Kaikki sanovat, että vauvan myötä kaikki muuttuu, mikä kaikki?

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:39"]

Tissitakiaisuus ei ole pakollista. Myös pullosta voi antaa maidon. Näin me teimme, joten olimme miehen kanssa alusta saakka tasapuolisesti ruokinnassa mukana. Tämä myös mahdollisti sen, että pääsin edelleen liikkumaan asioilla, kaupassa ja luennoilla.

[/quote]

Ei olekaan mutta moni kuitenkin haluaa hoitaa vauvansa näin.  Imetys ja läheisyys rauhoittaa vauvaa ja lisäksi on terveydellisesti ajateltuna parasta vauvalle. Juuri luin hyvän tekstin, jossa sanottiin, että pulloruokittua vauvaa ei tulisi yhtään aikaisemmin ja pidemmäksi ajaksi jättää esim. yöhoitoon kuin imetettyäkään vauvaa sillä perusteella, että häntä ei imetetä.

En siis sinänsä halua kritisoida valintaasi mutta itse sanoisin, etten yhtään ole kärsinyt yli kolmekymppisenä (ikä voi vähän vaikuttaa kun niin paljon oli tehty jo sitä ennen) pitkästäkään imetyksestä. Esimerkiksi opiskeluni (ammati jo oli mutta huvikseni opiskelin vauva-aikaan) tapahtui verkossa. Imetys ei muutenkaan pitkään rajoita. Vauvavuosi on lyhyt ja vaikka olisi taaperoimettäjä voi taaperon jo jättää ihan eri tavoin hoitoon kuin vauvan. Lisäksi kotitöitä ja lastenhoitoa voi jakaa muutenkin kuin syötössä vuorottelemalla, joka on kuitenkin suhteellisen pieni vaikkakin toki aikaavievä asia. Meillä esimerkiksi mies ollut hoitovapaallakin lapsen kanssa melko pitkään vaikka on pullosta hänelle antanut maitoa vain alkuun muutamia kertoja (meillä oli pakko alkuun antaa maitoa pullosta sairaalan kehotuksesta pienelle vauvelille). Oikein hyvän suhteen on nelivuotiaasen muodostanut ja on varmaan tätä nykyä äitiä tärkeämpikin kaikessa puuhailussa ym.

No pääasia on, että ap löytäisi toimivan tyylin heidän perheessään.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:51"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:39"]

Tissitakiaisuus ei ole pakollista. Myös pullosta voi antaa maidon. Näin me teimme, joten olimme miehen kanssa alusta saakka tasapuolisesti ruokinnassa mukana. Tämä myös mahdollisti sen, että pääsin edelleen liikkumaan asioilla, kaupassa ja luennoilla.

[/quote]

Ei olekaan mutta moni kuitenkin haluaa hoitaa vauvansa näin.  Imetys ja läheisyys rauhoittaa vauvaa ja lisäksi on terveydellisesti ajateltuna parasta vauvalle. Juuri luin hyvän tekstin, jossa sanottiin, että pulloruokittua vauvaa ei tulisi yhtään aikaisemmin ja pidemmäksi ajaksi jättää esim. yöhoitoon kuin imetettyäkään vauvaa sillä perusteella, että häntä ei imetetä.

En siis sinänsä halua kritisoida valintaasi mutta itse sanoisin, etten yhtään ole kärsinyt yli kolmekymppisenä (ikä voi vähän vaikuttaa kun niin paljon oli tehty jo sitä ennen) pitkästäkään imetyksestä. Esimerkiksi opiskeluni (ammati jo oli mutta huvikseni opiskelin vauva-aikaan) tapahtui verkossa. Imetys ei muutenkaan pitkään rajoita. Vauvavuosi on lyhyt ja vaikka olisi taaperoimettäjä voi taaperon jo jättää ihan eri tavoin hoitoon kuin vauvan. Lisäksi kotitöitä ja lastenhoitoa voi jakaa muutenkin kuin syötössä vuorottelemalla, joka on kuitenkin suhteellisen pieni vaikkakin toki aikaavievä asia. Meillä esimerkiksi mies ollut hoitovapaallakin lapsen kanssa melko pitkään vaikka on pullosta hänelle antanut maitoa vain alkuun muutamia kertoja (meillä oli pakko alkuun antaa maitoa pullosta sairaalan kehotuksesta pienelle vauvelille). Oikein hyvän suhteen on nelivuotiaasen muodostanut ja on varmaan tätä nykyä äitiä tärkeämpikin kaikessa puuhailussa ym.

