Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalityöntekijöiden työ
30.08.2020 |
Harkitsen alanvaihtoa IT-alalta johonkin pehmeämpään, sellaiseen jossa voisin kokea tekeväni arvokasta työtä. Yksi vaihtoehto, jota pyörittelen mielessäni, on sosiaalityö.
Voisitteko sosiaalityöntekijät kertoa ihan konkreettisella tasolla työtehtävistänne ja työpäivistänne? Ajatuksena lastensuojelu tuntuisi tosi tärkeältä työltä, sellaiselta ettei ikinä joutuisi kyseenalaistamaan oman työn mielekkyyttä. Mutta kertokaa stressistä, jota niissä tehtävissä joutuu kokemaan. Mun nykyinen työ on ajoittain stressaavaa, veemäisiä asiakkaita joita pitää miellyttää ja palvella, deadlinet painaa päälle, vastaat asioista joihin et pysty kunnolla vaikuttamaan, painostavat pomot. Kestän kyllä tehdä töitä paineen alla, mutta kun itse työn sisältö ei enää motivoi niin en jaksaisi sen vuoksi kärsiä stressiäkään. Eniten mulle aiheuttaa kuormitusta,
ei kiire, vaan agressiivisesti käyttäytyvät asiakkaat ja kollegat - joutuuko sosiaalityöntekijä kohtaamaan paljon vastaavaa? Ollaanko niissä tilanteissa usein yksin vai työparin kanssa?
Adoptioneuvonta tuntuisi myös mielenkiintoiselta työltä sosiaalityöntekijänä. Katselin että kaupunkien palveluksessa heitä on, mutta lieköhän ihan marginaaliala johon päätyy vain muutamia?
Mitä muita sellaisia ”kivoja” työtehtäviä sos.työntekijöille on, missä ollaan tekemisissä suht järjissään olevien ihmisten kanssa ja heitä pääsee oikeasti auttamaan?
Ajattelen että sosiaalityö voisi sopia mulle, koska tosiaan haikailen ”työtä jolla on väliä” (muuta kuin bisnesmielesså). Yhteiskunnalliset asiat ja ilmiöt kiinnostaa. Toisaalta mua varmaan stressaisi jatkuva vihaisten asiakkaiden agression kohteena oleminen. Lähestyn neljääkymppiä joten tässä on toimittava pikimmiten jos vielä uutta uraa meinaan. Mulla on akateeminen tutkinto toiselta alalta, ja muutaman vuoden tauko työelämästä opiskellen tuntuisi ihanalta. Sen verran ”snobi” olen silti, että akateemisuus vetoaa tässä myös vs esimerkiksi sosionomin tai vaikkapa sairaanhoitajan tutkinto. Ja on kai palkkakin vähän parempi. Missä vaiheessa opintoja voi alkaa tehdä sijaisuuksia ja onko niitä helppo saada? Tiedän ettei opiskelemaan ensinnäkään ole helppo päästä, mutta aina voi yrittää 😊
Tuhannesti kiitos jos joku jaksaa kommentoida asiallisesti!
Kommentit (167)
Lueppa tältä palstalta minkälaisia asiakkaita lastensuojelulla on ja mietippä asiaa uudemman kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kiitos tästä, mutta tuo ”veemäiset asiakkaat” viittasi nykyiseen työhöni. Teet kyllä aika pitkälle vietyjä johtopäätöksiä minusta.
Ei kai siinä mitään vikaa ole, että arvostaa yliopisto-opintoja enemmän omalla kohdallaan kuin AMK-opintoja? En koe olevani millään lailla AMK:laisten yläpuolella mutta tykkään silti akateemisuudesta.
Miespuolinen lähisukulainen oli kaksi vuosikymmentä tietoliikenneinsinöörin tehtävissä opintojen jälkeen. On nykyisin sosiaalityöntekijä ja viihtyy työssä, vaikka palkka on paljon pienempi. Mutta hän olikin jo kypsä aikuinen vaihtaessaan alaa. En ole koskaan kuullut puolta sanaakaan, että valittaisi asiakkaista tai tön raskaudesta. Työtä tehdään omalla persoonalla ja asiakaslähtöisesti, ei sovi kenelle tahansa.
