Mitä mieltä aikuisesta ystävästä, joka ei voi nähdä ystävää viikonloppuna jos samana viikonloppuna jo joku muu meno?

Mua ahdistaa jos on yksikin sovittu meno viikonloppuna, esim jonkun sukulaislapsen synttärit. Tuntuu, että koko viikonloppu on pilalla. Ja ahdistus alkaa heti kun kuulee tapahtumasta. Ihmiset on vaan erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on todella uuvuttavia. Ihmisten seura suorastaan vanhentaa koiran vuosissa, niin niitä kohtaamisia on mielellään mahdollisimman vähän. Jos minulla olisi vapaa viikonloppu en pilaisi sitä yhdelläkään ihmiskontaktilla. Minulla on ihme kyllä ystäviä, mutta voisin elää ilman ainuttakaan. 

Mulla ihan sama. En jaksa edes puhelimessa puhua heidän kanssaan. Viestein hoidan yhteydenpidon. Oma perhe riittää.

Vierailija kirjoitti:

Valikoivat Introvertit joutuvat usein kohtaamaan yksinäisen vanhuuden, on nähty tuttujen kohdalla.

Kysymys on määristä useimmiten.  

Aattele että ihmiset tulee täyteen eri määristä. Ajattele vaikka että ihmiset syö luonnostaan eri määriä ja on niiden määrien kanssa ihan okei, eihän kukaan halua toisten syömän ruuan määrääkään määritellä? 

Vierailija kirjoitti:

Laiska. En ymmärrä miten vaikeasti jotkin ottavat ihmisten tapaaminen, se ei vaadi viikon siivoamista, 10 lähin ruokailua tai 15 kahvileipää, ei montaa tuntia ei erityistä aktiviteetti, ihan vaan kuppi kahvia ja turinointoa..??? Miten tästä joku sää stressin. Löysätkää nutturaa.

Se toisen ihmisen seura ja turinointi siinä onkin se kuormittava asia. Minä olen kiukkuinen jos en saa omaa aikaa, ihan rauhassa oleilua. En halua koko viikonloppua buukata täyteen. Töissä on kiire ja on oltava sosiaalinen, tekemisissä satojen ihmisten kanssa, viikonloppuna haluan hengähtää. Vaikka siivoamalla ja käymällä parin tunnin lenkillä, ihan yksikseni, ihan turinoimatta kenenkään kanssa. Se on ihanaa. En halua tavata la ja su ystäviä, toinen ok, ei molemmat päivät.

Ymmärrän erinomaisesti.

Lukeudun myös ihmisiin, joiden viikonloppu menee helposti pilalle jos on yksikin ohjelmanumero, kahdesta puhumattakaan.

Useammalla kaverilla on kaikki päivät vapaata, ja ymmärrän sinänsä hyvin ajatuksen, että ehdottavat viikonloppua ajankohdaksi. Valitettavasti siinä on usein sellainen taka-ajatus, että "viikonloppunahan voi sitten ottaa enemmänkin kun ei ole töitä seuraavana aamuna, eikö?". Noista rupeamista tulee usein käytännössä kahden päivän ohjelmanumero muutenkin, koska tulen yleensä majoittaneeksi jonkun nurkkiin nukkumaan, ja seuraavana päivänä on sitten hidasta krapulanhoitoa yms.

Näin ollen tulen yleensä vastaan ja ehdotan, että nähtäisiinkö jokin arkipäivä töiden jälkeen. Tuo herättää harvemmin vastakaikua.

Vierailija kirjoitti:

Valikoivat Introvertit joutuvat usein kohtaamaan yksinäisen vanhuuden, on nähty tuttujen kohdalla.

Siitähän introvertti vain voimaantuu, eli kaikki hyvin! :)

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa jos on yksikin sovittu meno viikonloppuna, esim jonkun sukulaislapsen synttärit. Tuntuu, että koko viikonloppu on pilalla. Ja ahdistus alkaa heti kun kuulee tapahtumasta. Ihmiset on vaan erilaisia.

Älä mene?

