Kertokaa mitä se paljonpuhuttu lapsiperhearki ihan oikeasti tarkoittaa?

Meillä kaksi lasta, 3v ja 1v. Olen ollut kotiäitinä siitä saakka kun esikoinen syntyi. Ja olen nauttinut tästä ajasta! Käymme perheenä uima-hallissa, sienessä, kävelyillä, kyläillään, ulkoillaan pihalla/pelaillaan/leikitään.. Mutta kaiken tämän vastapainoksi treenaan kotona painoilla, hölkkään, ja käyn zumbassa. Miehellä myös omat harrastukset. Näemme myös omia ystäviämme tasapuolisesti(ja joskus jopa juhlimme). Olen kiitollinen puolisostani joka mahdollistaa tämän tekemällä ahkerasti töitä ja antaa minulle myös omaa aikaa. Olen vain huomannut että moni isähahmo ei lähipiirissä juurikaan panosta lapsiin tai äidin hyvinvointiin. Mutta on tämä hektistä myös, tottakai. Välillä tuntuu että pitäisi olla sata kättä kun tekee ruokaa/samaan aikaan katsoo poikien perään(ovat vilkkaita). Ja jos jossain tämä ns vauhdikas elämämme näkyy, niin sen näkee puutarhassa sekä kodin siisteydessä. Ei meillä törkyistä ole mutta siistimpää voisi olla. Mutta, panostamme enemmän lasten kanssa olemiseen, menemisiin, sekä itsetehtyyn ruokaan. Lapset ovat myös aina nukkuneet hyvin. Tilanne saattaisi olla eri jos näin ei olisi. Tulevaisuus tulee varmasti olemaan myös erilainen kun itse menen töihin.

Se, millaista lapsiperhearki on, riippuu monesta asiasta, joten yhtä vastausta on mahdotonta antaa. Tärkeimmät asiat ovat nämä: 1) onko lapsi "erityinen" vai ei, 2) onko tukiverkkoja vai ei, 3) sairasteleeko lapsi (ja koko perhe) paljon vai ei, 4) perheen taloudellinen tilanne ja onko vanhempien työ kuormittavaa vai ei, 5) miten lapsen ja vanhempien temperamentti ja kiinnostuksen kohteet sopivat yhteen ja 6) vanhempien keskinäisen suhteen toimivuus.

Toki myös vanhempien mielenterveys yms. on merkityksellistä mutta oman kokemuksen mukaan arkielämään vaikuttavat kaikista eniten juuri nämä.

Kohdassa 1 "erityisyys" ei välttämättä tarkoita kehitysvammaisuutta tai esim ADHD:ta, vaan myös esim aistiyliherkkyyttä tai allergioita.

Jos asiat menevät suotuisasti, perhe-elämä on pääasiassa toimivaa, rauhallista ja seesteistä. Vanhemmat saavat riittävästi aikaa omaan palautumiseen ja parisuhteen hoitoon, ja he jaksavat huolehtia lapsesta riittävän hyvin.

Jos taas useammassa kohdassa on vaikeuksia, no, silloin elämä on usein kaaosta, huutoa, väsymystä, riitoja, liikaa ruutuaikaa jne. Elämä on pahimmillaan selviytymistä ja lasten saamisen katumista. Vanhemmat saattavat muuttua kyynisiksi ja katkeriksi.

Ääripäitähän nämä tietysti ovat, useimmiten perheiden tilanteet ovat kai jotain siltä väliltä. Mutta ei aina. Tästä ei ihan hirveästi puhuta, ei kai kukaan muuten uskaltaisi tehdä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Se, millaista lapsiperhearki on, riippuu monesta asiasta, joten yhtä vastausta on mahdotonta antaa. Tärkeimmät asiat ovat nämä: 1) onko lapsi "erityinen" vai ei, 2) onko tukiverkkoja vai ei, 3) sairasteleeko lapsi (ja koko perhe) paljon vai ei, 4) perheen taloudellinen tilanne ja onko vanhempien työ kuormittavaa vai ei, 5) miten lapsen ja vanhempien temperamentti ja kiinnostuksen kohteet sopivat yhteen ja 6) vanhempien keskinäisen suhteen toimivuus.

