Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa mitä se paljonpuhuttu lapsiperhearki ihan oikeasti tarkoittaa?
Kaikkialta saa sen kuvan, että yhtä hullunmyllyä koko elämä. En ymmärrä lapsiperhearjesta mitään, varsinkaan siitä kun on pieniä lapsia. Voisiko joku kuvailla tarkemmin, mitä se teidän kohdalla tarkoittaa? Mistä päivänne koostuvat ja mikä niistä tekee "hullunmyllyä"? Onko se lasten vilkkaus, vai tuleeko lasten myötä niin paljon kaikkia ylimääräisiä menoja sun muuta? Voiko lapsiperhearki koskaan olla ihan rauhallista ja seesteistä vai kuuluuko tuo hullunmylly automaattisesti kuvioon?
Kommentit (403)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyt jotta pääset sitten pilkkaamaan.
No en :D Vaan kysyn siksi, että olen itse tosi yliherkkä kaikenlaiselle melulle, hälinälle ja kiireelle, ja olen ihmeissäni lukenut monia juttuja siitä, miten painajaismaiselta lapsiperhearki kuulostaa. Ja sen takia tosissani epäröin, olisiko minusta ikinä äidiksi. Itse muistan, että oma lapsuudenkotini ainakin oli aivan rauhallinen, ei meillä ollut mitään jatkuvaa kaaosta tai kiirettä tai mekkalaa. Kuitenkin lähipiirin perheitä sivusta seuraavana saan käsityksen, että vanhemmat ovat jatkuvasti stressaantuneita ja väsyneitä ja arki suorastaan kaatuu päälle. Onko oma käsitykseni lapsuudesta turhan ruusuinen, vai ovatko nykypäivän elämänmeno yleisesti vain niin paljon vaativampaa. En tosiaan kysynyt pilkkaamistarkoituksessa.
Netti ja varsinkin some on aiheuttaneet sen että vanhemmat tai siis äidit, ovat alkaneet ylisuorittaa vanhemmuutta, he itse aiheuttavat sen kaiken kaaoksen, myös lapsen "vilkkauden" kun eivät ole koskaan antaneet sen lapsen olla rauhassa.
Nykypäivä ei vaadi vanhemmuudelta sen enempää kuin ennenkään, kaikki on hyvin kun lapsi saa ruokaa, vaatteet, kodin, vähän leluja ja rakkautta. Ei tarvitse olla kehittävää leikittämistä aamusta iltaan eikä varsinkaan harrastuksia pienellä, ja mielellään ei päiväkotiin alle 2-3v.
Tämä on ihan täyttä puppua.
Jo se että kaikki lapsiperheiden palvelut on keskitetty kauas kuormittaa perheitä eri tavalla.
Hammaslääkäriin ja oiontana pitää mennä mukaan.
Kaiken maailman kasvatuskeskusteluja, vasuvartteja ja aktiivi-iltoja on jatkuvasti.
Koulu kuormittaa vanhempia koko ajan.
Lapsen hoidon ja kasvatuksen suhteen on järjetön kyttäysseuranta.
Miljoona eri urkintablankettia sinne ja tänne.
Kännykkäaikana pitää olla myös koulun, terkan jne. tavoitettavissa 24/7 tai huoli herää.
En ole ainuttakaan urkintalomaketta saanut eteeni täytettäväksi. Raskausaikana oli neuvolassa jotain, joiden tarkoitus oli saada vanhemmat miettimään esim. omia kasvatusmallejaan omasta lapsuudesta, mutta eipä ole muuta ollut.
Kerran vuodessa tulee lapsen joku terveyskysely ja kiusaamiskysely. Nyt tulee laaja lääkärintarkastus kun ovat vitosella. Niin ja ennen vanhempainvarttia vai mikä kehityskeskustelu se on, kaksi kertaa vuodessa, pitää täyttää netissä että mitkä on vanhempien mielestä lapsen vahvuudet ja mitkä ei. Eipä muuta plankettia ole tullut.
Siis kuka näitä kyselyitä lähettää?
