja Suurinta pudottaja tai Salkkarit olisi parasta mitä voisi iltaisin toivoa.
Kunpa maistuisi edes keskiolut tai amatöörijuoppojen tapaan haluaisi maistella viinejä.
Jos olisi palavaa intoa mennä katselemaan muiden kanssa kun mustaa kiekkoa lätkitään ympäri kenttää ja haluaisi mennä torille pedaalit sekaisin oksentamaan muiden fanien kanssa, mutta kun.
Olisi edes halu nu ssia kuin viimeistä päivää, lykätä kakaraa kakaran perään vuosittain ja ähkiä hektisistä ruuhkavuosista.
Olisi edes tahotila matkustella, mennä sinivalkoisin (yäk) siivin halpaan hotelliin ja juoda rannalla viikko.
Olisi edes suomalainen kansaluonne, häpeillä itseään ja olemistaan, eikä aina olla suunapäänä keskustelupalstoilla pilaamassa muiden hyvää settiä.
Nimim, Tällainen tavallinen Jörn Donner.
Älykäs ihminen ei väitä, että on jo nähnyt kaiken, kun on nähnyt vain kaltaisiaan suorittajia, elää omassa suorittamisen koulu/yliopisto/hyvä duuni/parisuhde/perhe-kuplassaan.
Älykäs ihminen ei ajaudu kyynisyyteen, koska älykäs ymmärtää, että tuossa kuplassa, jossa kaikki ihmisen toimet näyttävät samalta, ei ole pakko elää.
Älykäs ihminen löytää itselleen omanlaisensa elämän, jopa silloin, kun se päälle päin näyttää ihan samalta kuin kaikkien muiden elämä.
Älykäs ihminen ymmärtää, että sinisten siipien retket voivat olla ihan yhtä stimuloivia kuin muukin toiminta, sillä älykäs on älykäs ja mielikuvituksekas myös ryypätessään halvassa hotellissa.
Ei vaan älykäs näkee kaiken tuon toiminnan järjettömyyden ja masentuu, koska tajuaa, ettei ikinä tule kuulumaan joukkoon ja nauttimaan niistä asioista, jotka riittävät perusihmiselle. Se on kuin istuisi selvinpäin kännisten pöydässä. Kaikilla muilla on tajuttoman hauskaa ja juttua riittää, itse ei vaan pääse millään samaan mielentilaan.
Ja sitä mielekkyyttä on vaikea hakea, koska enemmistölle rakennettu maailma ei mahdollista sitä itselle mielekästä maailmaa, vaikka oma mielikuvitus taipuisi vaikka mihin. Minä olen esimerkiksi haaveillut lapsesta asti lentävästä autosta. Mutta vaikka sen rakentaisin, en saisi sille lupaa liikkua liikenteessä.
Ymmärsinkö nyt oikein: sinä pystyisit rakentamaan lentävän auton, mutta et tee sitä, koska uskot, että muut, joille tämä maailma on rakennettu, eivät antaisi sinun liikkua sillä?
No muakin ahdistaisi tollainen kynttilän vakan alla pitely. Ehkä myös pystyt risteyttämään hevosesta yksisarvisen, muttet tee sitä, koska kateelliset naapurit.
No sitä tää elämä Suomessa on. Älä vaan näytä mihin pystyt, kyllä sut joku (tai ainakin av-palsta) maanpinnalle palauttaa.
Miksi annat palauttaa? Suomalaisittain myös karavaani kulkee ja koirat haukkuu.
Jos katsoo olevansa spesiaali yksilö erinomaisin avuin, se on sitten kestettävä, että joku yrittää maan päälle palautella. Entäs sitten - ongelmahan on hänen, ei sinun, kun liitelet yläpuolelta ylitsensä lentävällä autollasi.
”Olen liian älykäs enkä saa siksi mitään elämässäni aikaiseksi”
Että mitähän vtttuaa nyt taas. 😂.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin kolmekymppinen ja olen huomannut miten kolmenkympin kriisi iskee eri näkökulmista miehiin ja naisiin. Miesten lähtökohta on, että olen erinomainen, spesiaali yksilö. Mikseivät muut ole huomanneet sitä? Tätäkö elämä on, tavallista elämää? Missä Nobelini, missä stadionkonserttini, miljoonani?
