Millainen aikuinen tulee ihmisestä joka on lapsena kokenut paljon väkivaltaa?

Riippuu ihan ihmisestä, mutta jotain traumoja varmasti on. 

Jokainen ihminen on yksilö ja myös monet muut ympäristötekijät vaikuttavat siihen millaiset jäljet tuollainen jättää.

Ei sen kummempi kuin minä,a

Voi tulla väkivaltainen taikka sitten sellainen joka päättää kun mulla on perhe niin se on turvassa ilman väkivaltaa.Siinä on tosin monta tekijää pumpulissa kasvanut voi olla aikuisena väkivaltainen,  huume ym . Ennustaa ei voi, niin kai niitä tilastoja on tehty ?

Minusta tuli arka traumakimppu. En ole missään määrin parisuhdekelpoinen, enkä siksi sellaiseen edes pyri. 

Ne ihmiset, joiden tiedän kokeneen lapsuudessa rankkoja asioita, heistä lähes poikkeuksetta on aikuisena tullut hyviä tyyppejä ! Sellaisia rauhaa rakastavia ja sopuista perhe-elämää viettäviä. 

Osa on kuitenkin alkoholisoitunut, no yksi saanut lapsena kovakouraisen käsittelyn vuoksi jonkin sortin aivovamman ja ilmeisesti sen vuoksi kärsii käytöshäiriöstä ja puutteelisesta impulssikontrollissa, lyö kumppaniaan, ei osoita kiintymystään, yhdellä yliseksuaalinen käytös eli pettää puolisoaan, avioeroja  jne...

Vierailija kirjoitti:

Voi tulla väkivaltainen taikka sitten sellainen joka päättää kun mulla on perhe niin se on turvassa ilman väkivaltaa.Siinä on tosin monta tekijää pumpulissa kasvanut voi olla aikuisena väkivaltainen,  huume ym . Ennustaa ei voi, niin kai niitä tilastoja on tehty ?

Niin. Yleensä haluaa lapsilleen paljon parempaa. Turvaa ja rakkautta. Eheytyvät vanhemmuuden kokemuksen kautta omista haavoistaan omanlaiseksi ihmiseksi, eivätkä toista vanhempiensa tapoja.

Eivät ole parisuhdekelpoisia. Vaikkeivat olisi väkivaltaisia itse, ovat vaatia ja olettavat kaikkien tanssivan heidän traumansa ympärillä.

Ihan tilastollinen fakta on se, että väkivaltaiset ihmiset ovat itse usein kokeneet väkivaltaa lapsuudessaan, joten siitäkin voi laskeskella jo jotain.

Yleissääntö voi olla että jos parisuhteen toinen osapuoli tulee tasapainoisesta ja rakastavasta normi-perheestä, parisuhde voi onnistua ihan ok. 

Sitten jos molemmillapainajaismaisen  rankka traumalapsuus niin haasteita on varmasti enemmän että parisuhde onnistuu, koska molemmat henkisesti haavoilla.

Väkivaltaa kokeneet eivät automaattisesti muutu itse väkivaltaisiksi, mutta altistuminen lisää merkittävästi riskiä toistaa väkivaltaa. Tämä ilmiö tunnetaan ylisukupolvisena siirtymänä. Kuitenkin suurin osa väkivallan uhreista ei koskaan käytä väkivaltaa, ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen vaikuttavat monet yksilölliset tekijät.

Hyvin yleistä on, että tunteiden säätely, erityisesti vihan, pelon ja surun hallinta, on erittäin vaikeaa. Jos tällaista havaitset, niin jättäisin parisuhteen heti alkuunsa, koska vaarana on, että itse joudut jossain vaiheessa perheväkivallan uhriksi. Nuo on sellaisia asioita, joita voi kyllä työstää, mutta se vaatii omaa halua ja paljon työtä ja aikaa. 

Joillakin on myös dissosiaatiohäiriöitä, eli vaikeissa tilanteissa ihminen saattaa vaikuttaa siltä, että on "pudonnut linjoilta", mikä on ollut lapsuudessa keino paeta henkisesti turvattomuutta tai pahaa oloa. Moni kärsii posttraumaattisesta stressihäiriöstä, takaumista, masennuksesta tai ahdistuksesta. Joillakin trauma varastoituu kehoon, mikä näkyy kroonisina oireina kuten unihäiriöinä tai uupumuksena. Nämä jälkimäiset ei minusta lievinä välttämättä estäisi seurustelua, mutta jos ne olisi niin voimakkaita, että esim. haittaavat merkittävästi opiskelua tai työntekoa, niin onhan se sitten tietysti este. 

Minusta tuli ihan tavallinen työssä käyvä, koulutettu ihminen. En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa, enkä käytä. Jos ei puhumalla selviä niin lähden eri suuntaan. Ei ole puskenut aikuisuuteen, ei tule juuri koskaan mieleen enkä edes ajattele asiaa paitsi jos joku ottaa perheväkivallan puheeksi, silloin toki asiasta voin keskustella kun en minään salaisuutena ole koskaan pitänyt että on esim. Yritetty tappaa. Silloinkaan en koe mitään katkeruutta enkä kanna kaunaan. Ei ole minun ristini kantaa ja väkivaltainen isäni on jo kuollut. 

Välinpitämätön. Jos näkee puukotuksen kadulla, katsoo sitä kuin Telian mainosta ja jatkaa sitten matkaansa.

