Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?

Kiitos ajatuksista. Nuo kommentit itsekkyydestä ja puolison kanssa puhumisesta laittoivat ajattelemaan. Mietin tänään vähemmän tulevaa ja keskityin hetkeen ja ihmisen (etenkin puolisoni) kohtaamiseen enemmän. Tuntui paremmalta. Kai sitä voisi lähteä joskus rakentamaan pienestä isoa eikä velloa periaatteiden yläpilvessä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Haaveista totta kirjoitti:

Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.

Kiitos elämänmakuisesta neuvosta! En tiedä, mistä enää haaveilisin. Materia ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään, ja sekä työssä että urheillessa olen päässyt sen verran pitkälle, että ymmärrän, kuinka kokonaisvaltaista omistautumista huippu vaatii. Urheilun suhteen olen siihen myös jo liian vanha ja geenini eivät ole riittävän täydelliset huipputasolle. Uran puolesta tavoittelen kiipeämistä lopulta tj-tasolle, mutta en odota mitään sisäistä täyttymystä sielläkään, enkä sinne välttämättä pääse.

Ehkä oikeana haaveena olisi saada vastaus, jonka hyväksyn, kysymykseen: mitä merkitystä millään on.

Ap

Ala luomaan jotain uutta maailmankatsomusta filosofisen pohdiskelun avulla ja käytä siihen vuosikymmen. Kirjoita romaani tai filosofinen teos.

Itsellä hyvin sama liuta kokemuksia kuin sinulla ensimmäisessä viestissäsi. Monet asiat, joita pidin nuorempana tavoittelemisen arvoisena (tutkinto, hyvä työpaikka, ulkomaan liikematkat(niinpä)) ovat itseasiassa syy tähän olotilaan. Pitäisi varmaan keksiä joku uusi tavoite.

Lapsen tulo kyllä auttaa. Voit keskittyä seuraamaan hänen kasvua ja kehittymistä, kuten kirjoititkin. Itse olen tätä tehnyt nyt puoli vuotta, enkä muista koskaan hymyilleeni näin paljoa.

Ehkä sellaisen vinkin voisin antaa, että opiskele esim. työväenopistossa joku kurssi esim. viestinnästä (tai jostain muusta aiheesta, mikä ei ole lähellä ns. ydinosaamistasi) niin huomaat, kuinka erilaisia ihmisiä maailmaan mahtuu. Itse vietin suurimman osan vapaa-ajastani perheeni, opiskelukavereideni ja työkavereideni kanssa ja tällaisella kurssilla tajusin olevani kuplassa elävä putkiaivo.

M33

Mullon ollut sama tunne jo pitkään. Kolmannen lapsen saaminen 35-vuotiaana hieman helpotti asiaa. Sitä ennen monta vuotta meni sellaisessa sumussa. Ei ollut haaveita, ei unelmia. Tuntui siltä että oli ikäloppu, vaikka ikää oli vasta vähän yli 30v. Olin ollut työelämässä jo vuosia, eikö se oikein tyydyttänyt minua, olin naimisissa ja lapsetkin periaatteessa tehtynä. Niin ainakin luulin. Nyt tuollaista tylsämielisyyttä ei ole ollut hetkeen. Olen kotona ollessani opiskellut myös hieman toista alaa ja tehnyt tämän uuden alan keikkatöitäkin, tämä on ollut ihan tervetullut muutos.

Vieläkö ap jaksaa puhua itsestään?

Moni on täällä kommentoinut tyhjyyden johtuvan älykkyydestä. No itse en ole nähnyt yhtään tylsistynyttä älykästä ihmistä, heillä on monta omaa juttua menossa, ovat usein hyvin tekeviä ihmisiä. Elämään kyllästyminen ei todellakaan ole merkki älykkyydestä...

Teillä on tylsää. Ette ole nähneet kaikkea, ette lähellekään. Elämämme on vain materiaa, joten siksi tuntuu tuolta. Suosittelen jotain eläinten- tai luonnonsuojeluharrastusta. Siinä ette ole ikinä nähneet kaikkea. Materiaan kasvatettu ihminen ei osaa nauttia luonnosta ja suojella sitä, suosittelen opettelemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Moni on täällä kommentoinut tyhjyyden johtuvan älykkyydestä. No itse en ole nähnyt yhtään tylsistynyttä älykästä ihmistä, heillä on monta omaa juttua menossa, ovat usein hyvin tekeviä ihmisiä. Elämään kyllästyminen ei todellakaan ole merkki älykkyydestä...

Samaa mieltä. Itse olen näille kehitellyt termin Wannabe-älykkö. Älykkö miettii koko ajan, miten jostain asiasta saisi vielä paremman. Maailma on valmis vain tyhmille. 

