Lue keskustelun säännöt.
Miten saisi iäkkäät vanhemmat hyväksymään palveluiden OSTAMISEN?
80-kymppisten appivanhempien kunto on hiljalleen hiipuneet ja alkaisi olla aika ottaa apua käyttöön. Mutta kun mistään ei olla valmiita maksamaan. Onko aikuisten lasten pakko hoitaa siivoamiset tai polttopuiden pilkkomiset ja kesämökin rempat yms joko omalla ajallaan tai rahallaan?
Toinen -jo hyvin sairas- vastustaa sen perusteella ettei halua ketään kotiinsa pelkästä periaatteesta ja toinen ei halua käyttää yhtään rahaa; mikään ei saa maksaa. Ei kotiapu, ei ateriapalvelu, ei kauppapalvelu, ei ylläpito siivousta, ei tehosiivousta. Ei, ei, ei, ei ettekö te voisi viikonloppuna nopeasti tulla siivoamaan loputon ja koko ajan paheneva tilanne
Kommentit (627)
Joskus kymmenen vuotta sitten silloin päälle 80-vuotias äitini sai diagnoosin kroonisesta sairaudesta joka heikensi kuntoa ja sillä varjolla onnistuin puhumaan, että hankitaan hänelle siivooja. Minä maksoin, koska tuloni olivat moninkertaiset äidin eläkkeeseen verrattuna. Siivooja oli jollain lailla tuttu, pienellä paikkakunnalla kun oltiin ja he tulivat hyvin toimeen äidin kanssa.
Muutaman vuoden kuluttua äiti kuitenkin ilmoitti haluavansa luopua siivoojasta, verukkeena taloyhtiön remontti jonka takia mattoja ei voinut vielä ulos puisteltavaksi. Tämä kuulosti minusta vähän oudolta ja vähän kaivamalla löytyi se oikeakin syy: äiti ei jaksanut enää siivota ennen kuin siivooja tulee eikä keittää siivoojalle kahvia.
No, onneksi äidin tuttavapiiristä löytyi reipas eläkeläinen, joka kävi siitä pitäen epävirallisesti siivoamassa, ilman että tarvitsi siivota etukäteen. Ja nyt ollaankin jo hoivakotivaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihana vertaistukiketju. Meillä menee niin, että "olethan iltatähti ja nuorin, kyllä joudat ja jaksat auttaa, kun olet nuorin". Niin, olen 58v, vuorotöissä ja lapsenlapsiakin haluaisin hoitaa. Lisänä lonkkakuluma, mitä ei vielä leikata
No minä nuorena ja ketteränä käyn kerran viikossa siivoamassa ja tekemässä ruoat ja ajamassa nurmikot ja hoitamassa kukat. Käytän lääkärissä ja tuon apteekista lääkkeitä. Ja koko ajan valitetaan, että kun riisipuurokaan ei ole niin hyvää, kuin omakeittämä.
Tätä lapsenkaltaista juonottelua on katsottu jo niin monta vuotta, että iltarukouksessa joskus rukoilen, että ota Luoja jo äitini pois, että saan joskus levätä
Ps. Omia lapsiani vanhempani eivät hoitaneet kertaakaan, kun olivat niiiin vanhoja ja raihnaisiaVähän ohi aiheen.
Olin jokunen vuosi lähes samassa tilanteessa. Lapsenlapsia ei ole ja työtkin olin jo lopettanut, mutta silti en näin jälkikäteen tiedä miten pysyin järjissäni. Läheiseni olivat huolissaan minusta. Olin ainoa lapsi ja vanhempani kyllä ostivat siivouksen, siitä olin ehdottomasti kieltäytynyt, kotihoito kävi 3xviikossa.
Paljon jäi mulle kuten sinullakin myös talo ja piha. 5 vuotta tuota rumbaa kesti ja niin kylmältä kuin se kuulostaakin olin vain ja ainoastaan helpottunut kun he menehtyivät, sain elämäni takaisin enkä pelännyt enää jokaista puhelimen pirahdusta.
Jos omainen on edes jollain tasolla mukana kuvioissa niin kotihoito kyllä osaa sitä hyödyntää ja hyvin ! Nyt joku sanoo miksi teit, tein kun omatuntoni, sydämeni , rakkauteni ei vain pystynyt jättämään heitä täysin yhteiskunnan/oman onnensa nojaan. Välillä leikittelin ajatuksella, että teen itsestäni rikosilmoituksen nimikkeellä heitteillejättö.
Ohi meni aiheesta enemmän kuin vähän, oli vain pakko.Tuo tunne, kun se muuttuu pikkuhiljaa vanhemman kuoleman odotukseksi. En tiedä, missä vaiheessa näin kävi. Ehkä silloin, kun vanhus muuttuu ilkeäksi valittajaksi, kun ei pysty enää itse. Maailma pyörii vain oman olon ympärillä. Kun ei tajua, etten voi korvata puolisoa ja jo kuolleita ystäviä.