Itse en opettajana ole yhtään kyselyä lähettänyt. Vanhempainilta on kerran vuodessa (koska koulun suunnitelma velvoittaa) mutta ei sinne mikään pakko ole tulla. Suosittelisin eka- ja kutosluokan vanhempainiltoja, mutta muut ovat täytettä. Ja jos asiallisesti luette Wilma-viestit (joita lähettelen tavalliselle oppilaalle keskimäärin kerran kuussa), ei mikään huoli herää. Vanhempainvartit ovat ekaluokalla, nivelpalaverit 2. ja 6. Luokilla. Eli hyvin voitte olla tapaamatta minua kakkosen keväältä kutosen keväälle. Laitetaan viestiä jos on asiaa. Jos ei ole, ei laiteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä vasta yksi lapsi, pieni taapero ja toinen syntyy muutaman kuukauden päästä, mutta ei meidän arki mitään hullunmyllyä ole. Haaveilin aina äitiydestä ja usean vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen olen maailman kiitollisin tästä arjesta.
Hieman enemmän asioissa on nyt lapsen myötä sumplimista, esim. tällä hetkellä Koronan takia, kun päiväkodista jouduttiin jatkuvasti olemaan nuhan takia poissa. Onneksi saatiin päiväkoti lopetettua ja lapsi saa nyt loppuvuoden olla mukanani töissä. Helpottaa kovasti, kun pysyy terveenä ja toisaalta lapsen käytöskin on paljon parempaa kuin päiväkotiaikana.
Sotkua tietenkin kotona tulee enemmän verrattuna sinkkuvuosiin, mutta onneksi tuo pienikin lapsi tykkää autolla kotitöissä, niin aina iltaisin yhdessä saadaan tiskit hoidettua, pyykit pestyä ja tarvittaessa imuroitua.
Lapsen kasvaessa tulee tietenkin enemmän menoja (myös rahallisesti), mutta kouluikäisenä meillä lapset saavat itse kulkea harrastuksiinsa. Niin minäkin kuljin lapsena, ja kiitollinen olen hyvästä kunnostani näin aikuisena.
Lisäksi tulevaisuudessa pidetään lapsemme kotona, ensi kuussa on muutto isompaan asuntoon, jossa on tilaa au pairillekin, jotta ei tarvitse lapsia enää päiväkoteihin viedä. Lisäksi jo 10 vuotta sitten päätin, että omat lapseni tulen kotikouluttamaan, jonka uskon myös helpottavan arkea.
Lapsiperhearki on meillä ainakin toistaiseksi suhteellisen rauhallista, aamuisin noustaan klo 5-7 välillä, siitä suihkuun, aamupalalle ja töihin. Töiden jälkeen mahdollisesti puistoilemaan ja kauppaan ja sitten kotiin tekemään illallista. Illat tuo pikkuinen nätisti leikkii leluillaan ja yhdessä tehdään ne kotityöt (haluaa aina osallistua), jonka jälkeen sitten iltapuuhat ja nukkumaan klo 20. Siinä sitten on halutessaan pari tuntia omaa/ parisuhde aikaa. Enemmän, jos kaipaa omaa aikaa, niin voihan sitä satunnaisesti palkata lastenvahdin, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta.
Tämä oli varmaan tarkoitus kirjoittaa ajatuksena "näin helppoa, ei yhtään kamalaa". Minusta tuo kuulostaa jär-kyt-tä-väl-tä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin asioihin, voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa, omasta ja lasten persoonista riippuen. Meillä on kolme lasta, ja ovat kyllä kaikki siinä mielessä kotihiiriä, että tykkäävät meidän ajasta ja huomiosta. Vanhin 9v voisi periaatteessa jo hengata kavereiden kanssa, mutta tykkää puistoilla ja kuunnella iltasatuja ja pelata lautapelejä vanhempien kanssa.
Harrastuksien määrä on pidetty maltillisena, harrastetaan kuitenkin kaikki musiikkia, ja se tarkoittaa aika määrää soittotunteja ja orkesteriharjoituksia. Siihen päälle sitten toki työt ja kotityöt ja kaikki pakollinen. Ja ennen kaikkea se yhdessäolo.
Lyhyesti sanoen aina kun istahdan sohvalle, joku istuu syliin ja alkaa selittää. Jos sellaisen kokisi raskaana, olisi varmasti raskasta.
