Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?

"Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt"

Koska viimeksi sait kunnon panon mikä vei ajatukset ihan totaalisesti pois kaikesta?

Muista että olet mies ja sun hormonit vaikuttaa sun motivaatioon.

Mies tarvii kunnon mindblow seksiä ja/tai kunnon fyysistä rankkaa liikuntaa säännöllisesti, jotta ne hormonit pysyy siellä sopivassa tasapainossa ja motivoi elämässä.

Jos et tiedä mitä etsit niin kokeile asioita niin kauan kunnes tulee vastaan sellainen olo että ei tarvi miettiä onko tämä nyt sitä elämää vai ei. Se vaan on. Se voi olla yllättävä juttu mistä se fiilis tulee. Mutta se motivoi erittäin paljon.

Kuulostaa tekstistäsi että elät tietynlaista kaavaa ja nyt sitten perheen takia vielä tiukempaan kaavaan oot menossa. Muista että voit olla parempikin isä jos saat toteuttaa itseäsi. Kylä kasvatti lapsia aiemmin, kyläyhteisön kasvattamat lapset tutkimusten mukaan onnellisempia. Nämä seikat länsimaissa lakaistaan johonkin pois ja on vaan yksi perhenormi (sosioemotionaalinen yksilöllinen "hyvinvointi" normi, josta kasvaa "parhaita" ja "menestyneimpiä" lapsia) ja siellä ahdistuu sitte lapset sekä aikuiset kun koetetaan normia toteuttaa omien vaistojen vastaisesti.

Aatteleppa ite.

Ja lapsen saaminen ei ole mikään ihmeidentekijä jonka jälkeen rakkauden pumpulissa aivot lilluu vuosia. Lapsi kun on siinä huolehdittavana niin jokainen aikuinen kohtaa ne omat paskimmat tunteet ja puolet, ne tarpeet joita ei kukaan ole tyydyttänyt. Sit viimeistään on pakko tehdä niille jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin kolmekymppinen ja olen huomannut miten kolmenkympin kriisi iskee eri näkökulmista miehiin ja naisiin. Miesten lähtökohta on, että olen erinomainen, spesiaali yksilö. Mikseivät muut ole huomanneet sitä? Tätäkö elämä on, tavallista elämää? Missä Nobelini, missä stadionkonserttini, miljoonani?

Naisilla tuntuu useammin menevän toisin päin. Nuoruus eletään muiden ehdoilla, muiden unelmia toteuttaen ja itseä vähätellen ja haukkuen. Vanhemmiten alkaa tajuta, että minähän olen yhtä tärkeä kuin muutkin, minunkin elämälläni ja unelmillani on väliä! Olen yhtä hyvä kuin muutkin!

Todella hyvä ja ytimekäs analyysi! Lisäksi ottaisin jonkun aiemman kommentin tähän kun kysyi, että onko ap jossakin muka osoittanut kiinnostusta toisten hyvinvointiin.

Juuri näin se tahtoo mennä. Ap on reippaasti suorittanut, jopa tehnyt tietoisen päätöksen naimisiin menosta ympäriinsä paneskelun sijaan, missä on nyt hänen palkintonsa näistä hyvistä, järkevistä päätöksistä?

Ihmettelen aina ihmisiä, jolla on läheisiä, kuten puoliso ja  lapset ja silti elämä on aivan merkityksetöntä. Onko siis niin, että rakkaus, läheisyys, yhteinen elämä, hoiva, hellyys..jne on merkityksetöntä? Vai mistä tässä on kyse, eikö näitä perheestä tai puolisosta huolimatta kuulukaan elämään?

Sitten nämä esirippujen taakse näkijät. Kyllähän asia on niin, että siinä tylsimmässä tavispirkossa, joka juttelee kahvitauolla putouksen edellisestä jaksosta, saattaa piillä vaikka mitä filosofioita ja syvyyksiä, hän vaan ei koe juuri Sinua sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa alkaisi niitä jakamaan. 

