Miten hitossa te yh-äidit jaksatte?

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:18"]

Koululaisen ruoka on erilaista, leikkkii laajemmalti, kaverit tulee ja menee, sotkee ja syö, koululainen harrastaa. Koulu työllistää.

Ja kouluikäänkin kuuluu uhmakausia...

Kun mulla oli yksi yksivuotias, tein kotona lapsen hoitamisen ohella täyden tuöpäivän firmaani. Nyt ehdin tehdä vain puoli päivää.

[/quote]

Wtf? Meillä 1v syö samaa ruokaa kuin 6v, joka on siis pian koululainen. Pitäiskö alkaa tehdä 6v:lle kohta erilaiset ruoat? En nyt ihan ymmärrä. Vai ootko syöttänyt pikkulapsille pelkkää pilttiä kotona ja koululainen haluaakin oikeaa ruokaa? Avaa oikeasti tätä vähän, en pysty tajuamaan miten oikeasti koululainen olisi rankempi hoidettava kuin pikkulapsi. Pikkulapsi pitää pukea, syöttää, pikkulapsi sotkee paljon, ei hallitse sosiaalisia tilanteita lainkaan niin hyvin kuin koululainen, ei hallitse omaa motoriikkaansa, ei ehkä ymmärrä puhetta kovin hyvin, ei pysty ymmärtämään monivaiheisia selityksiä. KOululainen ei heittäydy kaupan lattialle toisin kuin uhmaikäinen. Koululainen osaa kertoa, jos on jano tai nälkä tai pissahätä. Hänelle ei vaihdeta vaippaa, häntä ei tarvitse kantaa sylissä kun rattaissa iskee raivo. Ei tarvitse ennakoida yhtään niin paljon.

Olenko mä jotenkin vajakki kun en nyt saa tästä ajatuksesta kiinni?

Raskainta on yrittää olla välittämättä siitä kuinka rumasti meihin yh-äiteihin suhtaudutaan. Mulla on ollut vaikeaa koska eroa edelsi mieheni yhtäkkinen sairastuminen vakavaan mielisairauteen ja ennen kuin se diagnosoitiin niin elämämme oli painajaista ja ennen kiltti mies niin pelottava käytökseltään että en toivu siitä varmaan ikinä.

Mies on nyt ollut jo vuosia laitoshoidossa ja minä lasten kanssa kolmestaan. Mulla ei ole apuna ketään sukulaisia ja miesystävää mulla ei ole eron jälkeen enää ollut. Yksinäisyys, pelot, muistot on ikävintä. Lasten kanssa pärjään.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:19"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:10"]

Ehkä yhteiskunnan juurtuneet asenteet yksinhuoltajia kohtaan on "raskainta" Totta kai lasten luonne ja taloudellinen tilanne jne. muodostaa jokaisen arjelle ne puitteet, mutta on hurskastelua tulla sanomaan, että se on ollut yhtä sunnuntaita jota muistella lämmöllä. Mutta jokainen kirjoittakoon elämäkerrassaan itsestään sen sankarin.

Ihan normaalia arkea tämä on iloineen ja suruineen.

[/quote]

Olisiko ollut parempi lohduttaa ap:ta sanomalla että yh aika on pelkkää paskaa, väsyttää ja vituttaa, panettaakin kun ei ole miestä kuvioissa, lapset vaatii huomiota ja ruokaa mitä ei joka päivä ollut. Että köyhänä yh:na ei voinut nauttia elämästä niissä raameissa mitä oli, että positiivinen asenne oli vain valhetta?

Miksi kaikesta pitää tehdä niin negatiivista?

Ja toiselle kommentoineelle - kyllä - varmasti aika on kullannut muistoja. Se on ajan armeliaisuutta, mielummin muistan vain ne hyvät hetket joita onneksi oli suurin osa.

Kyllä mä olen ylpeä siitä ajasta, selvittiin hengissä.

