Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä asia parisuhteessa tai itsessäsi on johtanut pettämiseen, jopa pitkäaikaiseen sivusuhteeseen?
Tutkiskelen tässä itseäni, joten näkökulmia kaivataan. Takana on yksi avioero 25 vuotta sitten, jolloin vaihdoin exäni nykyiseen mieheeni. Nyt taas samassa tilanteessa, enkä oikein osaa eritellä mitkä asiat saivat minut täysin tietoisesti lähtemään tähän taas, vaikka tiesin että loppujen lopuksi sattuu. Useampaa ihmistä. Mieheni on ihan kunnollinen mies, ei hänen kanssaan huono ole olla ollenkaan. Miksi ihastuminen toiseen sai minut nyt rikkomaan kaiken. Miksi ei aiemmin tässä 25 vuoden aikana, miksi juuri nyt? Onkohan kyseessä jokin henkilökohtainen ikäkriisi enemmän. Varmasti tulee asiattomiakin vastauksia, kestän ne kyllä, mutta jos jotain ihan järkevääkin näkökulmaa niin olisin kiitollinen.
Kommentit (642)
Vierailija kirjoitti:
Itse en ihan usko siihen, että pettäjä ei olisi käsitellyt lapsuutensa traumoja jne ja siksi eläisi jossain ikuisen pikkulapsen narsismissa. Minä olen elänyt vaikean lapsuuden ja saanut kunnolla apua terapiasta, ja ehkä juurikin siksi päädyin pettämään - en seksuaalisesti, mutta henkisesti.
Olen kirjoitellut erään alun alkaen etäisen kaverin kanssa jo vuosia, mutta kyseessä ei ole mitkään seksiviestit, vaan syvällisemmät pohdinnat elämästä, analyyseja lukemistamme kirjoista, tukea vaikeissa perhetilanteissa jne. Tapaamme muutaman kerran vuodessa. Emme ole koskaan edes suudelleet, mutta se kyllä tapahtuisi jos vain päättäisimme niin. Välillämme on vahva henkinen yhteys, ja selkeä seksuaalinen jännitekin, mutta himmaamme koska olemme molemmat tahoillamme parisuhteessa. Emme kuitenkaan tahdo lopettaakaan, me lääkitsemme toistemme yksinäisyyttä.
Minulla on monella tapaa hyvä mies, mutta hänen perusluonteenpiirteensä on sulkeutunut ja häntä vaivaa proaktiivisuuden puute. Pahimmillaan koen, että mieheni on tylsimpiä ihmisiä keitä tunnen. Aivan varmasti miehen omat lapsuudenkokemuksensa ovat muovanneet persoonaa sellaiseksi, ja siksi on myös halunnut vaimokseen eteenpäinmenevän, tunteidensa kanssa sinut olevan henkilön. Itse kuitenkin kyllästyin 15 vuoden jälkeen siihen, että vedän miestä mukana, ja asetan hänet jatkuvasti paineiseen tilaan, jossa hänen täytyisi vaikkapa keskustella ajatuksistaan tai järjestää meille yhteistä tekemistä. Mies ei ole halunnut itse ammattiapua, vaikka vuorovaikutuksessa sekä minun että lastemme kanssa on selkeitä haasteita.
Joten, jätin mieheni rauhaan. En enää toivo matkoja, en pyydä kanssani kokeilemaan urheilulajeja, en varaa meille ravintoloita. Elämme näennäsen onnellista avioelämää, jossa on seksiä harvakseltaan ja pari kertaa kuussa saatamme jopa nauraa yhdessä, mutta muuten - henkisesti täysin etäällä toisistamme. Miehelle vaikuttaa olevan ok, että elämänkumppanuus tarkoittaa muutaman kerran vuodessa yhteistä matkaa Bauhausiin ja lasten harrastuskisojen katsomista.
Siinä missä minä haluan kehittää itseäni ja toteutan uteliasta luonnettani vaikkapa opettelemalla uusia ruokalajeja ja seuraamalla nettiluentoja, mieheni ei vaikuta koskeneenkaan kirjoihin yli kymmeneen vuoteen, ja seksi on kaavamaista ja yksitoikkoista.
Itse painin ajatuksen kanssa, haluaisinko oikean suhteen tämän ”kirjekaverini” kanssa, ja voinko tehdä miehelleni ja lasteni isälle niin, että jättäisin hänet. Ennen ajattelin, että vain itsekkäät ja julmat ihmiset jättävät kumppaninsa, jotka kohtelevat heitä ns
paperilla hyvin. Nyt olen ruvennut ymmärtämään, että elämä on liian lyhyt sille, että jakaa vuotensa ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samalla aaltopituudella.