No pääasia on, että ap löytäisi toimivan tyylin heidän perheessään.

[/quote]

Pulloruokinta ei tarkoita, etteikö lapsi olisi rintamaidolla. 

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:13"]

Kysymys kuuluikin, että miten tuohon pitäisi varautua? Kaikki sanoo, että kannattaa varautua, miten?

ap

[/quote]

No siis varmaan henkisesti varautua ja hyväksyä että elämä muuttuu.

Sinä itse muutut. En osaa sanoa miten siihen voisi varautua. Ajankäyttö muuttuu. Miten siihenkään varautuisi? Parisuhde muuttuu. Niin se vain on.

Minäkin suosittelen maidon pumppaamista ja pullolla antamista. Vapauttaa käsiä ja aikaa paljon. Ja antaa ihan erilaisen mahdollisuuden lapselle ja isälle viettää syöttöhetkiä kaksin. Minullekin tämä mahdollisti luennoilla käynnit ja urheilun.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:42"]

Meillä on nyt 1v lapsi ja täytyy sanoa, että en pysty samaistumaan tuohon "kaikki muuttuu" -ajatukseen. Ennen lasta olin opiskelija ja asunut vasta pari vuotta omillani. Veikkaan, että tämä muutoskokemus on voimakkain 30+ vanhemmilla, jotka ovat ehtineet jo kauan elää sitä omaa aikuista elämää.

Arvojärjestys kyllä muuttui, ja huomaan nykyään ajattelevani asioista eri lailla kuin samanikäiset (20-25v) lapsettomat ystäväni. Aina ensin tulee ajateltua lasta. Toki joskus juon vaikka kahvin ensin loppuun ennen kuin vaihdan kakkavaipan ja muuta vastaavaa, mutta noin niin kuin isommissa asioissa lapsi on aina tärkein.

Ihan käytännön asioita, mitä on muuttunut on mm. se, että aina pitää ennakoida. Meillä lapsi on aika huonouninen, joten päivät täytyy rytmittää hänen päikkäreidensä mukaan. Kauppaan lähtiessä pitää varuiksi ottaa vielä maitopullo, ennen piti ottaa kunnon arsenaali vaihtovaatetta, puklurättiä ja luoja muistaa mitä. Vessaan ei pääse yksin, joskus pikkuvauva-aikana kyllä pääsin mutta nyt 1v tuholainen on heti joko hakkaamassa vessanovea tai sitten tonkimassa roskista tms.

Ja tietenkään ei voi enää lojua päivät pitkät tietokoneella tai katsomassa telkkaria, mutta minusta se on ainakin ihan tervetullut muutos. Jotenkin tämä pikkulapsiarki aikatauluineen sopii mulle tosi hyvin.

[/quote]

No kyllähän sunkin elämä kuulostaa muuttuneen lapsen myötä.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:13"]

Kysymys kuuluikin, että miten tuohon pitäisi varautua? Kaikki sanoo, että kannattaa varautua, miten?

ap

[/quote]

Ei siihen varautua kannata, vauvat ovat niin erilaisia että mahdoton etukäteen tietää millaista vauva-arki tulee olemaan. Helpon vauvan kanssa kaikki on helppoa, vaativan tai sairaan lapsen kanssa voi olla erittäin rankkaa. Ja jos sisaruksia tulee paljon pienellä ikäerolla niin sekin vaikuttaa. Yhden lapsen kanssa kun on kuitenkin helpompaa kuin vaikka kolmen alle kolmevuotiaan.

