Mikä asia parisuhteessa tai itsessäsi on johtanut pettämiseen, jopa pitkäaikaiseen sivusuhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Se on kumma kun parisuhdeterapeutti kysyy kumppanilta tapaamisessa; kerro, mitkä ovat ne seikat mitkä ajoivat kumppanisi pettämään?

Kyse voi todellakin olla kyse kohtaamattomuudesta, itsekkyydestä etc. Ihan kuten parisuhteeseen, eroon tarvitaan kaksi.

Itse petin luvan kanssa. Onko se pettämistä. Lopetin myös suhteen miehen pyynnöstä. Olenko hirviö pettäjä?

Eroa haluaisin, mies ei.

En halua riitaisaa eroa. Siinä lapset kärsisivät. Mies kiristää, että lupaa kostaa, jos lähtee. Ja tekee kaikkensa että lapset kärsivät. Aikoo siis kostaa lapsille, jotta en lähtisi. Tietää että suojelen ja ajattelen lapsia enemmän kuin itseäni. Tiedän myös, että mies aikoo myös toteuttaa uhkauksensa.

Hän on luonteeltaan hyvin kostonhimoinen. Ja itsekäs.

Petit luvan kanssa? Omalla luvalla? Kenen luvalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko oikein sitoa kumppani koko pitkäksi avioliitossa seksissä vain yhden osapuolen toiveisiin?

Onko oikein, ettei mies esim tyydytä naista käsin/ nuolemalla/ seksileluilla jos itse ei pysty erektio-ongelmiltaan??

Miksi yksi ihminen saa pitkässä liitossa yksin päättää seksielämän reunaehdoista?

Eikö seksissä pitäisi kuunnella ja toteuttaa molempien haluja ja toiveita, eikä vain itsekkäästi toisen kumppanin???

Jos elää itsekkäästi, saa syyttää ihan itseä jos toinen kumppani kyllästyy ikuiseen yksipuoliseen sopimukseen.

En nä uskollisuutta aina niin mustavalkoisena. Uskollisuus ei saisi perustua itsekyydelle eikä omistushalulle, vaan vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen.

Seksielämässä missä molemmat tulevat kuulluksi ja nähdyksi on väärin pettää. Mutta jos kumppani jatkuvasti laiminlyö kumppaniaan, ei ole ihme että kumppani sortuu pettämään. Erota ei kaikki parit halua pelkän seksin takia. Sanon vain, että sitä niittää mitä kylvää.

Nykyäänhän noihin erektiobropleemiin on käsittääkseni aika hyvin apua. Miksei miehesi mene lääkäriin?

Ei ole oikein ettei mies tyydytä käsin ja suulla myöskin.

Kaikista tuollaisista ihmisten olisi hyvä parisuhteessa pystyä keskustelemaan, ei tässä ketään tuomita. Vaan pettäminen, eli toiselle valehtelu on väärin. Eihän sellaisessa liitossa ole mitään järkeä, jos väittää rakastavansa toista, mutta esim seksin tai huomion tarpeen takia toistuvasti valehtelee toiselle.

Mieheni ei suostu menemään lääkäriin. On lisäksi lääkekammoinen; ei suostu ottamaan Viagraa.

Mieheni ei suostu tyydyttämään minua, on seksuaalisesti laiska ja miettii vain omaa nautintoa.

Olen kaksikymmentä vuotta puhunut, kerjänyt, pyytänyt, vaatinut asioiden muutosta, kertonut konkreettisesti mitä toivon ja kaipaan. Esimerkki; haluan että panet minua takaapäin kulta; mies sanoo; ei tänään katsotaan myöhemmin! Ja tätä samaa lausetta olen kuullut miljoona kertaa; ei tänään, myöhemmin. Kun kysyn milloin; niin mies vaikenee.

Mies ei halua puhua minun toiveistani kun yritän. Lisäksi jos tehdään miehen mielestä jotain ei-kiihottavaa miehen seisokki katoaa, heti. Mies ei vain kiinnostu mun toiveista.

Mitä tehdä kun mies ei halua keskustella? Voiko toista pakottaa? Painostaa? Kun toista yököttää esim nuolenta ja sormetuskin on liian vaivalloista ja epäkiinnostavaa?

Pelkän seksin takia en haluaisi erota.

Älä sitten eroa, mutta hanki rakastaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minun rehellinen mielipiteeni on, että satunnaiseen seksiin perustuva pettäminen on oikeasti aivan liian stigmatisoitu ja psykologisoitu juttu. Minua on petetty kahdessa eri vakavassa parisuhteessa, ja toki se sattui molemmilla kerroilla, mutta eivät ne kerrat ole riistäneet minulta omanarvontunnettani tai seksuaalista minäkuvaani. Minut ovat kasvattaneet kaksi täysipäistä, vapautunutta vanhempaa, jotka loivat jo lapsuudessani terveen pohjan seksuaalisuudelleni.

Olen kyennyt suhtautumaan tapauksiin hetken prosessoituani ihan vain ns. panemisena, eli että kumppanit ovat hakeneet jännitystä, ja estot ovat kadonneet himon edessä. Paljon syvempiin vesiin putosi eksäni, joka petettyään masentui pahasti. Hän ei voinut hyväksyä olevansa epätäydellinen kuten me kaikki, ja häntä häiritsi vieläpä se, että annoin anteeksi niin helposti. Se suhde loppui koska mies ei kestänyt minun tervettä itsetuntoani.

Nykyinen mieheni petti humalassa toisen lapsemme yksivuotispäivän huitteilla, kun parisuhdetta ravisteli univelka ja talonrakennus. Jälleen kerran jouduin puimaan kumppanini psykohistoriaa, ottamaan vastaan syyllisyyden sävyttämää vuodatusta miehen ongelmista jne ja ymmärrän kyllä, että ne varmaan vaikuttivat tapaukseen, mutta minusta siinäkin tapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, että tilaisuus teki varkaan: isäidentiteetin rinnalle oli hetkeksi saatavilla viriilin rakastajan rooli, ja vastaan sattui hehkeä, kiinnostunut nainen.

