Ärsyttääkö muita kun omat aikuiset lapset tulevat edelleen purkamaan omat murheensa ja tunteensa teille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä yksi lapsista sellainen, että soitteli yhteen aikaan vaikka ja mistä murheista. Toki äitinä ymmärrän ja yritin tukea. Mutta kyllä joskus salaa mietin, että pikkuisen jo sietokykyä, eikä jokaisen pikkuasian pitäisi olla maailmanloppu ja suuri katastrofi. Kun puhelimen näytöllä näin nimen, niin ahdisti jo valmiiksi. Kun kaikki sai jotenkin käännettyä minun syyksi, kuinka huono äiti olen ollut ja kaikki johtuu jotenkin minusta.

Tätä ei saa ääneen sanoa, koska ainahan kaikki on äitien vikaa ja äitien pitää pystyä kuuntelemaan kaikki paska, mitä vain lapsi suoltaa suustaan.

No luulitko sitten muka olleesi niin ihmeellinen äiti? Jos olisit palannut reaalimaailman maanpinnalle niin olisit voi ut itsereflektoida, että onpa kurjaa, että lapsesi lapsuudessa on ollut asioita ja kohtia, joihin et ole osannut reagoida niin kuin juuri hän olisi tarvinnut. Ja tehdä surutyösi itse sen sijaan, että syyttelet lastasi!

Tiedän, etten mikään kummoisempi äiti ole ollut. Ihan tavallinen, joka teki töitä, että sai lapsille ruokaa ja vaatetta ja hoisi ja hoivasi, sen minkä osasin.

Mutta tilanne on muuttunut nykyisin, kun hänellä on jo oma perhe ja huomannut, että ei äitinäkään pysty ihmeisiin.

Muilla lapsilla ei tätä ongelmaa ollut kotoa pois muutettuaan. 

No jos hoivasit sen minkä osasit, niin mitä siinä sitten lapsestasi valitat, että HÄNEN kyllä pitäisi osata olla valittamatta? Jospa ei osaa? Sehän on susta sallittua elää ja käyttäytyä sen mukaan, minkä osaa. Etpä vaivautunut itsekään sen enempää siinä kehittymään.

Antakaa myös isin numero ja tieto, milloin on aikaa kuunnella (toivottavasti haluakin). Kun iskä ei ole kerran tehnyt mitään / mitään väärin, niin tuskin on syytä ottaa valituksista itseensä. Voi vain ähkien silitellä myötäkarvaan ja antaa miehekkäästi jonkin käytännön neuvon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä yksi lapsista sellainen, että soitteli yhteen aikaan vaikka ja mistä murheista. Toki äitinä ymmärrän ja yritin tukea. Mutta kyllä joskus salaa mietin, että pikkuisen jo sietokykyä, eikä jokaisen pikkuasian pitäisi olla maailmanloppu ja suuri katastrofi. Kun puhelimen näytöllä näin nimen, niin ahdisti jo valmiiksi. Kun kaikki sai jotenkin käännettyä minun syyksi, kuinka huono äiti olen ollut ja kaikki johtuu jotenkin minusta.

Tätä ei saa ääneen sanoa, koska ainahan kaikki on äitien vikaa ja äitien pitää pystyä kuuntelemaan kaikki paska, mitä vain lapsi suoltaa suustaan.

Eihän se, ettet ole osannut reagoida aina siten, kuin lapsesi olisi tarvinnut tarkoita, että olisit ollut sinänsä huono äiti, mutta kyllä tuo asenne hieman asennevammasta kielii, ettet osaa käsitellä asioita aikuismaisemmin vaan olet vihainen sellaiselle, joka on joskus ollut täysin SINUN taitojesi armoilla tunne-elämineen jne.

Missä olen kirjoittanut, että olin vihainen. Ahdisti vain välillä, kun kerta kerran jälkeen käytiin lävitse sitä, että kuinka en ollut ymmärtänyt ja lukenut ajatuksia ja ei ollut aikaa, kun olin aina töissä (kuulemma) ja emme olleet tarpeeksi rikkaita, kun ei saanut kaikkea, kuin muutkin. Ja milloin mitäkin. 

Joskus oli vain pohjattoman väsynyt olo ja toivoton ja epäonnistunut. 

No sittenhän sun pitäis kyetä samaistumaan lapsesi oloihin todella hyvin. Niin mikä niissä oikeuttaa sinua ärsyyntymään? Vähintään yhtä pasca olit sinäkin. Samaistu, äläkä yritä esittää kelpo ihmistä.