Meillä poika on nyt 2kk ja odotin etukäteen, että kaikki muuttuu. Nyt tuntuu, että olen ihan sama ihminen kuin ennenkin, minulla tulee pysymään samat ystävät ja pystyn vielä ainakin tekemään aika paljon asioita, mitä ennenkin. Tietysti vauvat ovat erilaisia,  tuo meidän tyyppi onneksi kulkee aika hyvin mukana ja on kiinnostunut kaikesta uudesta. Voihan se olla, että sitten kun vauva kasvaa, muutoksen huomaa, mutta nyt olen yllättynyt siitä, että aika moni asia on ennallaan. Huoli vauvasta on ennenkokematon, vahva tunne. Mutta eipä siihen voi oikein varautua. 

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:28"]

Meillä ei muuttunut mikään. Ei siis yhtikäs mikään. Ainut asia oli se, että meitä oli sitten kolme, eikä kaksi. Ja se kolmas oli sellainen henkilö, joka ei vielä aluksi osannut tehdä niitä samoja asioita, joita me jo osattiin. Siispä kasvatettiin ja opetettiin ja elettiin ihan normaalisti.

Esikoinen syntyi hyvin nukutun yön jälkeen kivasti muutamassa tunnissa vailla mitään ongelmia ja kipulääkityksiä. Isovanhemmat tulivat katsomaan iltapäivällä. Nukuttiin perhehuoneessa seuraavaan päivään ja aamulla sanottiin, että voitaisiin lähteä kotiin. Ja lähdettiin.

Esikoinen meni illalla nukkumaan ja heräsi aamulla. Nukkui päiväunia. Muun ajan nauroi, söi ja kasvoi. Matkusteltiin, harrastettiin, nähtiin kavereita. Esikoinen tuli siinä mukana kivasti, ei mitään vaivaa ikinä. Elämä oli niin vaaleanpunaista pumpulia kuin ikinä vain pystyy kuvittelemaan. 

MUTTA SITTEN TULI TOINEN LAPSI ja herranjestas maailma muuttui. Se ei nukkunut, ei syönyt, ei nukahtanut rattaisiin, se oli koko ajan kipeä ja huusi. Siitä oli hirveästi vaivaa ja se oli tosi hankala. Se nukkui tunnin pätkiä koko ensimmäisen elinvuotensa. Niin mies mulle on kertonut, mä en muista yhtään mitään. Minä huusin miehelle ja mies itki ja kaikki oli pilalla ja kaikkia väsytti ja minä uhkasin erolla ja mies luki lehtiä kirjastossa, ettei tarvinnut tulla kotiin. En päässyt suihkuun ja vessassakin piti käydä niin, että laittoi sen toisen syöttötuolissa eteen istumaan ja samalla piti leikittää sitä. Se olisi muuten kiipeillyt pitkin tapetteja kattolamppuihin roikkumaan tai repinyt esikoiselta hiukset päästä.

Selvittiin. Ja se toinen lapsi kasvoi. Volyymitaso pieneni ja mieskin alkoi taas tuntua ihmiseltä.

Saatiin vielä kolmas, joka olikin sitten niin sanottu normaali lapsi. Sekin joskus itki ja oli kipeänä, mutta normaalisti. Elämä normalisoitui. 

Nyt elätään normaalia elämää yhden rauhallisen esikoisen, yhden tättähääräkeskimmäisen ja yhden ihan tavallisen kuopuksen kanssa.

[/quote]

tää oli niin hauska että piti tulla ihan uudestaan lukemaan tämä tänä aamuna!