Jo aloituksen tekstistä näkee, ettei ap sovi sosiaalialalle, ei siis kertakaikkiaan mitään mahdollisuuksia toimia sosiaalialalla.
Jos joutuisit kirjoittamaan pääsykokeissa esseen suurin piirtein noin kuin aloituksesi, siitä tulisi satavarmasti hylkäys.
Joten kiinnitä alanvaihto haavesi johonkin muuhun ammattiin.
Ja tämä on totta.
Anteeksi suora puhe mutta asiakkaat on lastensuojelussa pääosin mielisairaita, eipä he muuten asiakkaina olisi. Nyt on niin paljon ennalta ehkäiseviä sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita, että lastensuojeluun päätyvät pääosin tosi huonossa jamassa olevat. Juridinen vastuu on tosi iso. Tilanteita ennakoidaan aika hyvin ja aggressiiviseen asiakkaaseen olen itse törmännyt keskimäärin parin vuoden välein. Mukaan saa tarvittaessa poliisin tai vartijan.
Sijaisuuksia on ainakin ennen saanut tosi hyvin, mutta nyt kunnilla on huono taloustilanne Koronan takia, joten en nykytilanteesta osaa sanoa. Palkkoja on nostettu, joten virat on entisaikoja paremmin täynnä. Sijaisuuksia voi tehdä, kun aineopinnot on valmiit eli noin kolmen vuoden opintojen jälkeen.
Pidän työni haastavuudesta ja toisinaan palkitsevuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen näköalapaikasta. Ihan hyvän työllisyystilanteen tai auttamishalun takia en alalle kuitenkaan hakeutuisi, työ on myös rankkaa ja voi traumatisoida pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näkee hyvin, että ap:lla ei ole vähäisintäkään käsitystä sosiaalityöntekijöiden työstä, eikä koko alasta.
Silti ap tuntuu olevan varma, että hän sopii alalle ja jopa menestyy siellä hyvin.
Voiko ihminen enää huonommin itseään tuntea ja arvioda?
Tuo aloitushan on puhdastakin puhtaampi provo.
Kukaan ap:n ikäinen terve ihminen, ei tuollaista kirjoittaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu.... "mutta kertokaa stressistä, jos sitä työssä joutuu kokemaan" kirjoittelee ap.
Aivan, minkä verran noin niinkuin itse luulet tuolla sosiaalialalla työskentelevillä stressiä olevan.
Noin niinkuin tämän hetkiseen omaan työhösi verrattuna?
Kun sinä kuitenkin nyt työskentelet fyysisesti ja psyykkisesti terveiden ihmisten kanssa koko ajan.
Hoh hoijaa, ja tuollainen ap:n kaltainen ihminen on pyrkimässä sosiaalialalle, ainakin minua kauhistuttaa jo ajatuskin.
Minua aidosti ihmetyttää aloitusviestistäni tehdyt tulkinnat. En tietenkään kuvittele työn olevan mitään muuta kuin raskasta ja paljon näkee surullisia kohtaloita. Ainakin jos lastensuojelusta puhutaan. Mutta en tietenkään voi konkreettisella tasolla tietää mitä se työ käytännössä on, kun en alalla ole. Nykyinen alani ja sen asiakassuhteet eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia. Paineita on erittäin paljon, mutta oletan että aivan eri syistä.
Varmasti sosiaalityöntekijöille on erityyppisiä työtehtäviä, joista jotkut ovat henkisesti kevyempiä kuin toiset. Näistä erilaisista tehtävistä olisin ollut kiinnostunut.
Tiedoksi minua tässä lytänneille, että olen muista välittävä, kiltti ja ystävällinen ihminen. Pystyn tekemään töitä paineen alla.
Uskon pystyväni myös kirjoittamaan kelvollisia esseitä, yhden akateemisen tutkinnon ja äidinkielen laudaturin perusteella. Toivon, että kommentoijat muutamaa lukuunottamatta eivät ole sos.työntekijöitä, koska kirjoituksista ei ainakaan empatia paista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi suora puhe mutta asiakkaat on lastensuojelussa pääosin mielisairaita, eipä he muuten asiakkaina olisi. Nyt on niin paljon ennalta ehkäiseviä sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita, että lastensuojeluun päätyvät pääosin tosi huonossa jamassa olevat. Juridinen vastuu on tosi iso. Tilanteita ennakoidaan aika hyvin ja aggressiiviseen asiakkaaseen olen itse törmännyt keskimäärin parin vuoden välein. Mukaan saa tarvittaessa poliisin tai vartijan.