Kun äiti-lapsi-suhde muuttuu hoitosuhteeksi. Kun tunteita ei ole enää jäljellä. Kauhulla mietin, että jos tätä jatkuu vielä 10 vuotta
Se 58vMikä siinä on, että nämä 2000-luvun vanhukset muuttuvat itsekkäiksi, kiukkuisiksi hirviöiksi? Omat isovanhempani, jotka kuolivat 90-luvulla (ja muutkin suvun vanhukset, ystävien mummut ja papat mitä pääsin näkemään) olivat ihan toista maata. Kaikki olivat loppuun saakka samanlaisia kuin ennenkin, persoona ei muuttunut edes aivohalvauksen jälkeen (äidinpuolen suvussa kaikilla vähintään yksi aivoverenvuoto). Olivat tyyniä ja rauhallisia kuten aina ennenkin vaikka olisi olleet millaiset kivut ja pysyivät rationaalisina loppuun saakka. Vaarini kärttyili mutta sillä oli sellainen luonne, kärttyili aina.
Onko muistisairaudet nykyään niin yleistyneitä ja ne tekee ihmisistä noin sekopäisiä?
Muistisairaudet ovat lisääntyneet eliniän kasvaessa.
Toisaalta "terveet" isovanhemmat voivat käyttäytyä pieniä lapsenlapsiaan kohtaan eri tavoin, kuin aikuisia lapsiaan kohtaan. Eli lapselle jää herttainen mummelikuva, kun todellisuudessa onkin koko sukua hyppyyttävä tyytymätön katkera riivinrauta, jolla elämä on mennyt vinoon omasta mielestään väärän ja kamalan miehen valinnasta.
Mies taas oli lapsenlapsien rakastama paappa, jonka kanssa omat lapsetkin tulevat paremmin toimeen kuin äitinsä kanssa, joka jaksaa vielä muistella miten se ihana lääkäri oli kiinnostunut hänestä 60-luvulla, mutta kun idiootti isäni ehti kihlata ensin.
Vierailija kirjoitti:
Omainen kirjoitti:
Vanhainkotiinkaan ei voi luottaa. Ne ovat varsinaisia tappolaitoksia. Kymmenen lääkettä nasuun, niin johan vahvempikin kuolee puolessa vuodessa. Varsinkaan kun "ruokahalua ei ole, joten ei syötetä" -periaatteella.
Totta. Onhan se hirveää, kun vanhukset kuolevat joskus. Äidillänikin menee ainakin kymmenen pilleriä: Beetasalpaaja,digoxin, verenohennuslääke, verenpainelääke, kolesterolilääke, D-vitamiini, kalkki.
Hirvee määrä pillereitä. Ruokakaan ei muka maistu, vaikka ei tee muuta, kuin makaa sängyssä. Nälkään tappavat muorin, kun muori kieltäytyy syömästä. Nenämahaletku pitäis kyllä väkisin laittaa.
Järkyttävää, että joutui vanhainkotiin. Siellä tappavat toisen ressukan syöttämällä lääkkeitä ja eivät väkisin pane nenämahaletkua. Jos oikein pinnisteltäisiin, saataisiin muorille ehkä pari viikkoa pitempään elinaikaa, mitä nyt on odotettavissa
Noissa muuten ei ole montakaan välttämätöntä valmistetta!
Kolesterolilääke vanhalle naiselle on ainakin turha, kuten myös se vitamiini ja kalkkikin. Pelkästään auaineista voi tulla monenlaista vaivaa. Mitä saat yhteenlaskettuna niistä? Täytyyhän jonku ne laskea?
Se on niin totta, että lastenlasten mielikuva isovanhemmista ei ole aina sama kuin omien vanhempien vanhemmistaan. Nämä mummut ja papathan on poikkeuksetta mukavia, helliä, kärsivällisiä jne.
Omatkin isovanhemmat oli niin ihania aikanaan, mutta myöhemmin olen kuullut (heidän kuolemansa jälkeen), että oli heissäkin "puolensa". Esim. isoisä oli nuorena raivohullu, rikkoi paikkoja suutuspäissään jne. Minulle hän oli aina kiltti ja leppoisa vaari, mutta nyt miettien se kiukku kyllä joskus näkyi silloinkin. Saattoi äkeillä mummulle pikkujutusta ohimennen tai paiskata lehden lattialle. Lastenlasten seurassa oli kuitenkin 99,9999% ajasta tosi kiva ja rauhallinen. Äitini muistelee isäänsä lämmöllä, mutta myöntää lapsena joskus kärsineensä siitä, kun isänsä sai pienistäkin asioista hirveitä kohtauksia.