Sä nyt hieman missasit sen ap:n pointin. 

Tai ainakin itse koen niin, että hyvin harvalla on mitään ihmeellisiä ulottuvuuksia vaikka niin voisi luulla. Mulla on laaja ja monista lähteistä peräisin oleva kaveripiiri, samoin työn puolesta olen hyvin verkostunut. Ne ihmiset on muutamasta muotista, samat filosofiat kaikilla. Tai ei aivan kaikilla, mutta suurella osalla ei ole päässään mitään mielenkiintoista. Samat oivallukset, juuri tuo tapa nähdä maailmaa lempeästi ja olla itselleen armollinen. Hyvin sellaista tavallista. 

Myönnän että on taito sinänsä osata olla onnellinen sillä mitä on. Mutta miten ihmiset kestää niitä samoja juttuja päivästä toiseen? Jollain on lapsi kipeänä tai vanhemmat pahasti sairaita. Siitä ajattelin sitä. Jonkun elämässä on kauheita tapahtunut, ja se aiheutti tällaisia ajatuksia ja havaintoja. Kun ne ovat samoja kaikilla. 

On poikkeusihmisiä, jotka katsovat maailmaa vähän eri kulmasta ja aidosti kyseenalaistaen näkemänsä. Mutta ovat harvinaisia. 

Ymmärrän että jos kaveripiirisi on hyvin geneerinen ja elää samaa tahtia, niin että kaikki saavat työpaikan, lapsia, talon jne samaan aikaan, niin voi oivalluksetkin kuulostaa toistensa toistoilta. Se, että sanot kaveripiirisi olevan laaja mutta kuitenkin geneerinen, kertoo ehkä enemmän sinusta kuin ihmisistä yleensä. Luultavasti olet halunnut ympärillesi tietyntyylisiä ihmisiä jotka ulkoisesti vaikuttavat mahdollisimman värikkäältä joukolta. Ihmeellistä silti että sinä niitä vähättelet: yleensä jokaisen ihmisen oivalluksilla on se idea että ne auttavat häntä kehittymään ihmisenä (toivottavasti) parempaan suuntaan. Jos oivallusta ei tule, ihminen taantuu helposti.

Joku joskus sanoi että ihmisen pitää "keksiä itsensä uudelleen" monesti elämänsä aikana: lapsuuden jälkeen muuttuu teiniksi ja alkaa eriytyä vanhemmistaan; teiniyden jälkeen alkaa ottaa haparoivia askelia aikusuudessa ja kuvittelee olevansa voittamaton; kolmenkympin vaiheilla tajutaan ettei elämä olekaan pelkää pintakiiltoa ja aletaan etsiä syvällisempiä merkityksiä asioille; keskiiänkriisissä tajutaan elämän rajallisuus ja yritetään vielä kokea ne asiat mitä oli toivonut; eläkeläisenä pitää hyväksyä ettei enää ole työelämässä ja perheessä enää se "pää" vaan täytyy siirtyä sivuun ja antaa paikka nuoremmille. Näitä oivalluksia me kaikki (toivottavasti) saamme elämämme aikana.

Valitat siitä että ihmiset vaikuttavat toistavan samoja juttujaan ja elävän tylsää arkea. Voin kertoa että tämä tuo monelle struktuuria elämään ja rauhoittaa ja rentouttaa arjessa - niin tylsältä kuin se kuulostaakin! Itse esimerkiksi olen käynyt syvän masennuksen läpi: toki olisin voinut kahvihuoneessa keskustella kaiken turhuudesta ja ihmisen pohjattomasta itsekkyydestä ja yhteiskunnan rappiosta (masentunut mieli keskittyy ikäviin asioihin) mutta olin ehkä sinunkin mielestäsi se tylsä säästä jauhaja. Uskon kuitenkin että valintani oli fiksu, sillä harva ihminen jaksaa tuomiopäivänpasuunaa lähipiirissään, koska se kuormittaa.

