Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?

Sulla on perus kolmenkympin kriisi, joillain alkaa aiemmin ja toisilla myöhemmin.

Sun asiat kuulostaa olevan sillä tolalla, että sun elämäs tuee jatkuun "hyvin" tän jälkeenkin, jos et sit joudu onnettomuuteen tms. Saatat jopa löytää merkityksen, vaikka en henk. koht. Ymmärrä mikä hinku ihmisillä on merkityksellisyyteen ja tarpeellisuuteen.

Jaan kuitenkin tavallaan näkemyksen, sillä erotuksella, että samalta on tuntunut suunnilleen syntymästä asti. No kotoa pois muuttamista odotin.

Sellasta se on, pitää vain hyväksyä/löytää se oma tapa olla olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.

Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.

Luin aloituksen ja koin herätyksen - tämäkö minua on vaivannut ja masentanut muutaman vuoden jo?!? Mitä pidempään asiaa pohdin, sen varmempi olen, että juuri syy omaan mua-ei-kiinnosta-eikä-huvita-enää-mikään -oloon!

Ja vastauksena kysymykseesi, ei, se lapsen saaminen ei ratkaise itse pohjalla olevaa ongelmaa, sitä että näin esiripun taa ja magia on mennyttä. Minulla (mies) on nyt 6 vuotias lapsi ja olen kyllä hänestä ja hänen kasvamisen seuraamisesta onnellinen, rakastan opettaa hänelle kaikkea mahdollista ja tehdä päivittäin jotain hauskaa hänen kanssaan. Siinä pienen ihmisen kasvamisessa on edelleen magiaa.

Mutta sisältä olo on silti tyhjä, kuin katsoisi huikeaa taikatemppu-esitystä, tietäen miten jokainen taikatemppu tosiasiassa tehdään; onhan se sinällään hauskaa, mutta jotain silti puuttuu, eikä se jäljelle jäävä ole tarpeeksi nostamaan omaa mielialaa. Naurat, koska muut nauravat, mutta sisälläsi ontto nauru kimmahtelee ympäriinsä kuin superpallo pesukoneessa.

Olen lukenut Raamatun. Aloittaja sanoo kaikki samat asiat mitä Saarnaajan kirjan kirjottaja sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ongelma on liika älykkyys.

Joskus toivon etten olisi lukenut yhtäkään kirjaa ja jos jotain olisi ollut pakko lukea, olisin lukenut Aku ankkaa ja Jari Tervoa, kuten suurin osa suomalaisista.

Olisipa tyytyväinen katselemalla Putousta ja Suurinta pudottaja tai Salkkarit olisi parasta mitä voisi iltaisin toivoa.

Kunpa maistuisi edes keskiolut tai amatöörijuoppojen tapaan haluaisi maistella viinejä.

Jos olisi palavaa intoa mennä katselemaan muiden kanssa kun mustaa kiekkoa lätkitään ympäri kenttää ja haluaisi mennä torille pedaalit sekaisin oksentamaan muiden fanien kanssa, mutta kun.

Olisi edes halu nu ssia kuin viimeistä päivää, lykätä kakaraa kakaran perään vuosittain ja ähkiä hektisistä ruuhkavuosista.

Olisi edes tahotila matkustella, mennä sinivalkoisin (yäk) siivin halpaan hotelliin ja juoda rannalla viikko.

Olisi edes suomalainen kansaluonne, häpeillä itseään ja olemistaan, eikä aina olla suunapäänä keskustelupalstoilla pilaamassa muiden hyvää settiä.

Nimim, Tällainen tavallinen Jörn Donner.

Älykäs ihminen ei väitä, että on jo nähnyt kaiken, kun on nähnyt vain kaltaisiaan suorittajia, elää omassa suorittamisen koulu/yliopisto/hyvä duuni/parisuhde/perhe-kuplassaan.

Älykäs ihminen ei ajaudu kyynisyyteen, koska älykäs ymmärtää, että tuossa kuplassa, jossa kaikki ihmisen toimet näyttävät samalta, ei ole pakko elää.

Älykäs ihminen löytää itselleen omanlaisensa elämän, jopa silloin, kun se päälle päin näyttää ihan samalta kuin kaikkien muiden elämä.

Älykäs ihminen ymmärtää, että sinisten siipien retket voivat olla ihan yhtä stimuloivia kuin muukin toiminta, sillä älykäs on älykäs ja mielikuvituksekas myös ryypätessään halvassa hotellissa.