Kiitos, tämä oli ihanasti kuvattu. Jos sattuisi niin että lapseni olisivat kuin minä eli viihtyisivät kotona ja omissa leikeissään, niin en varmaan kokisi lapsiperhearkea raskaana. Ruokaahan täytyy joka tapauksessa laittaa ja pyykkiä pestä, vaikka asuisi yksin, ei minua haittaa jos sitä olisi enemmän. Mutta jatkuvat kissanristiäiset, vanhempainillat, lääkärireissut, kaverisynttärit, harrastukset, huvipuistot, kaikki sellainen ahdistaa jo ajatuksena. Olisinko huono äiti, jos en lähtisi mukaan tuollaisiin? Mieheni on paljon ulospäinsuuntautuneempi ja varmaan jaksaisi tuollaista rumbaa paremmin. Minusta olisi kiva lukea lapsille satuja, askarrella ja leikkiä pihalla, tehdä ruokaa ja leipoa.
Lapsi on 5v, ei ole ollut vielä kertaakaan kaverisynttäreillä, päiväkodissa on vasu-keskustelu pari kertaa vuodessa. Kipeänä lapsi ollut ehkä kerran vuodessa, joten ei ole lääkärireissutkaan olleet ristiksi. Sen sijaan huvipuistoissahan on ihanaa, isäkin pääsee laitteisiin nauttimaan ja äitikin, jos sattuu uskaltamaan. Harrastuksia lapsille voi katsoa omien voimavarojen mukaan. Omallani on kaksi harrastusta, jotka molemmat ovat kodin lähellä, joten ei tarvitse isosti osallistua menemisiin ja tulemisiin.
Oho. Meillä on ollut vähintään seitsemät kaverisynttätit vuodessa 4-vuotiaasta lähtien. Tänä vuonna korona rajoittanut, mutta silti ollut jo kuudet synttärit tänä vuonna. Kyllä ne on oma rumbansa jos lapsella on paljon kavereita. Eikä mielestäni ole syytä kieltääkään lasta osallistumasta sellaisille oman jaksamisen takia. Sen verran pitää vanhemmankin joustaa, lapsellahan tulee olemaan oma elämä ja kaverit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on vaikkapa kolme joukkueurheilua harrastavaa lasta, niin onhan siinä vilskettä ja vilinää, kuskailua ja urheiluvaatepyykkiä ihan riittämiin. Nuo lisäksi syövät kuin hevoset, joten ruokaakin pitää olla laittamassa jatkuvalla syötöllä. Sitten jos on yksi rauhallinen lapsi, jonka harrastukset on enempi älyllisiä, niin aika rauhallista se elämä on.
Nämä lasten ns. harrastukset ovat ihan vanhempien itse aiheuttama ongelma.
Ennen vanhaan lapset hoitivat omatoimisesti mahdolliset harrastuksensa, ja senkin jälkeen, kun keksittiin ohjatut harrastukset kulkivat lapset niihin ihan itse.
Ennenvanhaan asuntoalueet olivat keskustan tuntumassa ja lähellä harrastuksia. Asuntoalueilla oli nuorisotila, nykyään yksi nuorisotila, jonne nuorella saattaaa olla kymmenien kilometrien matka. Autoja on paljon enemmän kuin omassa lapsuudessa 80-luvulla, liikenne pienelle jalankulkijalle ja pyöräilijälle vaarallista.
Tytär täytti kesällä 18 v. Ajokortti ja auto lapselle hommattiin. Yht kaikkineen maksoivat noin 5000 euroa. Kaikilla kavereilla on myös ajokortti ja oma auto. Tai ovat loppuvuonna nyt ne saamassa. Osalla on paljon uudempi ja kalliimpi auto. Mutta nyt oikeastaan ekan kerran huomattiin miehen kanssa ensimmäinen isompi kuluerä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsiperhearki oli helppoa silloin, kun lapset olivat pieniä, ja kun toinen vanhemmista oli vuorollaan lasten kanssa kotona ja vain toinen kävi töissä.