Tietyissä ikäluokissa on hirveän paljon tunnevammaisia äitejä, jotka ovat hoitaneet äitiyden huonosti. Ehkä eivät itse saaneet omalta äidiltään rakkautta. Mutta asiat eivät korjaannu sillä, että omaa huonoa äitiyttä ei voida tarkastella, vaan syytellään lapsia. Oma äitini kasvoi vailla kunnollista äidinrakkautta. Isoäitini oli Karjalan evakko, ja ilmeisesti tunnekylmyys oli hänen keinonsa selviytyä. Äidistäni kasvoi jollain lailla turvaton. Hankki lapset kovin nuorina, kun oli itsekin vielä henkisesti lapsi. Nyt, kun olen itse nelikymppinen, niin välit äitiin ovat todella tulehtuneet. Äitini ei pysty millään tasolla käsittelemään tunteita, pettymyksiä, eikä pysty rakentavasti keskustelemaan vaikeista aiheista. Jos syyttävä sormi osuu häneen, niin hän syyttää ensimmäiseksi lapsiaan. Toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Se muistutuksena ihan kaikille, jotka painiskelevat perhedynamiikan kanssa. Muutos voi lähteä siitä, että pystyy tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Lähtökohtaisesti vanhemman tehtävä on tukea, eikä toisin päin.

Sekä mies että minä.olemme lapsuuden perheittemme vanhimmat lapset. Jostain kuman syystä aikuiset sisaruksemme vuodattavat murheitaan äideillemme, jotka taas sitten kippaavat ne meidän niskaamme. Etäänyttää eritäin tehokkaasti.

Etenkin miehen sisaruksrt ovat jääneet jotenkin aikuistumisessa kesken. Oma napa on se tärkein eikä ymmärretä, että miehen äiti on jo pian 80 v. eikä jaksa kantaa muiden murheita. Eivätkä he ymmärrä sitäkään, että äiti puhuu heidän asiansa ihan surutta eteenpäin.

Veljeni vielä viiskikymppisenä soitteli äidille ja valitti kaikesta. Lisäksi kuppasi rahaa. Jotkut eivät vain ikinä pääse murrosiän ruikuttamisesta ohi, vaan jatkavat samalla tunne-elämän tasolla koko ikänsä, eivätkä ota vastuuta omasta elämästään ja omista päätöksistään.

Äiti sitten meille muille sisaruksille soitteli ja itki veljeni elämää, kun sillä menee niin huonosti. Joten me koko perhe sitten pyörimme tämän lapsiaikuisen murheiden ympärillä.

Onneksi joi hengen itseltään

Vierailija kirjoitti:

Tietyissä ikäluokissa on hirveän paljon tunnevammaisia äitejä, jotka ovat hoitaneet äitiyden huonosti. Ehkä eivät itse saaneet omalta äidiltään rakkautta. Mutta asiat eivät korjaannu sillä, että omaa huonoa äitiyttä ei voida tarkastella, vaan syytellään lapsia. Oma äitini kasvoi vailla kunnollista äidinrakkautta. Isoäitini oli Karjalan evakko, ja ilmeisesti tunnekylmyys oli hänen keinonsa selviytyä. Äidistäni kasvoi jollain lailla turvaton. Hankki lapset kovin nuorina, kun oli itsekin vielä henkisesti lapsi. Nyt, kun olen itse nelikymppinen, niin välit äitiin ovat todella tulehtuneet. Äitini ei pysty millään tasolla käsittelemään tunteita, pettymyksiä, eikä pysty rakentavasti keskustelemaan vaikeista aiheista. Jos syyttävä sormi osuu häneen, niin hän syyttää ensimmäiseksi lapsiaan. Toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Se muistutuksena ihan kaikille, jotka painiskelevat perhedynamiikan kanssa. Muutos voi lähteä siitä, että pystyy tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Lähtökohtaisesti vanhemman tehtävä on tukea, eikä toisin päin.

Juuri näin!!!!! Aivan TÖRKEÄ asenne sellaisilla äideillä, jotka ovat saaneet hyviä fiiliksiä äiteinä siitä, että ovat irrallaan siitä, miten hyviä äiteinä TODELLISUUDESSA ovat. Ja kun lapsi kehtaakin olla elänyt reaalimaailmassa, eikä kyseisen naisen fantasioissa, niin loukkaannutaan lapsellisesti. Se on lapsen tunne-elämälle erittäin haavoittavaa.