Toki myös vanhempien mielenterveys yms. on merkityksellistä mutta oman kokemuksen mukaan arkielämään vaikuttavat kaikista eniten juuri nämä.

Kohdassa 1 "erityisyys" ei välttämättä tarkoita kehitysvammaisuutta tai esim ADHD:ta, vaan myös esim aistiyliherkkyyttä tai allergioita.

Jos asiat menevät suotuisasti, perhe-elämä on pääasiassa toimivaa, rauhallista ja seesteistä. Vanhemmat saavat riittävästi aikaa omaan palautumiseen ja parisuhteen hoitoon, ja he jaksavat huolehtia lapsesta riittävän hyvin.

Jos taas useammassa kohdassa on vaikeuksia, no, silloin elämä on usein kaaosta, huutoa, väsymystä, riitoja, liikaa ruutuaikaa jne. Elämä on pahimmillaan selviytymistä ja lasten saamisen katumista. Vanhemmat saattavat muuttua kyynisiksi ja katkeriksi.

Ääripäitähän nämä tietysti ovat, useimmiten perheiden tilanteet ovat kai jotain siltä väliltä.

Mutta ei aina. Tästä ei ihan hirveästi puhuta, ei kai kukaan muuten uskaltaisi tehdä lapsia.

Vedän sanojani sen verran takaisin että toki vanhemman (vakavat) terveysongelmat voivat ratkaisevia koko perheen arjen sujumisen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Se, millaista lapsiperhearki on, riippuu monesta asiasta, joten yhtä vastausta on mahdotonta antaa. Tärkeimmät asiat ovat nämä: 1) onko lapsi "erityinen" vai ei, 2) onko tukiverkkoja vai ei, 3) sairasteleeko lapsi (ja koko perhe) paljon vai ei, 4) perheen taloudellinen tilanne ja onko vanhempien työ kuormittavaa vai ei, 5) miten lapsen ja vanhempien temperamentti ja kiinnostuksen kohteet sopivat yhteen ja 6) vanhempien keskinäisen suhteen toimivuus.

Toki myös vanhempien mielenterveys yms. on merkityksellistä mutta oman kokemuksen mukaan arkielämään vaikuttavat kaikista eniten juuri nämä.

Kohdassa 1 "erityisyys" ei välttämättä tarkoita kehitysvammaisuutta tai esim ADHD:ta, vaan myös esim aistiyliherkkyyttä tai allergioita.

Jos asiat menevät suotuisasti, perhe-elämä on pääasiassa toimivaa, rauhallista ja seesteistä. Vanhemmat saavat riittävästi aikaa omaan palautumiseen ja parisuhteen hoitoon, ja he jaksavat huolehtia lapsesta riittävän hyvin.

Jos taas useammassa kohdassa on vaikeuksia, no, silloin elämä on usein kaaosta, huutoa, väsymystä, riitoja, liikaa ruutuaikaa jne. Elämä on pahimmillaan selviytymistä ja lasten saamisen katumista. Vanhemmat saattavat muuttua kyynisiksi ja katkeriksi.

Ääripäitähän nämä tietysti ovat, useimmiten perheiden tilanteet ovat kai jotain siltä väliltä. Mutta ei aina. Tästä ei ihan hirveästi puhuta, ei kai kukaan muuten uskaltaisi tehdä lapsia.

Hyvää pohdintaa. Lisäisin listaan myös asuinmuodon ja -alueen, kaupungin ym. Esimerkiksi vilkas lapsi ”hukkuu” paremmin isossa omakotitalossa maalla vs pienessä kolmiossa isossa kaupungissa. Jos siis lapsi on vaikka kovin eläväinen ja metelöi, niin maalla voi olla helpompi laittaa lapsi pihalle hetkeksi kun kaupungissa lasta voi olla vaikeampi päästää ulkoilemaan yksin.

