Kaikki sanovat, että vauvan myötä kaikki muuttuu, mikä kaikki?

Oma aika vähenee ainakin alkuun, sulla on sitten siinä tissitakiainen kiinni sinussa. Väsy, se valtava huoli siitä omasta lapsesta oli itseni ainakin musertaa. Sen jälkeen ei niin vain lähdetä pariskuntana tai yksin johonkin.

Arvojärjestys yleensä heittää kuperkeikkaa. Ei sitä ensin tajuakaan että vauvan myötä siinä on olemassa oikeasti pieni olento joka yksinkertaisesti kuolee jos häntä ei pidä sylissä ja ruoki. 

Lisäksi tietty tulee ne arkisemmat unen puutteet jne. jos sattuu kohdalle vaativampi vauva.

Ei yksi lapsi meillä mitään muuttanut. Toka toi aikapulan ja aikatauluilla puljaamisen.

No ei kaikki muutu. Mutta kyllä se elämä omalla tavallaan muuttuu. Tulee paljon enemmän rutiineja ja univelkaa. Osa kavereista karsiutuu ihan tahtomattaankin "pois" tai ainakin vähemmälle näkemiselle. Ja sellainen extempore elämä vähenee PALJON.

Mutta itse en ole näitä muutoksia kokenut huonoksi. On taas puolestaan tullut niin paljon uusia ihania juttuja. Ja ihmisiä.

Kyllä se elämä muuttuu, vaikka kuinka ajattelisi että minun elämä ei ainakaan muutu. Mutta jotenki se kai muuttuu huomaamatta.

Kysymys kuuluikin, että miten tuohon pitäisi varautua? Kaikki sanoo, että kannattaa varautua, miten?

ap

Meillä ei muuttunut. Ja toista lasta ei tule, hyvä näin.

No ei kai siihen kannata liikaa alkaa varautumaan...tulee vaan turhaa stressiä. Kunhan muistaa että se vauva tulee olemaan aina ykkösasia ja sen tarpeet menee muiden edelle. Mutta se tapahuu luonnostaan sitten kun se vauva syntyy.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:13"]

Kysymys kuuluikin, että miten tuohon pitäisi varautua? Kaikki sanoo, että kannattaa varautua, miten?

ap

[/quote]

No ehkä ylipäätään ajatuksen tasolla valmistautua ja jutella asiasta lapsen isän kanssa.

Ei kai tuntemattomaan voi oikein varautua. Ehkä parempi olla avoimin mielin ja katsoa mitä eteen tulee. Sitä kai se varautuminen on, antaa mahdollisuuden elämän muutokselle. 

Kyllä mun elämä muuttui aika tavalla, oltiin muutettu uudelle paikkakunnalle vuosi aikaisemmin, ainoat ihmiset, jotka paikkakunnalta tunsin oli työkaverit joiden niidenkään kanssa ei mitään vapaa-ajan toimintaa ollut.

Yhtäkkiä olin neljän seinän sisällä pienen ihmisen kanssa kaksin, lapsen isä oli tietenkin päivät töissä. Ulkona oli 30 astetta pakkasta, päivisin ei ollut edes ketään jolle soittaa kun kaikki olivat töissä.

No eihän siihen oikein voi varautua kun ei voi etukäteen tietää millainen lapsi tulee, eli miten muuttuu. Viimeisinä viikkoina voi varautua yrittämällä nukkua mahdollisimman paljon & hyvin, mutta se on monella jo siinä vaiheessa vaikeaa. Kannattaa opetella sellainen asenne, että aina ei voi määrätä tahtia. Kannattaa opetella luopumaan periaatteistaan kivuttomasti (ottaa se lapsi perhepetiin vaikka on sitä vastaan esimerkiksi, jos se siinä nukkuu ja muualla vaan huutaa). Harrastaa seksiä paljon, koska voi olla että sitä ei halua vähään aikaan. Etsiä itsestään hyviä puolia ja kirjoittaa niitä vaikka paperille ylös, niin että kun se vatsa ei mihinkään häviäkään, ei ole valmis tekemään itsemurhaa tai jos tulee masennus ja kokee olevansa kaikin puolin kelvoton, voi palata siihen miten on itsensä aikaisemmin nähnyt. Varautua hyvällä kassilla, koska aina tulee jatkossa olemaan paljon tavaraa mukana. Käydä ihanalla lomalla, kampaajalla, hieronnassa, kasvohoidossa jne. ennen vauvaa, koska vauvan synnyttyä voi olla, ettet raaskikaan, vaikka haluaisit.Tavata kaikkia kavereita, joita olet tämän vuoden aikana ajatellut tavata, muttet ole vielä tavannut, kun voi olla, ettei se onnistukaan vauvan kanssa. Tässä nyt muutamia juttuja, joilla voi varautua. 