Olen 30 ja tuntuu että joka päivä näen jotain uutta. Ei en matkustele, vaan keskityn pieniin asioihin kuten esim. lintubongaukseen tai yleensäkkin luonnon ihmettelyyn ja eri hyönteislajien/eläinten jälkien näkemiseen.

Ei todellakaan tunnu siltä, että olisin jon kaiken nähnyt, tuntuu silä, etten ole nähnyt kaikkea edes omalla takapihallani olevaa.

Aika surulliselta kuulostaa jos et löydä unelmoitavia asioita elämääsi. Voisiko olla jotain tulevan isyyden tuomaa masennusta elämänmuutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Moni on täällä kommentoinut tyhjyyden johtuvan älykkyydestä. No itse en ole nähnyt yhtään tylsistynyttä älykästä ihmistä, heillä on monta omaa juttua menossa, ovat usein hyvin tekeviä ihmisiä. Elämään kyllästyminen ei todellakaan ole merkki älykkyydestä...

Mä ymmärrän, että jos älykäs ihminen suljetaan tyhjiöön niin hän tylsistyy tekemisen ja virikkeiden puuttteessa. Mutta tässä vapaassa maailmassa, jossa tietoa, opiskeltavaa ja tutkittavaa on rajattomasti niin paljon, ettei ihmiselämä riitä edes pintaraapaisemaan kaikkea niin miten voi älykäs ihminen tylsistyä ja kokea ettei ole mitään uutta??

Minä hankin lapsia silloin kun alkoi tuntua ettei keksi enää mitään. Kammotti ajatus jatkaa samaa rataa hautaan asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ongelma on liika älykkyys.

Joskus toivon etten olisi lukenut yhtäkään kirjaa ja jos jotain olisi ollut pakko lukea, olisin lukenut Aku ankkaa ja Jari Tervoa, kuten suurin osa suomalaisista.

Olisipa tyytyväinen katselemalla Putousta ja Suurinta pudottaja tai Salkkarit olisi parasta mitä voisi iltaisin toivoa.

Kunpa maistuisi edes keskiolut tai amatöörijuoppojen tapaan haluaisi maistella viinejä.

Jos olisi palavaa intoa mennä katselemaan muiden kanssa kun mustaa kiekkoa lätkitään ympäri kenttää ja haluaisi mennä torille pedaalit sekaisin oksentamaan muiden fanien kanssa, mutta kun.

Olisi edes halu nu ssia kuin viimeistä päivää, lykätä kakaraa kakaran perään vuosittain ja ähkiä hektisistä ruuhkavuosista.

Olisi edes tahotila matkustella, mennä sinivalkoisin (yäk) siivin halpaan hotelliin ja juoda rannalla viikko.

Olisi edes suomalainen kansaluonne, häpeillä itseään ja olemistaan, eikä aina olla suunapäänä keskustelupalstoilla pilaamassa muiden hyvää settiä.

Nimim, Tällainen tavallinen Jörn Donner.

Älykäs ihminen ei väitä, että on jo nähnyt kaiken, kun on nähnyt vain kaltaisiaan suorittajia, elää omassa suorittamisen koulu/yliopisto/hyvä duuni/parisuhde/perhe-kuplassaan.

Älykäs ihminen ei ajaudu kyynisyyteen, koska älykäs ymmärtää, että tuossa kuplassa, jossa kaikki ihmisen toimet näyttävät samalta, ei ole pakko elää.

Älykäs ihminen löytää itselleen omanlaisensa elämän, jopa silloin, kun se päälle päin näyttää ihan samalta kuin kaikkien muiden elämä.

Älykäs ihminen ymmärtää, että sinisten siipien retket voivat olla ihan yhtä stimuloivia kuin muukin toiminta, sillä älykäs on älykäs ja mielikuvituksekas myös ryypätessään halvassa hotellissa.

Ei vaan älykäs näkee kaiken tuon toiminnan järjettömyyden ja masentuu, koska tajuaa, ettei ikinä tule kuulumaan joukkoon ja nauttimaan niistä asioista, jotka riittävät perusihmiselle. Se on kuin istuisi selvinpäin kännisten pöydässä. Kaikilla muilla on tajuttoman hauskaa ja juttua riittää, itse ei vaan pääse millään samaan mielentilaan.

Ja sitä mielekkyyttä on vaikea hakea, koska enemmistölle rakennettu maailma ei mahdollista sitä itselle mielekästä maailmaa, vaikka oma mielikuvitus taipuisi vaikka mihin. Minä olen esimerkiksi haaveillut lapsesta asti lentävästä autosta. Mutta vaikka sen rakentaisin, en saisi sille lupaa liikkua liikenteessä.

Ymmärsinkö nyt oikein: sinä pystyisit rakentamaan lentävän auton, mutta et tee sitä, koska uskot, että muut, joille tämä maailma on rakennettu, eivät antaisi sinun liikkua sillä?