Sijaisuuksia on ainakin ennen saanut tosi hyvin, mutta nyt kunnilla on huono taloustilanne Koronan takia, joten en nykytilanteesta osaa sanoa. Palkkoja on nostettu, joten virat on entisaikoja paremmin täynnä. Sijaisuuksia voi tehdä, kun aineopinnot on valmiit eli noin kolmen vuoden opintojen jälkeen.
Pidän työni haastavuudesta ja toisinaan palkitsevuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen näköalapaikasta. Ihan hyvän työllisyystilanteen tai auttamishalun takia en alalle kuitenkaan hakeutuisi, työ on myös rankkaa ja voi traumatisoida pahasti.
Taidat sekoittaa psykiatrian ja sosiaalityön. Muutenkin ihmisten sanominen "mielisairaiksi" on vähän sama kuin afrikkalaisten sanominen "n-e-e-k-e-reiksi" eli vähän vanhanaikaista ja töksähtävää, vaikka joissakin vanhoissa lakiteksteissä edelleen puhutaan mielisairaudesta. Osa ihmisistä varmasti tulee sosiaalihuollon kautta terveydenhuollon tietoon, mutta yhteiskuntatieteissä ei saa tiukkaa tietoa ihmisen terveydestä ja psyykkeen toiminnasta muuten kuin lähinnä vahingossa kokemuksen kautta. Ikävä kyllä sosiaalialan ihmiset voivat joskus leikkiä esim.psykologia ja tätä kautta esittää asiakkaille outoja vaatimuksia tai toiveita, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia.
Sosiaalityössä ja viranomaistyössä, missä tehdään päätöksiä palveluiden/etuisuuksien suhteen, kielteistä asiakaspalautetta ja vihaisia/turhautuneita/pettyneitä asiakkaita joutuu kohtaamaan todella paljon. Puhumattakaan niistä työtehtävistä, joissa sosiaalityöntekijä käyttää julkista valtaa tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Työssä on paljon hetkiä, kun oikeasti pystyy auttamaan asiakkaita, mutta paljon on myös niitä hetkiä, kun sossu toimii portinvartijana ja asiakkaan näkökulmasta evää jotain, mihin asiakas itse kokee olevansa oikeutettu ja tarvitseva.
Päätökset eivät ole mielivaltaisia vaan nojaavat lakiin, asetuksiin ja soveltamisohjeisiin. Sosiaalityöntekijän tehtävä on soveltaa noita lakeja, asetuksia ja soveltamisohjeita sekä käyttää yksilöllistä harkintaa. Sossun on tärkeä kuunnella muita ammattilaisia ja tiimiä, päätöksiä ei pidä eikä mielestäni saakaan tehdä yksin. Mutta viime kädessä yksittäisen työntekijän tehtäväksi jää luoda synteesi esim. muiden sote-alan ammattilaisten lausunnoista ja kollegoiden näkemyksistä sekä tehdä päätös, jonka takana pystyy itse seisomaan. Omassa työssäni vammaispalveluissa konsultoin usein juristia. Silti asiakkaat eivät välttämättä näe tätä harkintaa eivätkä koe tulleensa oikeudenmukaisesti kohdelluksi.
Monessa paikassa tehdään paljon parityötä (esim. lastensuojelu), mutta se riippuu resursseista ja työpaikan työkulttuurista. Pari- ja tiimityötä voisi hyödyntää paljon nykyistä enemmänkin. Yleensä kuitenkin tiimiltä saa aina tukea ja konsultaatioapua - esimiehistä en uskalla sanoa mitään, koska johtaminen tällä alalla on laadultaan niin kirjavaa ja epätasaista.