Itse olisin ennen vauvan syntymää siivonnut kaikki kaapit ja varastot ja heittänyt pois kaiken turhan. Nyt kamaa kertyy ja vanhoja ei ehdi käydä läpi, kun vauva on niin huonosti nukkuvaa sorttia ja mies on työmatkoilla. Se mitä osattiin etukäteen tehdä oli matkustaa ja käydä ravintoloissa (sellaisissa paikoissa, joihin ei vauvaa voi viedä) ennen vauvan tuloa niin paljon, ettei nyt sitten harmita kun ei niihin pääse.

Kannattaa varautua vähän samoin kuin lähtisit matkalle vaikka Marsiin, eli et välttämättä voi varautua mihinkään tiettyyn juttuun, vaan kannattaa varautua siihen, että et voi tietää mitä tulee vastaan. Odotettavissa sekä upeita elämyksiä että rankkaa rämpimistä.

Meillä ei muuttunut mikään. Ei siis yhtikäs mikään. Ainut asia oli se, että meitä oli sitten kolme, eikä kaksi. Ja se kolmas oli sellainen henkilö, joka ei vielä aluksi osannut tehdä niitä samoja asioita, joita me jo osattiin. Siispä kasvatettiin ja opetettiin ja elettiin ihan normaalisti.

Esikoinen syntyi hyvin nukutun yön jälkeen kivasti muutamassa tunnissa vailla mitään ongelmia ja kipulääkityksiä. Isovanhemmat tulivat katsomaan iltapäivällä. Nukuttiin perhehuoneessa seuraavaan päivään ja aamulla sanottiin, että voitaisiin lähteä kotiin. Ja lähdettiin.

Esikoinen meni illalla nukkumaan ja heräsi aamulla. Nukkui päiväunia. Muun ajan nauroi, söi ja kasvoi. Matkusteltiin, harrastettiin, nähtiin kavereita. Esikoinen tuli siinä mukana kivasti, ei mitään vaivaa ikinä. Elämä oli niin vaaleanpunaista pumpulia kuin ikinä vain pystyy kuvittelemaan. 

MUTTA SITTEN TULI TOINEN LAPSI ja herranjestas maailma muuttui. Se ei nukkunut, ei syönyt, ei nukahtanut rattaisiin, se oli koko ajan kipeä ja huusi. Siitä oli hirveästi vaivaa ja se oli tosi hankala. Se nukkui tunnin pätkiä koko ensimmäisen elinvuotensa. Niin mies mulle on kertonut, mä en muista yhtään mitään. Minä huusin miehelle ja mies itki ja kaikki oli pilalla ja kaikkia väsytti ja minä uhkasin erolla ja mies luki lehtiä kirjastossa, ettei tarvinnut tulla kotiin. En päässyt suihkuun ja vessassakin piti käydä niin, että laittoi sen toisen syöttötuolissa eteen istumaan ja samalla piti leikittää sitä. Se olisi muuten kiipeillyt pitkin tapetteja kattolamppuihin roikkumaan tai repinyt esikoiselta hiukset päästä.

Selvittiin. Ja se toinen lapsi kasvoi. Volyymitaso pieneni ja mieskin alkoi taas tuntua ihmiseltä.

Saatiin vielä kolmas, joka olikin sitten niin sanottu normaali lapsi. Sekin joskus itki ja oli kipeänä, mutta normaalisti. Elämä normalisoitui. 

Nyt elätään normaalia elämää yhden rauhallisen esikoisen, yhden tättähääräkeskimmäisen ja yhden ihan tavallisen kuopuksen kanssa.

Ei sitä etukäteen oikein käsitä miten se pieni liimaa sut imetystuoliin kiinni alkukuukausiksi (2-3), sit osaa lähteä ihmisten ilmoille muutakin kuin hätäisesti pistäytymään, mut kyl eka vuosi on aika tiukkaa opettelua..

Ekan vuoden jälkeen alkaa helpompi jakso, sillä yleensä lapsi syö omin käsin, kävelee, nukkuu paremmin ja alkaa ottaa kontaktia - muuttua "tyypiksi". 

Itse nautin eniten siinä vaiheessa iltahetkistä kun pieni oli painunut yöpuvulle ja sai miehen kanssa istua sohvalle ihmettelemään ääneen pientä ihmettä. 

Onnea odottamattomalle! 

Minusta kaikki muuttuu lapsen myötä. Eniten muuttuu oma ajatusmaailma. Enää en ollutkaan oman maailmani ykkönen. Lapsi ja myöhemmin lapset tulivat tärkeimmäksi asiaksi. Heidän hyvinvointinsa on tärkeämpää kuin omani. Voisin antaa henkeni pelastaakseni lapseni. Rahankäytössä ajattelen lapsia ja heidän tarpeitaan. Lapset säätelevät myös perheen ajankäyttöä. Jomman kumman vanhemman täytyy olla iltaisin lasten kanssa, ellei perheellä ole muuta tukiverkkoa. Huoli lapsesta ei pääty milloinkaan. Täysi-ikäinenkin ihminen on vanhemmilleen lapsi. Ihanin ja odottamattomin muutos oli se, miten paljon voi rakastaa omia lapsiaan. 