Rationalisointi on yksi tapa selvitä pettämisestä. Minuakin on petetty kerran enkä pitänyt sitä kovin vakavana, koska se oli kertakaikkiaan naurettavaa, mutta silti pettämisessä on silti se toinenkin puoli. Siis halu satuttaa. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä langeta tuohon keittiöpsykylogin virkaan, mikä on naisille niin tyypillistä (että psykologisoi muita eikä itseään).

Mikä ihmeen halu satuttaa? Silloin kun olen tämän toisen kanssa, olen minä en me (minä ja aviomieheni). En ole mikään mieheni puolikas, minulla on oma elämäni jonka tapahtumat eivät ole kohdistettuja miehelleni. Minulla ei ole mitään halua satuttaa ketään, eikä häpäistä ketään, niin kuin miehet usein ilmeisesti kokevat.

Häpäistäkin? Silloin kun tekee jotain toiselta salattua, rikkoo luottamuksen, ja kun niin tekee toistuvasti, tekee aivan tahallisesti toiselle ja sille suhteelle pahaa, joskus itselleenkin, jos toimii omia arvoja vastaan. Siitä ap:n syyllisyys kertoo, se on tervettä syyllisyyttä ja ehkä häpeääkin, miltä häpeämättömyys suojaa. 

Ne ovat kuitenkin mielensisäisiä projektioita pääasiassa. Ap:n mies ei välttämättä koe itseään häväistyksi, vaikka ap kokisi häpäisevänsä tai satuttavansa, vaan voi kokea omalla tavallaan esimerkiksi kuten monet tässä ketjussa ilmentävät nimittelemällä ja nolaamalla. Kun mua petettiin kertaluontoisesti, en kokenut että mies satutti, vaikka hän olikin sen niin tarkoittanut, vaan koin, että hän nolasi itsensä silmissäni ja muutaman muunkin silmissä.

Pettävät ihmiset kenties siinä kuplassaan eivät käsitä, miten muut näistä asioista ajattelevat, suurin osa. Ei heitä kiinnosta mitä parisuhteessa on tapahtunut, vaan he näkevät sen teon ainoastaan. Sitä voi sitten selitellä ja oikeuttaa eri tavoin, mutta itse asia ei muutu. Ja naisille tuo on vielä julmempi tuo tuomio.

Kuvitteletkohan nyt itsellesi ja reaktioillesi vähän suurempaa valtaa kuin niillä oikeasti on? Ei minua kiinnosta mitä mieltä ulkopuoliset on minusta. Olen aikuinen ihminen.

Miten sellaista voisi kuvitella, kun en tunne sinua etkä sinä minua. Koen itse asiassa pitkälti samoin, että minua ei kovin paljon kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat, mutta käytännössä sillä kuitenkin on merkitystä. Vaikka kyse olisi suht sivistyneistä ihmisistä, jotka eivät nimittele muita avoimesti. Ikävä puoli eroissa ja pettämisissä on se, että niiden kautta muut pääsevät ruotimaan omia juttujaan, tuomitsemaan ja ilakoimaan muiden vahingolle.

Mitä sitten? Siinä kun tuomitsevat ja ilakoivat. Toisten pahasta mielestä ilakoivilla on itsellään yleensä paha olo.

Eipä niillä taida olla paha olla, sellaisia nyt ihmiset vain ovat, eivätkä ne tietysti ole oikeita ystäviäsi. Mutta ei kannata panna päätä pensaaseen ja kuvitella, etteikö tällaiset asiat muuttaisi ihmisten kuvaa sinusta siinä vaiheessa, jos eroatte. Ja sillä on vaikutusta elämääsi, vaikka et haluaisikaan. Mutta onneksi sun ei tarvitse vielä sitä ajatella, kun ette edes ole vielä päättäneet mitä tapahtuu.

Olen näitä tämän tyyppisiä ihmisiä siivoillut elämästäni pois tässä pikkuhiljaa nyt muutenkin. Liittyy varmaan tähän prosessiin ja ikään, että samoin kuin ei enää haluaisi tyytyä kädenlämpöiseen avioliittoon, ei myöskään halua ystävien sekaan ihmisiä, jotka oikeastaan toivoo sinulle pahaa ja nauttii siitä kun sinulla on vaikeaa. Onhan noita. Mutta pärjäilen kyllä ilmankin heitä. Ja kyllä vaan heistä paistaa läpi että ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Ei onnelliset ihmiset toivo toisille epäonnea. Olen minä itsekkin joskus ollut onnellinen ja muistan että sitä toivoi että kaikki voisivat tuntea samoin.

Noin just hyödyttämät ja rumat ihmiset elämästä veks. Laittoiko viimeisin paljaalla kenen kanssa petit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kumma kun parisuhdeterapeutti kysyy kumppanilta tapaamisessa; kerro, mitkä ovat ne seikat mitkä ajoivat kumppanisi pettämään?

Kyse voi todellakin olla kyse kohtaamattomuudesta, itsekkyydestä etc. Ihan kuten parisuhteeseen, eroon tarvitaan kaksi.

Itse petin luvan kanssa. Onko se pettämistä. Lopetin myös suhteen miehen pyynnöstä. Olenko hirviö pettäjä?

Eroa haluaisin, mies ei.

En halua riitaisaa eroa. Siinä lapset kärsisivät. Mies kiristää, että lupaa kostaa, jos lähtee. Ja tekee kaikkensa että lapset kärsivät. Aikoo siis kostaa lapsille, jotta en lähtisi. Tietää että suojelen ja ajattelen lapsia enemmän kuin itseäni. Tiedän myös, että mies aikoo myös toteuttaa uhkauksensa.

Hän on luonteeltaan hyvin kostonhimoinen. Ja itsekäs.

Petit luvan kanssa? Omalla luvalla? Kenen luvalla?

Älä viitsi nyt. Kerroin jo että sain mieheltä luvan. Riittääkö tämä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minun rehellinen mielipiteeni on, että satunnaiseen seksiin perustuva pettäminen on oikeasti aivan liian stigmatisoitu ja psykologisoitu juttu. Minua on petetty kahdessa eri vakavassa parisuhteessa, ja toki se sattui molemmilla kerroilla, mutta eivät ne kerrat ole riistäneet minulta omanarvontunnettani tai seksuaalista minäkuvaani. Minut ovat kasvattaneet kaksi täysipäistä, vapautunutta vanhempaa, jotka loivat jo lapsuudessani terveen pohjan seksuaalisuudelleni.