Muistakaa itse eläkkeellä käyttää palveluita! Toivottavasti 40v. päästä on vielä kohtuu hintaisia palveluita saatavilla. Itse en odota tai oleta saavani eläkettä mutta ammattitaiyoista palvelua rahaa vastaan kylläkin. Toivottavasti en ite pihistele ja passuuta sukulaisia. Pitää varmaan merkata muistiin niin muistaa toimia oikein vanhana.
Milleniaali
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meistä tämän hetken keski-ikäisistä yhä suurempi osa on myös lapsettomia. Sekin muuttaa asioita.
On pakko ostaa palveluita, ja palveluiden ostaminen on myös luontevaa, kun siihen on tottunut nuoresta asti.
Vanhukset taas kasvoivat aikanaan siihen, että kaikki piti tehdä itse.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Vierailija kirjoitti:
Koettakaa ymmärtää myös että nämä todella vanhat ihmiset ovat eläneet hyvin köyhän lapsuuden ja nuoruuden ja heille säästäminen on ollut elinehto. Myös muistin hapertuminen ja pärjäämättömyys aiheuttavat avuttomuuden tunnetta ja tosiasiassa aivo kapasiteetti ei enää riitä haltsaamaan näitä kaikkia. Osalla tuo "nuuka" rahankäyttö tarkoittaa että hallitsee edes jotain osaa elämästään ja se "pahan päivän varalle" säästäminen on jonkinlainen viimeinen oljenkorsi. Alkavassa dementiassa tämä yleensä vielä korostuu. Olen itse yli 90 vuotiaan äidin "kaikkien "asioiden hoitaja (se klassinen perheen ainoa tytär) , ja vaikka suvussa on toki muitakin, ja ihan nuoria terveitä aikuisiässä olevia lapsenlapsia, kukaan ei laita tikkua ristiin mummon asioiden eteen. Jostakin syystä "muut" ovat päättäneet että minun osani on se tehdä. Olen itsekin vielä työelämässä täysillä, kolmivuorotyössä, mutta kaikkien "muiden " mielestä (mitään sellaista päätöstä ei ole koskaan tehty) kaikki asiat kuuluvat minun vastuulleni. Ja olen se joka asuu kauimpana. Äiti on jo täysin avuttomassa tilassa, mutta ennen sitä oli tyypillistä, että syyti melkoisia rahalahjoja sisaruksilleni ja lastenlapsilleen. Sellaisia mihin hänellä ei oikeasti ollut varaa. Itse ne hyväksynyt sitä koska tiesin hänen rahatilanteensa. Hyväntahtoinen ihminen on pohjimmiltaan ja oli kyllä oman sukunsa vanhukset ja sisarusten lastenlapsetkin hoitanut. Pienestäkin avusta (kattolampun vaihtamisesta tai patterien vaihtamisesta sujautti aina lapsenlapsille rahaa kun joskus silloin vielä kävivät.)Kun dementia eteni ja se hoivakotipaikka sitten viimeinkin saatiin , niin hoivakoti vie käytännössä jokaisen pennin ,ja saakin minun puolestani viedä, kohtuullisen hyvää hoitoa kuitenkin saa, parempaa kuin täysin yksin kotona ja avuttomana. Edunvalvojana lopetin nuo tolkuttomat lahjat, ja eipä ole muita sukulaisia , lapsenlapsista puhumattakaan enää sen jälkeen käynyt. 4v hoivakodissa ja minä olen ainoa vierailija. . Että se niistä puheista että tehkää lapsia niin ette jää vanhana yksin..Sisaruksia on 4 ja lapsen lapsia 5. Itse tulen pitämään huolen että perintöäitseltäni ei tule jäämään eikä se toki ole mahdollistakaan jos jotain hoivaa aikoo vanhana saada. Surullista mutta totta. Lapsenlapsi , milloin viimeksi kävivät tervehtimässä isovanhempiasi; corona oli hyvä tekosyy jo aika pitkään, mutta olisiko nyt kuitenkin jo aika.
Muuten asiaa, mutta ei todellakaan kaikki hyvin vanhat ihmset ole eläneet hyvin köyhää lapsuutta ja nuoruutta. Osa on ollut koko ikänsä varoissaan, osa vaurastunut ja säästänyt vuosien myötä. Sehän tässä onkin ongelma, aloituksessakin, että olisi kyllä varaa ostaa niitä palveluita, mutta kun ei haluta. Ainoastaan omat lapset kelpaa auttajiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän jarruja tähän ostosiivousvillitykseen.