Minulla on samanlainen ystävä. Ajattelen ja ollaan muut ystävät oppineet, että tuollainen hän on, ja hänen hermorakenteensa on sellainen, että kokee jokapäiväiset kalenterimerkinnät isona stressinä. 

Kyllä erilaisia ihmisiä voi yrittää ymmärtää ja kunnioittaa. Aika hyvä tilannehan sullakin, et sait 3 vk päästä oman vuorosi :) Mekin ollaan opittu, et "varataan" tämä ystävä hyvissä ajoin, niin voidaan olla yhdessä <3

Mistä tuo johtuu että olet niin suuttunut hänelle ettei voi nähdä? Toisin kuin jotkut vihjailee, vika ei ole sinussa. Vaan hän vaan tarvitsee omaakin aikaa.

Mitä mieltä ystävästä, joka kiukuttelee ja valittaa nettiin, kun on muuta elämää eikä ehdi tavata häntä juuri silloin, kun hän haluaa?

Se kavereiden tapaamisesta vapaa päivä voi olla varattu muihin asioihin. Kaikkia menoja ei edes välttämättä kerrota kaikille. Aikuisten ihmisten elämässä on ihan tavallista, että asioita sovitaan kolmen viikon päähän.

Vierailija kirjoitti:

Oon aika hämmästynyt alapeukkujen määrästä ja siitä, että 99% vaikuttaa olevan sitä mieltä, että normaali sosiaalinen kanssakäyminen on niin raskasta, että se vaatii ihan erillisiä lepopäiviä! En ole ehdottamassa ystävälle, että ollaan koko lauantain yhdessä. Ajatus olis, että käydään kahvilla, lenkillä tms tunnin-parin juttu. Miten siitä täytyy sitten toipua edeltävä ja seuraava päivä?

Ap

Se sinun kahvi tai lenkki tai muu parin tunnin juttu voi käytännössä viedä häneltä koko päivän. Aamulla ei ehdi ennen sitä kunnolla minnekään, eikä illalla jaksa, ja ehkä se sinun pari tuntiasi on myös venyvä käsite, ja loukkaannut, jos ystävä katsoo kahvit juotuaan kelloa ja sanoo että nyt pitää lähteä. Lenkkisi ei ehkä tapahdu sen pituisena ja tahtisena kuin hän haluaisi, jolloin päivän liikunta menee ”hukkaan”. Tai ei ole millään aikaa istua juuri sinä päivänä kahvilla jorisemassa, kun olisi tärkeämpää tekemistä.

Minun ystävilläni on vaikeuksia ymmärtää, että en välttämättä suostu sopimaan joka viikonlopulle yhtään mitään. Haluan nimittäin käydä mökillä, eikä sinne ehdi, jos on tällännyt ystävien tapaamisia viikonloppuun. Jos itse väheksyisin mökillä käyntiä ”ei minään”, en pääsisi sinne ikinä. Joka ikiselle viikonlopulleni löytyy ottajia, minun on ihan itse sanottava, että tuo viikonloppu ei sovi, eikä tuo. Ystävien mielestä mökillä käyminen ei ole syy kieltäytyä ravintolaillasta, ja heidän näkökulmastaan mökillä voisi ja pitäisi todellakin vain ”käydä”, siis heidän mielestään riittää jos menee la iltapäivällä ja lähtee pois su aamupäivällä. Vaikka eihän siellä silloin ehdi tehdä mitään eikä olla ja nauttia yhtään. Joka ikinen ystävä kuvittelee myös olevansa ainoa. Jos minulla on viisi ystävää ja tapaan jokaisen kerran kuussa juuri silloin kun he haluavat, siinä menee helposti jokainen viikonloppu ”kiinni”.

Huh, onneksi mun ystävyyssuhteeni eivät horju siitä, etten jaksa jatkuvasti ystäviäni nähdä. Ystävilläni on muutakin elämää ja muita kavereita ja niin on myös minulla. Sitten kun nähdään, tuntuu, ettei edellisestä tapaamisesta ole kauaakaan.