Raskainta siihen aikaan oli yöheräilyt, univelka ja väsyneenä jatkuva saatavilla olo. Jaksamaan auttoi päivien aikatauluttaminen = rutiinit ja etukäteen suunnittelu. Paljon ulkoilua, kerhoja, leikkipuistoa, retkiä. Kerran viikossa lounasravintolaa syömään tai mll kerhoon keittolounaalle. Itselle mieluisten asioiden tekemistä lasten kanssa: kirjasto, museot, näyttelyt, luonto, liikunta. Kodin sai pidettyä kunnossa siinä sivussa (kerran kuukaudessa perusteellisempi siivouspäivä) ja illat oli vapaata ja rentoa aikaa joko perheen yhteisille puuhille tai omille harrastuksille. Viikonloppuihin järjestettiin perheen yhteisiä mukavia menoja tai vanhemmille vuoron perään aikaa omille menoille.
Raskaimmat ajat alkoivat silloin, kun molemmat vanhemmat palasivat töihin ja lapset olivat pieniä koululaisia ja vähän alle kouluikäisiä. Raskas työ ja siihen päälle vielä paljon hoivaa ja huomiota tarvitsevat lapset ja kaikki muut hommat kotitöistä ja pihatöistä talon kunnossapitoon.
Nyt ollaan taas helpommilla vesillä, kun lapset lähenee teini-ikää, ovat omatoimisia ja auttavat monissa kodin askareissa. Harrastuskuljetuksia ja lasten harrastuksiin osallistumista en koe raskaana ja omaa aikaakin on ihan riittämiin.
- vuorotyöläinen, 3 lasta
Mulla ahdistus tuli siitä, että äitinä tuntui, että lapsi oli jotenkin enemmän mun vastuulla, vaikka isäkin hänellä oli. Yritin saada isää välillä harrastamaan lapsen kanssa jotain, kun tuntui, että lapsi oli pienenä koko ajan kiinni minussa. Jostain syystä se isän kanssa harrastaminen ei sujunut. Esim. kerran olin työpäivän jälkeen mennyt työkaverin tupareihin. Illan alussa alle kouluikäinen lapsi soitti sitten mulle, että koska tulet kotiin, isä on koko ajan vaan tietokoneella. Piti soittaa miehen kännykkään ja sanoa,että tehkää nyt jotain yhdessä. Ja tämä on vain yksi esimerkki lukuisista eri tilanteista. Tietysti lapsen terveysasiat siihen lisäksi, hammaslääkärijutut ynnä muut. Eikä kyse ollut siitäkään etteikö näistä asioista olisi puhuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä, että lasten tarpeet rytmittävät koko elämän. Ruoka on laitettava pöytään 5 kertaa päivässä, vaipat on vaihdettava ja ulkoilut sovitettava näiden väliin. Yöllä ei voi nukkua oman aikataulunsa mukaan, vaan koko vuorokausi mennään lasten rytmissä, heidän parastaan ajatellen.
Vierailija kirjoitti:
Minusta se hullunmyllyys tulee siitä että kun yrität tehdä jotain niin jalassa roikkuu ”vinkuva apina joka yrittää samalla kiivetä joka paikkaan” vaikka taitoja tähän ei ole. Eli et pysty keskittymään mihinkään ilman että kuuntelet sitä vinkunaa ja elämä on lisäksi sellaista jatkuvaa fyysistä riuhtomista ja kanniskelua ihme asennoissa eli olet koko ajan ihan hiessä. Mutta huom itse kyllä kestän tämän eli se on siedettävää mutta tätä puolta oli vaikea etukäteen kuvitella. Tätä aamuseitsemästä iltakahdeksaan, joka ikinen päivä. On niitä toki harmonisia hetkiä seassa ja kai se helpottuu lasten kasvaessa.
Meillä juurikin tämä vaihe menossa. Lapsi 1v 2kk. Ja ihan samat tuntemukset. 😬
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lyhyesti: se on helvettiä. Monesti aloin sunnuntaina puolelta päivin odottaa, että milloin armahtava maanantaiaamu koittaa, että pääsen töihin lepuuttamaan hermoja.
Miksikö olen tehnyt lapsia? Odottaakseni, että ne kasvavat aikuisiksi. Valmiita aikuisia kun ei saa mistään. Nyt se aika on koittanut. Kuopuskin on jo 20v. Ei ole ikävä pikkulapsiaikoja.
Ja aikoinaan minua varoiteltiin tyttöjen murrosiästä. Murrosikä ei ollut mitään verrattuna pikkulapsiaikaan.
