Tuntuu, että hajoan tuon miehen "tyhjyyteen"

Ymmärrän ap:n näkökulman hyvin. Samalla tuntuu aika uskomattomalta, että täällä tuntuu olevan paljon naisia, jotka moittivat, ettei ole etukäteen tiennyt millaisen miehen ottaa. Miten voisi?? En minä ainakaan tiennyt itsestänikään, millainen äiti tulen olemaan. Luulin, että en kestä olla lasten kanssa kotona yhtään pakollista pidempään ja luulin väärin monta muutakin juttua. En myöskään voinut tietää, millainen isä miehestä tulee. Perhe-elämä on kuitenkin todellisuudessa jotain ihan muuta kuin keskutelutasolla ja omissa ajatuksissa ennen todellisuutta.

Omalla miehellänikin on vähän ongelmaa rajojen vetämisessä lapsille, osallistuu kyllä muuten lasten hoitoon, mutta valitettavasti se olen aika usein minä, joka joutuu tekemään stopin sisällä juoksemiselle, painimiselle tai muuten liian riehakkaalle tai uhmakkaalle käytökselle. Mies on ikävän epäjohdonmukainen, jonain päivänä tenavat voivat tehdä melkein mitä vain, jonain ei. Jopa lapsikin eräänä päivänä ihmetteli, että miksi isi joskus antaa tehdä niin tai näin ja joskus ei. Meillä on luultavasti ihan samat kasvatustavoitteet, mutta mies ei viitsi ajatella linjaa, jolla sinne tavoitteeseen päästään. Kuvittelee, että kaikki tulee kuin manulle illallinen, koska niin haluaa.

En osaa ap oikein muuta sanoa, kuin että ymmärrän mistä puhut. Oma mieheni on korkeakoulutettu ja periaatteessa ihan fiksu, mutta kun häneltä kysyy jostain, että miten olet ajatellut tämän tai tuon asian hoitaa, tai mitenkähän kannattaisi tehdä tai mitä ajattelet tästä, niin vastaus on yleensä, että en mä ole ajatellut. Ja sitä ajattelua ei tapahdu tästä pienestä sysäämisestä huolimattakaan. Ilmeisesti liian työlästä.

Sitten kuitenkin sopivassa välissä maristaan, että sinähän täällä päätät, sanelet ja teet kaiken jne. No perkele, kun pakko jonkun on.

Enpä voi ap sanoa muuta kuin että ymmärrän tuskasi, samantyyppistä minullakin. On ehkä tullut tehtyä tyhmiä päätöksiä ja ennen kaikkea jäätyä suhteeseen väärin perustein aikoinaan. Sen sijaan nyt pitää miettiä mitä hyvää tässä on ja pohtia voiko vähän höllentää vaatimuksiaan. Ottaa toinen sellaisena kuin on ja miettiä vakavasti haluaako elää hänen kanssaan. Minä olen toistaiseksi halunnut, eli pidän pahempana menetyksenä sitä jos hän lähtisi kuin näitä puutteita.

Suosittelen teille myös terapiaa, jossa saisitte hieman purettua näitä ongelmakohtianne.

Käykö ap töissä? Itselläni helpotti tilannetta TOOODELLA paljon se, kun aloitin työt. Siellä saan tyydytystä sosiaalisille tarpeilleni ja kotonakaan ei enää niin jaksa motkottaa ja parisuhde voi paremmin. Mun mies siis täysin samanlainen. Ne on nuo ukot tuommosia. Siks ne on miehiä. 

Ikävää tosiaan on, ettei mies lähde terapiaan. ap

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 21:57"]

Ikävää tosiaan on, ettei mies lähde terapiaan. ap

[/quote]

Ehkä vika ei ole miehessä vaan sinussa. Ehkä sinun pitäisi lähteä terapiaan?