No muakin ahdistaisi tollainen kynttilän vakan alla pitely. Ehkä myös pystyt risteyttämään hevosesta yksisarvisen, muttet tee sitä, koska kateelliset naapurit.

Kyllä vastuu lapsesta ja hänen huolehtimisestaan ja kasvatuksesta tuo uusia ajatuksia , sillä huoli lapsesta/lapsista ei lopu koskaan kun on kerran vanhemmaksi ryhtynyt. Heittäydy avoimin mielin lasten maailmaan ja koe onnistumisen ilo lapsen lailla. Lasten kasvatessa harrasta heidän kanssaan oloa niin että lapsilla on turvallinen ja onnellinen lapsuus

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapset ja rakkaus ovat elämän tarkoitus. Työ vaan mahdollistaa vapaa-ajan. Itsekin olin jo tylsistynyt, kunnes 28 v. syntyi esikoinen.

Lapset nyt eivät autuaaksi tee. Rikasta ja antoisaa elämää voi viettää ilman omaa lisääntymistä. Lapset ovat tietenkin elämän tärkein asia sellaiselle, jolla lapsia on.

Rakkaus kyllä, mutta en rajoittaisi tätä parisuhteeseen vaan kaikkiin ihmissuhteisiin ympärillä.

Kun ”maallinen status” on saavutettu -kuten ap:lla nyt- hän voi hetken luulla nyt on kaikki saavutettu.

Tästä tulee mieleeni lapseni ala-asteella, kun hän ilmoitti kolmannella luokalla osaavansa matematiikasta kaiken, koska hän osasi plus- ja miinuslaskut, jakaa ja kertoa. Mitä muuta voi enää tulla? Voi, tulee vielä paljon muuta.

Mutta ainahan se menee niin, että kun on ponnisteltu kovasti johonkin asiaan niin sen jälkeen putoaa hetkeksi ”mitäs nyt sitten” -tyhjiöön, jossa mikään ei tunnu miltään. Tyhjiö täyttyy uusilla kivoilla asioilla kun antaa sille aikaa.

N50

Vierailija kirjoitti:

Aika ajoittain on sama tyhjyys ja merkityksettömyys vallannut omaakin pääkoppaa. Lohduttaudun sillä, että maailmassa on niin paljon asioita ja ilmiöitä, jotka kiinnostavat, joten voin koko elämäni ajan oppia jotain uutta. Elinikäni ei tule riittämään siihen, että ottaisin selvää kaikesta mikä kiehtoo.

En tiedä miten paljon merkitystä on sillä, että minulla on ollut traumaattinen lapsuus. Lapsuus ja nuoruus meni selviytyessä päivästä toiseen. Varhaisaikuisuus ja osa varsinaisesta aikuisiästä taas on mennyt traumaoireilujen, terapian ja itsensä löytämisen merkeissä. Minulla ei oikein ollut identiteettiä, kun muutin laitoksesta omilleni ja en ollut ns. oma itseni. Nyt traumaoireilu ja menneisyys on alkanut pikkuhiljaa asettumaan omaan uomaansa, olen saanut tehtyä elämästäni oman näköistä niissä puitteissa, missä pystyn, olen oppinut asettamaan rajoja ja oppinut tervettä itsekkyyttä. Osaan pitää paremmin huolta itsestäni. Jos jokin harmittaa, niin se, että en psyykkisen vointini takia pystynyt aikoinaan hakemaan yliopistoon, akateeminen ala olisi itselleni ominta.

Olen tavallaan monien asioiden suhteen vasta siinä pisteessä, missä hyvän lapsuuden saaneet ovat itsenäistymisvaiheessa. Toisaalta taas ymmärrän ihmisistä ja ihmisyydestä paljon laajemmin, mitä moni muu ja olen oppinut kohtaamaan tunteeni sekä työstämään niitä terveellä tavalla. Moni opettelee näitä vielä keski-ikäisenä.

Ehkä voisin tiivistää tätä jotenkin niin, että vaikeudet ja kirjaimellisesti taistelu hengissä pysymisestä on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta tästä rauhasta ja vakaudesta, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu. En elä täydellistä elämää, mutta verrattuna aikaisempaan helvettiin tämä tuntuu taivaalta.

Kuin olisin tuon itse kirjoittanut.

Ihmiset saavat Suomessakin hyvin erilaiset eväät elämäänsä, ja älykin on hyvin rajallinen väline, kun tausta on tarpeeksi hylkäävä, epäoikeudenmukainen, arvaamaton ja rakkaudeton. Koulutuskaan ei lopulta suojaa, kun haavat ovat syviä/syvällä.