MENKÄÄ AIHEALUEELLE JANKKAAMAAN!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa samalla mitä ovat ne kuuluisat ruuhkavuodet :DDDD

Tätä minäkin mietin.

On meinaan tämä elämä kahden päiväkoti-ikäisen kanssa paljon rauhallisempaa, miellyttävämpää ja henkisesti vähemmän kuormittavaa kuin aika sinkkuna.

Ennen puolison tapaamista stressasin pätkätyökierteessä koko ajan tulevaa, töiltä en meinannut jaksaa mitään vapaalla mutta silti täytyi aktiivisesti olla mukana vähän joka paikassa jotta se puoliso löytyisi. Tapailu ja deittailukin vei aikaa. Rauhallista aikaa kotona ei juuri ollut. Samat kotityöt oli silloinkin, nykyään hiukan enemmän pyykkiä ja kaksi huonetta lisää siivottavaa, mutta toinen jakamassa taakkaa.

Nyt on ihana kun töissä ei tarvitse koko ajan todistella olevansa jatkosopimuksen arvoinen ja kotiin tullessa siellä on jo ne tärkeimmät sosiaaliset kontaktit. Nautin siitä että saamme yhdessä kotoilla tai tehdä jotain mukavaa. Ei tarvitse enää etsiä mitään, vaan voi keskittyä elämään.

Tuo nyt ei lapsiin liity mitenkään. On minullakin vakityö ja parisuhde, vaan ei lapsia.

Lapsperhearki on koululaisten kanssa:

-Kymmenien pienten asioiden muistamista omien asioiden lisäksi; koulun retket, eväät, vaatehankinnat, harrastuksiin liittyvät jutut, läksyjen tarkistaminen, hammaslääkärit, vanhempainillat, kaverisynttäreiden lahjat ymsyms....

-Töiden jälkeen kotiin tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä (jota lapsiperheessä tulee paljon) ja muut kotityöt, kaikki omat menot pitää sopia etukäteen, toki kouluikäisten kanssa vapaampaa kun lapset voivat olla kotona ilman aikuistakin

-Huolien, murheiden, ilojen kuuntelua, ristiriitojen ratkaisemisia, keskusteluja mikä on oikein, mikä väärin ynnämuut kasvatusjutut ja uusien taitojen opettaminen

-Työnjohtajana toimiminen ja homman kasassa pitäminen eri komennoilla: pese hampaat, syö, tee läksyt, siivoa jälkesi yms ja sitten tarkistat että tämä kaikki on tehty.

-Viihdekeskuksena ja kuljettajana toimiminen: harrastukset, uintireissut, huvipuistot, leikkipuistot, skeittiparkki, kesälomareissut, synttärijuhlat

-Kaiken tämän ja paljon muun jälkeen tunnet silti usein riittämättömyyttä vanhempana, puolisona ja työntekijänä.

Pikku lapsia tupa täynnä. Uutta tehhään kaiken aikaa. Tännäänni o nussittu jo pari kertaa ja ehtoolla viä.

8 ipanaa ikäerolla 1v- 11v. Melkonen dunkkis peräkammaris,mut eipä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on vaikkapa kolme joukkueurheilua harrastavaa lasta, niin onhan siinä vilskettä ja vilinää, kuskailua ja urheiluvaatepyykkiä ihan riittämiin. Nuo lisäksi syövät kuin hevoset, joten ruokaakin pitää olla laittamassa jatkuvalla syötöllä. Sitten jos on yksi rauhallinen lapsi, jonka harrastukset on enempi älyllisiä, niin aika rauhallista se elämä on. 

Nämä lasten ns. harrastukset ovat ihan vanhempien itse aiheuttama ongelma.

Ennen vanhaan lapset hoitivat omatoimisesti mahdolliset harrastuksensa, ja senkin jälkeen, kun keksittiin ohjatut harrastukset kulkivat lapset niihin ihan itse.