Naisilla tuntuu useammin menevän toisin päin. Nuoruus eletään muiden ehdoilla, muiden unelmia toteuttaen ja itseä vähätellen ja haukkuen. Vanhemmiten alkaa tajuta, että minähän olen yhtä tärkeä kuin muutkin, minunkin elämälläni ja unelmillani on väliä! Olen yhtä hyvä kuin muutkin!
Voi toki olla älykäs mutta vain masentunut, ja siksi ei saa aikaan mitään eikä nauti elämästä. Tai voi olla jokin muu mielenterveys- tai neurologinen ongelma. Itse olettaisin olevani ainakin keskivertoälykäs, mahdollisesti vähän yli. Olen kuitenkin myös vähän masentunut enkä mikään huippuälykäs tai monilahjakkuus missään nimessä.
Mutta huomaan kyllä selkeän eron itseni ja oikeasti älykkään kaverini välillä. Ja tämä älykäs kaveri ei todellakaan näytä kyllästyvän elämään, vaikka on jopa vähän mt-ongelmainen. Koko ajan saa aikaan ja hyvin erilaisia asioita, menestyy kutakuinkin kaikessa minkä aloittaa. Selvästi ideologi, osaa oikeasti ajatella "laatikon ulkopuolelta", löytää uusia ratkaisuja eikä pelkkiä ongelmia. Ihailen häntä ja toivoisin olevani yhtä älykäs!
Älykkyys voi varmasti johtaa myös kyynisyyteen, mutta jos todella on älykäs, niin voisiko asennetta yrittää muuttaa? Että suuntaisi sen älykkyytensä niistä ongelmista ratkaisuihin?
No, ei toki helppoa eksistentiaalikriisin keskellä, kun kaikki tuntuu turhalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmenkympin kriisi, vuodessa helpottanee. Tsemppiä. :D
Minusta alkoi vasta kolmekymppisenä tuntua siltä, että olen tarpeeksi kypsä tavoittelemaan unelmiani.
Kasvoin pienellä paikkakunnalla jossa ei ollut paljon kavereita tai mitään muutakaan, ja jokseenkin ylisuojelevien vanhempien vuoksi olin siellä totaalisen jumissa melkein parikymppiseksi. Minua myös kiusattiin koulussa rankasti lähes koko peruskouluaika. Lukioikäisenä sairastin rajun masennuksen, joka johtui olosuhteista; pienestä, näköalattomasta paikkakunnasta, vuosien kiusaamiskierteen aiheuttamista itsetunto-ongelmista ja isäni alkoholismin aikaansaamista turvattomuuden tunteista.
10 vuotta kului siihen, että etsin itseäni ja kuka oikein haluan olla. Opiskelin ja tein monenlaisia töitä. Nyt, lähes 35-vuotiaana, minulla on suunta jota kohti olen menossa. En koe näitä vuosia mitenkään menetetyiksi, sillä ilman niitä en olisi se joka olen nyt, eikä minulla olisi niin paljon annettavaa. Tämän ikäisenä minulla on myöskin enemmän perspektiiviä ja kykyjä tehdä määrätietoisesti töitä päämäärieni eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin kolmekymppinen ja olen huomannut miten kolmenkympin kriisi iskee eri näkökulmista miehiin ja naisiin. Miesten lähtökohta on, että olen erinomainen, spesiaali yksilö. Mikseivät muut ole huomanneet sitä? Tätäkö elämä on, tavallista elämää? Missä Nobelini, missä stadionkonserttini, miljoonani?
Naisilla tuntuu useammin menevän toisin päin. Nuoruus eletään muiden ehdoilla, muiden unelmia toteuttaen ja itseä vähätellen ja haukkuen. Vanhemmiten alkaa tajuta, että minähän olen yhtä tärkeä kuin muutkin, minunkin elämälläni ja unelmillani on väliä! Olen yhtä hyvä kuin muutkin!
Todella hyvä ja ytimekäs analyysi! Lisäksi ottaisin jonkun aiemman kommentin tähän kun kysyi, että onko ap jossakin muka osoittanut kiinnostusta toisten hyvinvointiin.
Juuri näin se tahtoo mennä. Ap on reippaasti suorittanut, jopa tehnyt tietoisen päätöksen naimisiin menosta ympäriinsä paneskelun sijaan, missä on nyt hänen palkintonsa näistä hyvistä, järkevistä päätöksistä?