[/quote]

Sitä lähinnä ne juurtuneet käsitteet on, että kaikki on pelkää paskaa. Minä olen tämän kaiken paskan kuningas ollut jo lasten ollessa 1,5v. ja 2kk. Nyt he ovat aikuisuuden kynnyksellä ja olen rehellinen itselleni sitä se on ollut, vaikka minun nuoret on fiksuja ja pärjääviä jne... Sen minkä olen tästä kaikesta oppinut, että surkeimmat valheet sitä kertoo itselleen.

Minä olisin selvinnyt hengissä vaikka mies olisi tähän jäänyt ja ollut siitäkin ylpeä. Lapset eivät ole minulle mikään oman egon jatko, jolla voin aikuisena päteä.

Eli sulla ei ole kokemusta koululaisista. Minulla on kokemusta koululaisista ja yksivuotiaista, joten tiedän, mistä puhun. Sinä et tiedä. Kunhan länkytät.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:30"]

Mikä on vanhempainneuvosto??? Nykyään koulu vaatii vanhemmilta paljon. Sinun tietosi ja termisi taitaa olla 80-luvulta. Ja vaatii myös lapsilta.

Yksivuotiaan ruoka on simppelimpää kuin kouluikäisten ja yksivuotias syö paljon vähemmän, eikä hänellä notku kavereita ruokapöydässä.

Harrastukset ovat koululaiselle tarpeen, varsinkin siinä vaiheessa, kun ei ole esimerkiksi ip- kerhon ulkoilua. Ne ovat osa lapsen kasvamista.

Jos notkuu kotona yhden yksivuotiaan kanssa, ei edes tiedä, mitä on normaali lapsiperheen arki.

[/quote]

Lapsen kavereita ei tarvitse syöttää. Ja jos haluaakin niin tehdä niin eihän se vaadi kuin sen, että tekee enemmän ruokaa. Edelleen koululaiset osaavat taatusti itse laittaa astiat koneeseen tai tiskipöydälle. Harrastukset - niihin pääsee bussilla. Jos asuu periferiassa niin sitten autolla, mutta sekin on jälleen vanhemman valinta. Lapsen ei myöskään tarvitse harrastaa sellaista, missä vanhemmat ovat tiukasti kiinni kuten jalkapallo tai muu yhtä työllistävä harrastus. Koululainen voi hyvin ulkoilla kavereiden kanssa ilman vanhemman valvovaa silmää.

Väittäisin, että perhe+työ 2-vuotiaan lapsen kanssa on 100% varmasti rankempaa kuin perhe+työ 8-vuotiaan kanssa.

No, kyllähän sitä välillä stressaa ja väsyy mutta pääsääntöisesti menee hyvin. Joskus muistelen kuinka helppoa oli kun oli toinen talossa eikä mitään raha-huolia, oli pelivaraa vähän joka asiassa, vioi ostaa mitä halusi, lähteä katkoille kun siltä tutnui jne.  Mutta sitten muistan sen ainaisen kalvavan pahan olon ja sen, miksi vaihdoin tuon helppouden tähän nykyiseen. Yh;na täytyy priorosoida rahat, aika ja voimavarat. Eli laittaa tärkeysjärjestykseen niin, että ne turhimmat putoo sitten pois kun ei kaikkea jaksa. Eli loppujenlopuksi kaikki turha sälä ja toisten silmille tekeminenhän tästä vain on pudonnut pois. Elämä on paljon selkeämpää ja parempaa kuin ennen, kun huono suhde ei vie voimia, jaksaa tehdä just niitä itselle tärkeuitä asioita. ja kyllä mä välillä mietin että olempas vaan aika viisas ja vahva nainen kun kaikesta  näin hienosti selviän ja olen uskaltanut ratskaista elämäni niin että voin ja jaksan vielä voida hyvinkin. Joskus mietin, että pieni luxux ja hengähdys olisi kiva ja joskus iltaisin yksinäisyys vaivaa, mutta luulen, että ajan oloon nämäkin toiveet toteutuvat.  Lisäksi olen eron jälkeen rakentanut itselleni hyvät turvaverkot joita myös vaalin, eli siinä mielessä en ole edes yksin.  Tärkeää on mielestäni myös se että suree kun on surtavaa eikä vaan yritä pärjäillä. ja yrittää levätä paljon.  Joskus kun harmittaa että on niin paljon yksin hoidettavaa ja kannettavaa, mietin miten ihmiset noin ylipäätään elävät ja ovat eläneet. Helppo elämä ei ole mikään itsestäänselvyys vaan suurin osa ihmisistä joutuu kamppailemaan tavalla tai toisella elämänsä ja seuraavan sukupolven kasvattamisen eteen, suurin osa todella paljon. Että hätäkös tässä on- virtuaalimaailmassa kirjoitellessa:) Ai ni, kiitollinenhan kannattaa myös olla, ihan tästäkin päivästä. Se lisää kummasti voimavaroja. Ja hoitaa pääkoppansa kuntoon, jos ei meinaa jaksaa- jos on masentunut, ei jaksa.