Ei vaan älykäs näkee kaiken tuon toiminnan järjettömyyden ja masentuu, koska tajuaa, ettei ikinä tule kuulumaan joukkoon ja nauttimaan niistä asioista, jotka riittävät perusihmiselle. Se on kuin istuisi selvinpäin kännisten pöydässä. Kaikilla muilla on tajuttoman hauskaa ja juttua riittää, itse ei vaan pääse millään samaan mielentilaan.

Ja sitä mielekkyyttä on vaikea hakea, koska enemmistölle rakennettu maailma ei mahdollista sitä itselle mielekästä maailmaa, vaikka oma mielikuvitus taipuisi vaikka mihin. Minä olen esimerkiksi haaveillut lapsesta asti lentävästä autosta. Mutta vaikka sen rakentaisin, en saisi sille lupaa liikkua liikenteessä.

Ei ulkopuolisuus ja erilaisuus ole sen enempää älykkyyttä kuin joukkoon sopeutuminenkaan. Jostain syystä vain ihmiset, jotka eivät osaa ymmärtää muita, haluavat ajatella olevansa jotain huippuälykkäitä sen vuoksi, että mielikuvitus riittää ihan lentävään autoon = jokaisen viisivuotiaan haaveen tasolle.

Ei maailmaa ole rakennettu meistä kenellekään. Sinulla on sama velvollisuus kuin meistä jokaisella, rakentaa omasta maailmasta juuri sinulle parhaiten sopiva. Juurikaan koskaan historian aikana se ei ollut yhtä mahdollista kuin nyt. En tiedä aikoja, jolloin erilaisuutta olisi ymmärretty, tai siihen suorastaan kannustettu, yhtä paljon kuin nyt.

Mutta ellet itse viihdy nahoissani, vaan katselen kadehtien muiden naurua, ei voi auttaa.

Tämähän on aivan totta! Mulla on muutamakin kaveri, joka puhuu usein siitä, että kokevat maailman turhaksi paikaksi ja syyksi esittävät olevansa niin paljon älykkäämpiä kuin tavikset.

Kun luin tämän silmät aukeni: tosiaan, heidän maailmassaan sopeutuminen olisi yhtä tärkeää kuin muidenkin, eli miksi jotenkin toisinkaan pitäisi ihmisten elää?

Täällä kanssayksi 29v kriiseilijä. Elämä tuntuu tyhjältä. Olen ollut vuosia masentunut. Olen tavallaan syrjäytynyt ja tuntuu, että en pysty ahdistuksen ja pelkojen takia tarttumaan tilaisuuksiin.

Nyt tuntuu, että olen liian vanha enää mihinkään. Liian vanha hakemaan korkeakouluun, liian vanha muuttamaan ulkomaille. Tämä jälkimmäinen erityisesti harmittaa. Olen ollut vuosia kiinnostunut yhdestä maasta missä käyn usein. Haluaisin asua siellä  mutta.... Perheeni on täällä ja he eivät hyväksyisi muuttoani. Mut on kasvatettu niin, että mun tehtävä on sitten huolehtia ikääntyvistä vanhemmistani. Tietty voisin vaan tehdä oman pääni mukaan mutta se syyllisyys mikä jo pelkästä ajatuksesta tulee... :/

En ehtinyt lukemaan koko ketjua alusta loppuun, joten tämä on ehkä jo sanottu: sinun kannattaisikin nyt pysähtyä, AP. Olla, miettiä ja katsella ympärillesi, itseesi. Kuvailit, että olet opiskellut, edennyt urallasi, harrastanut aktiivisesti urheilua ja olet nyt perustamassa perhettä. Mielestäni ei ole yhtään ihme, jos on kaiken nähnyt ja turhanpäiväinen olo tuollaisen pyörityksen ja suorituskeskeisen puurtamisen jälkeen.

Joku ehdotti, että alkaisit maalaamaan tai nikkaroimaan, ja se ehdotus tyrmättiin. Minä taas näkisin, että se olisi oikein fiksu idea.