Sinulla on aivan erilainen tilanne kuin ap:lla, joka pettää puolisoaan, vaikka kuvailee häntä nk. elämän suureksi rakkaudeksi. Silloinhan pettäminen on pohjimmiltaan itsetuhoista, mitä narsismikin on eli tuhoaa itse itsensä ja elämänsä omalla käytöksellään.
Sinun toimintasi kuulostaa piiloaggressiiviselta ja vastuuttomalta sikäli, että olet ihan itse valinnut juuri tämän miehen puolisoksesi. Kanavoit mukavat asiat suhteen ulkopuolelle salassa. Jos miehesi toimisi samoin, niin olisiko se ok? Eikö tilanteesta kannattaisi kertoa, ennen kuin asiat tulevat ilmi sattumalta. Jos haluat erota, niin eroa äläkä petä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristillisperäinen monogamia ja siihen kulttuurissamme kiinteästi liittyvä pikkuporvarillinen ydinperhe-elämä on oikeasti vain yksi tapa elää. Hyvin harva meistä oikeasti istuu siihen elämäntapaan kipuilematta.
Itse uskon, että moni perhe olisi ehjempi ja olosuhteet sekä vanhemmille että lapsille vakaammat, jos 1. osaisimme puhua paremmin myös vaikeista aiheista, kuten seksuaalisista haluista muita kuin vakikumppania kohtaan 2. olisimme enemmän sinut elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden kanssa, jolloin pelot eivät hallitsisi ja jähmettäisi meitä kiinni vaikkapa haitallisiin vuorovaikutusmalleihin puolisoidemme kanssa.
Itse päädyin pettämään, kun olin selvinnyt rintasyöpäleikkauksesta puhtain paperein. Ei sitä tarvitse psykologisoida mitenkään sen monimutkaisemmin: minä vain käsitin, että voin kuolla milloin vain, ja janosin elämää, kokemuksia. Seksiä jonkun muun kanssa ihan vain siksi, että halusin tuntea toisenlaisen ihon kuin mitä olin vuosikausia koskettanut, kokeilla miten saan jonkun tuntemattoman nauttimaan.
Isossa mittakaavassa kun miettii, niin onko tosiaan niin kamalaa, että jakaa jotakin iloista ja mukavaa useammankin kuin yhden ihmisen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
N53 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännityksen halu, huomion haku, impulsiivisuus, narsistiset persoonallisuudenpiirteet ylipäätään ovat syitä pettämiseen, jos suhde on hyvä. Et kuitenkaan ole kovin narsistinen, kun ymmärrät syyn mahdollisesti olevan sinun omissa ongelmissasi eikä puolisossa.
Tällaisia piirteitä on vaikea itsessä hyväksyä, mutta se on helpompaa psykoterapiassa. Kyse on aikuisen sisällä elävästä pienestä lapsesta, joka ei saanut tarpeeksi huomiota ja hyväksyntää aikanaan. Itsekeskeiseen, sadistiseen, lapselliseen ja kateelliseen puoleen itsessä on vaikea tutustua, vaikka pohjimmiltaan on kyse hyvin voimakkaasta tarvitsevuudesta, jota yhden ihmisen on mahdoton tyydyttää ennen kuin pohjimmaiset syyt käytökselle selvitetään.
Kiitos sinullekin. Psykoterapiaan olen hakeutumassa kyllä työterveyden kautta.
Pahoittelen, jos sanani kuulostavat kovilta, mutta tarkoitan hyvää. Olen itse käynyt pitkän psykoterapian ja nimenomaan noiden vähemmän mairittelevien puolien tarkastelu tuottaa isoimpia tuloksia. Löytää rajat itselleen ja muille, ettei tarvitse salassa vehkeillä. Sivusuhdehan kaksoiselämää, minkä syyt pitäisi kaivella esille. Totta kai syitä on monia, mutta pelkästään pintatasolle jääminen ("vaihdenuosien aiheuttama kriisi") ei saa noita kiellettyjä impulsseja katoamaan, vaikka vaihdevuodet olisivatkin olleet laukaiseva tekijä.
Ei ollenkaan, ymmärrän että tarkoitat hyvää, ja olet oikeassa.
Jos joku mies jää kiinni vaimonsa pettämisestä niin tältä palstalta löytyy syitä joilla naiset perustelevat avioliiton ulkopuolisia paneksimisia. Vapaaseen käyttöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en ihan usko siihen, että pettäjä ei olisi käsitellyt lapsuutensa traumoja jne ja siksi eläisi jossain ikuisen pikkulapsen narsismissa. Minä olen elänyt vaikean lapsuuden ja saanut kunnolla apua terapiasta, ja ehkä juurikin siksi päädyin pettämään - en seksuaalisesti, mutta henkisesti.