Olen kyennyt suhtautumaan tapauksiin hetken prosessoituani ihan vain ns. panemisena, eli että kumppanit ovat hakeneet jännitystä, ja estot ovat kadonneet himon edessä. Paljon syvempiin vesiin putosi eksäni, joka petettyään masentui pahasti. Hän ei voinut hyväksyä olevansa epätäydellinen kuten me kaikki, ja häntä häiritsi vieläpä se, että annoin anteeksi niin helposti. Se suhde loppui koska mies ei kestänyt minun tervettä itsetuntoani.

Nykyinen mieheni petti humalassa toisen lapsemme yksivuotispäivän huitteilla, kun parisuhdetta ravisteli univelka ja talonrakennus. Jälleen kerran jouduin puimaan kumppanini psykohistoriaa, ottamaan vastaan syyllisyyden sävyttämää vuodatusta miehen ongelmista jne ja ymmärrän kyllä, että ne varmaan vaikuttivat tapaukseen, mutta minusta siinäkin tapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, että tilaisuus teki varkaan: isäidentiteetin rinnalle oli hetkeksi saatavilla viriilin rakastajan rooli, ja vastaan sattui hehkeä, kiinnostunut nainen.

Rationalisointi on yksi tapa selvitä pettämisestä. Minuakin on petetty kerran enkä pitänyt sitä kovin vakavana, koska se oli kertakaikkiaan naurettavaa, mutta silti pettämisessä on silti se toinenkin puoli. Siis halu satuttaa. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä langeta tuohon keittiöpsykylogin virkaan, mikä on naisille niin tyypillistä (että psykologisoi muita eikä itseään).

Mikä ihmeen halu satuttaa? Silloin kun olen tämän toisen kanssa, olen minä en me (minä ja aviomieheni). En ole mikään mieheni puolikas, minulla on oma elämäni jonka tapahtumat eivät ole kohdistettuja miehelleni. Minulla ei ole mitään halua satuttaa ketään, eikä häpäistä ketään, niin kuin miehet usein ilmeisesti kokevat.

Häpäistäkin? Silloin kun tekee jotain toiselta salattua, rikkoo luottamuksen, ja kun niin tekee toistuvasti, tekee aivan tahallisesti toiselle ja sille suhteelle pahaa, joskus itselleenkin, jos toimii omia arvoja vastaan. Siitä ap:n syyllisyys kertoo, se on tervettä syyllisyyttä ja ehkä häpeääkin, miltä häpeämättömyys suojaa. 

Ne ovat kuitenkin mielensisäisiä projektioita pääasiassa. Ap:n mies ei välttämättä koe itseään häväistyksi, vaikka ap kokisi häpäisevänsä tai satuttavansa, vaan voi kokea omalla tavallaan esimerkiksi kuten monet tässä ketjussa ilmentävät nimittelemällä ja nolaamalla. Kun mua petettiin kertaluontoisesti, en kokenut että mies satutti, vaikka hän olikin sen niin tarkoittanut, vaan koin, että hän nolasi itsensä silmissäni ja muutaman muunkin silmissä.

Pettävät ihmiset kenties siinä kuplassaan eivät käsitä, miten muut näistä asioista ajattelevat, suurin osa. Ei heitä kiinnosta mitä parisuhteessa on tapahtunut, vaan he näkevät sen teon ainoastaan. Sitä voi sitten selitellä ja oikeuttaa eri tavoin, mutta itse asia ei muutu. Ja naisille tuo on vielä julmempi tuo tuomio.

Kuvitteletkohan nyt itsellesi ja reaktioillesi vähän suurempaa valtaa kuin niillä oikeasti on? Ei minua kiinnosta mitä mieltä ulkopuoliset on minusta. Olen aikuinen ihminen.

Miten sellaista voisi kuvitella, kun en tunne sinua etkä sinä minua. Koen itse asiassa pitkälti samoin, että minua ei kovin paljon kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat, mutta käytännössä sillä kuitenkin on merkitystä. Vaikka kyse olisi suht sivistyneistä ihmisistä, jotka eivät nimittele muita avoimesti. Ikävä puoli eroissa ja pettämisissä on se, että niiden kautta muut pääsevät ruotimaan omia juttujaan, tuomitsemaan ja ilakoimaan muiden vahingolle.

Mitä sitten? Siinä kun tuomitsevat ja ilakoivat. Toisten pahasta mielestä ilakoivilla on itsellään yleensä paha olo.

Eipä niillä taida olla paha olla, sellaisia nyt ihmiset vain ovat, eivätkä ne tietysti ole oikeita ystäviäsi. Mutta ei kannata panna päätä pensaaseen ja kuvitella, etteikö tällaiset asiat muuttaisi ihmisten kuvaa sinusta siinä vaiheessa, jos eroatte. Ja sillä on vaikutusta elämääsi, vaikka et haluaisikaan. Mutta onneksi sun ei tarvitse vielä sitä ajatella, kun ette edes ole vielä päättäneet mitä tapahtuu.

Olen näitä tämän tyyppisiä ihmisiä siivoillut elämästäni pois tässä pikkuhiljaa nyt muutenkin. Liittyy varmaan tähän prosessiin ja ikään, että samoin kuin ei enää haluaisi tyytyä kädenlämpöiseen avioliittoon, ei myöskään halua ystävien sekaan ihmisiä, jotka oikeastaan toivoo sinulle pahaa ja nauttii siitä kun sinulla on vaikeaa. Onhan noita. Mutta pärjäilen kyllä ilmankin heitä. Ja kyllä vaan heistä paistaa läpi että ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Ei onnelliset ihmiset toivo toisille epäonnea. Olen minä itsekkin joskus ollut onnellinen ja muistan että sitä toivoi että kaikki voisivat tuntea samoin.

Noin just hyödyttämät ja rumat ihmiset elämästä veks. Laittoiko viimeisin paljaalla kenen kanssa petit?