Esimerkiksi maalaaminen tai biisin kirjoittaminen ei välttämättä tarkoita sitä, että sulkee silmänsä ja "vaipuu takaisin uneen". Maalaamalla, nikkaroimalla ja muulla luovalla tekemisellä on mahdollista muuttaa ne omat kriiseilyt konkreettiseen muotoon, ns. sylkäistä ne maalin kautta siihen kankaalle. Maalaaminen, lukeminen, nikkarointi, päiväkirjan/runojen/romaanin kirjoittaminen, jonkin instrumentin soittaminen, lukeminen, meditaatio -- tällaiset aktiviitetit poikkeavat toimitusjohtajaksi etenemisestä, perheen perustamisesta ja liikuntaharrastuksesta. Ainakin jos harrastaisit näitä asioita ilman varsinaista päämäärää, antaisit puuhan viedä mennessään. Kirjallisuuteen uppoutuminen, omien kokemusten tai keksittyjen tarinoiden kirjoittaminen, musiikkiin tai maalaukseen keskittyminen ovat kaikki sellaisia aktiviiteetteja, joissa voit antaa mielesi vaeltaa, joissa voit pystähtyä ja muuntaa mietteesi uudenlaiseen muotoon. Esimerkiksi lukemalla ja kirjoittamalla todennäköisesti saisit prosessoitua eksistentiaalikriisiäsi. Kirjallisuudessa asiaa on käsitelty äärimmäisen paljon.

Kun vaihtaisit hetkeksi suorituskeskeisen vaihteen vapaalle, saattaisit oppia itsestäsi ja ympäröivästä maailmasta taas jotain uutta. Ehkä huomaisit, ettet olekaan vielä kokenut, nähnyt ja tuntenut ihan kaikkea, mitä tässä maailmassa voi kokea, nähdä ja tuntea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Sama mielikuva minullekin syntyi siitä, että ap suorittaa elämäänsä. Esimerkkinä tuo uusin, että etukäteen jo suorittaa surutyötä vanhemman tulevasta hautaamisesta joskus tulevaisuudessa. Tuo kaikki nimenomaan kuulostaa mekaaniselta suorittamiselta, tunteetkin. Ja jos elämä on pelkkää suorittamista kaikilla osa-alueilla, niin aika pahvista se silloin onkin. Siksi tunteet ja tunteminen, elämästä ja asioista nauttiminen ilman suorittamista olisi tärkeää. Myös sureminen ilman suoritusta. Koska surua ei voi surra etukäteen, luopuminen jostain itselle tärkeästä ihmisestä tai eläimestä tuo aina yllätyksiä surutyöhön.

Surua ei voi surra etukäteen? Olen surrut monia asioita etukäteen. Isäni kuoli tänä kesänä. Hän oli pitkään vaikeasti sairas, kuolema oli odotettavissa, olin surrut jo vuosia hänen tulevaa kuolemaa. Isän kuoleman jälkeen itkin neljä viikkoa putkeen, kuitenkin etukäteen tehty surutyö auttaa. On toki lohdullista myös, että hänen ei tarvitse enää kärsiä. Hän kuoli uskossa, joten itsekin kun uskossa olen, jälleennäkemisen toivo kantaa syvimmänkin surun yli.

Ap:lle sanoisin, että minä myös olen pitkään kamppaillut samankaltaisten tuntemusten kanssa. Kannattaa tiedostaa ainakin se, että suurin osa ihmisistä ei koskaan ns. valaistu tähän, joten onkin todella onnekas, jos löytää jostakin ihmisestä keskustelukumppanin näihin aiheisiin.

Olen kokenut eksistentiaalista kriisiä jo hyvin nuoresta asti. Itselläni siihen ainoa apu on ollut usko Jumalaan (olen vl), koska se on poistanut ns. turhat kysymykset, ja sen kautta koen, että on merkitys täällä olemiseen, enkä elä siis vain tätä maailmaa varten, vaan iankaikkista elämää.

Oletko Ap pohtinut tätä asiaa, voiko kyse olla sinun kohdalla tällaisesta niin sanotusta etsikkoajasta?

Minulle taas apu kaikkeen eksistentiaaliseen ahdistukseen on ollut vapautuminen vl-liikkeestä ja heittäytyminen armolliseen agnostisismiin. Hurjaa väittää, että vl-usko toisi vapauden. No, et toki sieltä kuplan keskeltä näekään, miten helppo täällä "maailmassa" on hengittää. Toivon, että sinunkin kuvottava kuplasi vielä puhkeaa.

Vierailija kirjoitti:

Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.

Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.

Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.

Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.

Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.

Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.

Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.

Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.

Olen 40-v. ja allekirjoitan nämä. Tosin itselle tuli tämä tunne jo teini-iässä, joten jäi välistä se nuoruuden naiivi elämänvaihe eikä mainitsemaasi "magiaa" oikein koskaan tullutkaan lapsuuden jälkeen.

Toisaalta voin sanoa, että tähänkin tunteeseen tottuu. Elämällä ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta, muuten kuin ehkä se, että voi pyrkiä olemaan toisille mahdollisimman hyvä kanssaihminen ja ehkä jopa avuksi. Tee toisille kuten itsellesi toivoisit tehtävän siis. Vanha viisaus mutta totta. Altruismia itsekkyyden tilalle.

Itse olen löytänyt merkityksellisyyden tunteen muiden auttamisesta ja ympäristön ja eläinten puolustamisesta. Maailmassa on paljon epäkohtia ja epätasa-arvoisuutta, kuten itsekin sanoit. Kun voi helpottaa toisen elämää, kokemus oman elämän merkityksellisyydestä kasvaa. Muiden auttaminen auttaa mua pääsemään ulos itsekeskeisyyden ja suorituskeskeisyyden kuplasta. Tutkitusti auttaminen edistää tyytyväisyyttä omaan elämään ja onnellisuuden kokemusta.

Pohdi myös omaa elämääsi ja tavoitteitasi. Minkä takia haluat olla toimitusjohtaja? Koetko aidosti intohimoa työtäsi kohtaan vai onko se vain jotain mitä yhteiskunnassa pidetään saavuttamisen arvoisena? Millaiset arkipäivät asiat saavat sinut iloiseksi? Millaisen maailman haluaisit jättää taaksesi?

Sinulla on vielä pitkä elämä edessä, joten sinun on uskallettava tehdä rohkeita päätöksiä elämänlaatusi parantamiseksi. Kuulostaa siltä, että samaan aikaan kritisoit ns. oravanpyörää, mutta kuitenkin olet itse jumissa siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ongelma on liika älykkyys.

Joskus toivon etten olisi lukenut yhtäkään kirjaa ja jos jotain olisi ollut pakko lukea, olisin lukenut Aku ankkaa ja Jari Tervoa, kuten suurin osa suomalaisista.

Olisipa tyytyväinen katselemalla Putousta ja Suurinta pudottaja tai Salkkarit olisi parasta mitä voisi iltaisin toivoa.

Kunpa maistuisi edes keskiolut tai amatöörijuoppojen tapaan haluaisi maistella viinejä.

Jos olisi palavaa intoa mennä katselemaan muiden kanssa kun mustaa kiekkoa lätkitään ympäri kenttää ja haluaisi mennä torille pedaalit sekaisin oksentamaan muiden fanien kanssa, mutta kun.

Olisi edes halu nu ssia kuin viimeistä päivää, lykätä kakaraa kakaran perään vuosittain ja ähkiä hektisistä ruuhkavuosista.

Olisi edes tahotila matkustella, mennä sinivalkoisin (yäk) siivin halpaan hotelliin ja juoda rannalla viikko.

Olisi edes suomalainen kansaluonne, häpeillä itseään ja olemistaan, eikä aina olla suunapäänä keskustelupalstoilla pilaamassa muiden hyvää settiä.

Nimim, Tällainen tavallinen Jörn Donner.

Älykäs ihminen ei väitä, että on jo nähnyt kaiken, kun on nähnyt vain kaltaisiaan suorittajia, elää omassa suorittamisen koulu/yliopisto/hyvä duuni/parisuhde/perhe-kuplassaan.

Älykäs ihminen ei ajaudu kyynisyyteen, koska älykäs ymmärtää, että tuossa kuplassa, jossa kaikki ihmisen toimet näyttävät samalta, ei ole pakko elää.

Älykäs ihminen löytää itselleen omanlaisensa elämän, jopa silloin, kun se päälle päin näyttää ihan samalta kuin kaikkien muiden elämä.

Älykäs ihminen ymmärtää, että sinisten siipien retket voivat olla ihan yhtä stimuloivia kuin muukin toiminta, sillä älykäs on älykäs ja mielikuvituksekas myös ryypätessään halvassa hotellissa.