Olen kirjoitellut erään alun alkaen etäisen kaverin kanssa jo vuosia, mutta kyseessä ei ole mitkään seksiviestit, vaan syvällisemmät pohdinnat elämästä, analyyseja lukemistamme kirjoista, tukea vaikeissa perhetilanteissa jne. Tapaamme muutaman kerran vuodessa. Emme ole koskaan edes suudelleet, mutta se kyllä tapahtuisi jos vain päättäisimme niin. Välillämme on vahva henkinen yhteys, ja selkeä seksuaalinen jännitekin, mutta himmaamme koska olemme molemmat tahoillamme parisuhteessa. Emme kuitenkaan tahdo lopettaakaan, me lääkitsemme toistemme yksinäisyyttä.
Minulla on monella tapaa hyvä mies, mutta hänen perusluonteenpiirteensä on sulkeutunut ja häntä vaivaa proaktiivisuuden puute. Pahimmillaan koen, että mieheni on tylsimpiä ihmisiä keitä tunnen. Aivan varmasti miehen omat lapsuudenkokemuksensa ovat muovanneet persoonaa sellaiseksi, ja siksi on myös halunnut vaimokseen eteenpäinmenevän, tunteidensa kanssa sinut olevan henkilön. Itse kuitenkin kyllästyin 15 vuoden jälkeen siihen, että vedän miestä mukana, ja asetan hänet jatkuvasti paineiseen tilaan, jossa hänen täytyisi vaikkapa keskustella ajatuksistaan tai järjestää meille yhteistä tekemistä. Mies ei ole halunnut itse ammattiapua, vaikka vuorovaikutuksessa sekä minun että lastemme kanssa on selkeitä haasteita.
Joten, jätin mieheni rauhaan. En enää toivo matkoja, en pyydä kanssani kokeilemaan urheilulajeja, en varaa meille ravintoloita. Elämme näennäsen onnellista avioelämää, jossa on seksiä harvakseltaan ja pari kertaa kuussa saatamme jopa nauraa yhdessä, mutta muuten - henkisesti täysin etäällä toisistamme. Miehelle vaikuttaa olevan ok, että elämänkumppanuus tarkoittaa muutaman kerran vuodessa yhteistä matkaa Bauhausiin ja lasten harrastuskisojen katsomista.
Siinä missä minä haluan kehittää itseäni ja toteutan uteliasta luonnettani vaikkapa opettelemalla uusia ruokalajeja ja seuraamalla nettiluentoja, mieheni ei vaikuta koskeneenkaan kirjoihin yli kymmeneen vuoteen, ja seksi on kaavamaista ja yksitoikkoista.
Itse painin ajatuksen kanssa, haluaisinko oikean suhteen tämän ”kirjekaverini” kanssa, ja voinko tehdä miehelleni ja lasteni isälle niin, että jättäisin hänet. Ennen ajattelin, että vain itsekkäät ja julmat ihmiset jättävät kumppaninsa, jotka kohtelevat heitä ns
paperilla hyvin. Nyt olen ruvennut ymmärtämään, että elämä on liian lyhyt sille, että jakaa vuotensa ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samalla aaltopituudella.
Tosi hyvää pohdintaa
Vierailija kirjoitti:
Kristillisperäinen monogamia ja siihen kulttuurissamme kiinteästi liittyvä pikkuporvarillinen ydinperhe-elämä on oikeasti vain yksi tapa elää. Hyvin harva meistä oikeasti istuu siihen elämäntapaan kipuilematta.
Itse uskon, että moni perhe olisi ehjempi ja olosuhteet sekä vanhemmille että lapsille vakaammat, jos 1. osaisimme puhua paremmin myös vaikeista aiheista, kuten seksuaalisista haluista muita kuin vakikumppania kohtaan 2. olisimme enemmän sinut elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden kanssa, jolloin pelot eivät hallitsisi ja jähmettäisi meitä kiinni vaikkapa haitallisiin vuorovaikutusmalleihin puolisoidemme kanssa.
Itse päädyin pettämään, kun olin selvinnyt rintasyöpäleikkauksesta puhtain paperein. Ei sitä tarvitse psykologisoida mitenkään sen monimutkaisemmin: minä vain käsitin, että voin kuolla milloin vain, ja janosin elämää, kokemuksia. Seksiä jonkun muun kanssa ihan vain siksi, että halusin tuntea toisenlaisen ihon kuin mitä olin vuosikausia koskettanut, kokeilla miten saan jonkun tuntemattoman nauttimaan.