Riippumatta älykkyydestä, on ihmisten perustarpeet aika samoja: tarvitset sopivan määrän jännitystä/tylsyyttä/intohimoa/oppimisen iloa/jne kokeaksesi elämäsi hyväksi. Eri ihmisillä toki eri asiat tuottavat näitä reaktioita.

Tuo oli hyvin kirjoitettu, kiitos! 

Ei se silti poista sitä, että ihmiset ovat vähän tylsiä siinä samankaltaisuudessaan. Jopa ne jotka ovat näennäisesti tosiaan erilaisia, muotista hekin ovat peräisin ja kappaleita on monta. Tiedätkö, kun on nähnyt yhden ihmisen niin huomaa että moni on samanlainen jopa ajatuksiltaan? Toistoa siis pelkää, itsessäänkin. Nythän tässä on huomannut että sama kriisi ja samat ajatukset ovat usealla tässäkin ketjussa. MOT. 

Olen sairastanut vakavasti ja kaikkea sellaista, että tiedän jotain miltä tuntuu kun on oikeasti rikki. 

Mutta ehkä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa, kun vähentää myöskin sitä suorittamista. Ja ehkä itsekin suhtautuu lempeästi muihin. Katsoohan sitä joskus samoja leffoja uudestaankin.

Mitä, mitä et ole vielä nähnyt mitään. Olet kyyninen vai teoriassa nyt seuraavaksi siirryt tosi elämään. Miten olisi seuraava paketti: pettävä, viinaan menevä uraohjusmies, 2-3 lasta, hektinen lapsiperhearki (lapset aina sairaana ja liikaa harrastuksia), oma työ, vanhat, sairastelevat vanhemmat, ei niin yhteistyökykyinen anoppi ym. pidä paketti kasassa ja selviydy jos selviydyt. Sitten olet jo ihan käytännössä nähnyt jotakin.

Minulla oli tuollainen olo parikymppisenä, kun olin masentunut. Kun masennus hoidettiin, elämä alkoi taas tuntua kiinnostavalta. Nyt ikää on melkein tuplasti, mutta tunnen itseni paljon nuoremmaksi kuin silloin.

Toisaalta kyse voi olla kolmen kympin kriisistä tai siitä, että olet ison elämänmuutoksen kynnyksellä. Lapsen synnyttyä elämään tulee ihan uutta sisältöä ja syvyyttä, ja fokus siirtyy automaattisesti muihin asioihin kuin omien fiilisten tulkintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.

Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.

Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.

Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!

Ap

Plussaa siitä, että olet havainnut olevasi egoistinen. Terapiasta (puhun nyt psykoterapiasta) et selvästi tiedä juurikaan. Aloituksessa pisti silmään se, että kerroit aiemmin olleesi palavasti idealisti ja nyttemmin mielessäsi on uran nousukiito. Teetkö sellaista työtä, jolla koet olevan merkitystä ja joka on arvojesi mukaista? Jos et, miksi aloit lipsua elämässäsi siihen suuntaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.

Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.

Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.

Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!

---

Minä taas rohkenen väittää, että ongelmasi ei ole ollenkaan älyllistä laatua vaan tunne-elämään liittyvä, mutta yrität ratkoa sitä älyllisesti. Tunnistan nimittäin itseni ajatuksistasi, nuorempana. Minulla kyse oli siitä, että en ollut (taustani johtuen) yhteydessä omiin tunteisiin. En tunnistanut niitä.

Ap

Ei voi mitään, mutta ap kuulostaa naiivilta. Tai sitten hänellä on ollut liian helppo elämä.

Onko kaikki sujunut aina suunnitelmien mukaan? Onko sinun tarvinnut ponnistella asioiden eteen? Oletko koskaan menettänyt mitään sinulle tärkeää? Onko sinulla ollut elämässä mitään vastoinkäymisiä? Oletko koskaan joutunut oppimaan asioita erehdyksen kautta?