Ei vaan älykäs näkee kaiken tuon toiminnan järjettömyyden ja masentuu, koska tajuaa, ettei ikinä tule kuulumaan joukkoon ja nauttimaan niistä asioista, jotka riittävät perusihmiselle. Se on kuin istuisi selvinpäin kännisten pöydässä. Kaikilla muilla on tajuttoman hauskaa ja juttua riittää, itse ei vaan pääse millään samaan mielentilaan.

Ja sitä mielekkyyttä on vaikea hakea, koska enemmistölle rakennettu maailma ei mahdollista sitä itselle mielekästä maailmaa, vaikka oma mielikuvitus taipuisi vaikka mihin. Minä olen esimerkiksi haaveillut lapsesta asti lentävästä autosta. Mutta vaikka sen rakentaisin, en saisi sille lupaa liikkua liikenteessä.

Istut selvinpäin kännisten porukassa ja muilla näyttäis olevan tajuttoman hauskaa, mutta sä et vaan pääse samaan mielentilaan.  Mitä tekemistä sillä on älykkyyden kanssa?  Tyhmäkin ihminen voi kokea erilaisuutta.

Lentävistä autoista on haaveillut melkein jokainen pienenä.  Minäkin.  Olisipa hienoo, kun voisi vain istua jossain pienessä auton tapaisessa ja lentää paikasta toiseen, väisteltäisiin vain siellä ilmassa muita lentäviä autoja.  

Jos olisi älykäs, niin voisi kenties osata elää maailmassa, jota EI ole rakennettu pelkästään enemmistön ehdoilla, vaikka se siltä näyttäisikin.  Maailmahan on ihmeitä täynnä.  Älykäs ihminen löytää oman elämänsä tarkoituksen ellei sitten käy niin, että mikään ei kelpaa ja etsii sitä iankaikkisesti kunnes päätyy pöpilään.  Silloin on päässä jo liikaa tavaraa.

Oikeasti ja sopivasti älykäs ihminen ei edes kaipaa sitä, että pystyisi sopeutumaan ja "kuulumaan joukkoon."  Päinvastoin sitä juuri hän vältteleekin kuin ruttoa.  Ja on onnellinen siitä, ettei todellakaan kuuluu siihen.

Tietenkin maallisessa maailmassa on rajoituksensa.  Ne koskevat yhtälailla viisaita kuin tyhmiäkin.  Jos älykäs ihminen joutuu harmittelemaan sitä, että kaikesta viisaudestaan huolimatta hän ei pysty olemaan yli-ihminen, silloin hän on typerys siinä kaikessa älykkyydessäänkin.  Silloin olisi haettava jo terapiaa. 

Menkää jonain pilvettömänä yönä katsomaan taivaalla näkyviä tähtiä ja ehkä muita planeettoja.

Sitten saatatte koette elämyksen, että mitä helvetin virkaa minulla tai koko tällä maapallolla on maailmankaikkeudessa.

Ei mitään. Siten vapaudutte suorittamisesta ja materialismista.

Itse sanoisin, että elämään tuo suurinta sisältöä luova sanallinen ja kuvallinen ilmaisu ja taide, omakohtainen henkisyys ja syvällinen ihmissuhde, jossa voi puhua edellämainituista ja kaikesta muusta maan ja taivaan alla. Kaikki nämä kuitenkin vaativat sydämen avoimuutta ja herkkyyttä tunnistaa tunnevivahteita itsessä ja muissa, joka on useille vaikeaa. Tiellä on usein tunnelukkoja ja turtumista, joita voi selvittää psykoterapiassa ja itsetutkiskelun avulla.

Kun tunteet ovat auki, kaikki fyysinen muuttuu myös henkiseksi siinä mielessä, että ulkopuolelta koettu saa mielikuvituksen liikkeelle. Näin pystyy näkemään vaikka puun omalaatuisen kauneuden pelkästään rationaalisen puun idean sijaan. Kyynikko ajattelee "Mitä katsomista jossain puussa on? Olen nähnyt tällaisen puun ennekin!" ja pohjimmiltaan kateellisena mulkoilee puunhalaajahippiä joka näkee ihaillen koivun valkoisen repaleisen kaarnan ja hienovaraiset mustien juovien aallot ikään kuin näkisi puun ensimmäistä kertaa.