Olen introvertti ja työskentelen sosiaalialalla. Todellakin tarvitsen elämääni päiviä, jolloin ei tarvitse nähdä ketään.

En ole nyt työelämässä, joten minulla on aikaa. Olen ymmärtänyt, että työssäkäyvillä, perheellisillä n.30-50-vuotiailla on elämä niin täynnä työtä, kotia, sukua, harrastuksia ja muita ystäviä, että tapaamiset ovat harvoin ja olen tottunut siihen, vaikka toivoisin jostain löytyvän juttuseuraa tai kävelylenkkiseuraa. Se, mikä minua kuitenkin ihmetyttää on, että juuri nämä kiireiset aina tavatessa (vaikka sattumalta kaupan hyllyjen välissä) ovat aina niin harmissaan, ettei nähdä useammin tai että lähdetään joku päivä lenkille. Tarkempaa ajankohtaa ei yleensä sovita, täytyy vaan sanoa, että joku päivä. Jos sitten tarkemmin kyselen myöhemmin, on aina se kiire ja väsymys. Olen oppinut paikkani tärkeysjärjestyksessä ja harvoin edes kyselen ketään tapaamaan. Harmittaa vaan se, että ihmiset, kenelle en ole tärkeä, muistuttavat siitä, että tavata voisi (teoriassa), käytännöntoteutus ei vaan onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Laiska. En ymmärrä miten vaikeasti jotkin ottavat ihmisten tapaaminen, se ei vaadi viikon siivoamista, 10 lähin ruokailua tai 15 kahvileipää, ei montaa tuntia ei erityistä aktiviteetti, ihan vaan kuppi kahvia ja turinointoa..??? Miten tästä joku sää stressin. Löysätkää nutturaa.

Mä olen ihan testattu extrovertti ja todella nautin ihmisten seurasta. Saan hirmusti energiaa ihan jo siitä, että istun äänten sorinassa kahvilassa.

Siitä huolimatta tarvitsen yhden päivän viikossa vähintään, jolloin nimenomaan en LÄHDE mihinkään. En kampaa tukkaa, laita ripsiväriä, katso päälle siistimpää paitaa, vaan olen legginsessä ja 20 v vanhassa t-paidassa. 

Olen myös sen verran turhamainen, että aivan röllinä en kylille lähde. Näin ollen siis en todellakaan mielelläni viikon jokaiselle päivälle varaa mitään hemmetin turinatuokioita, joiden vuoksi joudun taas tekemään kaikki ne arkiset tuunausasiat. 

Sori, jos tämä ei sinulle, "ystäväni" sovi.

MieIensäpahoittajaystävä voi lisäksi hetken miettiä, mitä se turinointi pitää sisällään. Yleensä turinointi ei ole lainkaan kuluttavaa niille, jotka kaatavat ystävän niskaan kaikki kuulumisensa, mietteensä ja ongelmansa loputtomana monologina. Päin vastoin, tapaaminenhan oli niin virkistävä ja voimaannuttava! Sille taas, joka kuunteli vuodatusta, onnitteli, tsemppasi, lohdutti ja myötäili, eikä saanut itse suunvuoroa omista kuulumisistaan kuin hätäisesti, eikä sitäkään oikeastaan kuunneltu lainkaan vaan se oli sellainen pakollinen muodollisuus... hänelle tapaaminen ei ehkä ollut viikon ihanin henkireikä.

Tämä on yksi syy sille, miksi osa ihmisistä jaksaa paljon tapaamisia peräkkäin ja vaikka joka päivä, ja toiset taas haluavat rajoittaa näitä turinointeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon aika hämmästynyt alapeukkujen määrästä ja siitä, että 99% vaikuttaa olevan sitä mieltä, että normaali sosiaalinen kanssakäyminen on niin raskasta, että se vaatii ihan erillisiä lepopäiviä! En ole ehdottamassa ystävälle, että ollaan koko lauantain yhdessä. Ajatus olis, että käydään kahvilla, lenkillä tms tunnin-parin juttu. Miten siitä täytyy sitten toipua edeltävä ja seuraava päivä?