Tarkoitin pariterapiaa, ja kyllä menen sinne yksin. Vikaa on ihan varmasti minussa, mutta varmasti myös toisessa - ainakin nyt pitäisi yhdessä käydä asioita läpi. ap

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 20:46"]

Mies on käynyt ammattikoulun, meni sinne minne pääsi eikä hirveästi miettinyt. Olisin saanut parempia, tässähän onkin mulle paljon pohdittavaa, miksen ymmärtänyt valita fiksummin. Olen itse korkeakoulutettu ja aiemmat seurustelukumppanit olivat samoin. Olen kateellinen teille, joilla keskustelutaitoiset tunnekypsät miehet. ap

[/quote]

Täytyy sanoa, että kuulostaa liiankin tutulta...! Kohtalotoveri siis ilmoittautuu...

Ja miehet ovat sitä mieltä että vain he voivat olla päättäjien asemassa. Suuria puheitahan ne aina ovat harrastaneet mutta tekojen aikana yllättäen ei tapahdu mitään ellei saa komennella muita tekemään asiat puolestaan.

Ota ero ja etsi joku kypsempi mies. Minä otin jo eron, ehkä tässä seuraavan parin vuoden sisään alkaisi etsiäkin sitä miestä, tosin tämä yksinoleminen lapsen kanssa on niin vapauttavaa että en ole kiirettä pitänyt etsimisessä.

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 22:07"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 20:46"]

Mies on käynyt ammattikoulun, meni sinne minne pääsi eikä hirveästi miettinyt. Olisin saanut parempia, tässähän onkin mulle paljon pohdittavaa, miksen ymmärtänyt valita fiksummin. Olen itse korkeakoulutettu ja aiemmat seurustelukumppanit olivat samoin. Olen kateellinen teille, joilla keskustelutaitoiset tunnekypsät miehet. ap

[/quote]

Täytyy sanoa, että kuulostaa liiankin tutulta...! Kohtalotoveri siis ilmoittautuu...

[/quote]

Mielenkiintoista kuulla, että minullakin on kohtalotovereita! Itse en tunne toisia vastaavassa tilanteessa olevia, tuntuu, että kaikki ovat jotenkin "samantasoisia" kumppaniensa kanssa. Mutta todellakin, paljon minulla on peiliin katsottavaa ja mietittävää, miksi toimin kuten toimin ja mitä nyt pitäisi tehdä. Muuttaa täysin omaa asennoitumistani vai, haluanko sitä, vai mitä tulisi tehdä ja mikä auttaisi muutokseen? Millaista arki teillä, mikä miehen suhde vanhemmuuteen ja kasvattajuuteen? Millainen teidän parisuhteenne? ap

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 22:12"]

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 22:07"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 20:46"]

Mies on käynyt ammattikoulun, meni sinne minne pääsi eikä hirveästi miettinyt. Olisin saanut parempia, tässähän onkin mulle paljon pohdittavaa, miksen ymmärtänyt valita fiksummin. Olen itse korkeakoulutettu ja aiemmat seurustelukumppanit olivat samoin. Olen kateellinen teille, joilla keskustelutaitoiset tunnekypsät miehet. ap

[/quote]

Täytyy sanoa, että kuulostaa liiankin tutulta...! Kohtalotoveri siis ilmoittautuu...

[/quote]

Mielenkiintoista kuulla, että minullakin on kohtalotovereita! Itse en tunne toisia vastaavassa tilanteessa olevia, tuntuu, että kaikki ovat jotenkin "samantasoisia" kumppaniensa kanssa. Mutta todellakin, paljon minulla on peiliin katsottavaa ja mietittävää, miksi toimin kuten toimin ja mitä nyt pitäisi tehdä. Muuttaa täysin omaa asennoitumistani vai, haluanko sitä, vai mitä tulisi tehdä ja mikä auttaisi muutokseen? Millaista arki teillä, mikä miehen suhde vanhemmuuteen ja kasvattajuuteen? Millainen teidän parisuhteenne? ap

[/quote]