Taide ei ole pelkkää sunnuntaitaiteilijoiden akvarelliruusupuskia tai massaviihteen kuluttamista, ja syvälukutaitoiselle on tarjolla henkisyydessä muutakin kuin kristinusko ja New Age. On olemassa vanhoja luonnonuskontoja ja mytologioita, joiden kautta voi kohdata kuolevaisuutta, kaaosta ja epävarmuutta silmästä silmään, symbolismin kautta. Marxilainen "uskonto on oopiumia kansalle"-ajattelu ja materialistinen evoluutioajattelu menettelevät juuri ja juuri netin keskustelupalstoilla, mutta eivät edusta ihmistieteissä mitään terävintä kärkeä. Järkevämpi lähestymistapa on mielestäni, että "itsesuggestio" on yhtä todellista ja häilyvää kuin muukin mielen sisällä tapahtuva toiminta, sillä vaikutus tapahtuu tunteiden kautta. Koska tunnesuggestio on kuitenkin voimakas asia jolla voi aiheuttaa myös vahinkoa, en kuitenkaan itse koskaan liittyisi mihinkään kirkkoon tai kulttiin, vaan olen rakentanut itse oman maailmankatsomukseni tutkimalla maailman henkisiä perinteitä tieteellisten kuvausten avulla. Elän ne sitten todeksi itselleni keskustelun, kirjoittamisen, taiteen ja vapaamuotoisen henkisyyden kautta, ilman mitään opinvartijoita tai guruja.

Tyhjyyden tunteesta voi päästä vain menemällä sisimpäänsä, ja sisin tuntuu joko aika turralta tai pelottavalta paikalta kunnes on hyväksynyt itsessään kaikki tunteet, etenkin haavoittuvuuden, tietämättömyyden ja häpeän, jotka ovat universaaleja. Kun ne on kohdannut, häpeän takana on piilossa unohdettuja positiivisia tunteita. Kyynisyys ja nihilismi johtaa vain masennukseen ja sulkeutumiseen, vaikka hippien, taidehörhöjen, huuhaa-humanistien puuhille (kuten minä) puuskahtelu tuokin hetkellistä helpotusta. Kyynisyys myös yksinkertaistaa elämää, kaiken voi sovittaa muottiin "tuokin tuossa on vain ---" ymmärtämättä asioita sisältäpäin edes omia tunteita.

Kysymystä elämän tarkoituksesta tai tyhjyyden täyttämisestä ei voi jättää muille, ei joukolle suomi24-postailijoita, psykoterapeutille tai papille. Sen löytääkseen pitää etsiä ja pohtia niin että pistää siihen kaiken osaamisensa ja intohimonsa. Tärkeämpää vielä kuin mennä ja kokea on mielestäni se, että tunnistaa tunteensa ja ajatuksensa hienovaraisesti ja vailla häpeää kun jotain tapahtuu. Silloin pienetkin asiat voivat muuttua mullistaviksi, eikä tarvitse muuttaa koko elämäänsä. Auttaa paljon, jos voi olla välittävässä ihmissuhteessa jossa kaikki epämukavatkin tunteet keskustellaan läpi rakentavasti. Kummasti kun löytää ilon elämän tarkoituksen pohtimisesta, ei välttämättä enää haittaa että yksiselitteistä vastausta ei ole olemassa. Riittää, kun katse on horisontissa ja yhä useampi tuntemus löytää ilmaisunsa.

Minäkin 29v ja kärsin ikäkriisistä ja tyhjyyden tunteesta. Lapsia en halua, parisuhde on ja se on hyvä, mutta ei riitä elämän sisällöksi tietenkään. Olen opiskellut ja ollut töissä, olen matkustellut ja asunut ulkomailla, olen harrastanut vaikka mitä, mutta en ole löytänyt omaa juttuani... Tai olen pakoillut sitä ehkä, sillä luulisin että kirjallisuus on se, mistä pidän eniten. Ja samalla tuon sanominen tuntuu typerältä, koska miksi pitäisi olla jokin yksi oma juttu.

Pointti on se, että en ole elänyt oman näköistä elämää. En halua sitä tavallista perhettä tai uraa tai edes matkustelua, mutta en ole osannut oikein tehdä muutakaan. Olen jäänyt jumiin pätkätyökierteeseen kun oikein mikään ei kiinnosta eikä ole toisaalta halua omaisuudenkaan keräämiseen. Elämä tuntuu harmaalta haahuilulta.