Ap

Se sinun kahvi tai lenkki tai muu parin tunnin juttu voi käytännössä viedä häneltä koko päivän. Aamulla ei ehdi ennen sitä kunnolla minnekään, eikä illalla jaksa, ja ehkä se sinun pari tuntiasi on myös venyvä käsite, ja loukkaannut, jos ystävä katsoo kahvit juotuaan kelloa ja sanoo että nyt pitää lähteä. Lenkkisi ei ehkä tapahdu sen pituisena ja tahtisena kuin hän haluaisi, jolloin päivän liikunta menee ”hukkaan”. Tai ei ole millään aikaa istua juuri sinä päivänä kahvilla jorisemassa, kun olisi tärkeämpää tekemistä.

Minun ystävilläni on vaikeuksia ymmärtää, että en välttämättä suostu sopimaan joka viikonlopulle yhtään mitään. Haluan nimittäin käydä mökillä, eikä sinne ehdi, jos on tällännyt ystävien tapaamisia viikonloppuun. Jos itse väheksyisin mökillä käyntiä ”ei minään”, en pääsisi sinne ikinä. Joka ikiselle viikonlopulleni löytyy ottajia, minun on ihan itse sanottava, että tuo viikonloppu ei sovi, eikä tuo. Ystävien mielestä mökillä käyminen ei ole syy kieltäytyä ravintolaillasta, ja heidän näkökulmastaan mökillä voisi ja pitäisi todellakin vain ”käydä”, siis heidän mielestään riittää jos menee la iltapäivällä ja lähtee pois su aamupäivällä. Vaikka eihän siellä silloin ehdi tehdä mitään eikä olla ja nauttia yhtään. Joka ikinen ystävä kuvittelee myös olevansa ainoa. Jos minulla on viisi ystävää ja tapaan jokaisen kerran kuussa juuri silloin kun he haluavat, siinä menee helposti jokainen viikonloppu ”kiinni”.

Mä ajattelen samalla tavalla. Vikonloput on mulle aikaa, jolloin voin tehdä asioita joita arkisin töiden jälkeen ei joko ehdi tai jaksa. Asioita, joihin voi uppoutua tuntikausiksi. En halua sopia viikonlopuksi sellaisia aikatauluja, joiden vuoksi joutuisin jättämään aloittamani homman kesken. Jättämään kesken kenties juuri sellaisella hetkellä, kun olen kaikista innostuneempi tekemästäni tai kun yksinkertaisesti ei ole mielekästä jättää hommaa siinä vaiheessa puolitiehen.  Kun mulla on jotain sovittua vapaapäivälleni, en edes aloita mitään tämän kaltaista. 

Toinen ongelma on, että olen aamuvirkku. Mulla on hyvä ystävä, joka on yös aamuvirkku ja introvertti kuten minäkin. Monesti tapaamisemme liittyy johonkin sellaiseen, mitä tekisimme joka tapauksessa. Siis silloinkin, kun toinen ei syystä tai toisesta lähde mukaan. Yksi tällainen on kauppahallissa ja torilla käynti. Vaikka marketeista saakin kaikenlaista, silti on kiva välillä käydä ostamassa jotain erikoisempaa. Kun lauantaina ystäväni kanssa lähden kauppahalliin ja torille, kumpikin lähtee kotoaannoin klo 8 aamulla ja klo 9 tapaamme stadissa. Ehdimme hyvin kierrellä torin ja kaupat sekä käydä kahvilla. Pari tuntia yhdessä ja sen jälkeen kotiin, joten kotona olen jo puolen päivän aikaan. Sen jälkeen voikin aloittaa tekemään asioita, joita en halua jättää puolitiehen. Muut ystäväni ovat sellaisia, joille tapaaminen lauantaina sopii aikaisintaan puoliltapäivin. Toki keksin itselleni aamupäiväksi ja illaksi tekemistä, mutta sellaisina päivinä en aloita mitään hommaa, jota en halua jättää kesken. Mulla täytyy olla vähintään 10 tuntia yhtäjaksoista aikaa uppoutua niihin tekemisiin. 