Joo, en itsekään uskonut, että on montaakaan vastaavassa tilanteessa olevaa :D Tai siis onhan näitä pariskuntia, jotka vaikuttavat olevan lähinnä tavan vuoksi yhdessä... Mutta jotenkin meidän tilanne on aivan erilainen, koska oikeastaan normaalia, tasaista arkea ja kunnollista parisuhdetta ei lasten saannin jälkeen ole ollut. Sama homma täällä, että soimaan itseäni valinnoistani ja tekemistäni virheistä. Meillä on kuitenkin se hyvä puoli, että ollaan menossa pariterapiaan. Silti pahoin pelkään, ettei se enää auta :( Sen verran kovia kolauksia on parisuhde tässä viime vuosina saanut, että en osaa enää luottaa kumppaniin. Enkä puhu nyt fyysisestä pettämisestä, vaan henkisestä laiminlyönnistä ja välinpitämättömyydestä ja miehen asenteesta ylipäätään asioihin. 

Niin ja #43 vielä jatkaa... Siis kasvatusvastuu on ollut lähinnä minulla, eikä mies juurikaan osallistunut lasten hoitoon n. 2-3 vuoden aikana, kun kuopus oli tuloillaan ja sen jälkeen vauva-aikana. Nyt sentään osallistuu jonkin verran, laittaa ruokaa, osallistuu kodinhoitoon. Mutta silti tuo "tyhjyys" ja se, että omat tunteet on jo tapettu, vaivaa ja masentaa. 

Joo, nimen omaan se tyhjyys ja pitkän ajan henkinen laiminlyönti. Meillä ollut paljon haasteita lasten suhteen, enkä niinkään olisi tarvinnut häntä tekemään asioita vaan jakamaan henkistä vastuuta kanssani. Sitä ei ole tullut. Sitten avuttomuuksissaan on haukkunut minua, puhunut törkeästi, ja on nyt aivan tunnekylmä minua kohtaan. En tiedä mitä auttaa, että minä menen yksin pariterapiaan.. ap

Ehkä se on hyvä, että edes toinen jaksaa. Meillä vaimoni on vähän ap:n kuvauksen mukainen, tosin järjestää kyllä välillä lapselle tekemistä. Mutta kasvatuksesta ei kyllä ole kiinnostunut. Ei osaa asettaa rajoja, eikä käsitä muutenkaan lapsen maailmaa tai miten siihen pitäisi osata reagoida. Elää siis aivan pellossa lapsen suhteen. Mutta minä en jaksa enää, ei ne asiat jää lapsen päähän kun toinen vesittää kaiken. Palapelit on pitkin olohuonetta, samassa laatikossa on noin 20 palapeliä ja kaikki kaadettu sinne palaset sekaisin. Siellä ne on pölyn keskellä viikon tai kaksi kunnes minä siivoan. Ja aivan kaiken kanssa aivan sama juttu. Vaatekasoja, tavarat röykkiöissä. En siedä sellaista epäjärjestystä, mutta en voi käyttää tuntia joka päivä muiden sotkujen siivoamiseen. Joskus olen niin tehnyt, enää en kykene.

Kannattaa tosiaan valita kumppaninsa huolella. Ongelmien sietäminen on varmaan minulla se suurin ongelma. Luulin, että minun kuuluu niitä sietää. Nyt käsitän, että siitä hajoaa itse lopulta. Sekasotkua voi oppia sietämään, lapsen kasvatuksen näköalattomuus on ahdistavaa. On ahdistavaa ravata erilaisilla psykiatreilla ja toimintaterapeuteilla tietäen, että suuri osa lapsen ongelmista on vaimon itse aiheuttamia. Asioissa joista on riidelty, mutta hän ei ole tehnyt mitään muuttaakseen toimintaansa.