En mä tiedä, miten siihen pitäisi varautua, mutta kyllä kaikki muuttuu. Aluksi vauva on niin riippuvainen vanhemmistaan, etenkin äidistään, että päivässä on aika vähän hetkiä, jotka ollaan ilman vauvaa. Ja niinäkin hetkinä vauva on koko ajan mielessä! 

Ennen oman lapsen saamista ei ole mistään samalla tavalla vastuussa. Lemmikkejä ei voi verrata lapseen, mulla on ollut paljon lemmikkejä ennen lapsen saamista (ja lemmikkejä on edelleen). 

Ainakin mun elämä on muuttunut parempaan suuntaan, oon tullut järjestelmällisemmäksi, kun pitää huolehtia toisen ihmisen syömiset, nukkumiset ja pukemiset. Omiaan voi aina lyödä vähän laimin, toisen ei viitsi.

Itse kuvailisin muutosta enemmänkin sellaisena hiipivänä, joka tulee asteittain. En minäkään olisi ensimmäisen lapsen ensimmäisten kuukausien aikana kuvaillut muutosta niin totaalisena kuin koen sen nyt kun vuosia on mennyt useampi ja lapsia on kaksi. Mekin olimme onnekkaita ensimmäisen lapsen kanssa sen suhteen, että hän nukkui hyvin. (Toinen ei sitten nukkunutkaan, eikä nuku vieläkään.) Mies oli mukana alkuun varsin tasa-arvoisesti, tuttavapiiriämme ja sukuamme kiinnosti pieni vauva. Jne.

Sitten jotenkin ajan kanssa sitä on huomannut, että oikeastaan ihan kaikessa suhteessa se muutos on ollut valtava: parisuhteessa, sosiaalisissa suhteissa, ajankäytössä, omissa harrastuksissa (niitä ei enää ole, vaikka ensimmäisen lapsen vauvavuotena vielä oli), omassa työurassa, kotitöissä, raha-asioissa. Väsymys on ollut toisen lapsen myötä valtava, ja nimenomaan se väsymys on vaikuttanut negatiivisesti kaikkeen edelliseen.

Silti se rakkaus, se onnentunne, se kaikki ihana mikä tähän liittyy, menee kaiken muun edelle. Mutta olisinko osannut varautua tähän? En, ei sitä vaan ymmärtänyt. Ehkä näin jälkikäteen suosittelisin siellä synnytysvalmennuksessa olemaan erityisesti paikalla kun käsitellään parisuhdetta. Olisin tehnyt mieheni kanssa ne harjoitusvihon harjoitukset kunnolla ja kunnolla keskustellen. Meillä, kuten niin monella muullakin parilla, ne tehtävät jäi tekemättä tai ne korkeintaan silmäiltiin ja niille hihiteltiin: Ei vaan meille käy noin, meillä on hyvä suhde. Eiku. Nimenomaan meilleKIN kävi niin. Jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt tilanteisiin kuten a) jos vauva valvottaa kaikki yöt, mitä konkreettista apua toisesta on? b) Jos töissä alkaa mennä aina myöhään, mitä tehdään? c) miten kotityöt jakautuu? yms. olisin käynyt etukäteen läpi huolella, ehkä pistänyt ne paperillekin. Vauva/lapset muuttaa usein parisuhdetta vähitellen paljon. Yleisimmät riidanaiheet on kait nukkuminen, raha, seksi, kotityöt. Näistä ihan oikeasti kannattaisi keskustella etukäteen.

Onnea odotukseen! Ei ollut tarkoitus olla negatiivinen. Muutokseen kuuluu myös kaikkea positiivista. :)

Jos sinulla on koiria/muita lemmikkejä, alat vihaamaan niitä.

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 08:13"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 21:28"]

Meillä ei muuttunut mikään. Ei siis yhtikäs mikään. Ainut asia oli se, että meitä oli sitten kolme, eikä kaksi. Ja se kolmas oli sellainen henkilö, joka ei vielä aluksi osannut tehdä niitä samoja asioita, joita me jo osattiin. Siispä kasvatettiin ja opetettiin ja elettiin ihan normaalisti.