Useimmiten asiakaspalaute jää sanalliseksi - paljon tulee asiallista negatiivista palautetta, ja siihen pystyy vastaamaan, käymään perusteluita läpi sekä esim. kannustamaan asiakasta hakemaan muutosta päätökseen. Mutta liian paljon on myös uhkailua, painostusta, syyttelyä ja henkilökohtaisuuksiin menemistä. Ääripäänä sitten fyysinen väkivalta ja sillä uhkailu. Minua on nimitelty, huoriteltu, ulkonäköäni ja pukeutumistyyliäni haukuttu, uhkailtu milloin lakimiehillä, vaikutusvaltaisilla sukulaisilla tai ministereillä.
Toisaalta sosiaalityötä voi tehdä myös ympäristöissä, joissa ei tehdä päätöksiä tai käytetä julkista valtaa. Esim. kolmannen sektorin työ, terveydenhuollon sosiaalityö ja päihdehuolto. Lausuntoja ja kannanottoja sosiaalityöntekijä varmasti joutuu silloinkin tekemään ja realisoimaan asiakkaiden odotuksia esim. palveluiden suhteen, mutta ei kuitenkaan tarvitse olla se asiakkaan näkökulmasta v-mäinen sossun ämmä. Itse pidän kaikesta huolimatta enemmän viranomaistyöstä, koska silloin pystyy myös hyvin konkreettisesti auttamaan ihmisiä ratkaisemaan ongelmia.
Sijaisuuksiin pääsee nykyään kiinni vasta käytännössä kandin suorittamisen jälkeen. Mutta siinä vaiheessa kun sijaispätevyyden on suorittanut, työpaikan voi vapaasti valita ja harjoitteluista revitään töihin. Sosiaalityöntekijä on mielestäni järkevämpi valinta kuin sosionomi, jos miettii työllisyysnäkymiä ja palkkausta. Sosionomin työssä ollaan lähemmässä kosketuksessa asiakkaiden kanssa (usein myös konreettisesti), sosiaalityöntekijänä täytyy varautua kirjallisen työn valtavaan päärään ja "paperinpyöritykseen".
Summa summarum, tämän työn perustehtävä on auttaa ihmisiä, mutta pelkällä auttamishalulla ei pitkälle pötkitä. Empatian ja ymmärtäväisyyden lisäksi tarvitaan valtava määrä pitkäjänteisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Varmaan tähänkin ketjuun tulee negatiivista sanottavaa sosiaalityöntekijöistä, mutta vastasin nyt senkin uhalla koska aloittaja pyysi asiallista keskustelua. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 6 jatkaa: onhan työ tosi stressaavaa, kun ei tiedä, milloin saa pöydälleen jokin Vilja Eerikan. Lastensuojelulain määräajat mm. sijoituksista on tosi tarkat ja sitovat eli tosi isoja päätöksiä toisten elämästä joutuu tekemään kiireen ja paineen alla, usein puutteellisin tiedon ja sekopäät asiat niskaan huohottaen. Olen ennen sosiaalityöntekijäksi opiskelua tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä, mutta stressi oli erilaista, kun se ei koskenut kenenkään henk.koht. elämää varsinaisesti. Ennen stressasin työpaikan strategiaa, taloutta ja julkaisujen aikatauluja, nyt stressaan sitä, teinkö oikein, kun tein kiireellisen sijoituksen eli pelastinko lapsen vai aiheutinko trauman kaikille. Mutta onneksi kollegiaalisuus toimii ainakin omalla työpaikalla ja stressiä oppii hallitsemaan sitä paremmin, mitä enemmän virkavuosia tulee.
Sosiaalityö on hirveää työtä jota ei voi kellekään suositella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi suora puhe mutta asiakkaat on lastensuojelussa pääosin mielisairaita, eipä he muuten asiakkaina olisi. Nyt on niin paljon ennalta ehkäiseviä sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita, että lastensuojeluun päätyvät pääosin tosi huonossa jamassa olevat. Juridinen vastuu on tosi iso. Tilanteita ennakoidaan aika hyvin ja aggressiiviseen asiakkaaseen olen itse törmännyt keskimäärin parin vuoden välein. Mukaan saa tarvittaessa poliisin tai vartijan.