Nuorempana mulla saattoi olla kaikki viikonloput täynnä, molempina päivinä. Ja moneksi kuukaudeksi  eteenpäin kalenteri varattu täyteen. Lopulta huomasin, että luovuus kärsii, jos joka päivä on sidottuna kelloon. Nykyisin mulla on joka kuukausi yksi täysin vapaa viikonloppu ja muina viikonloppuina toinen päivä vapaata. Olen vuosien varrella karsinut ihmissuhteideni määrää  ja nyt ystäväni ovat kaikki enemmän tai vähemmän introvertteja ja lisäksi tämä yksi, joka on vielä aamuvirkkukin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon aika hämmästynyt alapeukkujen määrästä ja siitä, että 99% vaikuttaa olevan sitä mieltä, että normaali sosiaalinen kanssakäyminen on niin raskasta, että se vaatii ihan erillisiä lepopäiviä! En ole ehdottamassa ystävälle, että ollaan koko lauantain yhdessä. Ajatus olis, että käydään kahvilla, lenkillä tms tunnin-parin juttu. Miten siitä täytyy sitten toipua edeltävä ja seuraava päivä?

Ap

Se sinun kahvi tai lenkki tai muu parin tunnin juttu voi käytännössä viedä häneltä koko päivän. Aamulla ei ehdi ennen sitä kunnolla minnekään, eikä illalla jaksa, ja ehkä se sinun pari tuntiasi on myös venyvä käsite, ja loukkaannut, jos ystävä katsoo kahvit juotuaan kelloa ja sanoo että nyt pitää lähteä. Lenkkisi ei ehkä tapahdu sen pituisena ja tahtisena kuin hän haluaisi, jolloin päivän liikunta menee ”hukkaan”. Tai ei ole millään aikaa istua juuri sinä päivänä kahvilla jorisemassa, kun olisi tärkeämpää tekemistä.

Minun ystävilläni on vaikeuksia ymmärtää, että en välttämättä suostu sopimaan joka viikonlopulle yhtään mitään. Haluan nimittäin käydä mökillä, eikä sinne ehdi, jos on tällännyt ystävien tapaamisia viikonloppuun. Jos itse väheksyisin mökillä käyntiä ”ei minään”, en pääsisi sinne ikinä. Joka ikiselle viikonlopulleni löytyy ottajia, minun on ihan itse sanottava, että tuo viikonloppu ei sovi, eikä tuo. Ystävien mielestä mökillä käyminen ei ole syy kieltäytyä ravintolaillasta, ja heidän näkökulmastaan mökillä voisi ja pitäisi todellakin vain ”käydä”, siis heidän mielestään riittää jos menee la iltapäivällä ja lähtee pois su aamupäivällä. Vaikka eihän siellä silloin ehdi tehdä mitään eikä olla ja nauttia yhtään. Joka ikinen ystävä kuvittelee myös olevansa ainoa. Jos minulla on viisi ystävää ja tapaan jokaisen kerran kuussa juuri silloin kun he haluavat, siinä menee helposti jokainen viikonloppu ”kiinni”.

Mä ajattelen samalla tavalla. Vikonloput on mulle aikaa, jolloin voin tehdä asioita joita arkisin töiden jälkeen ei joko ehdi tai jaksa. Asioita, joihin voi uppoutua tuntikausiksi. En halua sopia viikonlopuksi sellaisia aikatauluja, joiden vuoksi joutuisin jättämään aloittamani homman kesken. Jättämään kesken kenties juuri sellaisella hetkellä, kun olen kaikista innostuneempi tekemästäni tai kun yksinkertaisesti ei ole mielekästä jättää hommaa siinä vaiheessa puolitiehen.  Kun mulla on jotain sovittua vapaapäivälleni, en edes aloita mitään tämän kaltaista. 