Isossa mittakaavassa kun miettii, niin onko tosiaan niin kamalaa, että jakaa jotakin iloista ja mukavaa useammankin kuin yhden ihmisen kanssa?
Ei ole kamalaa, mutta pettäminen on kamalaa. Miehistään ja naisistaan valittavat pettävät ihmiset ärsyttävät, koska he eivät kanna vastuuta omasta käytöksestään, vaan selittävät sitä puolison kelvottomuudella. Jos haluaa muita ja on tyytymätön, sen voi kertoa puolisolle, joka sitten saa tehdä oman ratkaisunsa. Suhteen avaaminen muille eli avoin suhde on sekin mahdollista, mutta pettäjille se ei useinkaan käy. En pidä marttyyreista, ap on paljon rehellisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei mikään. Miksi olisin sellaisessa parisuhteessa, jossa tuntisin tarvetta pettää. Eihän se olisi silloin enää parisuhde.
Nyt unohdat, et ei kyse usein olekaan parisuhteesta, vaan siitä omasta keskeneräisyydestä ym. Oma viehtymys ja tarve huomioon ym, vaikka se oma puoliso olis kuinka upea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristillisperäinen monogamia ja siihen kulttuurissamme kiinteästi liittyvä pikkuporvarillinen ydinperhe-elämä on oikeasti vain yksi tapa elää. Hyvin harva meistä oikeasti istuu siihen elämäntapaan kipuilematta.
Itse uskon, että moni perhe olisi ehjempi ja olosuhteet sekä vanhemmille että lapsille vakaammat, jos 1. osaisimme puhua paremmin myös vaikeista aiheista, kuten seksuaalisista haluista muita kuin vakikumppania kohtaan 2. olisimme enemmän sinut elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden kanssa, jolloin pelot eivät hallitsisi ja jähmettäisi meitä kiinni vaikkapa haitallisiin vuorovaikutusmalleihin puolisoidemme kanssa.
Itse päädyin pettämään, kun olin selvinnyt rintasyöpäleikkauksesta puhtain paperein. Ei sitä tarvitse psykologisoida mitenkään sen monimutkaisemmin: minä vain käsitin, että voin kuolla milloin vain, ja janosin elämää, kokemuksia. Seksiä jonkun muun kanssa ihan vain siksi, että halusin tuntea toisenlaisen ihon kuin mitä olin vuosikausia koskettanut, kokeilla miten saan jonkun tuntemattoman nauttimaan.
Isossa mittakaavassa kun miettii, niin onko tosiaan niin kamalaa, että jakaa jotakin iloista ja mukavaa useammankin kuin yhden ihmisen kanssa?
Ei ole kamalaa, mutta pettäminen on kamalaa. Miehistään ja naisistaan valittavat pettävät ihmiset ärsyttävät, koska he eivät kanna vastuuta omasta käytöksestään, vaan selittävät sitä puolison kelvottomuudella. Jos haluaa muita ja on tyytymätön, sen voi kertoa puolisolle, joka sitten saa tehdä oman ratkaisunsa. Suhteen avaaminen muille eli avoin suhde on sekin mahdollista, mutta pettäjille se ei useinkaan käy. En pidä marttyyreista, ap on paljon rehellisempi.
On me ainakin puhuttu, mutta asioita jotka on 20 vuoden aikana muodostuneet jonkinlaiseksi suhteessa, on usein aika vaikea muuttaa. Periaatteessa olemme päätyneet avoimeen suhteeseen, mutta sehän ei pidä sisällä sellaista että joku toinen alkaa tuntua läheiseltä. Eli edelleen tavallaan petän, vaikka olemme avoimessa suhteessa. Kun ei siinä toisessa itselleni ole kyse seksistä oikeastaan ensinkään vaan jostain paljon mielenkiintoisemmasta henkisen tason jutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N53 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N53 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännityksen halu, huomion haku, impulsiivisuus, narsistiset persoonallisuudenpiirteet ylipäätään ovat syitä pettämiseen, jos suhde on hyvä. Et kuitenkaan ole kovin narsistinen, kun ymmärrät syyn mahdollisesti olevan sinun omissa ongelmissasi eikä puolisossa.
