Mitä mieltä aikuisesta ystävästä, joka ei voi nähdä ystävää viikonloppuna jos samana viikonloppuna jo joku muu meno?

Mitä vaikeaa tuossa oli? Tapaat tätä ystävääsi kolmen viikon päästä ja muita ystäviäsi kahtena sitä edeltävänä viikonloppuna. Niinhän tämä ystäväsikin tekee. 

Vierailija kirjoitti:

En ole nyt työelämässä, joten minulla on aikaa. Olen ymmärtänyt, että työssäkäyvillä, perheellisillä n.30-50-vuotiailla on elämä niin täynnä työtä, kotia, sukua, harrastuksia ja muita ystäviä, että tapaamiset ovat harvoin ja olen tottunut siihen, vaikka toivoisin jostain löytyvän juttuseuraa tai kävelylenkkiseuraa. Se, mikä minua kuitenkin ihmetyttää on, että juuri nämä kiireiset aina tavatessa (vaikka sattumalta kaupan hyllyjen välissä) ovat aina niin harmissaan, ettei nähdä useammin tai että lähdetään joku päivä lenkille. Tarkempaa ajankohtaa ei yleensä sovita, täytyy vaan sanoa, että joku päivä. Jos sitten tarkemmin kyselen myöhemmin, on aina se kiire ja väsymys. Olen oppinut paikkani tärkeysjärjestyksessä ja harvoin edes kyselen ketään tapaamaan. Harmittaa vaan se, että ihmiset, kenelle en ole tärkeä, muistuttavat siitä, että tavata voisi (teoriassa), käytännöntoteutus ei vaan onnistu.

No olipas tässä ärsyttävä marttyyriasenne.

Yritä nyt oikeasti sisäistää, että väsymys on todellista ja kiire tarkoittaa, että aikaa ei oikeasti ole.

Sanomalla, että pitäisi nähdä useammin, nämä ihmiset yrittävät vääntää sinulle ratakiskosta haluaan säilyttää ystävyys ja sitä, että olet heille tärkeä. Ja siitäkin sitten valitat.

Sinä et ole työelämässä, joten sinulla on aikaa. Miten ihmeessä kuvittelet, että muut ihmiset ovat työelämässä ja perheellisiä jne. sinun kiusaksesi? Pitäisikö heidän jättäytyä myös pois töistään, jotta voisivat käyttää riittävästi aikaa sinuun? Aika kova vaatimus.

Oli samanlaisia ystäviä jotka tavatessaan harmittelivat kun ei nähdä useammin ja lähdetään vaikka kahville tai kävelylle.Kyllästyin kyselyihin milloin mentäis,vuoden katsoin näkemisen siirtoja,joten päätin olla ottamatta yhteyttä.Ei ole kuulunut yhtään mitään,joten se ystävyys hiipui kaupassa moikkausasteelle,ei edes jutella.Aikansa kutakin.Kyllä,voin paremmin uusia asioita tullut tilalle varmaan vähitellen sitä kautta joskus uusi ystäväkin.Mitä sitä väkisin roikkuu jos ei joku halua nähdä enää,elämä on tässä antaa mennä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Oli samanlaisia ystäviä jotka tavatessaan harmittelivat kun ei nähdä useammin ja lähdetään vaikka kahville tai kävelylle.Kyllästyin kyselyihin milloin mentäis,vuoden katsoin näkemisen siirtoja,joten päätin olla ottamatta yhteyttä.Ei ole kuulunut yhtään mitään,joten se ystävyys hiipui kaupassa moikkausasteelle,ei edes jutella.Aikansa kutakin.Kyllä,voin paremmin uusia asioita tullut tilalle varmaan vähitellen sitä kautta joskus uusi ystäväkin.Mitä sitä väkisin roikkuu jos ei joku halua nähdä enää,elämä on tässä antaa mennä vaan.

Mä tein 10 vuotta sitten "oman elämäni inventaarion". Siihen kuului monien muiden asioiden lisäksi myös ihmissuhteet. Luovuin kaikista sellaisista ihmissuhteista,joihin liittyi konditionaali. "Olisi kiva nähdä, pitäisi soittaa, pitäisi nähdä jne". Inventaarion jälkeen lähisukua lukuunottamatta elämääni jäi vain kaksi ihmistä. Mutta olen löytänyt uusia, jotka ajattelevat ystävyydestä ja tapaamisista ihan samalla tavalla kuin minäkin. Ihmisiä, joille yhteydenpidoksi riittää muukin kuin kasvotusten näkeminen. Yhtä heistä en ole tavannut kasvotusten koskaan. Ollaan oltu ystäviä jo monta vuotta, vaikka hän asuu toisella puolella maapalloa. Mulle kommunikaatio ystävän kanssa on paljon tärkeämpää kuin hänen fyysinen läsnäolonsa. 

ymmärrän ystävää itse sairastan ei näkyvää sairautta jossa väsymys hirvein oire. en pysty esim. näkemään tuttavia kuin sen rajallisen määrän viikossa. tämä siis sairauden takia ei sen etten halua nähdä-  

Mutta tehän löysitte yhteisen ajan, jolloin tavata. Eli se ei ollut vaikeaa. Monet olisivat iloisia siitä, että olisi ystävä, jota voisi tavata silloin tällöin. 

Vierailija kirjoitti:

Oli samanlaisia ystäviä jotka tavatessaan harmittelivat kun ei nähdä useammin ja lähdetään vaikka kahville tai kävelylle.Kyllästyin kyselyihin milloin mentäis,vuoden katsoin näkemisen siirtoja,joten päätin olla ottamatta yhteyttä.Ei ole kuulunut yhtään mitään,joten se ystävyys hiipui kaupassa moikkausasteelle,ei edes jutella.Aikansa kutakin.Kyllä,voin paremmin uusia asioita tullut tilalle varmaan vähitellen sitä kautta joskus uusi ystäväkin.Mitä sitä väkisin roikkuu jos ei joku halua nähdä enää,elämä on tässä antaa mennä vaan.

Melkein menetin ystäväporukkani, joka on kiinteä ja läheinen, saadessani ensimmäisen lapseni. Muut olivat silloin vielä sinkkuja ja siis ihan eri elämänvaiheessa. Tapasivat pari kertaa viikossa, lähinnä yöelämän merkeissä. Yllättäen en raskaana ollessa ja koliikkivauvan äitinä jaksanut lähteä yökerhoihin seuraksi. Nämä päättelivät, että mitä sitä väkisin roikkumaan, ja alkoivat jättää minua porukan ulkopuolelle.

Siitä selvittiin, ja myöhemmin muutkin ystävät saivat lapsia. Nykyään koko episodi huvittaa, malliesimerkki siitä, miten vaikeaa voi olla ymmärtää eri elämäntilanteita, jos oma elämänkokemus ei vielä ulotu toisen tilanteeseen asti.

Hei

Olen se ärsyttävä marttyyri. Yritän nimenomaan ymmärtää ystävieni kiireen ja väsymyksen määrää. En oleta, että olisin heille prioriteettilistan kärjessä ajankäytössä, mutta jos aina on vaan puhetta, että pitäisi nähdä, olisi kiva viettää aikaa yhdessä jne, niin miksi edes puhua siitä, kun ei kuitenkaan ole totta. Nousee turhia toiveita asian toteutumisesta. Jos tämä on marttyyria, niin sitten olen marttyyri. Ehkä vielä opin pois marttyyriudesta.