Aika paljon saa tehdä töitä, vaikka fyysisestä kunnosta alkaen, ennen kuin jaksaa taas vähän sietää lisää. Loppua sille sietämiselle ei ole, jos on valinnut piittaamattoman ja asioita välttelevän ihmisen. Kamalinta on, kun alkaa itse välttelemään asioita joiden tekemättömyys jäytää. Se vie lopulta suurelta osin kyvyn tehdä itselle tärkeitä asioita. Mutta kun toinen ei lue kasvatuksen kannalta oleellista kirjaa tai artikkelia vaikka lupaa, mitä väliä sillä on luenko itse kolme tai viisi. Se ongelmallinen asia ei tule kuntoon, lasta kohdellaan edelleenkin väärin ja elää kuin pellossa.

Vaimo pakenee asioita vain kaunokirjallisuuden pariin. Lukee elämänkertoja ja dekkareita, ei kuule eikä näe mitään mitä täällä ympärillä tapahtuu tai mitä lapsi hänelle puhuu. Sanoo välillä, että eläisi mieluiten yksin. Lapsen kuullen uhkailee, että tämä pitäisi "antaa ensimmäiselle vastaantulijalle". Kirjoja sanoo lukevansa aivan liian vähän, sitä viihdeosastoa. Minulla ei ole koskaan omaa aikaa millekään omalle harrastukselle, yritän vain pitää tämän läävän kasassa. Tai siltä se tuntuu minusta, vaikka olenkin monessa suhteessa jo luovuttanut.

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 22:32"]

Joo, nimen omaan se tyhjyys ja pitkän ajan henkinen laiminlyönti. Meillä ollut paljon haasteita lasten suhteen, enkä niinkään olisi tarvinnut häntä tekemään asioita vaan jakamaan henkistä vastuuta kanssani. Sitä ei ole tullut. Sitten avuttomuuksissaan on haukkunut minua, puhunut törkeästi, ja on nyt aivan tunnekylmä minua kohtaan. En tiedä mitä auttaa, että minä menen yksin pariterapiaan.. ap [/quote]

Joo, sama meininki täällä :( Paitsi että nyt minä olen tunnekylmä kaiken tämän jälkeen, en halua miestä lähellekään ja sitähän mies ei tunnu tajuavan...  Varmasti antaa näkökulmia asioihin, jos yksinäsi käyt terapiassa. Itse olisin mennyt myös yksin, jos mies ei olisi suostunut. Olen niin solmussa ajatusteni kanssa, mietin mm. onko miehen alentava käytös minua kohtaa ollut tavallaan oikeutettua jne. Toisaalta tuntuu välillä, että elämä on ihan normaalia, mutta sitten tulee taas niitä "muistutuksia" siitä, että mättää ja pahasti. Haluan siis terapialta nimenomaan perspektiiviä asioihin. Mies on sitä mieltä, että ei se terapia saa minua muuttumaan. Ihmettelen vain, että yhtäkkiä tässä pitäisi alkaa rakastaa ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut...?!  

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 22:36"]

Ehkä se on hyvä, että edes toinen jaksaa. Meillä vaimoni on vähän ap:n kuvauksen mukainen, tosin järjestää kyllä välillä lapselle tekemistä. Mutta kasvatuksesta ei kyllä ole kiinnostunut. Ei osaa asettaa rajoja, eikä käsitä muutenkaan lapsen maailmaa tai miten siihen pitäisi osata reagoida. Elää siis aivan pellossa lapsen suhteen. Mutta minä en jaksa enää, ei ne asiat jää lapsen päähän kun toinen vesittää kaiken. Palapelit on pitkin olohuonetta, samassa laatikossa on noin 20 palapeliä ja kaikki kaadettu sinne palaset sekaisin. Siellä ne on pölyn keskellä viikon tai kaksi kunnes minä siivoan. Ja aivan kaiken kanssa aivan sama juttu. Vaatekasoja, tavarat röykkiöissä. En siedä sellaista epäjärjestystä, mutta en voi käyttää tuntia joka päivä muiden sotkujen siivoamiseen. Joskus olen niin tehnyt, enää en kykene.