Niin, ennen lapset olivat pakollinen paha, joiden oli pakko pärjätä itse ja olla niin hemmetin reippaita ja omatoimisia. En itse toimi noin, jos ne lapset on hankittu, niin hoidetaan, eikä jätetä heitteille. Jos itse kulkee autolla joka paikkaan, voi sitä lapsensakin kuskata.

Arjen rasittavuus riippuu monesta asiasta. Ja omasta päästäkin (siis ei mitenkään jakaen hyviin ja huonoihin).

Olen introvertti ja päälle vielä ilmeisesti erityisherkkä, ja pikkulapsiaika oli kieltämättä aika kamalaa. Yhden lapsen kanssa oli ihan leppoisaa, mutta toisen synnyttyä alkoi jatkuva säätäminen ja kaaos. Lapset metelöivät ja kinaavat vähän väliä milloin mistäkin ja levittelevät tavaransa minne sattuu. Vanhemmalla oli pitkään tapana saada ihan ihme raivateita ja uhmakohtauksia 8-vuotiaaksi asti, ja niitä oli tosi vaikea jaksaa välillä. Haimme apua perheneuvonnastakin, mutta lopulta ikä oli ainoa mikä auttoi. Lisäksi kaikki päiväkotiin ja harrastuksiin kuskaamiset työpäivän jälkeen stressasivat todella paljon. Tähän vielä päälle vuosikausien katkonaisesti yöunet, niin välillä tuntui ettei jaksaisi enää yhtään.

Nyt molemmat ovat koululaisia, ja elämä on helpottunut ihan huomattavasti. Lapset hoitavat koulunsa hyvin ja osallistuvat kotitöihin. Harrastukset ja asuinpaikka on valittu niin, että pääsevät kulkemaan itse eikä tarvitse kuskata. Lasten kanssa pystyy keskustelemaan ja perustelemaan miksi toimitaan mitenkin, eikä joka asiasta tarvitse vängätä. Tehdään paljon kivoja asioita yhdessä, sellaisia mistä itsekin nautin eikä tarvitse mennä pelkästään lasten ehdoilla. Pystyn ottamaan omaa aikaa tai vaikka lähtemään miehen kanssa kahdestaan ulkoilemaan, ja lapset pärjäävät sen aikaa itsekseen ja jopa nauttivat omasta ajasta. Tiivistettynä voisi sanoa, että tämän takia ne pikkulapsiajan huonot puolet kannatti kestää. Saa sitten nähdä mitä teini-ikä tuo tullessaan, sitä odotan vähän kauhulla :D

Ei ole hullunmyllyä. Tässä mä makaan sohvalla poskiontelontulehduksen kourissa. Lapset ovat yläkerrassa katsomassa Rölli-elokuvaa. Mieheni on reissussa. Ainoaa hullunmyllyä aiheuttaa koira, jota oon yrittänyt aktivoida pihassa, kun en jaksa lähteä lenkille, kun on niin huono olo.

Välillä on hullunmyllyä, välillä mukavaa ja seesteistä kotielämää. Uskoisin, että lapset pitää meidän arkea oikein rauhallisena ja leppoisana: elämä pyörii lähinnä työn, päiväkodin, kodin ja ruokakaupan väliä, välillä nähdään kavereita tai käydään jossain harrastuksissa. Mutta kyllä ne lapset osaa välillä tehdä elämästä ihan h*lvetin vaikeaa kiukuttelemalla, tappelemalla keskenään, järjestämällä shown kauppareissulla, kieltäytymällä lähtemästä mihinkään, yleensä näihin on kyllä joku syy ja se löytyy yleensä väsyneestä stressaantuneesta vanhemmasta.