Kirjoitat jossakin, että odotat että pääset opettamaan ja seuraamaan tulevan lapsesi elämää. Se ei mene niin. Lapsesi tulee opettamaan sinulle elämästä paljon enemmän kuin sinä tulet häntä opettamaan. Lapsesi ei ole välttämättä sellainen kuin haluaisit, hän on oma yksilönsä. Hän ei välttämättä ota sinun opetuksiasi vastaan ja sinä et välttämättä mahda sille mitään. 

Me elämme tässä ja nyt. Kannattaa avata silmät ja huomata, että sinä ja minä olemme vain yksiä ihmisiä muiden, miljardien ihmisten joukossa. Kun laskeutuu alas haihatteluistaan, niin on mahdollista alkaa elämään oikeasti tätä reaaliaikaista elämää. 

Terveisin 53v akka.

Ai näkötestissä nähty? Hihahahihihahahuhuhihihahahahaaa!!!!!! 😅😅😅😄😄😄😄😄😄😄😅😅😅

Ap voisi hyötyä psykoterapiasta, kunhan ensin pääsisi yli ajatuksesta, että psykoterapia on jotain vinkkivitosia. Psykoterapia on kuin ruoanlaittoa, jossa sä tuot ainekset, pilkot ne, ja teet niistä itsellesi maistuvaa keittoa ilman valmista reseptiä. Terapeutti lähinnä hämmentää lusikalla välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.

Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.

Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.

Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!

Ap

Ap täällä tuli jo eilen todettua että ajatuksesi ovat valaistuvan ihmisen ajatuksia.

Kaikki nämä ”ajattelet liikaa”, ”perhe pelastaa”, ”lapsi antaa merkityksen ” ja ”ala askarrella ” neuvot on ihan samoja.

Samaa tahnaa samasta tuubista saman hajuisena ja saman värisenä.

Ajatuksissasi ei ole kyse kokemattomuudesta, tylsyydestä saatikka että et ole vain vielä kokenut elämän ”merkityksellisiä asioita”. Merkityksellistä sinänsä on vain elämä itse - olet elossa.

Valitettavasti (ja onneksesi! Onnittelut!) olet myös herännyt ja HAVAHTUNUT.

Et pääse enää takaisin, ellet ala turruttaa itseäsi, on se sitten raivokasta perhe-elämää tai huumeita jolla koitat itsesi takaisin nukkumaan saada.

Esität kysymyksiä, joita filosofi esittää. Filosofille ei riitä vastaukseksi: ”kunhan isäsi on kuollut ja lapsesi syntynyt, et enää pohdi tuota”. Ajatella miten hassua jos vaikka Sokrates olisi aikanaan todennut että ’tosin kaikki tämä pohtimani olisi täysin turhaa, jos vain olisin lisääntynyt’. Kuulostaa hivenen oudolta.

Suosittelen siis nauttimaan elämästä, suhtautumaan siihen mielenkiinnolla, ymmärtäen ja hyväksyen sen järjettömän merkityksettömyyden. Jatka filosofisia pohjdintoja ja tutustu eri ajattelijoihin. Suosittelin jo aiemmin Wayne Dyeria nykyajan ajattelijoista. Klassikoista mm Khrisnamurti tai Carlos Castaneda (osa jutuista voi mennä vähän yli hilseen). Myös Anthony de Mello on lukemisen arvoista. Etenkin de Mellon ”Havahtuminen”.

Kun kuvailet tuntemuksiasi ja ajatuksiasi, huomaat miten nukkuvat ihmiset pitävät niitä outoina, masentuneita, epäkypsinä tai koskemattomina ajatuksina. Tai yliajattelun tai vitamiininpuutoksen tuloksena. Ei ole kyse siitä eikä tarvitse pelätä näitä ajatuksia. Koska kun kysyt itseltäsi oletko masentunut? Haluatko elää? Tunnetko elinvoimasi? Huomaat varmaan että et ole masentunut etkä suinkaan elinvoimaton tai kuolemaa kaipaava.