Jos on totuttu itse menemään ja tulemaan miten huvittaa, on alkuun sopeutumista siinä, että pikkulapsiperheessä jonkun on aina oltava lasten kanssa. Erityisesti moni mies kokee tämän vaikeaksi ja kiukuttelee, kun omiin menoihin pitää ”pyytää lupa” eli varmistaa, että vaimo suostuu hoitamaan lapsia yksin sen menon ajan. Naisille yleensä tämä ei ole ongelma, vaan aika luontevasti osaavat varmistaa lasten hoidon omien menojensa aikana etukäteen.
Jos työpaikka on tottunut hyödyntämään lapsettoman ihmisen joustavuutta, on alkuun sopeutumista siinä, että työntekijän täytyy ensisijaisesti hoitaa tuo yllä mainittu asia, eli olla lastensa kanssa kun tarha on kiinni eikä puoliso ole lasten kanssa. Erityisesti moni ”hienompi” työ on sellaista, että työnantaja kokee tämän vaikeaksi ja kiukuttelee, kun työntekijä ei voi ottaa suoraan palaveria kello 16.30-18, vaan hänen täytyy ensin varmistaa, että puoliso tai isovanhempi suostuu hoitamaan lapsia palaverin ajan.
Sitten jostain syystä nuorille vanhemmille tuputetaan ajatusta, että on jotekin hienoa ja sankarillista säilyttää elämässä kaikki vanhat harrastukset, ystävät ja sosiaaliset menot, ja lisäksi lapsillakin tulisi pienestä asti olla omia harrastuksia, ystäviä ja sosiaalisia menoja. Kun fakta on, että yksi vanhempi on aina kiinni lasten kanssa, tämän ajatuksen toteuttaminen sitoo molemmat vanhemmat suureksi osaksi aikaa. Sitten tulee ongelmia, kun kotitöille ja lepäämiselle ei riitä aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika paljon helpommalla pääsee, kun lapsen isä ottaa vastuun niistä vanhempainvarteista ja päiväkotiin/neuvolaan viemisistä. Siis myös se isä pääsee helpommalla kuin äiti.
Jostain syystä edelleen 2020-luvulla mies on superisä kun tuo lapsen hengissä ja pukeissa sinne neuvolaan, hoitajien kanssa yhdessä nauravat kun se museoretkenlupalappu unohtui taas täyttää ja lapsella on paita nurinpäin jne. Jos huoli herää että äiti ei osallistu, niin mitä sitten, siinä huolestukoot. Onhan lapsella onneksi huolehtiva isä!
se lapsiperhearki on vain tekosyy että voi lopettaa itsestä huolehtimisen ja alkaa lihomaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta se hullunmyllyys tulee siitä että kun yrität tehdä jotain niin jalassa roikkuu ”vinkuva apina joka yrittää samalla kiivetä joka paikkaan” vaikka taitoja tähän ei ole. Eli et pysty keskittymään mihinkään ilman että kuuntelet sitä vinkunaa ja elämä on lisäksi sellaista jatkuvaa fyysistä riuhtomista ja kanniskelua ihme asennoissa eli olet koko ajan ihan hiessä. Mutta huom itse kyllä kestän tämän eli se on siedettävää mutta tätä puolta oli vaikea etukäteen kuvitella. Tätä aamuseitsemästä iltakahdeksaan, joka ikinen päivä. On niitä toki harmonisia hetkiä seassa ja kai se helpottuu lasten kasvaessa.
Minulla on juuri tällainen kokemus pienen pojan kanssa (nyt 2,5 v) eikä ole vielä helpottanut. Alan oikeasti harkita jopa lapsiluvun jättämistä yhteen, kun en jaksa sitä jatkuvaa tempomista. Poika siis ihan ”normaali”, mutta todella vilkas ja aina pahanteossa.
Kotitöitä ei pysty tekemään kun alkaa tempoa toisaalla paikkoja rikki sillä sekunnilla kun hänen kanssa ei olla.
Varmaan helpottaisi, jos isä olisi aktiivisempi joko tekemään niitä kotitöitä tai olemaan lapsen kanssa, mutta edes erikseen pyydettäessä ei jaksa tai osaa viihdyttää lasta niin, ettei lapsi tule hetken kuluttua etsimään äitiä. Loppujen lopuksi yritän siinä sitten tyhjätä astianpesukonetta kun lapsi yrittää raapia haarukalla kaapinovia. Ja tätä ihan koko ajan. Minun on käytännössä poistuttava kotoa jos haluan hetken olla rauhassa. Sitten kun lapsi on minussa niin kiinni, niin isän on sata kertaa helpompi lähteä omiin harrastuksiin kun lasta ei kiinnosta.