Tällaisia piirteitä on vaikea itsessä hyväksyä, mutta se on helpompaa psykoterapiassa. Kyse on aikuisen sisällä elävästä pienestä lapsesta, joka ei saanut tarpeeksi huomiota ja hyväksyntää aikanaan. Itsekeskeiseen, sadistiseen, lapselliseen ja kateelliseen puoleen itsessä on vaikea tutustua, vaikka pohjimmiltaan on kyse hyvin voimakkaasta tarvitsevuudesta, jota yhden ihmisen on mahdoton tyydyttää ennen kuin pohjimmaiset syyt käytökselle selvitetään.
Kiitos sinullekin. Psykoterapiaan olen hakeutumassa kyllä työterveyden kautta.
Pahoittelen, jos sanani kuulostavat kovilta, mutta tarkoitan hyvää. Olen itse käynyt pitkän psykoterapian ja nimenomaan noiden vähemmän mairittelevien puolien tarkastelu tuottaa isoimpia tuloksia. Löytää rajat itselleen ja muille, ettei tarvitse salassa vehkeillä. Sivusuhdehan kaksoiselämää, minkä syyt pitäisi kaivella esille. Totta kai syitä on monia, mutta pelkästään pintatasolle jääminen ("vaihdenuosien aiheuttama kriisi") ei saa noita kiellettyjä impulsseja katoamaan, vaikka vaihdevuodet olisivatkin olleet laukaiseva tekijä.
Ei ollenkaan, ymmärrän että tarkoitat hyvää, ja olet oikeassa.
En nyt tiedä olenko oikeassa, mutta joka tapauksessa valmiutesi tarkastella käytöstäsi objektiivisemmin tekee vaikutuksen. Koska aika monet täällä löytävät miljoona syytä epärehelliselle käytökselleen - puolisosta. Että pettää ja sen lisäksi vielä panee syyn siitä marttyyrimaisesti puolisolleen on minun silmissäni aikamoista kieroilua.
Vierailija kirjoitti:
Lapset ja asunto/taloudellinen turva on huono tekosyy. Mies voi laihduttaa, ottaa viagraa tarvittaessa jne. Mikä on parisuhteen kulmakivi? Miehen ja naisen rakkaus toisiaan kohtaan. Tekosyitä kaikki muu, jos ei puolisolle puhuta, ja jos ei auta niin ei uskalleta erota.
Mikä ihmeen Mooses kuvittelet olevasi. Kun ihan oikeassa elämässä kumppani saattaa yksipuolisesti vaan kieltäytyä ottamasta lääkettä, puhumasta vaikeista asioista ja olla menemättä paritetapuaan?? Miksi et näe mitään vikaa tällaisessa itsekkäässä kumppanissa? Jos ihminen on yrittänyt 20 vuotta puhua, ja kumppani kieltäytyy kohtaamasta vaikeita asioita, eikä suostu kompromisseihin mitä on tehtävissä?? Ei kenenkään ole pakko erota? Jos muutoin asiat sujuu (kuten meillä) niin miksi erota vain ja ainoastaan seksin takia?
Itse päätin eron sijaan pettää, ja kerroin sen myös kumppanille. Ennen tekoa, ikään kuin viimeisenä avunhuutona. Mies hetken tuumaili, mutta sain luvan pettää. Tosin kahden kuukauden suhteen jälkeen mies mustasukkaisuudessaan kielsi enää tapaamasta ja lopetin sivusuhteen.
Olisin toki sallinut miehelleni myös saman.
Sitä kylvää mitä niittää!
Olen myös pyytänyt yhdessä vaiheessa eroa, ( vuosi sitten) mutta mies ei tähän suostunut.
En nimittäin missään nimessä halua alkaa riitaisaan eroon. Yritän tällä hetkellä miettiä miten jaksan loppuelämän, ehkä itsekseni seksilelujen ja pornon voimalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kristillisperäinen monogamia ja siihen kulttuurissamme kiinteästi liittyvä pikkuporvarillinen ydinperhe-elämä on oikeasti vain yksi tapa elää. Hyvin harva meistä oikeasti istuu siihen elämäntapaan kipuilematta.
Itse uskon, että moni perhe olisi ehjempi ja olosuhteet sekä vanhemmille että lapsille vakaammat, jos 1. osaisimme puhua paremmin myös vaikeista aiheista, kuten seksuaalisista haluista muita kuin vakikumppania kohtaan 2. olisimme enemmän sinut elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden kanssa, jolloin pelot eivät hallitsisi ja jähmettäisi meitä kiinni vaikkapa haitallisiin vuorovaikutusmalleihin puolisoidemme kanssa.