Itsekin olin pitkään itsetuhoinen, opinnoista ei tullut mitään, mutta juuri palkkatyö on pitänyt lopulta minut edes jotenkin kasassa. Aloittaja edustaa jossain määrin vastakohtaa kokemalleni ulkopuolisuudelle ja häviäjyydelle, vaikka aina voi toki hävitä tai voittaa enemmän. Itse olen esim. fyysisesti saanut olla terve.

Väitän, että elämän matkalla ihminen voi ja ehtii muuttua sisäisesti paljonkin. Kolmekymppisellä on mahdollisuus vielä monenlaiseen työhön ja elämäntapaan, jos niin haluaa. Muihin vertailu ei ole kestävä tapa elää. Elämänkoulu sanana on saanut pilkallisen merkityksen, mutta se on lopulta se, joka meitä kaikkia muovaa ja kasvattaa. Niin kauan kun jaksaa olla kiinnostunut jostakin, asiat ovat hyvin. Ja jos ei jaksa, sekään ei maata kaada. Nuorena olin hyvin onneton, nyt keski-iässä en enää ole, vaan entistä tietoisempi aikani arvosta itselleni. Alan tietää jo, mistä nautin eniten ja mitä taas en halua elämääni. Aivan sama, mitä joku toinen ajattelee saavutuksistani. Ulkoisesti niitä ei ole kovinkaan kummoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ikää itsellä 49v. Alempi Amk tutkinto. Avoliitossa yksi lapsi. Työkokemusta yli viidestä ammatista 38 vuotta, joista yrittäjänä 15v. Monipuoliset kädentaidot, matkustellut, tehtynyt raskasta ruumiillista työtä yli puolet työurastaan. Nähnyt ja kokenut nousua ja laskua. Nyt alkaa tuntua että suuri osa jää vielä kokematta, vaikka talous ja elämäntilanne sen mahdollistaakin. Nähnyt nälkää, köyhyyttä, kuolemaa, sairastunut kahdesti vakavasti,  valvonut öitä. Juonut, syönyt, nainut. Töissä kolmessa eri maassa Suomen lisäksi. Kokenut puolison exän kiusaamiskampanjan joka ratkesi vasta kun Lastensuojelu puuttui kovalla kädellä asiaan. Minusta on tehty rikosilmoituksia, aiheettomia tosin. Kanneltu verottajalle. Saanut aikaan kateutta ja tuntenut fyysistä kipua ja henkistä tuskaa.

Suoraan sanottuna katson alaspäin jokaista joka luulee nähneensä jotakin. Iästä riippumatta. Ei kukaan näe tai osaa tai saati koe ikinä kaikkea, tai jos niin kuvittelee niin elää erinomaisuutensa kuplassa.

Nyt meni kyllä ihan ruikutuksen puolelle.

Mulla oli kolmikymppisenä samanlainen olo, että nyt on kaikki saatu kun oli kaksi tutkintoa, koulutusta vastaava vakkariduuni, aviomies, lapset, auto- ja asuntolaina. Että nyt vaan duunia ja asuntolainan maksamista ja tylsää aikuiselämää, kaikki on nähty.

Nyt olen yli 50v ja tajuan miten vähän ehdin elämässäni ehtimään ja saavuttamaan asioita enkä ikinä ehdi näkemään, kokemaan, lukemaan kaikkea mitä haluaisin.

Mitä mieltä olit etelä mantereesta?

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en missään nimessä sälyttäisi yksilön onnellisuutta tai onnettomuutta parisuhteen syyksi, vaan ihmisen täytyy itse löytää onnensa.

Itse suosittelisin AP:lle mieluummin vaikka joogaa ja sieniä, kuin parisuhteen vatuloimista.

Jotenkin lapsellisia nuo ihmiset, joille kaikki on aina parisuhteesta kiinni ja elämä yhtä eroamista ja nyksiä ja eksiä.

Epäitsenäisiä loosereita joiden onni on ulkopuolisista -eli tässä tapauksessa parisuhteista- kiinni.

En minä niin sanonut, että onni on parisuhteesta kiinni. Huono suhde kuitenkin laskee onnellisuutta tehokkaasti. En tarkoita huonolla suhteella välttämättä suhdetta, jossa on paljon ongelmia. Ihminen, joka tyytyy vain ”ihan kivaan” ihmiseen, ei yleensä alun perinkään ole ole ollut erityisen onnellinen. Hän menettää jossain vaiheessa mielenkiinnon elämään, koska parisuhde on pelkästään arkista ihan kiva -elämää, jossa riittää se, kunhan tullaan toimeen.

Uskon, että parisuhde oikeasti vaikuttaa hyvin paljon. En ole itse kuvailemasi jatkuvasti eroaja. Olen ollut kauan yksin. Haluan olla vain joko todella hyvässä parisuhteessa tai sitten en ollenkaan.