Sitten kun töissä sujuu kivasti, malttaa itse nukkua riittävästi ja saa välillä ihan omaa aikaa, niin se lapsiperhearkikin yleensä sujuu mukavasti. Töitten jälkeen katsellaan yhdessä telkkaria, ulkoillaan tai vaan hassutellaan kotona yhdessä, joskus käydään jossain harrastuksissa. Viikonloppuisin nähdään kavereita ja sukulaisia, tehdään vähän parempaa ruokaa tai käydään retkellä, ostoksilla tai uimassa. Lapset on tuonut elämään uskomattoman paljon iloa ja naurua, lasten ilo ja riemu ovat niin aitoja ja tarttuvia tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se hullunmyllyys tulee siitä että kun yrität tehdä jotain niin jalassa roikkuu ”vinkuva apina joka yrittää samalla kiivetä joka paikkaan” vaikka taitoja tähän ei ole. Eli et pysty keskittymään mihinkään ilman että kuuntelet sitä vinkunaa ja elämä on lisäksi sellaista jatkuvaa fyysistä riuhtomista ja kanniskelua ihme asennoissa eli olet koko ajan ihan hiessä. Mutta huom itse kyllä kestän tämän eli se on siedettävää mutta tätä puolta oli vaikea etukäteen kuvitella. Tätä aamuseitsemästä iltakahdeksaan, joka ikinen päivä. On niitä toki harmonisia hetkiä seassa ja kai se helpottuu lasten kasvaessa.

Minulla on juuri tällainen kokemus pienen pojan kanssa (nyt 2,5 v) eikä ole vielä helpottanut. Alan oikeasti harkita jopa lapsiluvun jättämistä yhteen, kun en jaksa sitä jatkuvaa tempomista. Poika siis ihan ”normaali”, mutta todella vilkas ja aina pahanteossa.

Kotitöitä ei pysty tekemään kun alkaa tempoa toisaalla paikkoja rikki sillä sekunnilla kun hänen kanssa ei olla.

Varmaan helpottaisi, jos isä olisi aktiivisempi joko tekemään niitä kotitöitä tai olemaan lapsen kanssa, mutta edes erikseen pyydettäessä ei jaksa tai osaa viihdyttää lasta niin, ettei lapsi tule hetken kuluttua etsimään äitiä. Loppujen lopuksi yritän siinä sitten tyhjätä astianpesukonetta kun lapsi yrittää raapia haarukalla kaapinovia. Ja tätä ihan koko ajan. Minun on käytännössä poistuttava kotoa jos haluan hetken olla rauhassa. Sitten kun lapsi on minussa niin kiinni, niin isän on sata kertaa helpompi lähteä omiin harrastuksiin kun lasta ei kiinnosta.

Kaaos syntyy siis siitä, että esimerkiksi kotitöitä ei ehdi tehdä ja lopun aikaa on niin väsynyt siitä, että pitää viihdyttää vilkasta lasta.

Tiedän kyllä, että monella ei ole sama tilanne, mut tsemppiä kaikille muille vauhdikkaiden lasten vanhemmille.

Päiväkodistakin on ikävää kuulla aina sitä palautetta, miten lapsi ei rauhoitu nukkumaan tai syö nätisti. Tuntuu, että kuvittelevat, ettei yritetä itse pitää kuria, vaikka todellakin on säännöt ja järjestys. Lapsi vaan kerta toisensa jälkeen menee sen hankalimman kautta, eli ruokapöydästä lähdetään aika usein jäähylle kun riehutaan ja potkitaan.

Lisään nyt vielä, että en kadu todellakaan lasta ja rakastan häntä hirveästi, välillä olen vaan aika loppu.

Ehkä tässä taustalla on nyt jotain mitä jätätte kertomatta tai ette itsekään huomaa. Vai oliko teidän omassa lapsuudessa ok, että lapsi sai käyttäytyä tuolla tavalla?

Eihän se lapsi saa käyttäytyä sillä tavalla :) mutta sitten kun lapsi ei ole luonteeltaan helppo ja kiltti, niin ihan koko ajan saa olla vääntämässä ja tapakasvattamassa. Esimerkiksi juuri tuo, että ruokailut on aina sellaisia, että kerran pitää poistua pöydästä jäähylle, että sitten loppuruokailu menee asiallisemmin. Joillain lapset ovat luonnostaan rauhallisempia, joillain tarvitsee harjoitella enemmän.