Ruoka pitää silti laittaa, eikä harrastuksiin todellakaan voi kaikkialla alakoululaiset kulkea yksin. Työ plus yksi lapsi on aina helppoa. Yhden lapsen kanssa on enemmän sinkku kuin äiti.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:12"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 08:20"]

Koululainen on paljon työläämpi kuin yksivuotias. Ja kuskaamista on paljon enemmän. Samaten kotitöitä.

[/quote]

Kerro mulle mitä kotitöitä koululainen aiheuttaa enemmän kuin 1v? Uskoaksi koululaiset ovat täysin kykeneviä mm. siivoamaan oman huoneensa, jopa imuroimaan, pistämään astiat koneeseen tai vaikkapa tarvittaessa pesemään vessan kunhan vähän opastetaan. 1v ei osaa tehdä näistä mitään ja aiheuttaa koko ajan lisää sotkua. Jokaisen ruokailun jälkeen pitäisi pestä keittiön lattia, mitä en ainakaan minä jaksa tehdä. Ulkoilukin on oma operaationsa kun pukee huutavaa ja vastaan laittavaa lasta ja sitten sisälle tullessa pitää ne kurakamppeet saada jotenkin inhimillisesti pois. Koululainen tekee nämäkin itse.

[/quote]

Höh. 1-vuotias on ns käsityö, hän tarvitsee koko ajan apua ja läsnäoloa ja on sillä lailla raskas. KOululainen osaa tehdä itse ne asiat mitä 1v ei. Moni koululaisen vanhempikin luulee että ekaluokkalaisen kohdalla kasvatustyö on hoidettu ja voi keskittyä omaan työ-ja harrastuselämään. Mutta; koululaisen elämässä alkaa paljon uusia asioita; kaverisuhteet ja -taidot- eivät ollenkaan yksinkertaisia; oppiminen, tehtävien suorittaminen; missä se kullannuppu on hyvä ja missä taas tarvitsee apua ja tukea, ja siinä missä 1v;tä hoidetaan paljon fyysisesti, koululainen kasvaa psyykkisesti, sosiaalisesti, tunne-elämältään. Hän etsii paikkaansa maailmassa ja sitä millainen hän itse on, harrastukset ja kaverit tulevat tärkeäksi, eikä ala-aste-ikäinen selviä niistä yksin. Hänet on helpompi hylätä kuin 1v, mutta hän tarvitsee paljon apua, tukea, hellyyttä, hoivaa. Mulla on kaksi koululaista ja kyllä vaan kaikki illat menevät siihen kuulumisten, harrastusten ja läksyjen rumbaan. JOka ilta kun he menevät nukkumaan pyörii vielä perukone ja muuta kotihommaa riittää. Vaikka he myös auttavat kotitöissä. Mun lapset olivat tosi työläitä ja paljon sairastavia pienenä, mutta en sanoisi että tämä koululaisaika on jotenkin kevyempää. paisti että he nukkuvat yönsä. Tämä on vain erilaista. KOululaisten kanssa haastaa myös se, että heidän kauttaan sun itsesi on selvitettävä omaa arvomaailmaasi, mitä mieltä olet elämässä ja koska heitä ei voi enää sulkea kotiin ja lastenhuoneeseen, myös sen, millainen rolli sulla on yhteiskunnassa- se on malli lapsillesi ja he toimivat sitä taustaa vasten.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:09"]