Vanhempasi voivat ottaa yhteyttä kuntansa sosiaalipalveluun ja kertoa siellä kunnostaan huolehtia jokapäiväisistä arjen asioista ja pyytää saada henkilökohtainen avustaja tai asioitiavustaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi voivat ottaa yhteyttä kuntansa sosiaalipalveluun ja kertoa siellä kunnostaan huolehtia jokapäiväisistä arjen asioista ja pyytää saada henkilökohtainen avustaja tai asioitiavustaja.
Niin, no aika monikin voisi ottaa yhteyttä tuonne, mutta pointti näissä usein on se, ettei haluta ulkopuolista apua, vain oman lapsen apu kelpaa. Palveluista ei missään nimessä haluta maksaa yhtään mitään vaikka se kohentaisi merkittävästi elämänlaatua. Ja ilmaiseksi ruinaamunen, se se vasta olisikin noloa! Ennemmin hyppyytetään omia, kenties jopa korkeakoulutettuja lapsia kymmenien tai peräti satojen kilsojen päästä apuun, vaikka voisi miettiä palveluiden ostamista/pyytämistä suomalaisen/paikallisen työn tukemisena.
Niin miten tuo korkeakoulutus tähän liittyykään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän jarruja tähän ostosiivousvillitykseen.
Mikä sitten sinun ratkaisu on tilanteessa, jossa vanhus ei enää kykene itse siivoamaan asuntoaan?
Vierailija kirjoitti:
Niin miten tuo korkeakoulutus tähän liittyykään?
Se liittyy siten, että sen korkeakoulutetun olisi järkevämpää tehdä koulutustaan vastaavaa työtä ja siten hyödyttää yhteiskuntaa, myös maksaa takaisin saamaansa koulutusta, kuin joustaa töistään ajellakseen 200 km päähän tehdäkseen lumitöitä, ajaakseen nurmikkoa tai siivotakseen.
Enkä ole tuo korkeakoulutuksesta maininnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ollut silmiä avaava ketju, kiitos!
Valitettavasti olen aika varma, että me ollaan miehen kanssa (tai no lähinnä varmaan mieheni on) 10-15 v päästä samassa tilanteessa. Anoppini on hyvässä kunnossa oleva 60 v., ei mitään moitittavaa henkisessä tai fyysisessä kunnossa, pääkoppa pelaa jne. MUTTA mitään ei saa aikaiseksi itse tehtyä. Jokaikisestä risauksesta soittaa miehelleni ja pyytää miestä hoitamaan asian kuin asian. Ei saa itse vietyä autoa katsastukseen, renkaiden vaihtoon, ei saa soitettua putkimiestä, nuohoojaa, pankkiaikaa, EI YHTÄÄN MITÄÄN. Luonnollisesti mieheni käy hoitamassa myös lumenkolaukset ja ruohonleikkuut äitinsä luona 200 km päässä kun anopilla ei tällaiset hommat kiinnosta, mukavampaa on istua sisällä telkkarin ääressä.
Hänen pääkopassa ei ole mitään vikaa, mutta on paljon kivempaa ja helpompaa soittaa pojalleen, että hoidapas se ja se asia.
Mieheni on yrittäjä joka painaa kellon ympäri töitä, rakennetaan taloa ja kaksi pientä lasta, siihen päälle vielä nämä anopin päivittäiset asiat niin ai että. En halua että mitä tilanne on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, kun sitä apua oikeasti tarvitsee. Tämä tilanne käy usein todella kovasti hermoilleni, kun meillä on omassa elämässäkin ihan tarpeeksi hoidettavia asioita, ja anoppi varmasti osaisi viedä ihan itsekin auton katsastukseen esimerkiksi, mutta mitä sitä turhaa kun joku toinen voi tehdä sen, kunhan soittaa yhden puhelinsoiton. Mieheni on liian kiltti, että osaisi näistä kieltäytyä.
Välissä olisi ihan kiva saada jotain takaisinkin. Kertaakaan hän ei ole lapsiamme vahtinut tai auttanut missään muussakaan asiassa. Kun tulee käymään meillä, on kuin hotellissa eikä evääkään liikauta että auttaisi esim. ruuan laitossa. Työelämässä ei ole koskaan ollut eli ei varmaankaan kovin rasittunut ole.
kirjoitti:
Tämä on ollut silmiä avaava ketju, kiitos!
Valitettavasti olen aika varma, että me ollaan miehen kanssa (tai no lähinnä varmaan mieheni on) 10-15 v päästä samassa tilanteessa. Anoppini on hyvässä kunnossa oleva 60 v., ei mitään moitittavaa henkisessä tai fyysisessä kunnossa, pääkoppa pelaa jne. MUTTA mitään ei saa aikaiseksi itse tehtyä. Jokaikisestä risauksesta soittaa miehelleni ja pyytää miestä hoitamaan asian kuin asian. Ei saa itse vietyä autoa katsastukseen, renkaiden vaihtoon, ei saa soitettua putkimiestä, nuohoojaa, pankkiaikaa, EI YHTÄÄN MITÄÄN. Luonnollisesti mieheni käy hoitamassa myös lumenkolaukset ja ruohonleikkuut äitinsä luona 200 km päässä kun anopilla ei tällaiset hommat kiinnosta, mukavampaa on istua sisällä telkkarin ääressä.