No vaikka mä tavallaan tiesinkin sen esikoista odottaessa mut yllätti eniten hirmuinen hormonimyrsky, joka liittyi vauvan syntymään. Tähän liittyi huoli ja epävarmuus vauvan hoidosta ja voinnista. Lisäksi olin jotenkin kai yllättynyt siitä, että vauva vaati niin paljon läheisyyttä, oli niin iholla ja niin paljon vaikka nautinkin esimerkiksi imettämisestä, jossa oli alkuun myös monenmoista haastetta. Ajankäyttöön ja vapauteen vauva myös vaikutti paljon. Alkuun yllätti myös väsymys ja se, että kun omaa aikaa otti vauvan unihetkinä ihan kaikenlaisen turhan puuhastelun kanssa niin välillä tuntui, ettei meinannut muistaa syödä/ehtiä laittaa ruokaa. Paljon lapsi on tietenkin vaikuttanut suhteessa puolisoon. Yhteistä aikaa on vähemmän ja kun meillä ei juuri ole lastenhoitoapua varsinkaan kotipaikkakunnalla niin yleensä yhteistä aikaa vietetään kotona kun lapsi nukkuu. Sitten lähinnä vanhempiemme luona toisella paikkakunnalla vieraillessamme olemme pääseet joskus pienille treffeillekin. Tämä toki piristää mutta ihan pienen kanssa en tällaista hirveästi kaivannutkaan, en halunnut vauvaa jättää hoitoon.

Toisaalta ennen vauvaa olin tehnyt paljon aika (erityisesti henkisesti mutta myös pitkien päivien muodossa) raskasta työtä. Oli myös jotenkin ihanaa saada olla kotona ja keskittyä loruilemiseen, vauvan hoitoon, käydä vauvamuskarissa, perhekahviloissa ym. Mun elämään on lapsen myötä tullut paljon entistä vahvempi sosiaalinen verkosto. Tämän syntyminen alkoi kun vauva oli suunnileen kolmen kuukauden ikäinen ja nyt kun lapsi on neljä on siis ystäviä paljon enemmän kuin ennen lasta. Oikeastaan vanhatkaan ystävät eivät ole jääneet, en heitä niin hirveän usein tavannut ennen lastakaan.  Uusia on kuitenkin tullut lisää. Olen saanut paljon tukea keskusteluista muiden vanhempien kanssa ja konkreettisesti on esimerkiksi kierrätetty lastentarvikkeita. Lisäksi vähitellen on tullut myös sellaista, että lapsi voi mennä jonnekin leikkimään tai meille tulla joku leikkikaveri ja vanhemmat saavat pienen hengähdystauon jne.

Kun menin töihin takaisin hoitovapaalta aloitin nelipäiväisen työviikon. Ylityötunteja kyllä tein työpäivinä mutta musta tämä lakisäätäinen oikeus, jolla sekä minä että mieheni työviikkoa lyhensi oli kuitenkin tosi hyvä juttu.

Nyt syntyy pian toinen lapsi, pian nähdään muuttuuko kaikki vai pysyykö suunnileen ennallaan. Nyt ajattelen, että lapsi on tuonut elämään paljon iloa ja onnea vaikka myös huolta. Paljon pystyy lapsen kanssa myös tekemään, esimerkiksi me olemme jatkaneet meille tärkeitä ravintola- ja kahvilakäyntejä lapsen kanssa eikä omista harrasteista ole täysin luovuttu.

En tiedä kuinka paljon muutokseen voi varautua. Puolison kanssa varmaan kuitenkin kannattaa keskustella erityisesti työnjaosta ja siitä, että kummankin on otettava vastuuta kotitöistä ja lapsenhoidosta. On tärkeää, että vaikka alussa vauvaa hoitaisi enemmän äiti on isä mukana tukena ja lapsen elämässä.

Tissitakiaisuus ei ole pakollista. Myös pullosta voi antaa maidon. Näin me teimme, joten olimme miehen kanssa alusta saakka tasapuolisesti ruokinnassa mukana. Tämä myös mahdollisti sen, että pääsin edelleen liikkumaan asioilla, kaupassa ja luennoilla.

Meillä on nyt 1v lapsi ja täytyy sanoa, että en pysty samaistumaan tuohon "kaikki muuttuu" -ajatukseen. Ennen lasta olin opiskelija ja asunut vasta pari vuotta omillani. Veikkaan, että tämä muutoskokemus on voimakkain 30+ vanhemmilla, jotka ovat ehtineet jo kauan elää sitä omaa aikuista elämää.