Esikoinen syntyi hyvin nukutun yön jälkeen kivasti muutamassa tunnissa vailla mitään ongelmia ja kipulääkityksiä. Isovanhemmat tulivat katsomaan iltapäivällä. Nukuttiin perhehuoneessa seuraavaan päivään ja aamulla sanottiin, että voitaisiin lähteä kotiin. Ja lähdettiin.

Esikoinen meni illalla nukkumaan ja heräsi aamulla. Nukkui päiväunia. Muun ajan nauroi, söi ja kasvoi. Matkusteltiin, harrastettiin, nähtiin kavereita. Esikoinen tuli siinä mukana kivasti, ei mitään vaivaa ikinä. Elämä oli niin vaaleanpunaista pumpulia kuin ikinä vain pystyy kuvittelemaan. 

MUTTA SITTEN TULI TOINEN LAPSI ja herranjestas maailma muuttui. Se ei nukkunut, ei syönyt, ei nukahtanut rattaisiin, se oli koko ajan kipeä ja huusi. Siitä oli hirveästi vaivaa ja se oli tosi hankala. Se nukkui tunnin pätkiä koko ensimmäisen elinvuotensa. Niin mies mulle on kertonut, mä en muista yhtään mitään. Minä huusin miehelle ja mies itki ja kaikki oli pilalla ja kaikkia väsytti ja minä uhkasin erolla ja mies luki lehtiä kirjastossa, ettei tarvinnut tulla kotiin. En päässyt suihkuun ja vessassakin piti käydä niin, että laittoi sen toisen syöttötuolissa eteen istumaan ja samalla piti leikittää sitä. Se olisi muuten kiipeillyt pitkin tapetteja kattolamppuihin roikkumaan tai repinyt esikoiselta hiukset päästä.

Selvittiin. Ja se toinen lapsi kasvoi. Volyymitaso pieneni ja mieskin alkoi taas tuntua ihmiseltä.

Saatiin vielä kolmas, joka olikin sitten niin sanottu normaali lapsi. Sekin joskus itki ja oli kipeänä, mutta normaalisti. Elämä normalisoitui. 

Nyt elätään normaalia elämää yhden rauhallisen esikoisen, yhden tättähääräkeskimmäisen ja yhden ihan tavallisen kuopuksen kanssa.

[/quote]

tää oli niin hauska että piti tulla ihan uudestaan lukemaan tämä tänä aamuna!

[/quote]

Joo, tää oli ihana!

Vauva muuttaa kaiken, taapero muuttaa kaiken. Jokainen vaihe lapsen kanssa on erilainen. Ihan rauhassa muutut sitten, ei etukäteen hirveästi tarvitse tehdä. Ongelmia voi tulla, mutta kokemukseni mukaan pitkällä tähtäimellä on mahdollista elää helppoa ja hyvää elämää perheenäkin. Hanki toki tarvikkeet ja tietoa eri vaiheista. :)

Ja riippuu varmasti paljon ihmisestä itsestä, miten paljon lapsi muuttaa itseä ja elämää. Itse en myöskään niinkään ensimmäisen vuoden aikana huomannut suuria muutoksia, mitä nyt kotoa kylään tai kauppaan tai mihin vain lähteminen kesti kauemmin kun piti miettiä syömiset, juomiset, vaihtovaatteet, vaipat ym mukaan, toki tähän rutinoituu aika äkkiä. Kahdestaan ei päässyt tietenkään kulkemaan enää niin paljon, enkä nyt tarkoita mitään baaritteluja, vaan ylipäänsä. Kyläilyt sujuivat melkolailla ongelmitta samaten ravintoloissa syömiset ym.