Kannattaa tosiaan valita kumppaninsa huolella. Ongelmien sietäminen on varmaan minulla se suurin ongelma. Luulin, että minun kuuluu niitä sietää. Nyt käsitän, että siitä hajoaa itse lopulta. Sekasotkua voi oppia sietämään, lapsen kasvatuksen näköalattomuus on ahdistavaa. On ahdistavaa ravata erilaisilla psykiatreilla ja toimintaterapeuteilla tietäen, että suuri osa lapsen ongelmista on vaimon itse aiheuttamia. Asioissa joista on riidelty, mutta hän ei ole tehnyt mitään muuttaakseen toimintaansa.

Aika paljon saa tehdä töitä, vaikka fyysisestä kunnosta alkaen, ennen kuin jaksaa taas vähän sietää lisää. Loppua sille sietämiselle ei ole, jos on valinnut piittaamattoman ja asioita välttelevän ihmisen. Kamalinta on, kun alkaa itse välttelemään asioita joiden tekemättömyys jäytää. Se vie lopulta suurelta osin kyvyn tehdä itselle tärkeitä asioita. Mutta kun toinen ei lue kasvatuksen kannalta oleellista kirjaa tai artikkelia vaikka lupaa, mitä väliä sillä on luenko itse kolme tai viisi. Se ongelmallinen asia ei tule kuntoon, lasta kohdellaan edelleenkin väärin ja elää kuin pellossa.

Vaimo pakenee asioita vain kaunokirjallisuuden pariin. Lukee elämänkertoja ja dekkareita, ei kuule eikä näe mitään mitä täällä ympärillä tapahtuu tai mitä lapsi hänelle puhuu. Sanoo välillä, että eläisi mieluiten yksin. Lapsen kuullen uhkailee, että tämä pitäisi "antaa ensimmäiselle vastaantulijalle". Kirjoja sanoo lukevansa aivan liian vähän, sitä viihdeosastoa. Minulla ei ole koskaan omaa aikaa millekään omalle harrastukselle, yritän vain pitää tämän läävän kasassa. Tai siltä se tuntuu minusta, vaikka olenkin monessa suhteessa jo luovuttanut.

[/quote]

Meillä mies juuri viiko sitten julisti vastaavaa lasten kuullen. Surullista, jos teillä tilanne on noin päin :( Eipä silti, että se toisinpäinkään olisi millään tavalla parempi tilanne, mutta jotenkin kylmää jos äitiä ei kiinnosta oman lapsen hyvinvointi :( Onko vaimosi muuten masentunut? Samaa mietin välillä oman miehen kohdalla. Aiemmin saattoi sitäkin olla, mutta nykyään ei kovin masentuneelta vaikuta. Silti asenne on muuta kuin pitäisi...   #47

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 23:13"]

[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 22:32"]

Joo, nimen omaan se tyhjyys ja pitkän ajan henkinen laiminlyönti. Meillä ollut paljon haasteita lasten suhteen, enkä niinkään olisi tarvinnut häntä tekemään asioita vaan jakamaan henkistä vastuuta kanssani. Sitä ei ole tullut. Sitten avuttomuuksissaan on haukkunut minua, puhunut törkeästi, ja on nyt aivan tunnekylmä minua kohtaan. En tiedä mitä auttaa, että minä menen yksin pariterapiaan.. ap [/quote]

Joo, sama meininki täällä :( Paitsi että nyt minä olen tunnekylmä kaiken tämän jälkeen, en halua miestä lähellekään ja sitähän mies ei tunnu tajuavan...  Varmasti antaa näkökulmia asioihin, jos yksinäsi käyt terapiassa. Itse olisin mennyt myös yksin, jos mies ei olisi suostunut. Olen niin solmussa ajatusteni kanssa, mietin mm. onko miehen alentava käytös minua kohtaa ollut tavallaan oikeutettua jne. Toisaalta tuntuu välillä, että elämä on ihan normaalia, mutta sitten tulee taas niitä "muistutuksia" siitä, että mättää ja pahasti. Haluan siis terapialta nimenomaan perspektiiviä asioihin. Mies on sitä mieltä, että ei se terapia saa minua muuttumaan. Ihmettelen vain, että yhtäkkiä tässä pitäisi alkaa rakastaa ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut...?!  