Hänen pääkopassa ei ole mitään vikaa, mutta on paljon kivempaa ja helpompaa soittaa pojalleen, että hoidapas se ja se asia.Mieheni on yrittäjä joka painaa kellon ympäri töitä, rakennetaan taloa ja kaksi pientä lasta, siihen päälle vielä nämä anopin päivittäiset asiat niin ai että. En halua että mitä tilanne on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, kun sitä apua oikeasti tarvitsee. Tämä tilanne käy usein todella kovasti hermoilleni, kun meillä on omassa elämässäkin ihan tarpeeksi hoidettavia asioita, ja anoppi varmasti osaisi viedä ihan itsekin auton katsastukseen esimerkiksi, mutta mitä sitä turhaa kun joku toinen voi tehdä sen, kunhan soittaa yhden puhelinsoiton. Mieheni on liian kiltti, että osaisi näistä kieltäytyä.
Välissä olisi ihan kiva saada jotain takaisinkin. Kertaakaan hän ei ole lapsiamme vahtinut tai auttanut missään muussakaan asiassa. Kun tulee käymään meillä, on kuin hotellissa eikä evääkään liikauta että auttaisi esim. ruuan laitossa. Työelämässä ei ole koskaan ollut eli ei varmaankaan kovin rasittunut ole.
Eikö 60v anoppi ole vielä työelämässä. Minulla on ainakin 5 vuotta vielä työelämää jäljellä.
Jos on eläkkeellä, niin silloin on ko jotain isoa ongelmaa, koska tässä iässä ei pääse eläkkeelle, kuin mielenterveysongelmista tai sitten melkein liikuntakyvytön
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Tämä on ollut silmiä avaava ketju, kiitos!
Valitettavasti olen aika varma, että me ollaan miehen kanssa (tai no lähinnä varmaan mieheni on) 10-15 v päästä samassa tilanteessa. Anoppini on hyvässä kunnossa oleva 60 v., ei mitään moitittavaa henkisessä tai fyysisessä kunnossa, pääkoppa pelaa jne. MUTTA mitään ei saa aikaiseksi itse tehtyä. Jokaikisestä risauksesta soittaa miehelleni ja pyytää miestä hoitamaan asian kuin asian. Ei saa itse vietyä autoa katsastukseen, renkaiden vaihtoon, ei saa soitettua putkimiestä, nuohoojaa, pankkiaikaa, EI YHTÄÄN MITÄÄN. Luonnollisesti mieheni käy hoitamassa myös lumenkolaukset ja ruohonleikkuut äitinsä luona 200 km päässä kun anopilla ei tällaiset hommat kiinnosta, mukavampaa on istua sisällä telkkarin ääressä.
Hänen pääkopassa ei ole mitään vikaa, mutta on paljon kivempaa ja helpompaa soittaa pojalleen, että hoidapas se ja se asia.Mieheni on yrittäjä joka painaa kellon ympäri töitä, rakennetaan taloa ja kaksi pientä lasta, siihen päälle vielä nämä anopin päivittäiset asiat niin ai että. En halua että mitä tilanne on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, kun sitä apua oikeasti tarvitsee. Tämä tilanne käy usein todella kovasti hermoilleni, kun meillä on omassa elämässäkin ihan tarpeeksi hoidettavia asioita, ja anoppi varmasti osaisi viedä ihan itsekin auton katsastukseen esimerkiksi, mutta mitä sitä turhaa kun joku toinen voi tehdä sen, kunhan soittaa yhden puhelinsoiton. Mieheni on liian kiltti, että osaisi näistä kieltäytyä.
Välissä olisi ihan kiva saada jotain takaisinkin. Kertaakaan hän ei ole lapsiamme vahtinut tai auttanut missään muussakaan asiassa. Kun tulee käymään meillä, on kuin hotellissa eikä evääkään liikauta että auttaisi esim. ruuan laitossa. Työelämässä ei ole koskaan ollut eli ei varmaankaan kovin rasittunut ole.
Eikö 60v anoppi ole vielä työelämässä. Minulla on ainakin 5 vuotta vielä työelämää jäljellä.