Jankuttavia olen myös laittanut menemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minun rehellinen mielipiteeni on, että satunnaiseen seksiin perustuva pettäminen on oikeasti aivan liian stigmatisoitu ja psykologisoitu juttu. Minua on petetty kahdessa eri vakavassa parisuhteessa, ja toki se sattui molemmilla kerroilla, mutta eivät ne kerrat ole riistäneet minulta omanarvontunnettani tai seksuaalista minäkuvaani. Minut ovat kasvattaneet kaksi täysipäistä, vapautunutta vanhempaa, jotka loivat jo lapsuudessani terveen pohjan seksuaalisuudelleni.

Olen kyennyt suhtautumaan tapauksiin hetken prosessoituani ihan vain ns. panemisena, eli että kumppanit ovat hakeneet jännitystä, ja estot ovat kadonneet himon edessä. Paljon syvempiin vesiin putosi eksäni, joka petettyään masentui pahasti. Hän ei voinut hyväksyä olevansa epätäydellinen kuten me kaikki, ja häntä häiritsi vieläpä se, että annoin anteeksi niin helposti. Se suhde loppui koska mies ei kestänyt minun tervettä itsetuntoani.

Nykyinen mieheni petti humalassa toisen lapsemme yksivuotispäivän huitteilla, kun parisuhdetta ravisteli univelka ja talonrakennus. Jälleen kerran jouduin puimaan kumppanini psykohistoriaa, ottamaan vastaan syyllisyyden sävyttämää vuodatusta miehen ongelmista jne ja ymmärrän kyllä, että ne varmaan vaikuttivat tapaukseen, mutta minusta siinäkin tapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, että tilaisuus teki varkaan: isäidentiteetin rinnalle oli hetkeksi saatavilla viriilin rakastajan rooli, ja vastaan sattui hehkeä, kiinnostunut nainen.

Rationalisointi on yksi tapa selvitä pettämisestä. Minuakin on petetty kerran enkä pitänyt sitä kovin vakavana, koska se oli kertakaikkiaan naurettavaa, mutta silti pettämisessä on silti se toinenkin puoli. Siis halu satuttaa. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä langeta tuohon keittiöpsykylogin virkaan, mikä on naisille niin tyypillistä (että psykologisoi muita eikä itseään).

Mikä ihmeen halu satuttaa? Silloin kun olen tämän toisen kanssa, olen minä en me (minä ja aviomieheni). En ole mikään mieheni puolikas, minulla on oma elämäni jonka tapahtumat eivät ole kohdistettuja miehelleni. Minulla ei ole mitään halua satuttaa ketään, eikä häpäistä ketään, niin kuin miehet usein ilmeisesti kokevat.

Valutatko vieraiden miesten nesteitä sisältäsi kotisohvallesi?

En tietenkään. Tunnen heidät kaikki oikein hyvin.

Mitä muut perheenjäsenesi sanovat kun valut nesteitä huonekaluille tai tekstiileille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minun rehellinen mielipiteeni on, että satunnaiseen seksiin perustuva pettäminen on oikeasti aivan liian stigmatisoitu ja psykologisoitu juttu. Minua on petetty kahdessa eri vakavassa parisuhteessa, ja toki se sattui molemmilla kerroilla, mutta eivät ne kerrat ole riistäneet minulta omanarvontunnettani tai seksuaalista minäkuvaani. Minut ovat kasvattaneet kaksi täysipäistä, vapautunutta vanhempaa, jotka loivat jo lapsuudessani terveen pohjan seksuaalisuudelleni.

Olen kyennyt suhtautumaan tapauksiin hetken prosessoituani ihan vain ns. panemisena, eli että kumppanit ovat hakeneet jännitystä, ja estot ovat kadonneet himon edessä. Paljon syvempiin vesiin putosi eksäni, joka petettyään masentui pahasti. Hän ei voinut hyväksyä olevansa epätäydellinen kuten me kaikki, ja häntä häiritsi vieläpä se, että annoin anteeksi niin helposti. Se suhde loppui koska mies ei kestänyt minun tervettä itsetuntoani.

Nykyinen mieheni petti humalassa toisen lapsemme yksivuotispäivän huitteilla, kun parisuhdetta ravisteli univelka ja talonrakennus. Jälleen kerran jouduin puimaan kumppanini psykohistoriaa, ottamaan vastaan syyllisyyden sävyttämää vuodatusta miehen ongelmista jne ja ymmärrän kyllä, että ne varmaan vaikuttivat tapaukseen, mutta minusta siinäkin tapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, että tilaisuus teki varkaan: isäidentiteetin rinnalle oli hetkeksi saatavilla viriilin rakastajan rooli, ja vastaan sattui hehkeä, kiinnostunut nainen.

Rationalisointi on yksi tapa selvitä pettämisestä. Minuakin on petetty kerran enkä pitänyt sitä kovin vakavana, koska se oli kertakaikkiaan naurettavaa, mutta silti pettämisessä on silti se toinenkin puoli. Siis halu satuttaa. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä langeta tuohon keittiöpsykylogin virkaan, mikä on naisille niin tyypillistä (että psykologisoi muita eikä itseään).

Mikä ihmeen halu satuttaa? Silloin kun olen tämän toisen kanssa, olen minä en me (minä ja aviomieheni). En ole mikään mieheni puolikas, minulla on oma elämäni jonka tapahtumat eivät ole kohdistettuja miehelleni. Minulla ei ole mitään halua satuttaa ketään, eikä häpäistä ketään, niin kuin miehet usein ilmeisesti kokevat.

Häpäistäkin? Silloin kun tekee jotain toiselta salattua, rikkoo luottamuksen, ja kun niin tekee toistuvasti, tekee aivan tahallisesti toiselle ja sille suhteelle pahaa, joskus itselleenkin, jos toimii omia arvoja vastaan. Siitä ap:n syyllisyys kertoo, se on tervettä syyllisyyttä ja ehkä häpeääkin, miltä häpeämättömyys suojaa. 

Ne ovat kuitenkin mielensisäisiä projektioita pääasiassa. Ap:n mies ei välttämättä koe itseään häväistyksi, vaikka ap kokisi häpäisevänsä tai satuttavansa, vaan voi kokea omalla tavallaan esimerkiksi kuten monet tässä ketjussa ilmentävät nimittelemällä ja nolaamalla. Kun mua petettiin kertaluontoisesti, en kokenut että mies satutti, vaikka hän olikin sen niin tarkoittanut, vaan koin, että hän nolasi itsensä silmissäni ja muutaman muunkin silmissä.