Arvojärjestys kyllä muuttui, ja huomaan nykyään ajattelevani asioista eri lailla kuin samanikäiset (20-25v) lapsettomat ystäväni. Aina ensin tulee ajateltua lasta. Toki joskus juon vaikka kahvin ensin loppuun ennen kuin vaihdan kakkavaipan ja muuta vastaavaa, mutta noin niin kuin isommissa asioissa lapsi on aina tärkein.

Ihan käytännön asioita, mitä on muuttunut on mm. se, että aina pitää ennakoida. Meillä lapsi on aika huonouninen, joten päivät täytyy rytmittää hänen päikkäreidensä mukaan. Kauppaan lähtiessä pitää varuiksi ottaa vielä maitopullo, ennen piti ottaa kunnon arsenaali vaihtovaatetta, puklurättiä ja luoja muistaa mitä. Vessaan ei pääse yksin, joskus pikkuvauva-aikana kyllä pääsin mutta nyt 1v tuholainen on heti joko hakkaamassa vessanovea tai sitten tonkimassa roskista tms.

Ja tietenkään ei voi enää lojua päivät pitkät tietokoneella tai katsomassa telkkaria, mutta minusta se on ainakin ihan tervetullut muutos. Jotenkin tämä pikkulapsiarki aikatauluineen sopii mulle tosi hyvin.

Meillä ainakin alkuun esikoisen kanssa oli aika sellaista vauvantahtista elämä kotona. Koirien takia piti kyllä jomman kumman edes jotenkin ulkoilla säännöllisesti, eli ainakin piti pukeutua muutaman kerran päivässä sen verran että pääsee ovesta ulos (silloin oli vielä talvi)... Mutta muuten se oli aika sellaista kotikeskeistä, perusasioista huolehtimista (että nukutaan, syödään, on vaatteita ja ei haista tosi pahalle). Mulle tää oli kylläkin helppoa koska olen laiska ihminen, ja oli helppo suhtautua siihen että "lapsivuodeaikana" saa maata sängyssä. Jotkut ihmiset tietysti pystyy tai haluaakin pitää ryhtiä siten, että vauvan rytmistä huolimatta yrittää pitää omat aktiiviset arkirutiininsa jotenkin voimassa, kuten heräävät ja tekevät reippaasti aamupalaa ja käyvät suihkussa ja kampaavat päänsä ja jopa meikkaavat ja hoitavat vauvaa siinä sivussa, mutta meillä se kyllä oli aika paljon sellaista löysäilyä ja pesimistä alkuun, että pakolliset tehtiin. Vähän niin kuin olisi vuorokauden ajat (ja peili) unohtuneet, kelloa ei paljon katsottu. Kyllähän siitä sitten vähitellen piti palata muun maailman tahtiin, mutta sittenkin on kuitenkin se vauvan rytmi ja vauvan tarpeet, jotka melkeinpä määrää mitä teet ja milloin. Lähteminen ei ole niin helppoa ja tarviit paljon tavaraa jos on se vauva mukana. Jos olet yksin liikkeellä, joudut palaamaan parin tunnin päästä, jos imetät. Ja ehkä vaikket imettäisikään, et halua olla pitkään poissa. Jos taas olet vauvan kanssa liikkeellä, joudut miettimään missä syötät vauvan tai vaihdat vaipan tai voiko vauva olla vaunuissa että saa nukuttua tms. Mun kokemuksen mukaan pikkuvauva on vielä aika helppo (jos ei sitten ole tosi äkäinen tai kipeä tapaus), mutta vähän isompi lapsi on jo sellainen rytmiolio, jolla tuntuu olevan koko ajan joko ruoka-aika tai potalla käynti tai nukkuma-aika. Ja koti täynnä kaikenlaista lelua ja lapasta ja vaatetta.

En tiedä miten siihen voisi varautua. Ehkä niin ettei nyt ainakaan suunnittele mitään kovin sitovia aikatauluja itselleen, kuten kilpavalmentautumista siihen vauva-ajalle :). Jos on paljon jotain muita vauvan kanssa todennäköisesti epäyhteensopivia, itsekeskeisiä, ei-välttämättömiä ambitioita tai haluja, niin niitä ehkä kannattaa yrittää työstää niin, että kestää ilman niitä määrittelemättömän pitkän ajan tulevaisuuteen. Uskoisin että sopeutuminen on vaikeampaa jos on tiukasti päässyt urautumaan omaan aikuismaiseen elämäänsä, jossa kaikki on omassa kontrollissa ja niin kuin haluaa, ja ahdistuu jos asiat ei olekaan niin kuin pitää. Jos tällaista urautumista ei ole tapahtunut, on helppo ottaa vastaan mitä tulee.