Itse päädyin pettämään, kun olin selvinnyt rintasyöpäleikkauksesta puhtain paperein. Ei sitä tarvitse psykologisoida mitenkään sen monimutkaisemmin: minä vain käsitin, että voin kuolla milloin vain, ja janosin elämää, kokemuksia. Seksiä jonkun muun kanssa ihan vain siksi, että halusin tuntea toisenlaisen ihon kuin mitä olin vuosikausia koskettanut, kokeilla miten saan jonkun tuntemattoman nauttimaan.
Isossa mittakaavassa kun miettii, niin onko tosiaan niin kamalaa, että jakaa jotakin iloista ja mukavaa useammankin kuin yhden ihmisen kanssa?
Sinusta näämmä ei ole kamalaa, mutta esim. minusta on. Minulle "seksiä ihan vain siksi että halusin tuntea sitä ja tätä" on todella keppoinen ja pätemätön selitys, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin.
Kaikenlaistahan me ihmiset halutaan, mutta kaikenlaista ei tartte silti toteuttaa. Jos pettäisin aviomiestäni vain siksi kun haluaisin nähdä jonkun muun nauttivan, en voisi enää kunnioittaa itseäni. Miksi se mun tarve nähdä jonkun muun kuin rakkaan kumppanin nauttivan oikeuttaisi surun, minkä se teko aiheuttaisi tälle rakkaalle kumppanilleni?
Ihmisen itsekkyys ja hedonismi on irvokasta. Rakkauden teot ja tekemättä jättämiset on kaunista ja arvokasta.
N53
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en ihan usko siihen, että pettäjä ei olisi käsitellyt lapsuutensa traumoja jne ja siksi eläisi jossain ikuisen pikkulapsen narsismissa. Minä olen elänyt vaikean lapsuuden ja saanut kunnolla apua terapiasta, ja ehkä juurikin siksi päädyin pettämään - en seksuaalisesti, mutta henkisesti.
Olen kirjoitellut erään alun alkaen etäisen kaverin kanssa jo vuosia, mutta kyseessä ei ole mitkään seksiviestit, vaan syvällisemmät pohdinnat elämästä, analyyseja lukemistamme kirjoista, tukea vaikeissa perhetilanteissa jne. Tapaamme muutaman kerran vuodessa. Emme ole koskaan edes suudelleet, mutta se kyllä tapahtuisi jos vain päättäisimme niin. Välillämme on vahva henkinen yhteys, ja selkeä seksuaalinen jännitekin, mutta himmaamme koska olemme molemmat tahoillamme parisuhteessa. Emme kuitenkaan tahdo lopettaakaan, me lääkitsemme toistemme yksinäisyyttä.
Minulla on monella tapaa hyvä mies, mutta hänen perusluonteenpiirteensä on sulkeutunut ja häntä vaivaa proaktiivisuuden puute. Pahimmillaan koen, että mieheni on tylsimpiä ihmisiä keitä tunnen. Aivan varmasti miehen omat lapsuudenkokemuksensa ovat muovanneet persoonaa sellaiseksi, ja siksi on myös halunnut vaimokseen eteenpäinmenevän, tunteidensa kanssa sinut olevan henkilön. Itse kuitenkin kyllästyin 15 vuoden jälkeen siihen, että vedän miestä mukana, ja asetan hänet jatkuvasti paineiseen tilaan, jossa hänen täytyisi vaikkapa keskustella ajatuksistaan tai järjestää meille yhteistä tekemistä. Mies ei ole halunnut itse ammattiapua, vaikka vuorovaikutuksessa sekä minun että lastemme kanssa on selkeitä haasteita.
Joten, jätin mieheni rauhaan. En enää toivo matkoja, en pyydä kanssani kokeilemaan urheilulajeja, en varaa meille ravintoloita. Elämme näennäsen onnellista avioelämää, jossa on seksiä harvakseltaan ja pari kertaa kuussa saatamme jopa nauraa yhdessä, mutta muuten - henkisesti täysin etäällä toisistamme. Miehelle vaikuttaa olevan ok, että elämänkumppanuus tarkoittaa muutaman kerran vuodessa yhteistä matkaa Bauhausiin ja lasten harrastuskisojen katsomista.
Siinä missä minä haluan kehittää itseäni ja toteutan uteliasta luonnettani vaikkapa opettelemalla uusia ruokalajeja ja seuraamalla nettiluentoja, mieheni ei vaikuta koskeneenkaan kirjoihin yli kymmeneen vuoteen, ja seksi on kaavamaista ja yksitoikkoista.