Itse esimerkiksi olen tarkoituksella lisännyt pojan kanssa palapelien tekoa, piirtämistä, lukemista, että tulisi niitä rauhallisempia leikkejä ja ei koko ajan jotain kohkaamista. Tämä on toimiva juttu.

Silti poika on luonteeltaan sellainen, että esimerkiksi ihan koko ajan huutaa kovaa. Se on hänestä hauskaa. Kestänyt jo yli vuoden. Totta kai sanotaan, että ole hiljaa, laitetaan jäähylle ym., mutta ei hän sitä tapaa lopeta. Lopettaa varmaan sitten kun kasvaa ja voi jotenkin järjellä selittää, että naapurit ei tykkää kuunnella ym. Hänelle nämä ovat sellaisia leikkejä, mutta itsestäni ei ole hauskaa vääntää tällaisen asian kanssa ihan joka päivä. Eli lopettaa huutamisen siinä hetkessä kun tulee jäähy, mutta kohta huutaa jo uudestaan. Koitetaan ohjata leikkejä niihin rauhallisempiin. Osa kavereiden muksuista rakentelee tuossa iässä jo yksin legoilla hiljaa tunnin. Ei se kaikki ole kasvatuksesta kiinni vaan lapsen luonteesta.

Yritän siis sanoa, ettei käytös ole Ok, eikä lapsi saa todellakaan käyttäytyä näin, mutta siitä huolimatta lapsi koko ajan tekee vastaavia asioita, mistä sitten arjesta tulee sellaista, että lapsi on koko ajan jäähyllä tai puhutellaan. Se sitten uuvuttaa, se tapakasvatus, kun lapsi on vilkas ja luontaisesti haluaa koko ajan tehdä tuhmia. Joskus olisi kiva kun voisi vaan tulla töistä ja laittaa ne tiskit tai pestä lapsen hampaat tai ruokailla, tai ihan mitä tahansa silleen, että kaikilla vaan olis mukavaa ja tehdään sitä mitä pitäisi ilman, että kukaan juoksee karkuun, vastustelee tai huutaa.

No sitten se jäähy ei selvästikään ole toimiva keino!

Lapsiperhearki tarkoittaa sitä, että kun lapset ovat pieniä niin heidän kanssaan oltava läsnä koko ajan. Meillä toinen lapsista aina hakenut paljon huomiota aikuisilta (lapset eivät siis aina leiki keskenään ja jätä vanhempiaan rauhaan) vaan tosiaan kun lapsi on läsnä hän työllistää yhden tai kaikki aikuiset koko ajan. Kun olet siivonnut niin menee vain hetki kun lelut on sekoitettu, jotain on rikotettu, maidot/puurot kaatuu pöydälle, lapsen vaipat pitää vaihtaa/peppu pyyhkiä/pissat, räkä tms pitää siivota sohvalta vaatteista, lapsen naamasta. Eli tosiaan kun tulet töistä päiväkodin kautta kotiin niin teet ruoan ja olet loppuillan läsnä lapsille. Telkusta tulee lastenohjelmia, musiikki on lapsille sopivaa, tämän lisäksi laitat seuraavan päivän ruoat, eväät, vaatteet valmiiksi. Illalla kylvetät, luet iltasadut ja nukutat lapsen. Nukuttamiseen voi mennä pari tuntiakin per ilta jos haastava lapsi. Sitten tämän jälkeen sinulla on tosiaan ehkä se yksi tunti käydä suihkussa ja olla hetki ihan vain itsesi kanssa. Lapsiperhearkea helpottaa jos kotoa löytyy kumppani jakamassa näitä elämän hetkiä. Ehkä saat itsellesi toisinaan kokonaisen vapaaillan... Se tuntuu lapsiperhearjen keskellä juhlalta.