Mutta tuollaisten äitien lapset ovat useinkin jo niin haavoittuneita, etteivät ymmärrä, että kyllä se vika vain oli hiedän äideissään (toki inhimillinen, mutta se on silti sen äidin vastuulla!!!!!) eivätkä koskaan saa oikeutta, koska tällaiset äidit eivät kykene olemaan AIKUISIA ja ottamaan vastuuta, vaan kehtaavatkin syytellä lapsiaan aina aivan kaikesta!!!!!!

Harmi, että harvalla lapsella on niin kuin mulla, ettäperii äitinsä eroamalta isältään miljoonaperinnön, jota tällainen äiti köyhänä kieli pitkällä kärkkyy (äitini mielestä tosiaan osa perinnöstäni kuuluu hänelle), eikä lapsi ikinä pääse kostamaan äidilleen millään lailla tämän paskoja ja vahingollisia asenteita!!!!

Meillä nuo narskutkin vaikuttaa nuoremmilta kuin muissa maissa, änkyröiviltä taaperoilta pissavaipoissaan. Voi, tätä suomihäpeää. :(

Vierailija kirjoitti:

Sekä mies että minä.olemme lapsuuden perheittemme vanhimmat lapset. Jostain kuman syystä aikuiset sisaruksemme vuodattavat murheitaan äideillemme, jotka taas sitten kippaavat ne meidän niskaamme. Etäänyttää eritäin tehokkaasti.

Etenkin miehen sisaruksrt ovat jääneet jotenkin aikuistumisessa kesken. Oma napa on se tärkein eikä ymmärretä, että miehen äiti on jo pian 80 v. eikä jaksa kantaa muiden murheita. Eivätkä he ymmärrä sitäkään, että äiti puhuu heidän asiansa ihan surutta eteenpäin.

Onpa kaksinaamainen äiti teillä. Ei ihme, että tunne-elämältään aidommat sisarukset ovat kärsineet.

Minkä takia äiti ei voi sanoa, että puhuu kaiken eteenpäin?

Toisaalta mietin, että onkohan tosiaan niin, että he eivät tajua sitä? Mutta jos tosiaan eivät, vika on kylläkin äidissänne, ei heissä.

No kieltämättä joskus joo. Ehkä se asetelma, että eivät osaa olla tasavertaisia aikuisia, vaan taantuvat edelleen lapsenomaiseen moodiin. Suuttuvat, jos sanon joskus, että ei sovi tulla tai että selvittäisitkö nyt asiasi ihan itse vaikkapa Googlen avulla jne. Odottavat, että palvelukset ovat automaatio ja sellainen tietty opittu avuttomuus.

Välillä se taas tuntuu ihanalta, että vielä aikuisinakin haluavat olla vahvasti meidän vanhempien tukemia ja arvostavat mielipiteitämme.

Eiköhän tämä ole yhdenlaista kasvamista tähän asetelmaan, että lapset opettelevat olemaan aikuisia ja itse opettelee heidät aidosti sellaisena näkemään.

Vierailija kirjoitti:

Tietyissä ikäluokissa on hirveän paljon tunnevammaisia äitejä, jotka ovat hoitaneet äitiyden huonosti. Ehkä eivät itse saaneet omalta äidiltään rakkautta. Mutta asiat eivät korjaannu sillä, että omaa huonoa äitiyttä ei voida tarkastella, vaan syytellään lapsia. Oma äitini kasvoi vailla kunnollista äidinrakkautta. Isoäitini oli Karjalan evakko, ja ilmeisesti tunnekylmyys oli hänen keinonsa selviytyä. Äidistäni kasvoi jollain lailla turvaton. Hankki lapset kovin nuorina, kun oli itsekin vielä henkisesti lapsi. Nyt, kun olen itse nelikymppinen, niin välit äitiin ovat todella tulehtuneet. Äitini ei pysty millään tasolla käsittelemään tunteita, pettymyksiä, eikä pysty rakentavasti keskustelemaan vaikeista aiheista. Jos syyttävä sormi osuu häneen, niin hän syyttää ensimmäiseksi lapsiaan. Toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Se muistutuksena ihan kaikille, jotka painiskelevat perhedynamiikan kanssa. Muutos voi lähteä siitä, että pystyy tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Lähtökohtaisesti vanhemman tehtävä on tukea, eikä toisin päin.