No kyllä musta 1v:n kanssa on aika paljon hommaa. Juuri oppinut liikkumaan joka paikkaan ja koko ajan olisi tekemässä jotain kiellettyä. Pitää syöttää, pukea, lapsi raivoaa joka asiasta ja pistää vastaan. Siivoaminen on ihan loputonta, tuntuu että päivässä menee monta tuntia pelkän keittiön siivoamiseen. En kutsuisi enää tätä "löllimiseksi", vauvan kanssa se olikin sellaista mutta 1v on aikamoinen tuholainen. Ei tää nyt mitään rankkaa ole mutta uskoisin että kuitenkin rankempaa kuin koululaisen kanssa.

- 18

[/quote] Minulla on kaksi koululaista ja kolme maailmalle muuttanutta. Kun nämä koululaiset olivat pieniä, elämä oli superhelppoa. Ruoka, nukkumiset, seurustelu ja rutiinit hoituivat helposti, iltasadut ja leikkiminen oli helppoa. Nyt mukaan on astunut vaativuus, lapset eivät päästä älyllisesti helpolla, keskustelut jatkuvat välillä myöhään. Myös läksyt ja kokeet pitää kysellä, lapsilla on myös paljon kaikenlaisia menoja harrastusten lisäksi, vaatteitakaan ei voi ostaa ilman heitä. Mökille ei lähdetä enää niin että laitetaan lapset turvaistuimeen ja ajetaan tsippadii. Ensin katsotaan kaikkien aikataulut, pelit, synttärikutsut, yökyläkutsut yms. Vaikka lasten kanssa ei tarvikaan enää olla ulkona ja hoitaa perusjuttuja, elämä on paljon haastavampaa. Mutta toki jaksan ja nautin elämästä.

Jos on kaksivuotias ja työ, se kaksivuotias on muiden kasvatettavana. Tuo on kaikista helpoin vaihe.

Mulla on kaksi lasta, yksilapsinen olin siihen kun esikoinen oli kolme. Minun elämässäni tuo vaihe oli kaikkein simppelein, vaikka hoidin kodin ja lapsen lisäksi myös työn ilman että lapsi oli hoidossa eli limitimme työmme.

Toinen lapsi on astmalapsi. Monta vuotta meni 2 tunnin unipätkissä. Se oli rankkaa, koska koko ajan piti hoitaa myös työ ja turvata sen isomman normaali elämä.

Siinä vaiheessa kun isompi oli eskarissa ja pienempi meni viiden tunnin päiville päiväkotiin, tuntui että taivas aukesi. Niin helppoa elämä oli!

Samaten se oli helppoa kun isompi oli ekalla ja tokalla. Sitten loppui ip-kerho ja lapsi oli vain sen koulupäivän poissa.

Nyt on taas vähän helpompaa kun isommalla on pidemmät koulupäivät, pienempi on terve ja ip-kerhossa. Ensi vuonna pienempi menee kolmannelle, joten iltapäivät on taas pitkiä.

Ja siinä vaiheessa kun lapsi on kaksi, on sitä valvomista ja muuta takana vasta kaksi vuotta, siinä vaiheessa kun esimerkiksi astmalapsi on yhdeksän, onkin valvottu jo ainakin se yhdeksän vuotta - tai enemmän, kuten minä sen vähäunisen esikoisen takia. Sekin alkaa painaa ihan eri tavalla vuosien myötä.

[/quote]

Tunnut olevan. Tai ehkä vain tietämätön siitä miten lapsia voi kasvattaa...

[/quote]

Omien lasten ollessa jo aikuisia olen huomannut, että loppujen lopuksi kasvatuksella on aika pieni merkitys. Jokainen vanhempi, joka näkee jokaisen lapsensa omana persoonaan pitäisi tämä tietää.