Kaaos syntyy siis siitä, että esimerkiksi kotitöitä ei ehdi tehdä ja lopun aikaa on niin väsynyt siitä, että pitää viihdyttää vilkasta lasta.
Tiedän kyllä, että monella ei ole sama tilanne, mut tsemppiä kaikille muille vauhdikkaiden lasten vanhemmille.
Päiväkodistakin on ikävää kuulla aina sitä palautetta, miten lapsi ei rauhoitu nukkumaan tai syö nätisti. Tuntuu, että kuvittelevat, ettei yritetä itse pitää kuria, vaikka todellakin on säännöt ja järjestys. Lapsi vaan kerta toisensa jälkeen menee sen hankalimman kautta, eli ruokapöydästä lähdetään aika usein jäähylle kun riehutaan ja potkitaan.
Lisään nyt vielä, että en kadu todellakaan lasta ja rakastan häntä hirveästi, välillä olen vaan aika loppu.
Meillä on kaksi lasta, nyt siis teini-ikäisiä. Ovat aina olleet perusterveitä ja ns. normaaleja lapsia.
Siksi aina ihmettelen sitä lapsiperhekauhua. Se on kuitenkin vain normaalia elämää. Ei siinä ole mitään ihmeellistä tai kauheaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaksi ryhmää on paniikissa lapsiperhearjesta: Uusavuttomat ja ikuista teini-ikää viettävät 30-40 vuotiaat. Näillä kun on käsitys normaalista elämästä kadonnut aivan tyystin.
Joten, erikoislapset ovat tietysti asia erikseen. Mutta noin keskimäärin lapsiperhearki on tavallista elämää.
(Kauppaan, kouluun, nukkumaan, kauppaan, harrastuksiin, synttäreille, kauppaan, flunssaa, kiukuttelua, kauppaan, haava sormessa, ensimmäinen hammas irti, kauppaan, suvivirsi, souturetki, mummola, pelottava joulupukki, kauppaan, paita väärinpäin, uusi polkupyörä jne.)
t. kokemusasiantuntija isä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta se hullunmyllyys tulee siitä että kun yrität tehdä jotain niin jalassa roikkuu ”vinkuva apina joka yrittää samalla kiivetä joka paikkaan” vaikka taitoja tähän ei ole. Eli et pysty keskittymään mihinkään ilman että kuuntelet sitä vinkunaa ja elämä on lisäksi sellaista jatkuvaa fyysistä riuhtomista ja kanniskelua ihme asennoissa eli olet koko ajan ihan hiessä. Mutta huom itse kyllä kestän tämän eli se on siedettävää mutta tätä puolta oli vaikea etukäteen kuvitella. Tätä aamuseitsemästä iltakahdeksaan, joka ikinen päivä. On niitä toki harmonisia hetkiä seassa ja kai se helpottuu lasten kasvaessa.
Minulla on juuri tällainen kokemus pienen pojan kanssa (nyt 2,5 v) eikä ole vielä helpottanut. Alan oikeasti harkita jopa lapsiluvun jättämistä yhteen, kun en jaksa sitä jatkuvaa tempomista. Poika siis ihan ”normaali”, mutta todella vilkas ja aina pahanteossa.
Kotitöitä ei pysty tekemään kun alkaa tempoa toisaalla paikkoja rikki sillä sekunnilla kun hänen kanssa ei olla.
Varmaan helpottaisi, jos isä olisi aktiivisempi joko tekemään niitä kotitöitä tai olemaan lapsen kanssa, mutta edes erikseen pyydettäessä ei jaksa tai osaa viihdyttää lasta niin, ettei lapsi tule hetken kuluttua etsimään äitiä. Loppujen lopuksi yritän siinä sitten tyhjätä astianpesukonetta kun lapsi yrittää raapia haarukalla kaapinovia. Ja tätä ihan koko ajan. Minun on käytännössä poistuttava kotoa jos haluan hetken olla rauhassa. Sitten kun lapsi on minussa niin kiinni, niin isän on sata kertaa helpompi lähteä omiin harrastuksiin kun lasta ei kiinnosta.