Itse painin ajatuksen kanssa, haluaisinko oikean suhteen tämän ”kirjekaverini” kanssa, ja voinko tehdä miehelleni ja lasteni isälle niin, että jättäisin hänet. Ennen ajattelin, että vain itsekkäät ja julmat ihmiset jättävät kumppaninsa, jotka kohtelevat heitä ns
paperilla hyvin. Nyt olen ruvennut ymmärtämään, että elämä on liian lyhyt sille, että jakaa vuotensa ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole samalla aaltopituudella.Sinulla on aivan erilainen tilanne kuin ap:lla, joka pettää puolisoaan, vaikka kuvailee häntä nk. elämän suureksi rakkaudeksi. Silloinhan pettäminen on pohjimmiltaan itsetuhoista, mitä narsismikin on eli tuhoaa itse itsensä ja elämänsä omalla käytöksellään.
Sinun toimintasi kuulostaa piiloaggressiiviselta ja vastuuttomalta sikäli, että olet ihan itse valinnut juuri tämän miehen puolisoksesi. Kanavoit mukavat asiat suhteen ulkopuolelle salassa. Jos miehesi toimisi samoin, niin olisiko se ok? Eikö tilanteesta kannattaisi kertoa, ennen kuin asiat tulevat ilmi sattumalta. Jos haluat erota, niin eroa äläkä petä.
Jos mieheni toimisi samoin, se loukkaisi syvästi, sillä halusin niin pitkään hänen jakavan kanssani tunteita, ajatuksia, kokemuksia. Mutta hän on valinnut vetäytymisen ja yksinäisyyden. Olemme olleet yhdessä lähes 20 vuotta, ja minä olen oman terapiapolkuni myötä myös vahvistunut, enää en tarvitse miestä vain siksi, etten olisi yksin.
Ja sitähän minä tässä pohdin, että kerronko miehelle, että olen löytänyt jonkun, jonka kanssa tämä kaikki onnistuu. Kuvitteletko itse, että mieheni muuttuisi kuin taikaiskusta, jos kertoisin? Että hän tajuaisi, mitä on menettämässä ja suostuisi sekä pariterapiaan että yksilöterapiaan?
Ehkä niin saattaisi käydä, mutta se on selvää, ettei pettämiseni pitäisi tulla miehelle yllätyksenä, jos hän nyt ylimalkaan koskaan on sisäistänyt sitä, mitä olen hänelle yrittänyt puhua. En kykene tuntemaan kalvavaa syyllisyyttä siitä, että elettyäni jo pitkään onnettomassa suhteessa, olen uskaltautunut aidosti pohtimaan, mikä on aito kumppanuus.
Minusta mieheni pitää minua niin itsestäänselvänä, että se on vakavampi rike, kuin sielunelämänsä avaaminen jollekin toiselle kuin kumppanilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
N53 kirjoitti:
Kuulostat hyvältä ihmiseltä. Kerro miehellesi kaikki, varsinkin tuo, että hän on elämäsi rakkaus. Näkee takuulla sen ihmisen sinussa vielä johon rakastui. Ole rehellinen ja miehesi tulee kunnioittamaan sinua :) Älä pelkää.
Kiitos kauniista sanoista, hyvä ihminen en todellakaan ole, se tässä jo on tullut selväksi. Miehen on varmaan tätä hyvin vaikea uskoa jos sen nyt sanon.
Puhu hänelle vielä äläkä luovuta. Ei sinun hyvyydestäsi ole kyse. Älä pelkää vaan rakasta ja ole rehellinen. Ota vastaan se mitä tulee.
Ap: Vieras pani taas kerran ja taas menossa kämppä alta - kohtalotovereita joilta hyviä neuvoja miten mies ei heittäisi pihalle? Kuinka esittää katuvaa seuraavaan kertaan saakka? Koska sellainen tulee. Varmasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kristillisperäinen monogamia ja siihen kulttuurissamme kiinteästi liittyvä pikkuporvarillinen ydinperhe-elämä on oikeasti vain yksi tapa elää. Hyvin harva meistä oikeasti istuu siihen elämäntapaan kipuilematta.
Itse uskon, että moni perhe olisi ehjempi ja olosuhteet sekä vanhemmille että lapsille vakaammat, jos 1. osaisimme puhua paremmin myös vaikeista aiheista, kuten seksuaalisista haluista muita kuin vakikumppania kohtaan 2. olisimme enemmän sinut elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden kanssa, jolloin pelot eivät hallitsisi ja jähmettäisi meitä kiinni vaikkapa haitallisiin vuorovaikutusmalleihin puolisoidemme kanssa.
