Onko täällä pakko-oireisia? Olisi kysyttävää

http://keskustelu.suomi24.fi/debate/3414

Mulla pakko-oireilu alkoi jo ala-asteella. Itse tajusin sen yläasteella, niihin aikoihin myös lähipiiri. Ensin yritin salailla, koska häpesin itseäni niin paljon mutta vaikea niitä neurooseja oli piilotella. 

Apua sain ensimmäisen kerran nuorispsykalta, myöhemmin aikuis, missä olen tälläkin hetkellä avohoidon puolella asiakkaana. Mun koko teini-ikä meni pakkoneuroosin "parissa", olin pitkään katkera siitä. Vasta nyt myöhemmin (melkein 24-vuotiaana) olen alkanut löytämään positiivisiakin puolia sairaudestani.

Tässä vuoden sisään mua on myös ensimmäistä kertaa alettu hoitaa neurospykiatrisesta näkökulmasta. Eli ehkä pakko-oireinen maailmani ei olekaan psyykkista vaan neuropsyykkisä/autistista oireilua. Mutta nämä tutkinnat/hoidot on vielä kesken.:)

Ap mulla olis sulle paljon vinkkejä ja ohjeita miten "pärjätä" neuroosien kanssa, mutta ehkä tärkeimpänä haluaisin sanoa, et älä missään nimessä luovuta vaikka olis kuinka rankkaa.:) 

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 12:38"]

Mulla pakko-oireilu alkoi jo ala-asteella. Itse tajusin sen yläasteella, niihin aikoihin myös lähipiiri. Ensin yritin salailla, koska häpesin itseäni niin paljon mutta vaikea niitä neurooseja oli piilotella. 

Apua sain ensimmäisen kerran nuorispsykalta, myöhemmin aikuis, missä olen tälläkin hetkellä avohoidon puolella asiakkaana. Mun koko teini-ikä meni pakkoneuroosin "parissa", olin pitkään katkera siitä. Vasta nyt myöhemmin (melkein 24-vuotiaana) olen alkanut löytämään positiivisiakin puolia sairaudestani.

Tässä vuoden sisään mua on myös ensimmäistä kertaa alettu hoitaa neurospykiatrisesta näkökulmasta. Eli ehkä pakko-oireinen maailmani ei olekaan psyykkista vaan neuropsyykkisä/autistista oireilua. Mutta nämä tutkinnat/hoidot on vielä kesken.:)

Ap mulla olis sulle paljon vinkkejä ja ohjeita miten "pärjätä" neuroosien kanssa, mutta ehkä tärkeimpänä haluaisin sanoa, et älä missään nimessä luovuta vaikka olis kuinka rankkaa.:) 

[/quote]

kiitos tästä viestistä!

Jos jossain vaiheessa vielä jaksat vastailla, niin olis tosi kiva kuulla esim. millaisia oireita sulla on/ ollut, millaisia hoitoja kokeiltu, ja ihan niitä vinkkejä ja ohjeitakin pärjäämiseen:)

Mulla on itselläni ollut pakko-oireita myös yli kymmenen vuotta. Ihan tarkkaan en muista koska alkoivat, vähän semmonen tunne että "ollut aina", mutta muistan että lukiossa kaverit kiinnittivät siihen huomiota, ja oli jo vuosia jatkunut sitä ennen. Hassua on se, että aiemmin ne eivät ole mua juuri haitanneet, siitä on heitetty läppää ja oon tiedostanu että niitä on mutta antaa olla.. Nyt ehkä viimeisen vuoden sisään ne samat pakko-oireet mitä on aina ollutkin, ovat pahentuneet ihan dramaattisesti, ja alan olla henkisesti aika loppu. Mies kysyi yks päivä mikä on mun isoin haave, ja vastasin "että mun aivot pysähtyis hetkeks", ja se on ihan totta, on niin uuvuttavaa kun pää käy kokoajan tuhatta ja sataa, ja jumittaa samaa asiaa. Samalla on tullut myös uusia pakko-oireita, uusia tarkastamispakkoja ja esim. askelten laskemista. En tiedä mikä tän on nyt yhtäkkiä laukassutähän pisteeseen. Se minkä tiesin olevan osa mua ja mikä ei mua koskaan häirinnyt, on yhtäkkiä niin ahdistavaa etten enää tiedä miten päin olisin.

ap

Mulla on vaan tuo hellan tarkastus aina kun lähen ulos. käyn varmuuden vuoks tsekkaamassa pari kertaa aina. Yks tuttu neuvo että ota kännykällä kuva että on nappulat oikein. En mä nyt ihan stressaantunu kuitenkaan ole.

Koska jokainen meistä on yksilö ja kokee sairaudet omalla tavallaan, niin myös hoidot yms. auttaa eri tavalla. Mutta mun oma kokemus on se, että meni noin 7 vuotta löytää oikea lääkitys. Oon varmaan kokeillut kaikkea markkinoilla olevaa(ja kyllä aloittanut myös itse SSRI-lääkkeillä). Ja miten tässä tosiaan niin kauan kesti, niin se on aika monien asioiden yhteissumma; ammattitaidoton henkilökunta, vaikee sairaus, huonosti saatavilla olevilla olevat lääkkeet, tietyissä kaavoissa pysyminen yms.

Yks tärkeä juttu olis myös muistaa, että yksistään lääkehoito ei sitten auta. Ja varsinkin jos hakee kunnan puolelta apua, niin ne on tosi nihkeitä antamaan "aloittaville potilaille" (tosin riippuu paikkakunnastakin) muuta hoitoa ku lääkkeitä ja satunnaisia psykiatrisella sairaanhoitajalla käyntejä. Mun henk.koht. kanta on, et ei voi päästä eteenpäin jos hoito ei oo hyvin suunniteltu.:) Oli se sitten psykologi kunnalta, toimintaterapeutti tai ihan vaikka kelalta haettu psykoterpia. Mikään sairaus ei ole liian pieni syy hakea esim psykoterapiaa, pitää vain tietää omat oikeudet, ei ne niitä hirveesti jakele jos ei osaa olla itse aktiivinen oman hoidon kannalta:)

Ja joo mun omia pakko-oireiluja on mm. jatkuva käsien pesu, tavaroiden koskettelu, huolehtiminen et esim joku kahvinkeitin on kii yms. 

Mul jo katos ajatuskin mitä kaikkea mun piti tähän kirjoittaa, mut se piti ainakin vielä sanoa, et oot tosi rohkea, kun uskallat ylipäätään hakea itsellesi apua. Ja keskustella asiasta sun miehen kanssa. :) Jos haluut vertaistukee enemmän, ni heitä spostii jos sul on joku sellai minkä voit tähän laittaa, niin voin pistää sulle sit mailia vaikka:)

tavallinen keskustelu ei auta. Oon ajatellut syvälle luotaavaa terapiaa.

Minä olen myös "aina" kärsinyt pakkotoiminnoista ja -ajatuksista.

Terapiassa kävin vuosien ajan ja olen kokeillut kolmea eri lääkitystä, mutta mitään apua niistä ei ole ollut joten nyt yritän pärjäillä vain.

Toki kannattaa mennä juttelemaan jollekin ja katsoa, jos jostain löytyisi apua mutta ei kannata odottaa ihmeitä.

Mä olen saanut suurimman avun siitä, kun olen päättänyt olla stressaamatta asiasta ja annan oireiden kulkea omalla painollaan.

Kirjoittelen myöhemmin lisää jos AP kaipailee vertaistukea, nyt istun töissä niin en viitsi alkaa kamalasti avautumaan. :)