No, nyt olen irtisanoutunut työstäni ja jättäydyn niin sanotusti tyhjän päälle tänä syksynä. Tämä tuntuu ensimmäiseltä todelliselta omalta päätökseltä, olen tähän asti vain kulkenut milloin minkäkin virran mukana ja yleensä ajautunut väärälle rannalle... En siis edes tiedä, mitä aion tehdä seuraavaksi. Ei ole valmiina suunnitelmaa eikä varasuunnitelmaa, ainoastaan hetkellinen taloudellinen turva (olen säästänyt tätä varten) sekä rakastava puoliso, joka tukee päätöstäni. En tiedä mitä tästä seuraa, mutta sen olen elämässä huomannut, ettei tulevaisuutta kuitenkaan voi ennustaa vaikka miten yrittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.

Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.

Lapsen saaminen tekee elämästä yhtä aikaa hyvin konkreettista ja hyvin syvällistä. Kyllä se ainakin joksikin aikaa ratkaisee nietcheläis-eksistentiaalit vaivat. Ja kun tulet ulos sieltä (lapsiperhe-elämästä) et ole enää sama ihminen kuin nyt. Siinä ei ole mitään surullista, vaan se on juuri niinkuin asian kuuluu olla. Me jatkamme sukua ja huolehdimme elämästä ja siinä on kaikki tmikä on tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lapsettomien elämä olisi tärkeää tai että vain lapset olisivat tärkeitä. Mutta tämä on useimmille se tie.

Been there ja niin edelleen. Mulla on jo isoja lapsia, ja ruuhkavuodet ja avioerot tasoittivat tuota oloa, mutta se tulee takaisin. 

Kaikki vaan on nähty. Elämä on kauhean kaavamaista, samat muodot toistuvat usein. Miten jotkut jaksavat tätä hymistelyä tällaista päivästä toiseen? 

Sä olet ihanasti aikuistumisen kynnyksellä. Onnea! Nuoruus alkaa olla nyt takana.

Kymmenen viisitoista vuotta lisää ja olet valmis uuteen leapiin. Toivottavasti et tarvitse siihen avioeroa tai muita järisyttäviä kriisejä vaan saat kasvaa rauhassa kypsään keski-ikään. Ruuhkavuodet ovat usein haastavia, varsinkin jos on havahtunut henkisesti, mutta nauti niistä. Hengitä pakkasilmaa, pysähdy katsomaan taivaalle tai vaan muita ihmisiä liikennevaloissa. Elämä sykkii meissä kaikissa - ja tämä on ihan älyttömän upeaa, kun vaan katsoo kaiken sälän läpi syvemmälle.

Olet valmis. Ja mihinkään ei ole enää kiire. Onnea vielä!

Et oo vielä nähnyt ja kokenut kaikkia. Aina tulee uutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Sama mielikuva minullekin syntyi siitä, että ap suorittaa elämäänsä. Esimerkkinä tuo uusin, että etukäteen jo suorittaa surutyötä vanhemman tulevasta hautaamisesta joskus tulevaisuudessa. Tuo kaikki nimenomaan kuulostaa mekaaniselta suorittamiselta, tunteetkin. Ja jos elämä on pelkkää suorittamista kaikilla osa-alueilla, niin aika pahvista se silloin onkin. Siksi tunteet ja tunteminen, elämästä ja asioista nauttiminen ilman suorittamista olisi tärkeää. Myös sureminen ilman suoritusta. Koska surua ei voi surra etukäteen, luopuminen jostain itselle tärkeästä ihmisestä tai eläimestä tuo aina yllätyksiä surutyöhön.

Surua ei voi surra etukäteen? Olen surrut monia asioita etukäteen. Isäni kuoli tänä kesänä. Hän oli pitkään vaikeasti sairas, kuolema oli odotettavissa, olin surrut jo vuosia hänen tulevaa kuolemaa. Isän kuoleman jälkeen itkin neljä viikkoa putkeen, kuitenkin etukäteen tehty surutyö auttaa. On toki lohdullista myös, että hänen ei tarvitse enää kärsiä. Hän kuoli uskossa, joten itsekin kun uskossa olen, jälleennäkemisen toivo kantaa syvimmänkin surun yli.

Ap:lle sanoisin, että minä myös olen pitkään kamppaillut samankaltaisten tuntemusten kanssa. Kannattaa tiedostaa ainakin se, että suurin osa ihmisistä ei koskaan ns. valaistu tähän, joten onkin todella onnekas, jos löytää jostakin ihmisestä keskustelukumppanin näihin aiheisiin.