Ihmettelen aina ihmisiä, jolla on läheisiä, kuten puoliso ja lapset ja silti elämä on aivan merkityksetöntä. Onko siis niin, että rakkaus, läheisyys, yhteinen elämä, hoiva, hellyys..jne on merkityksetöntä? Vai mistä tässä on kyse, eikö näitä perheestä tai puolisosta huolimatta kuulukaan elämään?
Sitten nämä esirippujen taakse näkijät. Kyllähän asia on niin, että siinä tylsimmässä tavispirkossa, joka juttelee kahvitauolla putouksen edellisestä jaksosta, saattaa piillä vaikka mitä filosofioita ja syvyyksiä, hän vaan ei koe juuri Sinua sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa alkaisi niitä jakamaan.
Kolmenkympin kriisiä ei ollut, mutta näin luvun 40 hetki sitten saavuttaneena todellisuus alkaa romahtamaan ympäriltä. Ei uraa, ei kavereita, ei parisuhdetta. Palkka liian pieni jotta naiset kiinnostuisivat. Ulkomailta ei voi naista hakea koska Korona. Työtehtävästäni kyllä pidän, mutta ei tässä tule koskaan pääsemään niin isoille tuloille / työnimikkeille että parisuhteen voisi saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin kolmekymppinen ja olen huomannut miten kolmenkympin kriisi iskee eri näkökulmista miehiin ja naisiin. Miesten lähtökohta on, että olen erinomainen, spesiaali yksilö. Mikseivät muut ole huomanneet sitä? Tätäkö elämä on, tavallista elämää? Missä Nobelini, missä stadionkonserttini, miljoonani?
Naisilla tuntuu useammin menevän toisin päin. Nuoruus eletään muiden ehdoilla, muiden unelmia toteuttaen ja itseä vähätellen ja haukkuen. Vanhemmiten alkaa tajuta, että minähän olen yhtä tärkeä kuin muutkin, minunkin elämälläni ja unelmillani on väliä! Olen yhtä hyvä kuin muutkin!
Todella hyvä ja ytimekäs analyysi! Lisäksi ottaisin jonkun aiemman kommentin tähän kun kysyi, että onko ap jossakin muka osoittanut kiinnostusta toisten hyvinvointiin.
Juuri näin se tahtoo mennä. Ap on reippaasti suorittanut, jopa tehnyt tietoisen päätöksen naimisiin menosta ympäriinsä paneskelun sijaan, missä on nyt hänen palkintonsa näistä hyvistä, järkevistä päätöksistä?
Ihmettelen aina ihmisiä, jolla on läheisiä, kuten puoliso ja lapset ja silti elämä on aivan merkityksetöntä. Onko siis niin, että rakkaus, läheisyys, yhteinen elämä, hoiva, hellyys..jne on merkityksetöntä? Vai mistä tässä on kyse, eikö näitä perheestä tai puolisosta huolimatta kuulukaan elämään?
Sitten nämä esirippujen taakse näkijät. Kyllähän asia on niin, että siinä tylsimmässä tavispirkossa, joka juttelee kahvitauolla putouksen edellisestä jaksosta, saattaa piillä vaikka mitä filosofioita ja syvyyksiä, hän vaan ei koe juuri Sinua sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa alkaisi niitä jakamaan.
Sä nyt hieman missasit sen ap:n pointin.
Tai ainakin itse koen niin, että hyvin harvalla on mitään ihmeellisiä ulottuvuuksia vaikka niin voisi luulla. Mulla on laaja ja monista lähteistä peräisin oleva kaveripiiri, samoin työn puolesta olen hyvin verkostunut. Ne ihmiset on muutamasta muotista, samat filosofiat kaikilla. Tai ei aivan kaikilla, mutta suurella osalla ei ole päässään mitään mielenkiintoista. Samat oivallukset, juuri tuo tapa nähdä maailmaa lempeästi ja olla itselleen armollinen. Hyvin sellaista tavallista.