Kouluun mentäessä lapset itsenäistyy, mutta erityislapsen kanssa ei asiat ehkä tosiaankan helpotu. Tavislapsen kanssa silloin elämä on harrastuksiin tai kavereille kuskaamista, läksyjen lukemista, yhteistä kodinhoitoa ja tehtävistä keskustelua, lasten riitojen ja asioiden selvittelyä... yms.

Mutta siis lapsiperhearki on hommaa ja aktiviteettia paljon enemmän kuin jos asuisit yksin tai toisen aikuisen kanssa kaksin. Siivouksen jälki ei kestä kauaa ja sitä on tehtävä useammin, on ennakoitava paljon asioita ja itselle ei jää välttämättä kauheasti aikaa. Mutta lapsiperhearjessa on ihanaa seurata pientä lasta ja tämän kehitystä, oman lapsen rakkauden määrää ei voi kuvailla, elämä ei ole tylsää kun omaa aikaa osaa todella arvostaa. Elämässä on sisältöä todella paljon.

Lapsiperhearki on ihan normaalia arkea. Mikään ei ole yllättänyt asiassa, vaan osasin kyllä olettaa, että elämä muuttuu lapsien myötä, mutta arki on silti täysin normaalia. Olen tyytyväinen itseeni ja perheeseeni ja onnellisempi kuin ennen ilman perhettä.

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Juuri näin! Tässäkin ketjussa tullut ilmi, että kiire johtuu liiallisesta holhoamisesta ja hyysäämisestä. Esim että pitäisi joka päivä tarkistaa koululaisen reppuun tavarat ja läksyt yms. Alkuun ekaluokkalaiselle näytetään esimerkin avulla repun pakkaus yms ja sitten pitää muksun itse oppia katsomaan aapiset jne reppuun. Jos ei opi niin oppii kantapään kautta kun ope pyytää ottamaan kirjan esiin, joka onkin jäänyt kotiin. Älkää vanhemmat ite aiheuttako jäätävää kiirettä itselle, vaan ikätason mukaan voi kyllä antaa lapselle vastuuta.

Lapsiperhearki on varmasti erilaista jokaisessa perheessä ja jokainen aikuinen kokee sen erilaisena. Hiljaiset ja rauhalliset lapset on ihan juttu kuin vilkkaat ja tauotta puhuvat. Meillä on kolme lasta ja vaikkeivat ole mitään supervillkaita niin kyllä heistä ääntä lähtee. Likaa ja sotkua tulee aivan varmasti vaikka lapset olisi opetettu keräämään omat tavaransa. Yli puolet vuodesta on Suomessa märkää ja/tai kuraista ja niitä vaatteita saa jatkuvasti pestä ja kuivailla. Lapset kasvavat ja vaatehuollon määrä on loputon. Pyykkiä toki tulee aikuisillakin mutta usean lapsen perheessä sopivien kausivaatteiden metsästys ja pienistä eroon pääseminen on jatkuvaa. Siihen päälle luistimet, monot, uimakamat jne.

Vaikka ei suorittaisi vanhemmuutta mitenkään erityisesti niin kyllähän usean lapsen kanssa eläminen melkoisesti eroaa sinkkuelämästä. Itselleni raskainta on jatkuva saatavilla olo ja se että joku tarvitsee minua jatkuvasti. Silti, lapset antavat paljon ja vaikka välillä ovat rasittavia, useimmiten kuitenkin mahtavaa seuraa oivalluksineen ja juttuineen.

Lapsiperhearkea on monenlaista ja sen kuormittavuuteen vaikuttaa moni asia. Toiset viihtyy kotioloissa, kun taas toiset ravaa eri menoissa tukka putkella koko ajan ja nauttii siitä. Toisten mielestä on ihanaa, kun on talo täynnä lasten kavereita, toisten mielestä on rasittavaa jos on "vieraita" lapsia omien lisäksi. Muutama perusjuttu erottaa kuitenkin lapsiperhearjen lapsettomasta:

-varsinkin alkuvuodet eletään lapsen ehdoilla, nukutaan, syödään, ulkoillaan jne. Vauva toki kulkee helposti mukana ja nukkuu missä vaan, mutta taaperoikäiselle uni- ja ruokarytmi on tärkeää. Tämä kestää muutaman vuoden, isompien kanssa on vapaampaa.