Mun suurten ikäluokkien äiti on samanlainen. Välit olleet poikki useaan otteeseen äitini perseilyn takia, taas nyt ovat olleet vuoden poikki. Pisimmillään välit oli poikki 8 vuotta. Syy on äitini käytös, ilkeily, arvostelu, riehuminen ja väkivalta - joka ei jäänyt lapsuuteen todellakaan. Äiti on tehnyt aivan järkyttäviä tekoja ja toivonut usein kuolemaani, mutta anteeksi ei ole pyytänyt koskaan. Siis ikinä. Syyttää lapsiaan kiittämättömäksi ja valehtelee sukulaisille/tutuille että välirikot on lasten syytä.

Hänellä on TÄYDELLINEN itsereflektion puute ja kyvyttömyys ottaa vastuu sanoistaan ja teoistaan.

Ei se tuosta muutu. En sitä odotakaan. Mutta aika ajoin mun on suojeltava itseni ja lapsiani siltä raivolta, vihalta, loukkauksilta ja riehumiselta. Mulla ei ole nytkään mitään halua lähteä sovittelemaan välirikkoa, rauhallisempa ja turvallisempaa on kun välit on katkolla.

Meillä kaikilla ei ole hyvää äitiä. Omanikin on narsisti. Haluaa vahingoittaa ja satuttaa ja loukata lastaan kaikella voimallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka yrität olla kuinka hyvä äiti, tulee lapset huutamaan kotio ja ivaamaan ja syyttelemään kun huomaavat ettei se elämä niin helppoa aina ole. Kunnon keskustelua ei tule mutta tuota kiukuttelua jatkuu enkä tiedä edes mikä on vikana.

Ai huomaavat, ettei elämä helppoa ole!? Mikä naurettava ja alentava asenne! Luuletko sä, etä sun lapsillas on koskaan ollut helppoa ja olleesi hyvä äiti!? Et ole ollut! Ja se just on ollut lapsillesi vaikeaa! Ihan oiken, että nyt kostavat sinulle kertomalla, mikä kaikki on vaikeaa, koska susta ei ollut antamaan aitoa tukea ja rakkautta heille!

Et ole muita parempi, älä arvostele vai tunnetko henkilön?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattu on. Ei puhuta rehellisesti mistään omista ongelmista mutta ollaan lyttäämässä vanhempiaan ja  arvostellaan ikäänkuin omat teot ja valinnat vanhempien syytä. Hyvä kun teillä edes puhutaan.

”Ikään kuin”.

Mitä jos lakkaisit syyllistymästä aiheetta ja toisaalta miettisit vakavasti, että oletko nyt mikäön kovin hyvä äiti koskaan ollutkaan? Et arvosta lastesi mielipiteitä ja näkemyksiä. Et siis ole kummoinenkaan vanhempi ollut, koska sotket omia mielipiteitäsi heihin.

Täysin asiaa tietämättömän puhetta.

Meitä ei käytetä ilmaisena terapeuttina vaan tullaan huutamaan päin naamaa että ollaan pilattu elämänsä. Millainen ihminen syyttä vanhempiaan noin?

Vierailija kirjoitti:

Meitä ei käytetä ilmaisena terapeuttina vaan tullaan huutamaan päin naamaa että ollaan pilattu elämänsä. Millainen ihminen syyttä vanhempiaan noin?

Oisko pilalle hemmoteltu joka syyttää vanhempiaan siitä ettei kaikki aikuisena mene kuin hemmo haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini kertoi minulle jo kun oli parikymppinen ettei halua kuulla asioistani tai murheistani. Enpä sen jälkeen ole kertonut mutta viimeistään sen jälkeen en ole suuremmin yhteyttäkään pitänyt. Siihen asti vielä yritin. 

Vähän sama joo, paitsi että itse joudun yhä kuuntelemaan sen skitsoiluja. Kun kukaan MUU ei ole niin kärsinyt ja stressattu ja mitä lie. 

Vierailija kirjoitti:

Koita AP nyt vaan kestää ja odottaa että tää korona on vuoden päästä ohi. Mieti vasta sitten tätä asiaa. Nyt meillä kaikilla on vaikeaa ja tarvitsemme omien läheistemme tukea ja turvaa vaikka monille se voi olla kuormittavaa. Mutta koronan vuoksi se on kestettävä. Sitten taas helpottaa.

Näköjään vanha ketju nostettu, mutta voisi olla hyvin äitini aloittama. Hän käytännössä lopetti yhteydenpidon koronan alettua ja teki selväksi, että ei halua puhua, kun kyselin vointia, avun tarvetta ym. Ikää oli silloin 70-80.

Olisit onnellinen, että luottavat sinuun ja haluavat purkaa tunteitaan sinulle.