Se auttoi paljon arejssa, kun lapset luoneteellaan haastoivat minua. Tiesi ainakin, että he pärjäävät eivätkä ole ohjailtavissa, eikä ole altiita vaikuituksille jne.

Enkä nyt suinkaa tarkoita, että lapseni olisivat saaneet tehdä mitä tahansta tai että en olisi heitä kasvattanut. Loin kyllä raamit, mutta en koskenut sisältöön.

Mistä eniten leskenä otin hikeä oli se, että sitä sankarin viittaa asetettiin hairteilleni. Ei huoltajien lukumäärä ole se arjen raskauden mittari. Parisuhteessa olevien on varmasti vaikeampaa saada sitä apua siihen arkeen niin taloudellisesti kuin muutekin, kun on se mies/vaimo ja kaksi palkkapussia.

Minä jaksan koska ei muutakaan vaihtoehtoa ole kuin jaksaa.

Lisäksi elämä ennen avioeroa oli monta vuotta suorastaan kamalaa, joten nykyään nautin jokaisesta tylsimmästäkin kotityöstä huomattavasti enemmän kuin naimisissa ollessani.

Vaikka teen välillä pitkiäkin päiviä ja kotityöt kasaantuvat välillä, se ei haittaa. Minun ei tarvitse selitellä kenellekään tekemisiäni eikä kukaan kyttää. Lasten kanssa on rennompaa, läksyt tehtyään pelataan lautapelejä sun muuta kivaa, aiemmin en voinut edes ajatella jaksavani muuta kuin selviytyä päivästä toiseen.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:30"]

Mikä on vanhempainneuvosto??? Nykyään koulu vaatii vanhemmilta paljon. Sinun tietosi ja termisi taitaa olla 80-luvulta. Ja vaatii myös lapsilta.

Yksivuotiaan ruoka on simppelimpää kuin kouluikäisten ja yksivuotias syö paljon vähemmän, eikä hänellä notku kavereita ruokapöydässä.

Harrastukset ovat koululaiselle tarpeen, varsinkin siinä vaiheessa, kun ei ole esimerkiksi ip- kerhon ulkoilua. Ne ovat osa lapsen kasvamista.

Jos notkuu kotona yhden yksivuotiaan kanssa, ei edes tiedä, mitä on normaali lapsiperheen arki.

[/quote]

Minulla on tälläkin hetkellä yksi pikkukoululainen kotona. 1x lukukaudessa on kehityskeskustelu, 1x vuodessa jotkut pippalot missä pitää olla mukana. Läksyissä autoin eilen n 5 min.

No, minulla ei ollut varaa maksaa harrastusta kuin yhdelle lapselle kerrallaan - jokainen sai harrastaa maksullista harrastusta vuoden, sitten oli toisen vuoro. Hyvin pärjäsivät, pyörällä pääsi esimerkiksi jalkapalloharrastuksen oikein hyvin tai bussilla. 10-12v selvisi oikein hyvin. Turnaukset oli viikonloppuisin ja sinne ehdimme kaikki.

Raskaintahan tässä on tässäkin ketjussa esiintyvät hyeenasisaret, jotka hyökkäävät kimpuun henkilökohtaisilla loukkauksilla, kun omat kokemukset poikkeavat heidän kokemuksistaan. Voiko saatanallisempaa syyllistäjää olla, kuin toinen yksinhuoltaja äiti, jos menet vanhingossakin sanomaan hänelle, että on ollut vaikeaa.

Raskasta on myöskin tässä ketjussa esiintyvä kilpailu, kumpi on raskaampaa x ikäisen vai x ikäisen kanssa.

Eli parilla sanalla sanoen empatian puute samassa tilanteessa olevilta.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:34"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:19"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 09:10"]

Ehkä yhteiskunnan juurtuneet asenteet yksinhuoltajia kohtaan on "raskainta" Totta kai lasten luonne ja taloudellinen tilanne jne. muodostaa jokaisen arjelle ne puitteet, mutta on hurskastelua tulla sanomaan, että se on ollut yhtä sunnuntaita jota muistella lämmöllä. Mutta jokainen kirjoittakoon elämäkerrassaan itsestään sen sankarin.