Kaaos syntyy siis siitä, että esimerkiksi kotitöitä ei ehdi tehdä ja lopun aikaa on niin väsynyt siitä, että pitää viihdyttää vilkasta lasta.
Tiedän kyllä, että monella ei ole sama tilanne, mut tsemppiä kaikille muille vauhdikkaiden lasten vanhemmille.
Päiväkodistakin on ikävää kuulla aina sitä palautetta, miten lapsi ei rauhoitu nukkumaan tai syö nätisti. Tuntuu, että kuvittelevat, ettei yritetä itse pitää kuria, vaikka todellakin on säännöt ja järjestys. Lapsi vaan kerta toisensa jälkeen menee sen hankalimman kautta, eli ruokapöydästä lähdetään aika usein jäähylle kun riehutaan ja potkitaan.
Lisään nyt vielä, että en kadu todellakaan lasta ja rakastan häntä hirveästi, välillä olen vaan aika loppu.
Ehkä tässä taustalla on nyt jotain mitä jätätte kertomatta tai ette itsekään huomaa. Vai oliko teidän omassa lapsuudessa ok, että lapsi sai käyttäytyä tuolla tavalla?
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti: se on helvettiä. Monesti aloin sunnuntaina puolelta päivin odottaa, että milloin armahtava maanantaiaamu koittaa, että pääsen töihin lepuuttamaan hermoja.
Miksikö olen tehnyt lapsia? Odottaakseni, että ne kasvavat aikuisiksi. Valmiita aikuisia kun ei saa mistään. Nyt se aika on koittanut. Kuopuskin on jo 20v. Ei ole ikävä pikkulapsiaikoja.
Ja aikoinaan minua varoiteltiin tyttöjen murrosiästä. Murrosikä ei ollut mitään verrattuna pikkulapsiaikaan.
Mitä ihmettä? Meillä asia oli juuri toisinpäin. Pikkulapsen kanssa on niin helppoa. Kurahousut jalkaan ja lykkäät ovesta ulos. Leluauto tai uusi nukke riittää pitkäksi aikaa. Teinien kanssa pitää oikeasti olla asioista huolissaan. Jokaisesta asiasta vängätään. Teiniä ei saa iloiseksi uudella nukella, eikä teiniä saa syliin millään!
Jatkuva riittämättömyyden tunne..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta se hullunmyllyys tulee siitä että kun yrität tehdä jotain niin jalassa roikkuu ”vinkuva apina joka yrittää samalla kiivetä joka paikkaan” vaikka taitoja tähän ei ole. Eli et pysty keskittymään mihinkään ilman että kuuntelet sitä vinkunaa ja elämä on lisäksi sellaista jatkuvaa fyysistä riuhtomista ja kanniskelua ihme asennoissa eli olet koko ajan ihan hiessä. Mutta huom itse kyllä kestän tämän eli se on siedettävää mutta tätä puolta oli vaikea etukäteen kuvitella. Tätä aamuseitsemästä iltakahdeksaan, joka ikinen päivä. On niitä toki harmonisia hetkiä seassa ja kai se helpottuu lasten kasvaessa.
Minulla on juuri tällainen kokemus pienen pojan kanssa (nyt 2,5 v) eikä ole vielä helpottanut. Alan oikeasti harkita jopa lapsiluvun jättämistä yhteen, kun en jaksa sitä jatkuvaa tempomista. Poika siis ihan ”normaali”, mutta todella vilkas ja aina pahanteossa.
Kotitöitä ei pysty tekemään kun alkaa tempoa toisaalla paikkoja rikki sillä sekunnilla kun hänen kanssa ei olla.
Varmaan helpottaisi, jos isä olisi aktiivisempi joko tekemään niitä kotitöitä tai olemaan lapsen kanssa, mutta edes erikseen pyydettäessä ei jaksa tai osaa viihdyttää lasta niin, ettei lapsi tule hetken kuluttua etsimään äitiä. Loppujen lopuksi yritän siinä sitten tyhjätä astianpesukonetta kun lapsi yrittää raapia haarukalla kaapinovia. Ja tätä ihan koko ajan. Minun on käytännössä poistuttava kotoa jos haluan hetken olla rauhassa. Sitten kun lapsi on minussa niin kiinni, niin isän on sata kertaa helpompi lähteä omiin harrastuksiin kun lasta ei kiinnosta.