Pettävät ihmiset kenties siinä kuplassaan eivät käsitä, miten muut näistä asioista ajattelevat, suurin osa. Ei heitä kiinnosta mitä parisuhteessa on tapahtunut, vaan he näkevät sen teon ainoastaan. Sitä voi sitten selitellä ja oikeuttaa eri tavoin, mutta itse asia ei muutu. Ja naisille tuo on vielä julmempi tuo tuomio.

Kuvitteletkohan nyt itsellesi ja reaktioillesi vähän suurempaa valtaa kuin niillä oikeasti on? Ei minua kiinnosta mitä mieltä ulkopuoliset on minusta. Olen aikuinen ihminen.

Miten sellaista voisi kuvitella, kun en tunne sinua etkä sinä minua. Koen itse asiassa pitkälti samoin, että minua ei kovin paljon kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat, mutta käytännössä sillä kuitenkin on merkitystä. Vaikka kyse olisi suht sivistyneistä ihmisistä, jotka eivät nimittele muita avoimesti. Ikävä puoli eroissa ja pettämisissä on se, että niiden kautta muut pääsevät ruotimaan omia juttujaan, tuomitsemaan ja ilakoimaan muiden vahingolle.

Mitä sitten? Siinä kun tuomitsevat ja ilakoivat. Toisten pahasta mielestä ilakoivilla on itsellään yleensä paha olo.

Eipä niillä taida olla paha olla, sellaisia nyt ihmiset vain ovat, eivätkä ne tietysti ole oikeita ystäviäsi. Mutta ei kannata panna päätä pensaaseen ja kuvitella, etteikö tällaiset asiat muuttaisi ihmisten kuvaa sinusta siinä vaiheessa, jos eroatte. Ja sillä on vaikutusta elämääsi, vaikka et haluaisikaan. Mutta onneksi sun ei tarvitse vielä sitä ajatella, kun ette edes ole vielä päättäneet mitä tapahtuu.

Olen näitä tämän tyyppisiä ihmisiä siivoillut elämästäni pois tässä pikkuhiljaa nyt muutenkin. Liittyy varmaan tähän prosessiin ja ikään, että samoin kuin ei enää haluaisi tyytyä kädenlämpöiseen avioliittoon, ei myöskään halua ystävien sekaan ihmisiä, jotka oikeastaan toivoo sinulle pahaa ja nauttii siitä kun sinulla on vaikeaa. Onhan noita. Mutta pärjäilen kyllä ilmankin heitä. Ja kyllä vaan heistä paistaa läpi että ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Ei onnelliset ihmiset toivo toisille epäonnea. Olen minä itsekkin joskus ollut onnellinen ja muistan että sitä toivoi että kaikki voisivat tuntea samoin.

Noin just hyödyttämät ja rumat ihmiset elämästä veks. Laittoiko viimeisin paljaalla kenen kanssa petit?

Jankuttavia olen myös laittanut menemään.

Laittoiko nekin sinua paljaalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kumma kun parisuhdeterapeutti kysyy kumppanilta tapaamisessa; kerro, mitkä ovat ne seikat mitkä ajoivat kumppanisi pettämään?

Kyse voi todellakin olla kyse kohtaamattomuudesta, itsekkyydestä etc. Ihan kuten parisuhteeseen, eroon tarvitaan kaksi.

Itse petin luvan kanssa. Onko se pettämistä. Lopetin myös suhteen miehen pyynnöstä. Olenko hirviö pettäjä?

Eroa haluaisin, mies ei.

En halua riitaisaa eroa. Siinä lapset kärsisivät. Mies kiristää, että lupaa kostaa, jos lähtee. Ja tekee kaikkensa että lapset kärsivät. Aikoo siis kostaa lapsille, jotta en lähtisi. Tietää että suojelen ja ajattelen lapsia enemmän kuin itseäni. Tiedän myös, että mies aikoo myös toteuttaa uhkauksensa.

Hän on luonteeltaan hyvin kostonhimoinen. Ja itsekäs.

Petit luvan kanssa? Omalla luvalla? Kenen luvalla?

Älä viitsi nyt. Kerroin jo että sain mieheltä luvan. Riittääkö tämä?

Minäkin haluan tuollaisen luvan. Kuinka onnistuit siinä?

Tulin petetyksi koska terveys meni ja lihoin paljon, eli en ollut enää viehättävä. Mitä tästä opin: ei kannata lihoa. :) 

Ei mikään. Olen kyllä "pettänyt" mutta silloin suhde on ollut jo niin hälläväliä juttu, että en ole edes mieltänyt sitä enää suhteeksi, ja siinä vaiheessa olen jo sanonut miehelle edim. että suhde on ohi jos vielä valehtelet asiasta x. Sitten mies on valehdellut asiasta x, niin en ole enää ollut tilivelvollinen, koska eroilmoitus on sisältynyt edelliseen valehtelukertaan jo ehdollisena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minun rehellinen mielipiteeni on, että satunnaiseen seksiin perustuva pettäminen on oikeasti aivan liian stigmatisoitu ja psykologisoitu juttu. Minua on petetty kahdessa eri vakavassa parisuhteessa, ja toki se sattui molemmilla kerroilla, mutta eivät ne kerrat ole riistäneet minulta omanarvontunnettani tai seksuaalista minäkuvaani. Minut ovat kasvattaneet kaksi täysipäistä, vapautunutta vanhempaa, jotka loivat jo lapsuudessani terveen pohjan seksuaalisuudelleni.

Olen kyennyt suhtautumaan tapauksiin hetken prosessoituani ihan vain ns. panemisena, eli että kumppanit ovat hakeneet jännitystä, ja estot ovat kadonneet himon edessä. Paljon syvempiin vesiin putosi eksäni, joka petettyään masentui pahasti. Hän ei voinut hyväksyä olevansa epätäydellinen kuten me kaikki, ja häntä häiritsi vieläpä se, että annoin anteeksi niin helposti. Se suhde loppui koska mies ei kestänyt minun tervettä itsetuntoani.