Niin kauan kun et paikkaa heräämisesi aiheuttamaa tyhjää tunnetta millään epäterveellä käyttäytymismallilla, et tarvitse terapiaa.

Niinkuin joku sanoi, olet jo oven kahvassa kiinni. Ja sen oven takana on vapaus. Ja se jos mikä on ihanaa 😊 voi olla että tämä hetki koittaa sinulla juuri nyt kun olet saamassa lapsen, jonkun kenen elämänkatsomukseen tulet varmasti vaikuttamaan. Sinusta kuoriutuu ulos se, kuka olet .... etkä ole mitään muuta. Sinusta voi jopa tuntua että olen täysin vähäpätöinen, etkä edes halua muuta.

Onnea tiellesi ap!!

Minä taas ajattelen, että juuri rakkauden ja haastavan läheisyyden, tunne-elämän (lapsi, puoliso, läheinen ystävä, taide) on parhaimmillaan mahdollista saavuttaa se sama syvyys ja vapaus, josta puhut. Voi niihin tietysti paetakin sitä tyhjyyden tunnetta, mutta parhaimmillaan syvä yhteys toiseen ihmiseen, luontoon, kauneuteen tuo sen vapauden ja tyydyttävyyden, ja se on ihmiselle luontaista. Mutta kaikki eivät sitä saavuta, koska yhteys itseen, omiin tunteisiin ja omaan haurauteen puuttuu, syystä tai toisesta.

Tää on vähän surullista, että tyyppi jolla menee hyvin, elämänosa-alat kunnossa, ja tällaset fiilikset. Ja sitten on tällasia kuin minä, kun kaikki, mitä tekee, menee pieleen. Työttömänä ja masentuneena makaan kotona, väsään jotain hakemuksia ja sitten saa taas itkeä kun ei taaskaan valittu. Eipä sitä elämällä kovin paljon merkitystä ole täälläkään.

Rohkenen AP:lle väittää, että ongelmasi ei luultavasti ole ollenkaan älyllistä laatua vaan tunne-elämään liittyvä, mutta yrität ratkoa sitä älyllisesti, älyllistämällä. Tunnistan nimittäin itseni ajatuksistasi, nuorempana. Minulla kyse oli siitä, että en ollut (taustani johtuen) yhteydessä omiin tunteisiin. En tunnistanut niitä.

Onko AP onneton, koska hän on tajunnut, että elämä on merkityksetöntä? Vai tuntuuko AP:n elämä hänelle itselleen merkityksettömältä, koska hän on onneton?

Se "esiripun taakse näkeminen" voi valaistumisen sijaan olla ihan vaan masennusta. Sanotaan, että masentunut näkee elämän ei-masentunutta realistisemmin. Kuka väittikään että elämällä olisi joku tarkoitus - mutta juuri se voi vapauttaa sinut. Mitä se "tarkoituksettomuus" merkitsee sinulle?

Nyt tunteet peliin. Etsi yhteys itseesi ja läheisiisi ja suuntaudu ulospäin. Jos olet masentunut, hae apua.

Vierailija kirjoitti:

Tää on vähän surullista, että tyyppi jolla menee hyvin, elämänosa-alat kunnossa, ja tällaset fiilikset. Ja sitten on tällasia kuin minä, kun kaikki, mitä tekee, menee pieleen. Työttömänä ja masentuneena makaan kotona, väsään jotain hakemuksia ja sitten saa taas itkeä kun ei taaskaan valittu. Eipä sitä elämällä kovin paljon merkitystä ole täälläkään.