[/quote]

Tämä on sanasta sanaan kuin minun ajatuksiani!! Uskomatonta lukea, että joku muukin kamppailee samanlaisten tunteiden kanssa. Itse olen niin solmussa ja odotan terapiaa kuin kuuta nousevaa. Mies sanoo minulle, että "ala käyttäytyä niin katsotaan sitten" - ihmettelen, ettei hän näe kuin minun osuuteni tässä, mietin kanssa että hänen ilkeilynsä mulle on tavallaan oikeutettua, olen ollut nalkuttava vaativa ämmä, kuten minua kutsuu. Mutta minä olen kantanut meillä niin valvasti suuremman vastuun aina, eikä hän koskaan ole arvostanut minua tai tekemääni panosta! Vaikka hän sai nukkua yöt läpeensä ja minä valvoin meidän lasten kanssa neljä vuotta ollen lopulta niin rikki että tarvitsin nukahtamislääkkeitä jne. mies vaan tokaisi rumasti mulle että "kyllä ihminen nukkuu jos on tarpeeksi väsynyt, sä selvästikään et ole, ei mulla ole minkäänlaisia ongelmia nukahtamisen suhteen". Jumalauta juu, ei hän ole heräillyt tunnin välein yön toisensa jälkeen meidän lasten takia!! Ei vaikka olen pyytänyt. Olen saanut törkeitä kommentteja jos olen yrittänyt herättää nukkuvaa miestä hoitamaan MEIDÄN lapsia. Ja nyt sitten minun pitäisi olla paapova, kiltti ja rakastava häntä kohtaan etten saisi kuulla olevani lehmä tai vammainen.. En tunne MITÄÄN lämpöä miestä kohtaan.

Ja miten joku voi olla niin pihalla kasvatusasioista kuin hän. Jos vaikea tilanne, hän pakenee vessaan tai alkaa vaikka värittää lasten värityskuvaa, kun ei osaa puuttua itse tilanteeseen. Tai kuten tänä aamuna, isompi oli kiltisti pöydän ääressä syömässä puuroa, pienempi ei käskyä totellut vaan käytti tilanteen hyväksi ja juoksi sotkemaan isomman leikkejä. Isompi hermostui, alkoi epätoivoisena huutaa pienelle että et koske niihin, et mene sinne. Sen sijaan että mies olisi ottanut tiukasti pienemmän pois ja istuttanut ruokapöytään hän alkoi komentaa isompaa lasta "älä huuda siinä!". Tällaista aivan älytöntä, kasvatusäly niin poissa kuin voi olla vaan!!

ap

Raskasta lukea ap:n ja muiden kertomuksia, todella kurjaa.

Joitain ajatuksia teille, jotka olette tässä kertoneet kylmistä, tyhjistä ja välinpitämättömistä puolisoistanne:

- viime kädessä meistä jokainen, ja niin myös teidän puolisonne, itse valitsee, miten elää tämän ainutkertaisen yhden elämänsä ja ne päivät, kun saa terveenä ja nuorena elää ja nähdä lastensa kasvavan. Itse hän päätöksensä tekee ja voi päätökseen vaikuttaa. Ja vaikka meidän aikamme tapa ratkaista ongelmia on antaa terapiaa, apua ja välineitä, niin lopulta se päätös haluta muutosta tulee itsestä. Jos ap:n mies on päättänyt olla läheisillensä välinpitämätön ja ilkeä, niin en tiedä miten kukaan voi sitä muuttaa. Ymmärrän, että tuskasi on syvää.