Nykyinen mieheni petti humalassa toisen lapsemme yksivuotispäivän huitteilla, kun parisuhdetta ravisteli univelka ja talonrakennus. Jälleen kerran jouduin puimaan kumppanini psykohistoriaa, ottamaan vastaan syyllisyyden sävyttämää vuodatusta miehen ongelmista jne ja ymmärrän kyllä, että ne varmaan vaikuttivat tapaukseen, mutta minusta siinäkin tapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, että tilaisuus teki varkaan: isäidentiteetin rinnalle oli hetkeksi saatavilla viriilin rakastajan rooli, ja vastaan sattui hehkeä, kiinnostunut nainen.

Rationalisointi on yksi tapa selvitä pettämisestä. Minuakin on petetty kerran enkä pitänyt sitä kovin vakavana, koska se oli kertakaikkiaan naurettavaa, mutta silti pettämisessä on silti se toinenkin puoli. Siis halu satuttaa. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä langeta tuohon keittiöpsykylogin virkaan, mikä on naisille niin tyypillistä (että psykologisoi muita eikä itseään).

Mikä ihmeen halu satuttaa? Silloin kun olen tämän toisen kanssa, olen minä en me (minä ja aviomieheni). En ole mikään mieheni puolikas, minulla on oma elämäni jonka tapahtumat eivät ole kohdistettuja miehelleni. Minulla ei ole mitään halua satuttaa ketään, eikä häpäistä ketään, niin kuin miehet usein ilmeisesti kokevat.

Häpäistäkin? Silloin kun tekee jotain toiselta salattua, rikkoo luottamuksen, ja kun niin tekee toistuvasti, tekee aivan tahallisesti toiselle ja sille suhteelle pahaa, joskus itselleenkin, jos toimii omia arvoja vastaan. Siitä ap:n syyllisyys kertoo, se on tervettä syyllisyyttä ja ehkä häpeääkin, miltä häpeämättömyys suojaa. 

Ne ovat kuitenkin mielensisäisiä projektioita pääasiassa. Ap:n mies ei välttämättä koe itseään häväistyksi, vaikka ap kokisi häpäisevänsä tai satuttavansa, vaan voi kokea omalla tavallaan esimerkiksi kuten monet tässä ketjussa ilmentävät nimittelemällä ja nolaamalla. Kun mua petettiin kertaluontoisesti, en kokenut että mies satutti, vaikka hän olikin sen niin tarkoittanut, vaan koin, että hän nolasi itsensä silmissäni ja muutaman muunkin silmissä.

Pettävät ihmiset kenties siinä kuplassaan eivät käsitä, miten muut näistä asioista ajattelevat, suurin osa. Ei heitä kiinnosta mitä parisuhteessa on tapahtunut, vaan he näkevät sen teon ainoastaan. Sitä voi sitten selitellä ja oikeuttaa eri tavoin, mutta itse asia ei muutu. Ja naisille tuo on vielä julmempi tuo tuomio.

Kuvitteletkohan nyt itsellesi ja reaktioillesi vähän suurempaa valtaa kuin niillä oikeasti on? Ei minua kiinnosta mitä mieltä ulkopuoliset on minusta. Olen aikuinen ihminen.

Miten sellaista voisi kuvitella, kun en tunne sinua etkä sinä minua. Koen itse asiassa pitkälti samoin, että minua ei kovin paljon kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat, mutta käytännössä sillä kuitenkin on merkitystä. Vaikka kyse olisi suht sivistyneistä ihmisistä, jotka eivät nimittele muita avoimesti. Ikävä puoli eroissa ja pettämisissä on se, että niiden kautta muut pääsevät ruotimaan omia juttujaan, tuomitsemaan ja ilakoimaan muiden vahingolle.

Mitä sitten? Siinä kun tuomitsevat ja ilakoivat. Toisten pahasta mielestä ilakoivilla on itsellään yleensä paha olo.

Eipä niillä taida olla paha olla, sellaisia nyt ihmiset vain ovat, eivätkä ne tietysti ole oikeita ystäviäsi. Mutta ei kannata panna päätä pensaaseen ja kuvitella, etteikö tällaiset asiat muuttaisi ihmisten kuvaa sinusta siinä vaiheessa, jos eroatte. Ja sillä on vaikutusta elämääsi, vaikka et haluaisikaan. Mutta onneksi sun ei tarvitse vielä sitä ajatella, kun ette edes ole vielä päättäneet mitä tapahtuu.

Olen näitä tämän tyyppisiä ihmisiä siivoillut elämästäni pois tässä pikkuhiljaa nyt muutenkin. Liittyy varmaan tähän prosessiin ja ikään, että samoin kuin ei enää haluaisi tyytyä kädenlämpöiseen avioliittoon, ei myöskään halua ystävien sekaan ihmisiä, jotka oikeastaan toivoo sinulle pahaa ja nauttii siitä kun sinulla on vaikeaa. Onhan noita. Mutta pärjäilen kyllä ilmankin heitä. Ja kyllä vaan heistä paistaa läpi että ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Ei onnelliset ihmiset toivo toisille epäonnea. Olen minä itsekkin joskus ollut onnellinen ja muistan että sitä toivoi että kaikki voisivat tuntea samoin.

Mun mielestä ei välttämättä ole kyse siitä, että toivoisi toiselle epäonnea, vaan että kuva ihmisestä yksinkertaisesti muuttuu. Näin voi tapahtua jopa oman lapsen kohdalla, että kuva vanhemmasta muuttuu eli kaikki eivät suinkaan ole mitään yhdentekeviä ihmisiä. Pettymys vanhempien liiton purkautumisesta voi kohdistua silläkin tavalla, että yhteys lapseen heikkenee tai katoaa. 

Sitä juuri tarkoitan, että pettämiseen liittyy kupla, jossa ollaan sellaisessa harhassa, että voin itse hallita seurauksia. Eroaminen ja pettämisestä seuraava kriisi ovat aina yllätyksellisiä, mutta kaikki yllätykset eivät tietysti ole ikäviä, vaan pettäminen ja ero voi myös vapauttaa energiaa. Myös se petetty puoliso voi loppujen lopuksi olla tyytyväinen ja iloinen erosta.