-Kotitöitä on paljon enemmän. Ruokaa pitää laittaa jatkuvasti, sotkua tulee moninkertaisesti, pyykkimäärä vähintäänkin tuplaantuu. Pienet ei vielä syö paljoa, mutta sotkevat siitäkin edestä. Isommat sitten taas ehkä osaavat jo osallistua kotitöihin, mutta syövät enemmän.

- Lapset metelöi. Yksi nyt voi vielä olla melko hiljainen, mutta useammasta lähtee melua väistämättä. Todennäköisesti sisarukset myös ainakin jossain vaiheessa tappelee keskenään.

- Lasten kanssa pitää olla läsnä. Omasta ajasta ja harrastuksista joutuu väistämättä tinkimään, että ehtii touhuta lasten kanssa juttuja. Varsinkin pienet vaatii jatkuvaa huomiota ja läsnäoloa, mutta sekin on ohimenevä kausi.

- Kaikkeen lähtemiseen ja tekemiseen pitää varata enemmän aikaa, lasten kanssa saattaa tulla kaikenlaisia yllättäviä viivytyksiä, uhmakohtauksia, kadonneita unileluja, yllättävä vaipanvaihdon tarve, vessahätä hankalassa paikassa, joku kaatuu ja loukkaa itseään... Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän muuttujia.

Joka tapauksessa lapsiperhe-elämä on vain yksi vaihe elämässä ja sekin koostuu useista erilaisista vaiheista. Vauva-aika menee ohi hetkessä, pikkulapsiaikaa on muutama vuosi, sitten koululaiset ja lopulta teinit. Riippuu tietysti montako lasta ja minkälaisella ikäerolla tekee. Pienellä ikäerolla lasten alkuvuodet voi olla aika raskaita, mutta toisaalta se menee nopeammin ohi. Isommalla ikäerolla pikkulapsivuosia on enemmän, mutta ne ovat ehkä kevyempiä kun ei ole montaa ihan pientä yhtä aikaa hoidettavana.

Yleistäen lapsiperhe-elämä on tosi erilaista verrattuna elämään ilman lapsia, mutta kaikille se myös näyttäytyy erilaisena.

Olen itse helposti stressaantuva, joten vaikka minulla on kaksi ihanaa, kehitystasoista ja poikkeuksellisen rauhallista lasta (4v. ja 6v.), minua stressaa arjessa seuraavat asiat:

- kiire (päiväkotiin, töihin, muskariin, jumppaan - ihan eri juttu lähteä yksin, kuin huomioida koko paketti)

- oman ajan puute (siis kotona ei saa olla rauhassa - nytkin kuopus nukahti vasta äsken, eli minulle jää alle tunti "omaa aikaa", mutta alan olla liian väsynyt tehdäkseni mitään)

- lapsen sairastelut ja siitä aiheutuvat poissaolot

- sotkuisuus / jatkuva siivouksen tarve

- vauva-ajan univelka

- keskeytykset (yrität esim. puhua puhelimessa, just silloin lapsella jotain tärkeää)

Stressin lisääntyminen on siis itselläni se lapsiperhearjen kuormittavin juttu. Jos osaisin kestää sitä paremmin, niin ihan super jees elämää lasten kanssa.

Kyllähän se on yhtä helvettiä isomman lapsi katraan kanssa 2 vielä menee ,mutta siitä enemmän kun tuli on yhtä kiirettä, siihen kun pitää ottaa vielä koiria niin erohan siitä tuli kun kumpikaan ei jaksa. Kaikki ihan hyvin eronneena siihen asti kun ex löysi toisen. Laoset ei yhtäkkiä haluakkaan tulla ovat kummasti vieraatuneet. Nyt kun on kaiken menettänyt kyllä sitä kummasti kaipaa sitä vanhaa elämää ja vilskettä mitä oli.