Ihan normaalia arkea tämä on iloineen ja suruineen.

[/quote]

Olisiko ollut parempi lohduttaa ap:ta sanomalla että yh aika on pelkkää paskaa, väsyttää ja vituttaa, panettaakin kun ei ole miestä kuvioissa, lapset vaatii huomiota ja ruokaa mitä ei joka päivä ollut. Että köyhänä yh:na ei voinut nauttia elämästä niissä raameissa mitä oli, että positiivinen asenne oli vain valhetta?

Miksi kaikesta pitää tehdä niin negatiivista?

Ja toiselle kommentoineelle - kyllä - varmasti aika on kullannut muistoja. Se on ajan armeliaisuutta, mielummin muistan vain ne hyvät hetket joita onneksi oli suurin osa.

Kyllä mä olen ylpeä siitä ajasta, selvittiin hengissä.

[/quote]

Sitä lähinnä ne juurtuneet käsitteet on, että kaikki on pelkää paskaa. Minä olen tämän kaiken paskan kuningas ollut jo lasten ollessa 1,5v. ja 2kk. Nyt he ovat aikuisuuden kynnyksellä ja olen rehellinen itselleni sitä se on ollut, vaikka minun nuoret on fiksuja ja pärjääviä jne... Sen minkä olen tästä kaikesta oppinut, että surkeimmat valheet sitä kertoo itselleen.

Minä olisin selvinnyt hengissä vaikka mies olisi tähän jäänyt ja ollut siitäkin ylpeä. Lapset eivät ole minulle mikään oman egon jatko, jolla voin aikuisena päteä.

[/quote]

?? tuota pätemisjuttua en tajua.

Kyllä se kaiken hoitaminen itse on raskasta. Eli normaalit tunteet on sinulla. Mutta se mitä itse kaipaan eniten, on toisen henkinetuki. Pidä siitä kiinni. Se tuki tulee sitä tärkeämmäksi, mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa. Pikkulapsen kanssa ongelmat on yleensä helppo ratkaista. Koululaisella ja teinillä on ongelmia joihin kietoiutuu usein niin paljon muitakin ihmisiä. Silloin olisi tuki tarpeen.

Miten jaksan? Väsyttää välillä, myönnetään, mutta olen onnellinen. Paketissa on työ, kolme lasta 7-14 v., koira ja opiskelu töiden päälle. Meillä alkaa murrosikä olla pojalla ja se on kaikista rankinta, kun pienintäkin hommaa pyytäessä tulee tiuskimista takaisin ja järkipuhe ei aina mene perille. Välillä hän ei taas tiedä, olisko iso vai pieni.

Kyllä mä muuten jaksan. Oikeastaan paremmin kuin naimisissa ollessa, koska meillä oli muutama viimeinen vuosi niin ahdistavaa. Toisekseen kun on päässyt eroon kontrollifriikistä ja saan päättää nyt asioistani ihan itte, niin on helpompi relata, ei tarvitse miellyttää toista, vahtia että muistinko minä nyt laittaa sen niinpäin tms. Ja mä nautin siitä, että iso sukuni on nyt lähellä, ja asumme kaikki 3 km säteellä toisistamme.Mulla on taas sosiaalista elämää. Ex onneksi tapaa lapsiaan ja silloin saan vetää henkeä. Lisäksi suvun yya-sopimus pelaa.

Koira on jollain lailla jopa henkireikä, ex-mies ei tykännyt koirista ja minä olen valtavan eläinrakas. Kaksi vanhinta ulkoiluttaa koiran koulun jälkeen, minä hoidan muut lenkit läpi tuulen ja tuiskun ja nautin niistä. Paras lenkkikeli on pikkuinen sumu ja tihkusade..