Myönnän että on taito sinänsä osata olla onnellinen sillä mitä on. Mutta miten ihmiset kestää niitä samoja juttuja päivästä toiseen? Jollain on lapsi kipeänä tai vanhemmat pahasti sairaita. Siitä ajattelin sitä. Jonkun elämässä on kauheita tapahtunut, ja se aiheutti tällaisia ajatuksia ja havaintoja. Kun ne ovat samoja kaikilla.
On poikkeusihmisiä, jotka katsovat maailmaa vähän eri kulmasta ja aidosti kyseenalaistaen näkemänsä. Mutta ovat harvinaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin kolmekymppinen ja olen huomannut miten kolmenkympin kriisi iskee eri näkökulmista miehiin ja naisiin. Miesten lähtökohta on, että olen erinomainen, spesiaali yksilö. Mikseivät muut ole huomanneet sitä? Tätäkö elämä on, tavallista elämää? Missä Nobelini, missä stadionkonserttini, miljoonani?
Naisilla tuntuu useammin menevän toisin päin. Nuoruus eletään muiden ehdoilla, muiden unelmia toteuttaen ja itseä vähätellen ja haukkuen. Vanhemmiten alkaa tajuta, että minähän olen yhtä tärkeä kuin muutkin, minunkin elämälläni ja unelmillani on väliä! Olen yhtä hyvä kuin muutkin!
Todella hyvä ja ytimekäs analyysi! Lisäksi ottaisin jonkun aiemman kommentin tähän kun kysyi, että onko ap jossakin muka osoittanut kiinnostusta toisten hyvinvointiin.
Juuri näin se tahtoo mennä. Ap on reippaasti suorittanut, jopa tehnyt tietoisen päätöksen naimisiin menosta ympäriinsä paneskelun sijaan, missä on nyt hänen palkintonsa näistä hyvistä, järkevistä päätöksistä?
Ihmettelen aina ihmisiä, jolla on läheisiä, kuten puoliso ja lapset ja silti elämä on aivan merkityksetöntä. Onko siis niin, että rakkaus, läheisyys, yhteinen elämä, hoiva, hellyys..jne on merkityksetöntä? Vai mistä tässä on kyse, eikö näitä perheestä tai puolisosta huolimatta kuulukaan elämään?
Sitten nämä esirippujen taakse näkijät. Kyllähän asia on niin, että siinä tylsimmässä tavispirkossa, joka juttelee kahvitauolla putouksen edellisestä jaksosta, saattaa piillä vaikka mitä filosofioita ja syvyyksiä, hän vaan ei koe juuri Sinua sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa alkaisi niitä jakamaan.
Sä nyt hieman missasit sen ap:n pointin.
Tai ainakin itse koen niin, että hyvin harvalla on mitään ihmeellisiä ulottuvuuksia vaikka niin voisi luulla. Mulla on laaja ja monista lähteistä peräisin oleva kaveripiiri, samoin työn puolesta olen hyvin verkostunut. Ne ihmiset on muutamasta muotista, samat filosofiat kaikilla. Tai ei aivan kaikilla, mutta suurella osalla ei ole päässään mitään mielenkiintoista. Samat oivallukset, juuri tuo tapa nähdä maailmaa lempeästi ja olla itselleen armollinen. Hyvin sellaista tavallista.
Myönnän että on taito sinänsä osata olla onnellinen sillä mitä on. Mutta miten ihmiset kestää niitä samoja juttuja päivästä toiseen? Jollain on lapsi kipeänä tai vanhemmat pahasti sairaita. Siitä ajattelin sitä. Jonkun elämässä on kauheita tapahtunut, ja se aiheutti tällaisia ajatuksia ja havaintoja. Kun ne ovat samoja kaikilla.
On poikkeusihmisiä, jotka katsovat maailmaa vähän eri kulmasta ja aidosti kyseenalaistaen näkemänsä. Mutta ovat harvinaisia.
Ymmärrän että jos kaveripiirisi on hyvin geneerinen ja elää samaa tahtia, niin että kaikki saavat työpaikan, lapsia, talon jne samaan aikaan, niin voi oivalluksetkin kuulostaa toistensa toistoilta. Se, että sanot kaveripiirisi olevan laaja mutta kuitenkin geneerinen, kertoo ehkä enemmän sinusta kuin ihmisistä yleensä. Luultavasti olet halunnut ympärillesi tietyntyylisiä ihmisiä jotka ulkoisesti vaikuttavat mahdollisimman värikkäältä joukolta. Ihmeellistä silti että sinä niitä vähättelet: yleensä jokaisen ihmisen oivalluksilla on se idea että ne auttavat häntä kehittymään ihmisenä (toivottavasti) parempaan suuntaan. Jos oivallusta ei tule, ihminen taantuu helposti.