Ap käyttivätkö ne joiden kanssa petit miestäsi kumia vai laitoitteko ihan paljaalta menemään?

Huoh tämä oli aika hyvä ketju ja paljon hyvää pohdintaa ihmisiltä, mutta sitten nämä jotkut kus*päiset trollit pilaavat tämänkin.

Miksi et jatkanut sivusuhdetta ja eronnut miehestäsi? Sehän on tyypillinen miesten tapa, että eroavat vasta sitten, kun löytävät uuden, mutta kyllähän naisetkin sitä jotkut harrastavat. 

Vierailija kirjoitti:

Huoh tämä oli aika hyvä ketju ja paljon hyvää pohdintaa ihmisiltä, mutta sitten nämä jotkut kus*päiset trollit pilaavat tämänkin.

Ap laitettiinko sinua paljaalla kun kävit vieraissa? Ihan asiallinen ja oleellinen kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, minun rehellinen mielipiteeni on, että satunnaiseen seksiin perustuva pettäminen on oikeasti aivan liian stigmatisoitu ja psykologisoitu juttu. Minua on petetty kahdessa eri vakavassa parisuhteessa, ja toki se sattui molemmilla kerroilla, mutta eivät ne kerrat ole riistäneet minulta omanarvontunnettani tai seksuaalista minäkuvaani. Minut ovat kasvattaneet kaksi täysipäistä, vapautunutta vanhempaa, jotka loivat jo lapsuudessani terveen pohjan seksuaalisuudelleni.

Olen kyennyt suhtautumaan tapauksiin hetken prosessoituani ihan vain ns. panemisena, eli että kumppanit ovat hakeneet jännitystä, ja estot ovat kadonneet himon edessä. Paljon syvempiin vesiin putosi eksäni, joka petettyään masentui pahasti. Hän ei voinut hyväksyä olevansa epätäydellinen kuten me kaikki, ja häntä häiritsi vieläpä se, että annoin anteeksi niin helposti. Se suhde loppui koska mies ei kestänyt minun tervettä itsetuntoani.

Nykyinen mieheni petti humalassa toisen lapsemme yksivuotispäivän huitteilla, kun parisuhdetta ravisteli univelka ja talonrakennus. Jälleen kerran jouduin puimaan kumppanini psykohistoriaa, ottamaan vastaan syyllisyyden sävyttämää vuodatusta miehen ongelmista jne ja ymmärrän kyllä, että ne varmaan vaikuttivat tapaukseen, mutta minusta siinäkin tapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, että tilaisuus teki varkaan: isäidentiteetin rinnalle oli hetkeksi saatavilla viriilin rakastajan rooli, ja vastaan sattui hehkeä, kiinnostunut nainen.

Rationalisointi on yksi tapa selvitä pettämisestä. Minuakin on petetty kerran enkä pitänyt sitä kovin vakavana, koska se oli kertakaikkiaan naurettavaa, mutta silti pettämisessä on silti se toinenkin puoli. Siis halu satuttaa. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä langeta tuohon keittiöpsykylogin virkaan, mikä on naisille niin tyypillistä (että psykologisoi muita eikä itseään).

Mikä ihmeen halu satuttaa? Silloin kun olen tämän toisen kanssa, olen minä en me (minä ja aviomieheni). En ole mikään mieheni puolikas, minulla on oma elämäni jonka tapahtumat eivät ole kohdistettuja miehelleni. Minulla ei ole mitään halua satuttaa ketään, eikä häpäistä ketään, niin kuin miehet usein ilmeisesti kokevat.

Häpäistäkin? Silloin kun tekee jotain toiselta salattua, rikkoo luottamuksen, ja kun niin tekee toistuvasti, tekee aivan tahallisesti toiselle ja sille suhteelle pahaa, joskus itselleenkin, jos toimii omia arvoja vastaan. Siitä ap:n syyllisyys kertoo, se on tervettä syyllisyyttä ja ehkä häpeääkin, miltä häpeämättömyys suojaa. 

Ne ovat kuitenkin mielensisäisiä projektioita pääasiassa. Ap:n mies ei välttämättä koe itseään häväistyksi, vaikka ap kokisi häpäisevänsä tai satuttavansa, vaan voi kokea omalla tavallaan esimerkiksi kuten monet tässä ketjussa ilmentävät nimittelemällä ja nolaamalla. Kun mua petettiin kertaluontoisesti, en kokenut että mies satutti, vaikka hän olikin sen niin tarkoittanut, vaan koin, että hän nolasi itsensä silmissäni ja muutaman muunkin silmissä.

Pettävät ihmiset kenties siinä kuplassaan eivät käsitä, miten muut näistä asioista ajattelevat, suurin osa. Ei heitä kiinnosta mitä parisuhteessa on tapahtunut, vaan he näkevät sen teon ainoastaan. Sitä voi sitten selitellä ja oikeuttaa eri tavoin, mutta itse asia ei muutu. Ja naisille tuo on vielä julmempi tuo tuomio.

Kuvitteletkohan nyt itsellesi ja reaktioillesi vähän suurempaa valtaa kuin niillä oikeasti on? Ei minua kiinnosta mitä mieltä ulkopuoliset on minusta. Olen aikuinen ihminen.

Miten sellaista voisi kuvitella, kun en tunne sinua etkä sinä minua. Koen itse asiassa pitkälti samoin, että minua ei kovin paljon kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat, mutta käytännössä sillä kuitenkin on merkitystä. Vaikka kyse olisi suht sivistyneistä ihmisistä, jotka eivät nimittele muita avoimesti. Ikävä puoli eroissa ja pettämisissä on se, että niiden kautta muut pääsevät ruotimaan omia juttujaan, tuomitsemaan ja ilakoimaan muiden vahingolle.

Mitä sitten? Siinä kun tuomitsevat ja ilakoivat. Toisten pahasta mielestä ilakoivilla on itsellään yleensä paha olo.