Kaaos syntyy siis siitä, että esimerkiksi kotitöitä ei ehdi tehdä ja lopun aikaa on niin väsynyt siitä, että pitää viihdyttää vilkasta lasta.
Tiedän kyllä, että monella ei ole sama tilanne, mut tsemppiä kaikille muille vauhdikkaiden lasten vanhemmille.
Päiväkodistakin on ikävää kuulla aina sitä palautetta, miten lapsi ei rauhoitu nukkumaan tai syö nätisti. Tuntuu, että kuvittelevat, ettei yritetä itse pitää kuria, vaikka todellakin on säännöt ja järjestys. Lapsi vaan kerta toisensa jälkeen menee sen hankalimman kautta, eli ruokapöydästä lähdetään aika usein jäähylle kun riehutaan ja potkitaan.
Lisään nyt vielä, että en kadu todellakaan lasta ja rakastan häntä hirveästi, välillä olen vaan aika loppu.
Ehkä tässä taustalla on nyt jotain mitä jätätte kertomatta tai ette itsekään huomaa. Vai oliko teidän omassa lapsuudessa ok, että lapsi sai käyttäytyä tuolla tavalla?
Eihän se lapsi saa käyttäytyä sillä tavalla :) mutta sitten kun lapsi ei ole luonteeltaan helppo ja kiltti, niin ihan koko ajan saa olla vääntämässä ja tapakasvattamassa. Esimerkiksi juuri tuo, että ruokailut on aina sellaisia, että kerran pitää poistua pöydästä jäähylle, että sitten loppuruokailu menee asiallisemmin. Joillain lapset ovat luonnostaan rauhallisempia, joillain tarvitsee harjoitella enemmän.
Itse esimerkiksi olen tarkoituksella lisännyt pojan kanssa palapelien tekoa, piirtämistä, lukemista, että tulisi niitä rauhallisempia leikkejä ja ei koko ajan jotain kohkaamista. Tämä on toimiva juttu.
Silti poika on luonteeltaan sellainen, että esimerkiksi ihan koko ajan huutaa kovaa. Se on hänestä hauskaa. Kestänyt jo yli vuoden. Totta kai sanotaan, että ole hiljaa, laitetaan jäähylle ym., mutta ei hän sitä tapaa lopeta. Lopettaa varmaan sitten kun kasvaa ja voi jotenkin järjellä selittää, että naapurit ei tykkää kuunnella ym. Hänelle nämä ovat sellaisia leikkejä, mutta itsestäni ei ole hauskaa vääntää tällaisen asian kanssa ihan joka päivä. Eli lopettaa huutamisen siinä hetkessä kun tulee jäähy, mutta kohta huutaa jo uudestaan. Koitetaan ohjata leikkejä niihin rauhallisempiin. Osa kavereiden muksuista rakentelee tuossa iässä jo yksin legoilla hiljaa tunnin. Ei se kaikki ole kasvatuksesta kiinni vaan lapsen luonteesta.
Yritän siis sanoa, ettei käytös ole Ok, eikä lapsi saa todellakaan käyttäytyä näin, mutta siitä huolimatta lapsi koko ajan tekee vastaavia asioita, mistä sitten arjesta tulee sellaista, että lapsi on koko ajan jäähyllä tai puhutellaan. Se sitten uuvuttaa, se tapakasvatus, kun lapsi on vilkas ja luontaisesti haluaa koko ajan tehdä tuhmia. Joskus olisi kiva kun voisi vaan tulla töistä ja laittaa ne tiskit tai pestä lapsen hampaat tai ruokailla, tai ihan mitä tahansa silleen, että kaikilla vaan olis mukavaa ja tehdään sitä mitä pitäisi ilman, että kukaan juoksee karkuun, vastustelee tai huutaa.
Miten olisi lapsiporttien, valjaiden ja leikkikehän hankinta? Saisi vähintään rajattua sitä tuhoa ainakin osan päivästä, eikä olisi pakko olla näkökontaktiakaan joka sekunti.