Itse koin paljon väkivaltaa. En itse käytä väkivaltaa mutta minusta tuli arka ja poistun herkästi paikalta. Opin ns juoksemaan ongelmilta karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli ihan tavallinen työssä käyvä, koulutettu ihminen. En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa, enkä käytä. Jos ei puhumalla selviä niin lähden eri suuntaan. Ei ole puskenut aikuisuuteen, ei tule juuri koskaan mieleen enkä edes ajattele asiaa paitsi jos joku ottaa perheväkivallan puheeksi, silloin toki asiasta voin keskustella kun en minään salaisuutena ole koskaan pitänyt että on esim. Yritetty tappaa. Silloinkaan en koe mitään katkeruutta enkä kanna kaunaan. Ei ole minun ristini kantaa ja väkivaltainen isäni on jo kuollut. 

Lisään vielä että en itse ole koskaan kokenut aikuisena mitään pelkoja (toki pienenä pelkäsin isääni), sitoutumiskammoa, vihaa, itsetunto ongelmia enkä muita luetultuja ongelmia. En tiedä miksi. Ehkä koska ei saanut hakattua positiivisuutta ja elämän iloa minusta ulos vaikka kuinka yritti. 

Olen kokenut lapsena paljon väkivaltaa, jonka järjellä ymmärrän olleen melko rankkaakin. Mielessäni kuitenkin vähättelen sitä väkivaltaa ja itsepintaisesti näen sen ja siitä seuranneet ongelmat jotenkin omana vikanani. 

Elämäni on ollut melkoinen sotku ja minulla on edelleen mielenterveysongelmia kaikesta siitä. Olen myös joutunut aikuisena rakentamaan identiteettini käytännössä nollasta, koska sen kaiken sekavuuden takia en oikein edes tiennyt kuka olen. Parisuhteeseen minut on kelpuutettu, mutta vallankin alussa kaikki oli minulle hankalaa ja suorastaan pelottavaa. 

Tosiaan, yksilöitä me kaikki olemme, mutta ehkä oleellisinta on se kuinka hyvin on saanut asiat käsiteltyä. Onko päässyt avun piiriin ja ovatko mahdolliset mt-ongelmat millaisessa tasapainossa. Omat väkivaltakokemukset eivät oikeuta minkäänlaista väkivaltaa ja tämä koskee myös sitä, että väkivaltaa toiselta ei pidä hyväksyä hetkeäkään sillä verukkeella, että "ymmärtää toisella olleen vaikea lapsuus".

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole parisuhdekelpoisia. Vaikkeivat olisi väkivaltaisia itse, ovat vaatia ja olettavat kaikkien tanssivan heidän traumansa ympärillä.

Ihan tilastollinen fakta on se, että väkivaltaiset ihmiset ovat itse usein kokeneet väkivaltaa lapsuudessaan, joten siitäkin voi laskeskella jo jotain.

Voivat olla tosi tarvitsevia, uuvuttavuuteen saakka. Varsinkin elleivät ole saaneet ammattiapua kokemustensa tunnekäsittelyyn niin ne aktivoituvat.

pelkäävät hylkäämistä, ovat mustasukkaisia , että ei ole tarpeeksi ruokaa (ylensyöntiä esiintyy)m tarpeeksi rahaa, varmistavat koko ajan .

Mutta sanoista käytöskuvioista voi kärsiä normiperheenkin lapsi....joten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi tulla väkivaltainen taikka sitten sellainen joka päättää kun mulla on perhe niin se on turvassa ilman väkivaltaa.Siinä on tosin monta tekijää pumpulissa kasvanut voi olla aikuisena väkivaltainen,  huume ym . Ennustaa ei voi, niin kai niitä tilastoja on tehty ?

Niin. Yleensä haluaa lapsilleen paljon parempaa. Turvaa ja rakkautta. Eheytyvät vanhemmuuden kokemuksen kautta omista haavoistaan omanlaiseksi ihmiseksi, eivätkä toista vanhempiensa tapoja.

Jotkut eheytyy ja jotkut ei. Jotkut pystyvät katkaisemaan väkivallan kierteen ja jotkut ei. 

Joka tapauksessa useimmilla väkivaltakodeissa eläneillä on lapsuudenkodissa jäänyt oppimatta tunteiden käsittelyn taito, ja se pitää opetella aikuisena. Jos sen eteen ei tee työtä, niin pelkkä vanhemmuuden kokemus ei auta, vaikka kuinka haluaisi lapsilleen parempaa, kun tunteidensäätelyntaidot puuttuvat. Sitten palaa pinna, tulee huutoa ja nyrkit heiluu, ja jälkikäteen hävettää. 

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämätön. Jos näkee puukotuksen kadulla, katsoo sitä kuin Telian mainosta ja jatkaa sitten matkaansa.

Ai. Ei minusta vain. Ei ole kauaa kun juoksin kiusaamis tilanteeseen väliin kun sellaisen näin. Puukon eteen en kyllä juoksisi kun ei ole kuoleman haluja, mutta puutun kyllä jos katson voivani. Välinpitämätön ei taatusti ole sana jota minusta käyttäisi kukaan joka minut tuntee. 

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämätön. Jos näkee puukotuksen kadulla, katsoo sitä kuin Telian mainosta ja jatkaa sitten matkaansa.

Ei se välttämättä ole välinpitämättömyyttä. Se voi olla juuri sitä dissosiointia, että ei pysty käsittelemään sitä tunnetta. Joku jää vain tuijottamaan poissaolevana, joku toinen kävelee tilanteesta pois.