Just samaa mietin itsekin. Olen 30-v maisteri ja kaikki aikuiselämässä on mennyt pieleen. En edes saanut asuntolainaa vielä kun olin vakityössä, palkkani oli niin huono ja korona vei multa lopulta senkin, ainoan kosketuspintani yhteiskuntaan. Ystäviä mulla ei ole ja nyt mulla epäillään myös syöpää. 

Muut yliopiston kurssikaverit etenevät uralla, tekevät lapsia, ostelevat isoja omakotitaloja ja Audeja. Mä vaan itken täällä itsem*rhayksiössäni ja mietin, kuinka pitkään ja kivuliaasti teen kuolemaa jos ja kun saan syöpädiagnoosin. 

Harrastuksia ja terapiaa sekä lisääntymistä kaupitellaan onnen löytämisessä. Mulla tää kriisi on jatkunut vähintään 20vuotta. Kaikenlaisia harrastuksia on tullut kokeiltua laidasta laitaan. Myös seurustelu on niin nähty. Miehiä kiinnosti lähinnä mun ulkonäkö eikä sisin. Eli ei nuo ihmissuhteetkaan oikein lämmittäneet. Monen vuoden intensiiviterapiakaan ei auttanut. Kokeilin myös vapaaehtoistyötä. Kokemus oli karmaiseva. Hesyn toiminnasta onkin ollut sittemmin juttua julkisuudessa. Myös kuukausien pituinen omatoimimatkailu on kokeiltu jo moneen kertaan. Ei se auta pidemmällä tähtäimellä. Mieluusti jäisin kotiin enkä enää nousisi sängystä. Miksi vaivautua?

Ootko koskaan tehnyt mitään vain sen takia että se on kivaa? Kuulostaa siltä, että sun elämä on aina ollu pyrkimystä johonkin tavoitteeseen. Kaikessa ei tarvi aina olla paras. Jos alotat vaikka soittamaan pianoa, niin ei siinä tarvi tulla maailman parhaaksi pianistiksi. Idea siinä harrastuksessa on se, että se antaa jotakin sulle.

Mä olen 28. Oon käynyt elämässäni läpi vaikka mitä, mutta silti tuntuu siltä, että elämä on vasta alussa. Ja kun sitä miettii, niin kuinka paljon tän ikäset voi elämästä tietääkään.. Vasta hetki oltu aikuisia ja suurin osa elämästä vielä edessä.

Tarvitseeko kaikella olla joku suuri merkitys? Ite ajattelen niin, että jos juoksee vain elämän merkityksen ja ennalta asetettujen tavotteiden ja paineiden perässä, niin jää helposti elämä elämättä, kun ei ehdi olemaan siinä hetkessä.

Jos masentaa tai on pitkään alakuloa, niin kannattaa mennä juttelee terapeutille.

Tätä kaikki täällä alapeukuttaa, koska lasten saaminen ei ole trendikästä ja jotenkin no no tällä palstalla(!). Mutta itselläni tyhjyyteen auttoi kyllä lapset ja vielä useampi kappale, ja minusta se on aika luonnollista. Lisääntyminen on kuitenkin yksi tärkeä elämän tarkoitus, en väitä että ainoa, mutta toisille se voi riittää. Olen 37v nainen, jolla 3 lasta.

Mietin, onko oikein kaupitella vapaaehtoistyötä oman tyhjyydentunteen täyttämiseen... Mutta ehkä se ei näy niille asiakkaille. Toivottavasti ei. Ettei heihin suhtauduta välineinä.

Itsekin luulin kaiken nähneeni ja kuulleeni, mutta kun pahuus osui omalle kohdalle, tajusin tienneeni vielä vähän. En olisi koskaan voinut kuvitella sitä hätää ja tuskaa, minkä omalle kohdalle osunut elämän rumuus aiheuttaa. Arvot ns. uusiutuivat.