Joku joskus sanoi että ihmisen pitää "keksiä itsensä uudelleen" monesti elämänsä aikana: lapsuuden jälkeen muuttuu teiniksi ja alkaa eriytyä vanhemmistaan; teiniyden jälkeen alkaa ottaa haparoivia askelia aikusuudessa ja kuvittelee olevansa voittamaton; kolmenkympin vaiheilla tajutaan ettei elämä olekaan pelkää pintakiiltoa ja aletaan etsiä syvällisempiä merkityksiä asioille; keskiiänkriisissä tajutaan elämän rajallisuus ja yritetään vielä kokea ne asiat mitä oli toivonut; eläkeläisenä pitää hyväksyä ettei enää ole työelämässä ja perheessä enää se "pää" vaan täytyy siirtyä sivuun ja antaa paikka nuoremmille. Näitä oivalluksia me kaikki (toivottavasti) saamme elämämme aikana.
Valitat siitä että ihmiset vaikuttavat toistavan samoja juttujaan ja elävän tylsää arkea. Voin kertoa että tämä tuo monelle struktuuria elämään ja rauhoittaa ja rentouttaa arjessa - niin tylsältä kuin se kuulostaakin! Itse esimerkiksi olen käynyt syvän masennuksen läpi: toki olisin voinut kahvihuoneessa keskustella kaiken turhuudesta ja ihmisen pohjattomasta itsekkyydestä ja yhteiskunnan rappiosta (masentunut mieli keskittyy ikäviin asioihin) mutta olin ehkä sinunkin mielestäsi se tylsä säästä jauhaja. Uskon kuitenkin että valintani oli fiksu, sillä harva ihminen jaksaa tuomiopäivänpasuunaa lähipiirissään, koska se kuormittaa.
Riippumatta älykkyydestä, on ihmisten perustarpeet aika samoja: tarvitset sopivan määrän jännitystä/tylsyyttä/intohimoa/oppimisen iloa/jne kokeaksesi elämäsi hyväksi. Eri ihmisillä toki eri asiat tuottavat näitä reaktioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.
Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.
Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.
Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.
Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!
Ap
Terapeutin tehtävä ei ole ratkaista sinun ongelmiasi sinun puolestasi ja antaa valmiita ratkaisuja. Hyvä terapeutti osaa keskittyä potilaansa elämän ongelmakohtiin ja viedä keskustelua niistä niin pitkälle kuin tarvitsee. Ainoa ohje terapeutin valinnassa on se, että mitä älykkäämpi ja pohdiskelevampi ihminen itse on, sen älykkäämmän terapeutin hän tarvitsee.
Vierailija kirjoitti:
Vai että terapia auttaa?! Kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa yli viisi vuotta. Kokeilin siellä saatuja typeriä ohjeita ja masennuin entistä enemmän. Monia lääkkeitäkin kokeiltiin tuloksetta. Kyllä mulla alkoi tää kriisi jo lukion aikana ja on jatkunut 20 vuotta. Kaikki on turhaa ja tyhjää. En viitsi enää huijata ketään miestä parisuhteeseenkaan kun en kykene rakastamaan. Alkoholi on paras kaveri nykyään kun kaikki muut temput on jo kokeiltu.
Terapia voi auttaa mikäli terapeutti on hyvä ja potilas ottaa vastaan apua ja suostuu työstämään ongelmiansa. Mikäli sulkeutuu eikä halua (tai jaksa) käydä läpi sitä raastavaa ja rankkaa kasvuprosessia läpi jonka terapia yleensä käynnistää, ei siitä juurikaan ole hyötyä.
Voi toki olla että juuri sinun ongelmasi tarvitsisivat esim. traumaterapiaa tai jotain muuntyylistä terapiaa, mutta noin yleensä sanoisin että terapiasta voi hyötyä paljonkin!
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssayksi 29v kriiseilijä. Elämä tuntuu tyhjältä. Olen ollut vuosia masentunut. Olen tavallaan syrjäytynyt ja tuntuu, että en pysty ahdistuksen ja pelkojen takia tarttumaan tilaisuuksiin.