Sijaisuuksia on ainakin ennen saanut tosi hyvin, mutta nyt kunnilla on huono taloustilanne Koronan takia, joten en nykytilanteesta osaa sanoa. Palkkoja on nostettu, joten virat on entisaikoja paremmin täynnä. Sijaisuuksia voi tehdä, kun aineopinnot on valmiit eli noin kolmen vuoden opintojen jälkeen.
Pidän työni haastavuudesta ja toisinaan palkitsevuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen näköalapaikasta. Ihan hyvän työllisyystilanteen tai auttamishalun takia en alalle kuitenkaan hakeutuisi, työ on myös rankkaa ja voi traumatisoida pahasti.
Taidat sekoittaa psykiatrian ja sosiaalityön. Muutenkin ihmisten sanominen "mielisairaiksi" on vähän sama kuin afrikkalaisten sanominen "n-e-e-k-e-reiksi" eli vähän vanhanaikaista ja töksähtävää, vaikka joissakin vanhoissa lakiteksteissä edelleen puhutaan mielisairaudesta. Osa ihmisistä varmasti tulee sosiaalihuollon kautta terveydenhuollon tietoon, mutta yhteiskuntatieteissä ei saa tiukkaa tietoa ihmisen terveydestä ja psyykkeen toiminnasta muuten kuin lähinnä vahingossa kokemuksen kautta. Ikävä kyllä sosiaalialan ihmiset voivat joskus leikkiä esim.psykologia ja tätä kautta esittää asiakkaille outoja vaatimuksia tai toiveita, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia.
No en tietenkään diagnosoi ketään, mutta monella asiakasvanhemmalla on ihan lääkärin tekemä psyk.puolen diagnoosi, joka näkyy valitettavasti perheen elämässä ja on yksi niistä syistä, miksi lastensuojelussa ollaan.
Kiitos tästä! Tuo vihaisten asiakkaiden suuri määrä onkin juuri asia, joka alassa epäilyttää. Siksihän siitä kysyinkin. Olen saanut näistä viesteistä ajattelemisen aiheita.
Sosiaalityö on kova laji. Lastensuojelussa kohdataan ongelmaisia ihmisiä. Mielenterveys sakkaa monella, mutta useimmat ovat hyvin moniongelmaisia. Lastensuojelun arki on hyvin surrealistista, ei siellä mitään normiperheitä ole. Aikuispuolella sitten osataan vaatia. Kerta toisensa jälkeen vuokrarästejä, parempia kämppiä jne. Ap: lla on hyvät lähtökohdat. Työtilanne on erinomainen. Työllisyys 100% ja töitä vaihdellaan paljon, uuden työn kun saa päivässä. Palkka n. 3500/kk
Vierailija kirjoitti:
Nro 6 jatkaa: onhan työ tosi stressaavaa, kun ei tiedä, milloin saa pöydälleen jokin Vilja Eerikan. Lastensuojelulain määräajat mm. sijoituksista on tosi tarkat ja sitovat eli tosi isoja päätöksiä toisten elämästä joutuu tekemään kiireen ja paineen alla, usein puutteellisin tiedon ja sekopäät asiat niskaan huohottaen. Olen ennen sosiaalityöntekijäksi opiskelua tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä, mutta stressi oli erilaista, kun se ei koskenut kenenkään henk.koht. elämää varsinaisesti. Ennen stressasin työpaikan strategiaa, taloutta ja julkaisujen aikatauluja, nyt stressaan sitä, teinkö oikein, kun tein kiireellisen sijoituksen eli pelastinko lapsen vai aiheutinko trauman kaikille. Mutta onneksi kollegiaalisuus toimii ainakin omalla työpaikalla ja stressiä oppii hallitsemaan sitä paremmin, mitä enemmän virkavuosia tulee.
Sun alanvaihto kuulostaa aika vastaavalta kuin omani olisi. Oletko tyytyväinen että vaihdoit?
En ensisijaisesti tavoittele helpompaa työtä, vaan erilaista. Sellaista millä koen olevan merkitystä.