Itse päädyin pettämään, kun olin selvinnyt rintasyöpäleikkauksesta puhtain paperein. Ei sitä tarvitse psykologisoida mitenkään sen monimutkaisemmin: minä vain käsitin, että voin kuolla milloin vain, ja janosin elämää, kokemuksia. Seksiä jonkun muun kanssa ihan vain siksi, että halusin tuntea toisenlaisen ihon kuin mitä olin vuosikausia koskettanut, kokeilla miten saan jonkun tuntemattoman nauttimaan.
Isossa mittakaavassa kun miettii, niin onko tosiaan niin kamalaa, että jakaa jotakin iloista ja mukavaa useammankin kuin yhden ihmisen kanssa?
Sinusta näämmä ei ole kamalaa, mutta esim. minusta on. Minulle "seksiä ihan vain siksi että halusin tuntea sitä ja tätä" on todella keppoinen ja pätemätön selitys, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin.
Kaikenlaistahan me ihmiset halutaan, mutta kaikenlaista ei tartte silti toteuttaa. Jos pettäisin aviomiestäni vain siksi kun haluaisin nähdä jonkun muun nauttivan, en voisi enää kunnioittaa itseäni. Miksi se mun tarve nähdä jonkun muun kuin rakkaan kumppanin nauttivan oikeuttaisi surun, minkä se teko aiheuttaisi tälle rakkaalle kumppanilleni?
Ihmisen itsekkyys ja hedonismi on irvokasta. Rakkauden teot ja tekemättä jättämiset on kaunista ja arvokasta.
N53
Siis sinä, joka olet itse pettänyt elämäsi rakkautta, sekä sitä ennen ensimmäistä miestäsi, koet olevasi ylempänä kuin nainen, joka kuoleman kanssa kasvotusten oltuaan on halunnut palan elämää?
Sinusta näämmä ei ole kamalaa, mutta esim. minusta on. Minulle "seksiä ihan vain siksi että halusin tuntea sitä ja tätä" on todella keppoinen ja pätemätön selitys, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin.
Kaikenlaistahan me ihmiset halutaan, mutta kaikenlaista ei tartte silti toteuttaa. Jos pettäisin aviomiestäni vain siksi kun haluaisin nähdä jonkun muun nauttivan, en voisi enää kunnioittaa itseäni. Miksi se mun tarve nähdä jonkun muun kuin rakkaan kumppanin nauttivan oikeuttaisi surun, minkä se teko aiheuttaisi tälle rakkaalle kumppanilleni?
Ihmisen itsekkyys ja hedonismi on irvokasta. Rakkauden teot ja tekemättä jättämiset on kaunista ja arvokasta.
N53[/quote]
Oisit kyllä voinu käyttää tässä ketjussa jotain muuta nimimerkkiä, kun et ole alkuperäinen N53 . Ihan vaan ettei tule väärinkäsityksiä.
Vierailija kirjoitti:
Jos joku mies jää kiinni vaimonsa pettämisestä niin tältä palstalta löytyy syitä joilla naiset perustelevat avioliiton ulkopuolisia paneksimisia. Vapaaseen käyttöön.
-Avunhuuto, parantumaton sairaus,oma keskeneräisyys.....ei kun radalle!
Kaikenlaistahan me ihmiset halutaan, mutta kaikenlaista ei tartte silti toteuttaa. Jos pettäisin aviomiestäni vain siksi kun haluaisin nähdä jonkun muun nauttivan, en voisi enää kunnioittaa itseäni. Miksi se mun tarve nähdä jonkun muun kuin rakkaan kumppanin nauttivan oikeuttaisi surun, minkä se teko aiheuttaisi tälle rakkaalle kumppanilleni?
Ihmisen itsekkyys ja hedonismi on irvokasta. Rakkauden teot ja tekemättä jättämiset on kaunista ja arvokasta.
N53[/quote]
Siis sinä, joka olet itse pettänyt elämäsi rakkautta, sekä sitä ennen ensimmäistä miestäsi, koet olevasi ylempänä kuin nainen, joka kuoleman kanssa kasvotusten oltuaan on halunnut palan elämää?[/quote]
No kun juurikin tuossa kehotin häntä käyttämään jotain muuta nimimerkkiä kuin mitä minä käytän, ainakin tässä ketjussa, eli tuo ei ole alkuperäinen kirjoittaja. Sattuu ilmeisesti olemaan samaa sukupuolta, ja samanikäinen kuin minä. Jos ei sitten tahallaan hämmennä.
Alue: Aihe vapaa
Sukupuolitaudin tartuttaminen samassa perheessä olevalle puolisolle tai vieraan miehen tahrimalla suulla perheen lapsille puhuminen voi merkata eri ihmisille eri asioita.