Olen kokenut eksistentiaalista kriisiä jo hyvin nuoresta asti. Itselläni siihen ainoa apu on ollut usko Jumalaan (olen vl), koska se on poistanut ns. turhat kysymykset, ja sen kautta koen, että on merkitys täällä olemiseen, enkä elä siis vain tätä maailmaa varten, vaan iankaikkista elämää.

Oletko Ap pohtinut tätä asiaa, voiko kyse olla sinun kohdalla tällaisesta niin sanotusta etsikkoajasta?

Minulle taas apu kaikkeen eksistentiaaliseen ahdistukseen on ollut vapautuminen vl-liikkeestä ja heittäytyminen armolliseen agnostisismiin. Hurjaa väittää, että vl-usko toisi vapauden. No, et toki sieltä kuplan keskeltä näekään, miten helppo täällä "maailmassa" on hengittää. Toivon, että sinunkin kuvottava kuplasi vielä puhkeaa.

Kuvottava kuplani... Joo, no en tiedä, elämäni aikana tähän lähes nelikymppiseen asti on tullut käytyä läpi niin käsittämätön määrä traagista että enköhän ole vapaa jo näistä kuplista. Mutta pakko vastata, että en ole ollut läheskään aina uskossa, olen käynyt kyllä maailman kierroksen ihan jopa useaan kertaan, eikä siellä koskaan mitään vapautta ole ollut itselleni tarjolla. Nämähän onkin jokaisen henk.koht. asioita.

Hanki villi rakastaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.

Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.

Kyllä, kun lapsesi kasvaa ja menee kouluun huomaat ettet ole ymmärtänyt mitään ihmisten typeryydestä, välinpitämättömyydestä ja kuinka kaikki voidaan saada hankalaksi. Moni on löytänyt taistelukenttänäsä sieltä, jolloin elämäsi tarkoitukseksi nousee selvitä tervejärkisenä lapsesi koulumaailmasta, harrastuksista, teini-iästä jne..

Ongelmasi ei ole sitten enää miksi teet jotain vaan mikä sai sinut lähtemään edes alkujaan mukaan. Se mitä lapset tuovat mukanaan sisältää helmiä, mutta myös paljon haasteita ja siksi moni jättää homman kesken. Et ole nähnyt missään nimessä kaikkea. Onko se hyvä vai huono asia on kai maku asia.

Itse olen puolet vanhempi eli kuusikymppinen. Muistan kyllä tuollaisen samanlaisen vaiheen siinä 28 v. eteenpäin. Kaikki siihenastinen alkoi tuntua merkityksettömältä. Avioliitto, opiskelu, työ, sukulais- ja ystävyyssuhteet jopa suunnitelmien toteutuksena saatu omakotitalo. Halusin vain lähteä pois ja aloittaa aivan alusta yksin jossain muualla. Hainkin työpaikkoja pääkaupunkiseudulta ja kuskasin salaa tarpeettomia tavaroitani roskikseen, että muutto olisi helpompaa. Vetäydyin ihmissuhteista niinpaljon kuin pystyin ilman, että alettiin hössöttää: "mikä sitä nyt vaivaa". Elämänmuutos ei toteutunut, jäin entisiin kuvioihin. Työt tosin lopetin muutaman vuoden kuluttua yleisestä lähipiirin vastarinnasta huolimatta. Elämä lutviutui jotenkuten. Ajan kanssa tuli uusi rytmi ja rooli. Kävin kyllä psykologillakin. On kai aika yleistä, että jonkunlainen kolmenkympin kriisi tulee etenkin herkille ja älykkäille ihmisille. Monet päätyvät uudistamaan elämänsä kokonaan, mutta se ei välttämättä ratkaise tilannetta. Ajan kuluminen, tilanteen sietäminen ehkä auttavat. Huomaamatta olo paranee alkaen pienistä askelista. Jälkeenpäin huomaa, että esim.  eivätkä muutkaan ihmiset ympäripuolison valinta on sittenkin aikanaan osunut nappiin. Sitä vaan lopulta tulee sellaiseksi kuin sinut on tarkoitettu. Ei sitä voi estää tai muuttaa, eivätkä muutkaan ympärilläsi sille mitään voi. Voimaa jarohkeutta matkallesi.