Tsemppiä sinulle ja meille kaikille arjen harmauteen. Toivottavasti löydät jotakin merkityksellistä ja mukavaa elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin kolmekymppinen ja olen huomannut miten kolmenkympin kriisi iskee eri näkökulmista miehiin ja naisiin. Miesten lähtökohta on, että olen erinomainen, spesiaali yksilö. Mikseivät muut ole huomanneet sitä? Tätäkö elämä on, tavallista elämää? Missä Nobelini, missä stadionkonserttini, miljoonani?

Naisilla tuntuu useammin menevän toisin päin. Nuoruus eletään muiden ehdoilla, muiden unelmia toteuttaen ja itseä vähätellen ja haukkuen. Vanhemmiten alkaa tajuta, että minähän olen yhtä tärkeä kuin muutkin, minunkin elämälläni ja unelmillani on väliä! Olen yhtä hyvä kuin muutkin!

Todella hyvä ja ytimekäs analyysi! Lisäksi ottaisin jonkun aiemman kommentin tähän kun kysyi, että onko ap jossakin muka osoittanut kiinnostusta toisten hyvinvointiin.

Juuri näin se tahtoo mennä. Ap on reippaasti suorittanut, jopa tehnyt tietoisen päätöksen naimisiin menosta ympäriinsä paneskelun sijaan, missä on nyt hänen palkintonsa näistä hyvistä, järkevistä päätöksistä?

Ihmettelen aina ihmisiä, jolla on läheisiä, kuten puoliso ja  lapset ja silti elämä on aivan merkityksetöntä. Onko siis niin, että rakkaus, läheisyys, yhteinen elämä, hoiva, hellyys..jne on merkityksetöntä? Vai mistä tässä on kyse, eikö näitä perheestä tai puolisosta huolimatta kuulukaan elämään?

Sitten nämä esirippujen taakse näkijät. Kyllähän asia on niin, että siinä tylsimmässä tavispirkossa, joka juttelee kahvitauolla putouksen edellisestä jaksosta, saattaa piillä vaikka mitä filosofioita ja syvyyksiä, hän vaan ei koe juuri Sinua sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa alkaisi niitä jakamaan. 

Sä nyt hieman missasit sen ap:n pointin. 

Tai ainakin itse koen niin, että hyvin harvalla on mitään ihmeellisiä ulottuvuuksia vaikka niin voisi luulla. Mulla on laaja ja monista lähteistä peräisin oleva kaveripiiri, samoin työn puolesta olen hyvin verkostunut. Ne ihmiset on muutamasta muotista, samat filosofiat kaikilla. Tai ei aivan kaikilla, mutta suurella osalla ei ole päässään mitään mielenkiintoista. Samat oivallukset, juuri tuo tapa nähdä maailmaa lempeästi ja olla itselleen armollinen. Hyvin sellaista tavallista. 

Myönnän että on taito sinänsä osata olla onnellinen sillä mitä on. Mutta miten ihmiset kestää niitä samoja juttuja päivästä toiseen? Jollain on lapsi kipeänä tai vanhemmat pahasti sairaita. Siitä ajattelin sitä. Jonkun elämässä on kauheita tapahtunut, ja se aiheutti tällaisia ajatuksia ja havaintoja. Kun ne ovat samoja kaikilla. 

On poikkeusihmisiä, jotka katsovat maailmaa vähän eri kulmasta ja aidosti kyseenalaistaen näkemänsä. Mutta ovat harvinaisia. 

Ymmärrän että jos kaveripiirisi on hyvin geneerinen ja elää samaa tahtia, niin että kaikki saavat työpaikan, lapsia, talon jne samaan aikaan, niin voi oivalluksetkin kuulostaa toistensa toistoilta. Se, että sanot kaveripiirisi olevan laaja mutta kuitenkin geneerinen, kertoo ehkä enemmän sinusta kuin ihmisistä yleensä. Luultavasti olet halunnut ympärillesi tietyntyylisiä ihmisiä jotka ulkoisesti vaikuttavat mahdollisimman värikkäältä joukolta. Ihmeellistä silti että sinä niitä vähättelet: yleensä jokaisen ihmisen oivalluksilla on se idea että ne auttavat häntä kehittymään ihmisenä (toivottavasti) parempaan suuntaan. Jos oivallusta ei tule, ihminen taantuu helposti.