Jos on eläkkeellä, niin silloin on ko jotain isoa ongelmaa, koska tässä iässä ei pääse eläkkeelle, kuin mielenterveysongelmista tai sitten melkein liikuntakyvytön
Hän ei ole koskaan ollut työelämässä. Ainoastaan kotiäitinä elänyt miehensä rahoilla, tottunut että miehensä on hoitanut aivan kaiken. Kun miehensä kuoli joitakin vuosia sitten, niin ei ole viitsinyt itse opetella mitään perusjuttuja.
Käyttää kyllä sujuvasti whatsappia, facebookia, tilaa vaatteita nettikaupoista ja surffaa netissä, mutta virallisten asioiden hoitamiset ei kiinnosta, ne voi delegoida eteenpäin pojalleen.
Millä anoppi on elänyt, jos ei ole töissä käynyt ikinä? Minä oles syntynyt v. -53 ja olen ollut koko työikäni ansiotyössä, kyllä minun ikäiset periaatteessa kaikki on olleet työssäkäyviä naisia. Ja olen siis vanhempi kuin anoppisi.
Eihän anoppisi vieläkään ole eläkeiässä, millä hän elää? Perintöjen varassa vai miehensä rahoilla, käsitin vain ettei enää ole miestä talossa kuitenkaan, joten onko leski tai eronnut? No jos on ollut hyvinpalkattu mies, eläähän leskeneläkkeelläkin ainakin jotenkin.
Ja soittaa pojalleen 200 km:n päähän, että tule viemään auto katsastukseen? Ei jumankekka, eihän tuo nainen ole vielä edes vanhus. Laiskuuttahan tuo on. Suurin osa tuon ikäisistä käy vielä töissä ja hoitaa itse omat asiansa. En osaa edes kuvitella, että joku minua vielä nuorempi ihminen elää noin huolettomasti.
No, sinä miniänä et tietysti voi asialle mitään, jos mies on kiltti ja äitinsä vietävissä. Todella tulee olemaan kovat ajat edessä. Pitäisi teidän nyt kuitenkin keskustella asiasta, eihän tuossa ole mitään tolkkua.
Anoppisi pitäisi muuttaa ajoissa kerrostaloon asumaan, niin että jäisi ainakin nuo kolaamiset ja ruohonleikkuut pois eikä tarvitse nuohoojaa ja putkimiehen hommaamisen huolehtii isännöitsijä.
kirjoitti:
Tämä on ollut silmiä avaava ketju, kiitos!
Valitettavasti olen aika varma, että me ollaan miehen kanssa (tai no lähinnä varmaan mieheni on) 10-15 v päästä samassa tilanteessa. Anoppini on hyvässä kunnossa oleva 60 v., ei mitään moitittavaa henkisessä tai fyysisessä kunnossa, pääkoppa pelaa jne. MUTTA mitään ei saa aikaiseksi itse tehtyä. Jokaikisestä risauksesta soittaa miehelleni ja pyytää miestä hoitamaan asian kuin asian. Ei saa itse vietyä autoa katsastukseen, renkaiden vaihtoon, ei saa soitettua putkimiestä, nuohoojaa, pankkiaikaa, EI YHTÄÄN MITÄÄN. Luonnollisesti mieheni käy hoitamassa myös lumenkolaukset ja ruohonleikkuut äitinsä luona 200 km päässä kun anopilla ei tällaiset hommat kiinnosta, mukavampaa on istua sisällä telkkarin ääressä.
Hänen pääkopassa ei ole mitään vikaa, mutta on paljon kivempaa ja helpompaa soittaa pojalleen, että hoidapas se ja se asia.Mieheni on yrittäjä joka painaa kellon ympäri töitä, rakennetaan taloa ja kaksi pientä lasta, siihen päälle vielä nämä anopin päivittäiset asiat niin ai että. En halua että mitä tilanne on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, kun sitä apua oikeasti tarvitsee. Tämä tilanne käy usein todella kovasti hermoilleni, kun meillä on omassa elämässäkin ihan tarpeeksi hoidettavia asioita, ja anoppi varmasti osaisi viedä ihan itsekin auton katsastukseen esimerkiksi, mutta mitä sitä turhaa kun joku toinen voi tehdä sen, kunhan soittaa yhden puhelinsoiton. Mieheni on liian kiltti, että osaisi näistä kieltäytyä.