Joskus yöllä, kun istun tenttikirja sylissä ja hieron kirveleviä silmiäni, miettii että onko sitä hullu kun tässä iässä ja tällä paketilla vielä opiskella yrittää..

Meillä lapset on hyvissä kouluissa. Toisen kanssa meni jo eskariaikana noin 15 - 20 tuntia viikossa koulunkäyntiin. Ja nytkin on tekeillä toisen lapsen 6. luokan leirikoulun varainkeruu ja toisen lapsen syysmyyjäisten valmistelu...

Ja harrastuksissa meillä ei pihistellä. Ei pidä tehdä liikaa lapsia!

En jaksakaan. Minulla yksi lapsi, jonka totaali yh olen. Lapsi ekaluokkainen. Voimat alkaa loppua. Ainoa isovanhempi joka on elossa on asuu kaukana eikä ole sen kuntoinen että voi auttaa. Isää ei kiinnosta olla yhteydessä tähän nuorimpaansa. Vanhempiin lapsiinsa toisen naisen kanssa pitää kyllä yhteyttä hyvin. Asuukin toisen lapsista kanssa. Oikein kunnon isä heille. Isän vanhemmat on nyt kuolleet molemmat. Lapsella ei ole oikein kavereita koulussa. Kukaan ei koskaan pyydä kylään. Meille kyllä olisivat tulossa, tulivat jo päiväkoti-ikäisenä, mutta vastavuoroisuus unohtuu täytyisin. Nykyisin en jaksa enää ottaa ketää lasta meille kotiin, kun "kamelin selkä" katkeaa jo muutenkin ihan just eikä lapsi sitten vastaavasti kuitenkaan pääsisi koskaan kylään niin että saisin edes hetken tauon. Kummeista kolme on muuttanut kauaksi ja yksi ei enää vaan "halua" ottaa hoitoon. En tiedä mistä kyse, mutta aina kun kysyin ihan muutamakin tuntia niin ei käy kun on jotain muuta menoa. Oikeasti en jaksa enää. Toivon vaan että aika menee nopeasti ja tilanne helpottaa muutaman vuoden? 10 vuoden päästä.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2013 klo 10:43"]

Meillä lapset on hyvissä kouluissa. Toisen kanssa meni jo eskariaikana noin 15 - 20 tuntia viikossa koulunkäyntiin. Ja nytkin on tekeillä toisen lapsen 6. luokan leirikoulun varainkeruu ja toisen lapsen syysmyyjäisten valmistelu...

Ja harrastuksissa meillä ei pihistellä. Ei pidä tehdä liikaa lapsia!

[/quote]

?? en tosiaankaan voinut ennakoida jääväni 3 lapsen yh:ksi. Niin vain kävi. Olisiko varmuuden vuoksi pitänyt jättää kaikki tekemättä?? Myös tämä nuorin nykyisessä perheessä - enhän voi edelleenkään olla 100% varma kestääkö avioliitto tai henki kunnes hän on aikuinen. Typerä kommentti!!

Hienoa jos sinä olet niin hyvätuloinen yh että voit säilyttää saman elintason kuin avioliiton aikana. Aika harva pystyy. Mulla vielä mies oli lomautettuna kun erosimme ja sai sovittua minimielarit (nykyrahassa 100€/lapsi). En jaksanut /ei ollut varaa viedä myöhemminkään oikeuteen nostoa varten. Tuo oli kaikki mitä mieheltä sain lapsille.

Taitaa olla erikoiskouluja nuo! Meillä on ihan tavallinen ruotsinkielinen peruskoulu, hyvätasoinen ainakin jos yo tuloksista yms voi päätellä. Eilen lapsi teki mm 3 sivua 5 lk matematiikkaa ihan itse, sitten tarkistettiin ja korjattiin pari virhettä. Ranskanläksyyn en saa koskea kun en osaa ranskaa, bilsanläksystä juteltiin ruokapöydässä ja teki sen itse myöhemmin. Samalla periaatteella on nuo 3 vanhempaa lasta selvinneet koulun läpi.