Joku joskus sanoi että ihmisen pitää "keksiä itsensä uudelleen" monesti elämänsä aikana: lapsuuden jälkeen muuttuu teiniksi ja alkaa eriytyä vanhemmistaan; teiniyden jälkeen alkaa ottaa haparoivia askelia aikusuudessa ja kuvittelee olevansa voittamaton; kolmenkympin vaiheilla tajutaan ettei elämä olekaan pelkää pintakiiltoa ja aletaan etsiä syvällisempiä merkityksiä asioille; keskiiänkriisissä tajutaan elämän rajallisuus ja yritetään vielä kokea ne asiat mitä oli toivonut; eläkeläisenä pitää hyväksyä ettei enää ole työelämässä ja perheessä enää se "pää" vaan täytyy siirtyä sivuun ja antaa paikka nuoremmille. Näitä oivalluksia me kaikki (toivottavasti) saamme elämämme aikana.

Valitat siitä että ihmiset vaikuttavat toistavan samoja juttujaan ja elävän tylsää arkea. Voin kertoa että tämä tuo monelle struktuuria elämään ja rauhoittaa ja rentouttaa arjessa - niin tylsältä kuin se kuulostaakin! Itse esimerkiksi olen käynyt syvän masennuksen läpi: toki olisin voinut kahvihuoneessa keskustella kaiken turhuudesta ja ihmisen pohjattomasta itsekkyydestä ja yhteiskunnan rappiosta (masentunut mieli keskittyy ikäviin asioihin) mutta olin ehkä sinunkin mielestäsi se tylsä säästä jauhaja. Uskon kuitenkin että valintani oli fiksu, sillä harva ihminen jaksaa tuomiopäivänpasuunaa lähipiirissään, koska se kuormittaa.

Riippumatta älykkyydestä, on ihmisten perustarpeet aika samoja: tarvitset sopivan määrän jännitystä/tylsyyttä/intohimoa/oppimisen iloa/jne kokeaksesi elämäsi hyväksi. Eri ihmisillä toki eri asiat tuottavat näitä reaktioita.

Pari asiaa tästä tai tuosta. 

Ensinnäkin, se että ihmiset valaistuvat itse on juuri se tylsä osuus. Harva keksii mitään mikä rikkoo kaavaa tai muotin. Tätä juuri tarkoitin tylsyydellä, esimerkiksi hauskat ihmiset ovat loppuviimein hauskoja ja nokkelia sillä tietyllä tavalla. Koitan selittää sitä että ihmistyypit ovat kaavamaisia, ihmiset voi lokeroida ja hyvin harvoin tapaa joitain jotka ovat persoonallisia. Ei, kun se sama tarina toistuu aina. Uniikit lumihiutaleet tosiaan, näkis vaan.

Ja sitten se ainainen laumakäyttäytyminen. Sosiaalinen toiminta noudattaa samoja kaavoja ja muotoja joka kerta. Ihmiset ovat helppoja, alttiita esimerkiksi huomiolle ja ystävällisyydelle. Se riittää tyytyväisyyteen, ja tätä tunneälyä pidetään sitten jonain suurena oivalluksena. Nuo asiat on havaittu jo neljätuhatta vuotta sitten. 

Mutta luulen että aivokemia sanelee yllättävän paljon mistä saa palkintoa ja mielihyvää. Ehkä buddhalaisuus myös auttaa, tietyt meditaation muodot. Itselle seksi on sellainen missä pystyy nollaamaan ajatteluraidan täysin. Jotain mihin oikeasti keskittyä.