Välissä olisi ihan kiva saada jotain takaisinkin. Kertaakaan hän ei ole lapsiamme vahtinut tai auttanut missään muussakaan asiassa. Kun tulee käymään meillä, on kuin hotellissa eikä evääkään liikauta että auttaisi esim. ruuan laitossa. Työelämässä ei ole koskaan ollut eli ei varmaankaan kovin rasittunut ole.
tuo anoppi pitää nyt pistää järjestykseen. Eli miehesi pitää oppia sanomaan, että hän ei nyt ehdi, hoida itse, en ehdi sua nyt passata. Suuttukoot. Muuten miehesi palaa loppuun. Ja toisekseen, bensoistakin voisi veloittaa.....aina voi keksiä jonkun syyn kieltäytyä. Siinä oppii anoppi hoitamaan asioitaan.
appiukko yritti meillä tuota, mun mies oppi sanomaan ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihana vertaistukiketju. Meillä menee niin, että "olethan iltatähti ja nuorin, kyllä joudat ja jaksat auttaa, kun olet nuorin". Niin, olen 58v, vuorotöissä ja lapsenlapsiakin haluaisin hoitaa. Lisänä lonkkakuluma, mitä ei vielä leikata
No minä nuorena ja ketteränä käyn kerran viikossa siivoamassa ja tekemässä ruoat ja ajamassa nurmikot ja hoitamassa kukat. Käytän lääkärissä ja tuon apteekista lääkkeitä. Ja koko ajan valitetaan, että kun riisipuurokaan ei ole niin hyvää, kuin omakeittämä.
Tätä lapsenkaltaista juonottelua on katsottu jo niin monta vuotta, että iltarukouksessa joskus rukoilen, että ota Luoja jo äitini pois, että saan joskus levätä
Ps. Omia lapsiani vanhempani eivät hoitaneet kertaakaan, kun olivat niiiin vanhoja ja raihnaisiaVähän ohi aiheen.
Olin jokunen vuosi lähes samassa tilanteessa. Lapsenlapsia ei ole ja työtkin olin jo lopettanut, mutta silti en näin jälkikäteen tiedä miten pysyin järjissäni. Läheiseni olivat huolissaan minusta. Olin ainoa lapsi ja vanhempani kyllä ostivat siivouksen, siitä olin ehdottomasti kieltäytynyt, kotihoito kävi 3xviikossa.
Paljon jäi mulle kuten sinullakin myös talo ja piha. 5 vuotta tuota rumbaa kesti ja niin kylmältä kuin se kuulostaakin olin vain ja ainoastaan helpottunut kun he menehtyivät, sain elämäni takaisin enkä pelännyt enää jokaista puhelimen pirahdusta.
Jos omainen on edes jollain tasolla mukana kuvioissa niin kotihoito kyllä osaa sitä hyödyntää ja hyvin ! Nyt joku sanoo miksi teit, tein kun omatuntoni, sydämeni , rakkauteni ei vain pystynyt jättämään heitä täysin yhteiskunnan/oman onnensa nojaan. Välillä leikittelin ajatuksella, että teen itsestäni rikosilmoituksen nimikkeellä heitteillejättö.
Ohi meni aiheesta enemmän kuin vähän, oli vain pakko.Tuo tunne, kun se muuttuu pikkuhiljaa vanhemman kuoleman odotukseksi. En tiedä, missä vaiheessa näin kävi. Ehkä silloin, kun vanhus muuttuu ilkeäksi valittajaksi, kun ei pysty enää itse. Maailma pyörii vain oman olon ympärillä. Kun ei tajua, etten voi korvata puolisoa ja jo kuolleita ystäviä.
Kun äiti-lapsi-suhde muuttuu hoitosuhteeksi. Kun tunteita ei ole enää jäljellä. Kauhulla mietin, että jos tätä jatkuu vielä 10 vuotta
Se 58vMikä siinä on, että nämä 2000-luvun vanhukset muuttuvat itsekkäiksi, kiukkuisiksi hirviöiksi? Omat isovanhempani, jotka kuolivat 90-luvulla (ja muutkin suvun vanhukset, ystävien mummut ja papat mitä pääsin näkemään) olivat ihan toista maata. Kaikki olivat loppuun saakka samanlaisia kuin ennenkin, persoona ei muuttunut edes aivohalvauksen jälkeen (äidinpuolen suvussa kaikilla vähintään yksi aivoverenvuoto). Olivat tyyniä ja rauhallisia kuten aina ennenkin vaikka olisi olleet millaiset kivut ja pysyivät rationaalisina loppuun saakka. Vaarini kärttyili mutta sillä oli sellainen luonne, kärttyili aina.
Onko muistisairaudet nykyään niin yleistyneitä ja ne tekee ihmisistä noin sekopäisiä?
Muistisairaudet ovat lisääntyneet eliniän kasvaessa.
Toisaalta "terveet" isovanhemmat voivat käyttäytyä pieniä lapsenlapsiaan kohtaan eri tavoin, kuin aikuisia lapsiaan kohtaan. Eli lapselle jää herttainen mummelikuva, kun todellisuudessa onkin koko sukua hyppyyttävä tyytymätön katkera riivinrauta, jolla elämä on mennyt vinoon omasta mielestään väärän ja kamalan miehen valinnasta.