Älä myöskään välitä negatiivisesta palautteesta tässä ketjussa. Alalla pitkään työskennelleen sossun näkökulmasta pohdintasi on täysin validia. On hyvä, että mietit näitä asioita jo tässä vaiheessa. Ei ole asennevamma miettiä omaa soveltuvuuttaan vaativaan työhön, vaikka kaikki aloituksessa käytetyt termit eivät täysin poliittisesti korrekteja olleetkaan. ;)
Sossujen palkat ovat nousseet nopealla tahdilla viime vuosina, työntekijäpula takaa sen. Monessa paikassa pystyy myös esittämään palkkatoivomuksen, vaikka työpaikkailmoituksessa ei niin sanottaisikaan. Hakemuksia avoimiin virkoihin pääkaupunkiseudulla ei välttämättä tule yhtään, ja ainoana hakijana neuvotteluasemat ovat luonnollisesti hyvät. Työvoimapula konkretisoituu seuraamalla avoimia työpaikkoja - monet paikat ovat haussa kerta toisensa jälkeen. Oma palkkani on n. 4200€/kk lisineen. Olen tosi tyytyväinen alanvalintaani kaikesta huolimatta. Työ on mielenkiintoista, haastavaa, itsenäistä ja monipuolista.
T. Se vammaispalvelun sossu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 6 jatkaa: onhan työ tosi stressaavaa, kun ei tiedä, milloin saa pöydälleen jokin Vilja Eerikan. Lastensuojelulain määräajat mm. sijoituksista on tosi tarkat ja sitovat eli tosi isoja päätöksiä toisten elämästä joutuu tekemään kiireen ja paineen alla, usein puutteellisin tiedon ja sekopäät asiat niskaan huohottaen. Olen ennen sosiaalityöntekijäksi opiskelua tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä, mutta stressi oli erilaista, kun se ei koskenut kenenkään henk.koht. elämää varsinaisesti. Ennen stressasin työpaikan strategiaa, taloutta ja julkaisujen aikatauluja, nyt stressaan sitä, teinkö oikein, kun tein kiireellisen sijoituksen eli pelastinko lapsen vai aiheutinko trauman kaikille. Mutta onneksi kollegiaalisuus toimii ainakin omalla työpaikalla ja stressiä oppii hallitsemaan sitä paremmin, mitä enemmän virkavuosia tulee.
Sun alanvaihto kuulostaa aika vastaavalta kuin omani olisi. Oletko tyytyväinen että vaihdoit?
En ensisijaisesti tavoittele helpompaa työtä, vaan erilaista. Sellaista millä koen olevan merkitystä.
Olen ollut tyytyväinen vaihdokseen enkä ole halunnut takaisin vanhoihin töihin. Ekassa harjoittelussa muistan miettineeni, että mihinhän olen siistin sisätyöni vaihtamassa, mutta sen jälkeen en ole haikaillut entiseen. Koen, että työni lastensuojelussa on oikeasti tärkeää enkä vain puuhastele jotain merkityksetöntä.
Ensimmäisinä vuosina stressasin töitä vapaa-ajalla, mutta nyt osaan jo paremmin sulkea asiat mielestäni työajan ulkopuolella.
Juu ei, sanon sinulle heti alkuun, että sosiaaliala ei todellakaan ole sinua varten. Täydellinen sopimattomuutesi alalle ja asennevammaisuutesi paljastuu jo heti kättelyssä: "veemäisiä asiakkaita", "aggressiivisesti käyttäytyvät asiakkaat ja kollegat", "aggression kohteena oleminen", "jatkuva vihaisten asiakkaiden aggresion kohteena oleminen..", "en jaksaisi kärsiä ..stressiäkään", "..kivoja työtehtäviä..sos.työntekijöille", "suht järjissään olevien asiakkaiden kanssa..", "..ollanko yksin vai työparin kanssa..".. ja lista jatkuu...
Jos tämä ei ole provo, niin älä missään nimessä edes harkitse sosiaalialaa-et saisi aikaan mitään muuuta, kuin tuskaa kohtaamillesi asiakkaille ja olisit sossu sieltä vit..maisimmasta päästä. Älä herrantähden mieti ihmislähtöistä alaa, ainakaan sosiaali/terveydenhuolto puolelta, sille ei ole henkinen kypsyytesi riittävä/et todellakaan käsitä, mitä alalla tehdään. Vai että "uraa" ja "snobi", jolle on akateemisuus ykkösasia..Ei,ei ja vielä kerran EI!