Mutta lapsi nyt 1,5v todella luja tahtoinen, ja joka paikkaan ehtivä koheltaja. Eletään vaihetta jolloin aivan kaikki kiinnostaa ja paikalla ei pysytä. Mitä kielletympi juttu on, niin sitä useammin sitä täytyy yrittää josko se nyt tällä kertaa onnistuisi ja olisikin jo sallittua :D eli kyläillään tottakai edelleen, mutta osa tai suurinosa ajasta saattaa menny tytön perässä juoksemiseen, kieltämiseen ym toimintaan ellei kyläpaikasta myös löydy lapsia, joiden kanssa kyllä viihtyy. Ravintolassa olemme olleet muutaman kerran syömässä, mutta oman ja muiden ihmisten ruokarauhan takia vähempi kuin ennen, tai jos käymme niin ilman tyttöä mieluumin, koska ei toivoakaan että hän 10-15min kauempaa jaksaa istua ruokapöydässä paikallaan, ja vielä kohtalaisen hiljaakin pitäisi olla, niin ei olla häntäkään haluttu kiusata. sen verran on vielä pienikin, että "roskaruokapaikkojen" leikkialueellakin jää isompien jalkoihin, niin se omasta ruokarauhasta :) 

eli vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuvastaa hyvin tätä hetkeä, välillä ihanaa ja välillä kamalaa mutta ei ylitsepääsemätöntä. Mitenkään tähän ei voi mielestäni varautua, kun paljon riippuu lapsenkin luonteesta tulevat muutokset. Omamme kun ei se rauhallisin lapsi yleensä joukossa ole, vaikka kotona riittää rajoja ja rakkautta sopivassa suhteessa.

Mutta kuitenkin siis ei mitenkään superradikaalisti ole ainakaan elämänlaatu kärsinyt, vain päinvastoin niin kliseeltä kun kuulostaa niin se on hurjasti lisääntynyt, ja nyt eletään tätä aikaa, kiikkustuolissa ehtii sitten istua rauhassa mummoiässäkin ;)

Voi varautua seuraavasti: säästämällä rahaa.

Minulle (akateeminen 38 v) oli suurin yllätys, että rahat menivät äitiys- ja vanhempainvapaalla niin tiukille. Olen parempituloinen kuin mieheni, joten pudotus todella tuntui. Säästöjä ei kauheasti ollut, toki omistusasunto, autot jne eikä niiden suhteen ongelmia. Olen kyllä tottunut ostamaan parasta (en kuitenkaan tuhlaa). Nyt oli ihan terveellistä katsella tarjouksia lähimarketista.

Mutta itselleni ei ollut enää varaa ostaa vaatteita oikeastaan yhtään, kampaajakäynnit jätin vuodeksi tauolle (tasoitin ja värjäsin itse).

Vauvan suhteen en ole joutunut mistään tinkimään. Vaikka kilpavarustelusta puhutaan (itsekin suosin kestäviä, ekologisia hankintoja), oli kunnon varusteista (esim. vaunut, turvakaukalo-turvaistuin, untuva-/fleecepussi kaukaloon, matkarattaat, huonekalut, syöttätuoli, sitterit, puuhamatot, laadukkaat perustrikoovaatteet joka kokoa, kunnon välikausipuvut, talvihaalarit, kaulurit, kypärät, kengät jne) valtava apu arjen sujumisessa ekan 6 kk aikana erityisesti.

Jos nyt odottaisin esikoista, säästäisin 2000-5000e, ja varsinkin ristiäisvalmisteluihin on hyvä varata 1500 ekstraa. Rahaa menee vaikkei mitään erikoista haluakaan. Käyttäisin nuo tonnit odottamattomaan (isyysloman aikana miehen tulot putosi minimiin, siihen pari tonnia subventoimaan tulonmenetystä, yhteinen aika on arvokkaampaa kuin raha).

Toki ajatusmaailma muuttuu, se lienee luonnollista. Muutos ainakin itselläni humaanimpaan suuntaan- kaikkian lasten, vähäosaisten ja muiden asiat koskettavat ihan eri tavalla kuin ennen.