Nyt tuntuu, että olen liian vanha enää mihinkään. Liian vanha hakemaan korkeakouluun, liian vanha muuttamaan ulkomaille. Tämä jälkimmäinen erityisesti harmittaa. Olen ollut vuosia kiinnostunut yhdestä maasta missä käyn usein. Haluaisin asua siellä mutta.... Perheeni on täällä ja he eivät hyväksyisi muuttoani. Mut on kasvatettu niin, että mun tehtävä on sitten huolehtia ikääntyvistä vanhemmistani. Tietty voisin vaan tehdä oman pääni mukaan mutta se syyllisyys mikä jo pelkästä ajatuksesta tulee... :/
Suurin ongelma on jos ihminen elää jotain muuta varten, eikä uskalla kohdata omia tarpeitaan tai halujaan. Muista että sinun ei tarvitse elää muita varten, ei edes omia vanhempiasi. SINÄ tulet omassa elämässäsi ensin.
Lisänä kommentti siitä että ikä ei määritä juuri mitään, ellei sen anna määrittää.
T. 40v breikkauksen aloittanut "säälittävä" täti
Vierailija kirjoitti:
aikanuori kirjoitti:
"Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa."
Aloittajan kirjoituksesta lainasin yllä olevan kohdan. Siinä tulevat oikeastaan täysin sanoitetuiksi ajatukseni.
Olen ajatellut samoin havaintojeni pohjalta. Voin olla väärässäkin. Olen nimittäin vasta hieman alle 25. ....
Eihän se iästä ole kiinni, milloin tiedostaa mitäkin.
Minä ymmärsin jo noin 10-vuotiaana miten epäreilu paikka maailma on (luin paljon esim. naisten kohtelusta eri kulttuureissa, historiaa jne. ja isäni puhui minulle maailmassa vallitsevasta taloudellisesta epätasa-arvosta ja siitä miten me olemme sitä marginaalia jotka istuvat kuorman päällä ja sitten on ne, jotka vetävät kuormaa, ja koska olen syntynyt sinne minne olen, tulen aina istumaan kuorman päällä jota muut vetää), mutta ihmisten täydellisen sosiaalisen kaavamaisuuden ja ennalta-arvattavuuden tiedostin vasta parikymppisenä.
Normit olen tiedostanut aina, ja inhonnut useimpia niistä.
Idealisti en ole ollut koskaan, vaan ennemminkin sitä nuorison maailmantuska-osastoa.N27
Semmoinen ajatus tästä tuli, että ihminen mielellään yrittää vahvistaa omia ennakkoluulojaan. Epäluuloinen ja katkeroitunut ihminen kohtaa lähinnä huonoa kohtelua, kun taas onnellinen ja ystävällinen kaunista kohtelua. Tätä ei yleensä edes välttämättä tiedosta, mikä saattaa johtaa siihen että yksi saa aina surkeaa palvelua kaupassa ja toinen ylitsevuotavan ystävällistä.
Itse rakastan ihmisiä, vaikka tiedostankin että monet purkavat toisiin omia ongelmiansa. Inhoan rumaa ja ilkeää käytöstä, mutta näen myös että se ei ole koko totuus eikä edes määrittelevä piirre ihmisessä. Useimmat ihmiset haluavat tehdä hyvää myös ympäristölleen mutta toki saattavat olla monesti liian laiskoja siihen :)
Aloittajan ajattelun lähtökohta on ollut, että hänen elämänsä on ensiarvoisen tärkeää ja että hän on ihmisenä ainutlaatuinen. Sitten iän ja kokemuksen kautta on käynyt ilmi, että ehkä hän ja hänen elämänsä ovatkin tavanomaisia ja hän ihmisenä jokseenkin yhdentekevä tälle maailmankaikkeudelle. Nyt pitäisi sitten jaksaa eteenpäin tämän oivalluksen kanssa. Jos ap onnistut ratkaisemaan asian niin tule ihmeessä kertomaan! Täällä pallolla tallaa muutama miljardi tyyppiä, joilla on sama ongelma. Miksi minä synnyin? Mikä tekee elämästä merkityksellistä? Miksi elämän pitäisi tuntia merkitykselliseltä?