Mies taas oli lapsenlapsien rakastama paappa, jonka kanssa omat lapsetkin tulevat paremmin toimeen kuin äitinsä kanssa, joka jaksaa vielä muistella miten se ihana lääkäri oli kiinnostunut hänestä 60-luvulla, mutta kun idiootti isäni ehti kihlata ensin.
Toki tuokin voi pitää monien kohdalla paikkansa. Itse olin kuitenkin 17 ensimmäisen isovanhemman kuollessa, eli en mikään lapsi, ja osallistuin kaikkien isovanhempieni hoitamiseen jossain määrin. Vaari oli sidottu pyörätuoliin viimeiset vuodet ja ajoin mm. sen parran usein. Mamma asuikin meillä muutaman kuukauden vaarin kuoltua, jotenkin epäilen ettei hän olisi jaksanut koko sitä aikaa esittää mitään suloista mummelia.
Ja meillä kyllä kaikki isovanhemmat noin yleensä sanoivat suoraan, saattoivat siis sanoa, että "älä puhu isällesi noin" tai muuten käskeä ja komentaa. Eivät siis esittäneet mitään herttaisen isovanhemman roolia. Tarkoitin vain sitä, että niiden persoonallisuus ei mitenkään muuttunut vaikka vaivoja tuli. Vaari toki tuli entistä pököpäisemmäksi, koska sitä vitutti olla pyörätuolissa, mutta ei tullut mitään tuollaista idioottimaista käytökseen.
Vähemmän läheisistä suvun vanhuksista ja kavereiden mummoista/papoista en sitten tietenkään osaa sanoa, he ovat voineetkin esittää minulle jotain mitä eivät ole.
Koettakaa ymmärtää myös että nämä todella vanhat ihmiset ovat eläneet hyvin köyhän lapsuuden ja nuoruuden ja heille säästäminen on ollut elinehto. Myös muistin hapertuminen ja pärjäämättömyys aiheuttavat avuttomuuden tunnetta ja tosiasiassa aivo kapasiteetti ei enää riitä haltsaamaan näitä kaikkia. Osalla tuo "nuuka" rahankäyttö tarkoittaa että hallitsee edes jotain osaa elämästään ja se "pahan päivän varalle" säästäminen on jonkinlainen viimeinen oljenkorsi. Alkavassa dementiassa tämä yleensä vielä korostuu. Olen itse yli 90 vuotiaan äidin "kaikkien "asioiden hoitaja (se klassinen perheen ainoa tytär) , ja vaikka suvussa on toki muitakin, ja ihan nuoria terveitä aikuisiässä olevia lapsenlapsia, kukaan ei laita tikkua ristiin mummon asioiden eteen. Jostakin syystä "muut" ovat päättäneet että minun osani on se tehdä. Olen itsekin vielä työelämässä täysillä, kolmivuorotyössä, mutta kaikkien "muiden " mielestä (mitään sellaista päätöstä ei ole koskaan tehty) kaikki asiat kuuluvat minun vastuulleni. Ja olen se joka asuu kauimpana. Äiti on jo täysin avuttomassa tilassa, mutta ennen sitä oli tyypillistä, että syyti melkoisia rahalahjoja sisaruksilleni ja lastenlapsilleen. Sellaisia mihin hänellä ei oikeasti ollut varaa. Itse ne hyväksynyt sitä koska tiesin hänen rahatilanteensa. Hyväntahtoinen ihminen on pohjimmiltaan ja oli kyllä oman sukunsa vanhukset ja sisarusten lastenlapsetkin hoitanut. Pienestäkin avusta (kattolampun vaihtamisesta tai patterien vaihtamisesta sujautti aina lapsenlapsille rahaa kun joskus silloin vielä kävivät.)Kun dementia eteni ja se hoivakotipaikka sitten viimeinkin saatiin , niin hoivakoti vie käytännössä jokaisen pennin ,ja saakin minun puolestani viedä, kohtuullisen hyvää hoitoa kuitenkin saa, parempaa kuin täysin yksin kotona ja avuttomana. Edunvalvojana lopetin nuo tolkuttomat lahjat, ja eipä ole muita sukulaisia , lapsenlapsista puhumattakaan enää sen jälkeen käynyt. 4v hoivakodissa ja minä olen ainoa vierailija. . Että se niistä puheista että tehkää lapsia niin ette jää vanhana yksin..Sisaruksia on 4 ja lapsen lapsia 5. Itse tulen pitämään huolen että perintöäitseltäni ei tule jäämään eikä se toki ole mahdollistakaan jos jotain hoivaa aikoo vanhana saada. Surullista mutta totta. Lapsenlapsi , milloin viimeksi kävivät tervehtimässä isovanhempiasi; corona oli hyvä tekosyy jo aika pitkään, mutta olisiko nyt kuitenkin jo aika.