- älkää rakentako kulissia onnesta. Jos esim oma äitinne tai ystävänne kysyy miten menee, olkaa rehellisiä. Asioiden jakamisesta voi saada yllättäen voimaa. Itse olen elänyt nuoruudessa kulissiliiton. Kaikki luulivat meistä, että nuo kuuluvat yhteen, mutta tosiasiassa meillä meni pitkään tosi huonosti, kunnes 30-vuotiaina erottiin (onneksi ei ollut lapsia). Jälkeenpäin en tajua, että mitä sillä kulissilla hain, olisin hyvin voinut kertoa edes jollekin, että meillä meni huonosti ja olin epätoivoinen.

- ap: sinä ymmärrät ja jäsennät ongelmianne todella syvällisesti ja olet ajatellut asioita monelta kantilta. Menneitä valintoja on kuitenkin turha kelata, tehty mikä tehty, älä niiden murhehtimiseen tuhlaa energiaasi. Yritä jaksaa eteenpäin, rakastaa lapsiasi murheen keskellä ja saada apua terapiasta. Aika näyttää, voiko parisuhteenne vielä muuttua, ymmärtääkö miehesi muuttua.

voimia

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 19:41"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 19:25"]

Hyvin harvat miehet tykkää  puhua akkojen kanssa syvällisiä.

[/quote]

Riippuu miehen iästä ja koulutustaustasta.

[/quote]

Hmm, minun miehelläni on tohtorin paperit eikä ole mikään ikäloppukaan, mutta ihan turha sen kanssa on yrittää mitään syvällisiä keskustella. Ei se ole älystäkään kiinni, kyllä se pystyisi ja joskus on tehnytkin, mutta lähinnä osoittaakseen, ettei 'syvällisistä' keskusteluista ole mitään hyötyä. Saman tunteen saa parilla keskioluella eikä tule riitoja.

Mies on myös kauhea kontrollifriikki ja keksii todellakin tekemistä lapsille ja minullekin jos vaan suostun. Lisäksi kasvattaa lapsia koko ajan ja välillä aika raa'astikin. Vaihtaisin hänet useinkin mielelläni ap:n kuvailemaan laiskiaiseen.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 18:55"]

 Siellä saan tyydytystä sosiaalisille tarpeilleni ja kotonakaan ei enää niin jaksa motkottaa ja parisuhde voi paremmin. Mun mies siis täysin samanlainen. Ne on nuo ukot tuommosia. Siks ne on miehiä. 

[/quote]

Kaikkeen sitä ihmiset tyytyy. Mulle on tärkeää se, että se ihminen jonka kanssa mä asun ja elän ja jaan elämäni, on se kenen kanssa ne tärkeimmät ja syvällisimmät keskustelut käydään. En tajua mihin miestä edes kotona tarvitsee, jos ei siitä ole seuraa ja kunnon keskustelukumppaniksi. Aika ankeaa vuosikausia illat ja viikonloput ja lomat nyhjätä kotona toivomassa että pääsisi töihin missä saa puhua järkeviä ihmisten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 19:17"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 18:55"]

 Siellä saan tyydytystä sosiaalisille tarpeilleni ja kotonakaan ei enää niin jaksa motkottaa ja parisuhde voi paremmin. Mun mies siis täysin samanlainen. Ne on nuo ukot tuommosia. Siks ne on miehiä. 

[/quote]

Kaikkeen sitä ihmiset tyytyy. Mulle on tärkeää se, että se ihminen jonka kanssa mä asun ja elän ja jaan elämäni, on se kenen kanssa ne tärkeimmät ja syvällisimmät keskustelut käydään. En tajua mihin miestä edes kotona tarvitsee, jos ei siitä ole seuraa ja kunnon keskustelukumppaniksi. Aika ankeaa vuosikausia illat ja viikonloput ja lomat nyhjätä kotona toivomassa että pääsisi töihin missä saa puhua järkeviä ihmisten kanssa.

[/quote]

Ihmiset on erilaisia. Hyvin harvat miehet tykkää  puhua akkojen kanssa syvällisiä. Kysy vaikka omaltas. :D