Eipä niillä taida olla paha olla, sellaisia nyt ihmiset vain ovat, eivätkä ne tietysti ole oikeita ystäviäsi. Mutta ei kannata panna päätä pensaaseen ja kuvitella, etteikö tällaiset asiat muuttaisi ihmisten kuvaa sinusta siinä vaiheessa, jos eroatte. Ja sillä on vaikutusta elämääsi, vaikka et haluaisikaan. Mutta onneksi sun ei tarvitse vielä sitä ajatella, kun ette edes ole vielä päättäneet mitä tapahtuu.

Olen näitä tämän tyyppisiä ihmisiä siivoillut elämästäni pois tässä pikkuhiljaa nyt muutenkin. Liittyy varmaan tähän prosessiin ja ikään, että samoin kuin ei enää haluaisi tyytyä kädenlämpöiseen avioliittoon, ei myöskään halua ystävien sekaan ihmisiä, jotka oikeastaan toivoo sinulle pahaa ja nauttii siitä kun sinulla on vaikeaa. Onhan noita. Mutta pärjäilen kyllä ilmankin heitä. Ja kyllä vaan heistä paistaa läpi että ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Ei onnelliset ihmiset toivo toisille epäonnea. Olen minä itsekkin joskus ollut onnellinen ja muistan että sitä toivoi että kaikki voisivat tuntea samoin.

Mun mielestä ei välttämättä ole kyse siitä, että toivoisi toiselle epäonnea, vaan että kuva ihmisestä yksinkertaisesti muuttuu. Näin voi tapahtua jopa oman lapsen kohdalla, että kuva vanhemmasta muuttuu eli kaikki eivät suinkaan ole mitään yhdentekeviä ihmisiä. Pettymys vanhempien liiton purkautumisesta voi kohdistua silläkin tavalla, että yhteys lapseen heikkenee tai katoaa. 

Sitä juuri tarkoitan, että pettämiseen liittyy kupla, jossa ollaan sellaisessa harhassa, että voin itse hallita seurauksia. Eroaminen ja pettämisestä seuraava kriisi ovat aina yllätyksellisiä, mutta kaikki yllätykset eivät tietysti ole ikäviä, vaan pettäminen ja ero voi myös vapauttaa energiaa. Myös se petetty puoliso voi loppujen lopuksi olla tyytyväinen ja iloinen erosta.

Tottakai voi muuttua ja varsinkin lapset katsovat vanhempiensa tekemisiä yleensä melko kriittisesti, (kunnes tulevat itse siihen ikään missä iässä vanhemmat kriisiytyivät ja tajuavat että eihän tämä nyt ihan yksinkertaista olekaan.) Mutta ei minulla ole mitään tarvetta ylläpitää mitään kiiltokuvaa itsestäni. Minä en ole täydellinen eikä ole kukaan muukaan.

Olin lähtökohtaisesti huonossa suhteessa. Mies oli masentunut, ei siivonnut, pyykännyt tai tiskannut koskaan. Ei vienyt edes roskia. Hänet tavatessani hänen asuntonsa oli käytännössä kaatopaikka. En tiedä miksi en juossut silloin. Koitin auttaa ja tukea miestä mutta lopulta se vääntyi siihen että olin hänelle käytännössä siivooja ja hän ei tehnyt elettäkään muuttaakseen tapojaan tai saadakseen apua. Läheisyyttä, keskusteluja eikä seksiä ei ollut ollenkaan suhteen loppuvaiheessa. Olin epävarma nuori (suhteen takia entistäkin enemmän) ja pelkäsin myös yksinjäämistä ja siksi kai vain alennuin tuohon. Tunsin olevani hirveässä umpikujassa. Sitten kaikki päättyi kun tapasin kerran miehen, joka ensinäkemältä tuntui arvostavan minua ja olevan aidosti minusta kiinnostunut. Petin ja jätin. Julmaa, mutta kyllä koen että muakin kohdeltiin kuin roskaa suhteessa ja masennus ei sitä oikeuta.

Epilogi: Ap on käynyt panemassa vieraan kanssa ja haluaa huomiota, myötätuntoa, empatiaa ja kannustusta sekä ehkä vähän oikeutustakin vieraissakäynnilleen. Ketjussa on nähty että syitä on monia eri ihmisillä ja monesta paneminen on ollut tavallaan oikeutettua vaikka tietysti on tehty väärin ja kaduttaa ja silleen. Toisessa ei ole syytä ja kuitenkin on sen verran että ei siitä sen enempää. Salasuhde on rakastumista eikä tympeää panemista. Tekstareita kun lähetetään ja vaihdetaan ajatuksia niin se paneminen on vaan sivutuote. Jos mies käy vieraissa se ei ole hätähuuto vaan huoraamista.

Vierailija kirjoitti:

Huoh tämä oli aika hyvä ketju ja paljon hyvää pohdintaa ihmisiltä, mutta sitten nämä jotkut kus*päiset trollit pilaavat tämänkin.

Ei tuossa ole kuin tuo yksi. Sama kai tuon on antaa tuossa länkyttää. Jokin mielenterveysongelma ehkä laittaa levyn vähän juuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin lähtökohtaisesti huonossa suhteessa. Mies oli masentunut, ei siivonnut, pyykännyt tai tiskannut koskaan. Ei vienyt edes roskia. Hänet tavatessani hänen asuntonsa oli käytännössä kaatopaikka. En tiedä miksi en juossut silloin. Koitin auttaa ja tukea miestä mutta lopulta se vääntyi siihen että olin hänelle käytännössä siivooja ja hän ei tehnyt elettäkään muuttaakseen tapojaan tai saadakseen apua. Läheisyyttä, keskusteluja eikä seksiä ei ollut ollenkaan suhteen loppuvaiheessa. Olin epävarma nuori (suhteen takia entistäkin enemmän) ja pelkäsin myös yksinjäämistä ja siksi kai vain alennuin tuohon. Tunsin olevani hirveässä umpikujassa. Sitten kaikki päättyi kun tapasin kerran miehen, joka ensinäkemältä tuntui arvostavan minua ja olevan aidosti minusta kiinnostunut. Petin ja jätin. Julmaa, mutta kyllä koen että muakin kohdeltiin kuin roskaa suhteessa ja masennus ei sitä oikeuta.

Vietkö itse nyt ollenkaan roskia vai viekö mies taas?