Toinen ongelma on, että olen aamuvirkku. Mulla on hyvä ystävä, joka on yös aamuvirkku ja introvertti kuten minäkin. Monesti tapaamisemme liittyy johonkin sellaiseen, mitä tekisimme joka tapauksessa. Siis silloinkin, kun toinen ei syystä tai toisesta lähde mukaan. Yksi tällainen on kauppahallissa ja torilla käynti. Vaikka marketeista saakin kaikenlaista, silti on kiva välillä käydä ostamassa jotain erikoisempaa. Kun lauantaina ystäväni kanssa lähden kauppahalliin ja torille, kumpikin lähtee kotoaannoin klo 8 aamulla ja klo 9 tapaamme stadissa. Ehdimme hyvin kierrellä torin ja kaupat sekä käydä kahvilla. Pari tuntia yhdessä ja sen jälkeen kotiin, joten kotona olen jo puolen päivän aikaan. Sen jälkeen voikin aloittaa tekemään asioita, joita en halua jättää puolitiehen. Muut ystäväni ovat sellaisia, joille tapaaminen lauantaina sopii aikaisintaan puoliltapäivin. Toki keksin itselleni aamupäiväksi ja illaksi tekemistä, mutta sellaisina päivinä en aloita mitään hommaa, jota en halua jättää kesken. Mulla täytyy olla vähintään 10 tuntia yhtäjaksoista aikaa uppoutua niihin tekemisiin. 

Nuorempana mulla saattoi olla kaikki viikonloput täynnä, molempina päivinä. Ja moneksi kuukaudeksi  eteenpäin kalenteri varattu täyteen. Lopulta huomasin, että luovuus kärsii, jos joka päivä on sidottuna kelloon. Nykyisin mulla on joka kuukausi yksi täysin vapaa viikonloppu ja muina viikonloppuina toinen päivä vapaata. Olen vuosien varrella karsinut ihmissuhteideni määrää  ja nyt ystäväni ovat kaikki enemmän tai vähemmän introvertteja ja lisäksi tämä yksi, joka on vielä aamuvirkkukin. 

Tää on nyt ihan ohis, mutta olisipa ihana olla aamuvirkku :) Torikäynnit heti aamusta kuulostaa niin kivalta!

Jos tuollaiset asiat ärsyttävät, kannattaa miettiä omaa suhdettaan siihen ystävään. Ehkä olet tullut liiankin "riippuvaiseksi" kyseisestä ystävästä. Sanon ehkä, koska en tietenkään tiedä miten asia on.

Vierailija kirjoitti:

En ole nyt työelämässä, joten minulla on aikaa. Olen ymmärtänyt, että työssäkäyvillä, perheellisillä n.30-50-vuotiailla on elämä niin täynnä työtä, kotia, sukua, harrastuksia ja muita ystäviä, että tapaamiset ovat harvoin ja olen tottunut siihen, vaikka toivoisin jostain löytyvän juttuseuraa tai kävelylenkkiseuraa. Se, mikä minua kuitenkin ihmetyttää on, että juuri nämä kiireiset aina tavatessa (vaikka sattumalta kaupan hyllyjen välissä) ovat aina niin harmissaan, ettei nähdä useammin tai että lähdetään joku päivä lenkille. Tarkempaa ajankohtaa ei yleensä sovita, täytyy vaan sanoa, että joku päivä. Jos sitten tarkemmin kyselen myöhemmin, on aina se kiire ja väsymys. Olen oppinut paikkani tärkeysjärjestyksessä ja harvoin edes kyselen ketään tapaamaan. Harmittaa vaan se, että ihmiset, kenelle en ole tärkeä, muistuttavat siitä, että tavata voisi (teoriassa), käytännöntoteutus ei vaan onnistu.

Tuo on niin harmillista mutta samalla myös totta! Toivoisin niin, että ystäväni tietäisivät kuinka monta kertaa he käyvät mielessäni viikottain ja mietin, että pitäisipä taas laittaa viestiä ja nähdä kun on ikävä! Samalla sekunnilla työpuhelin soi tai lapsi kaataa maidot tai koira ulisee ulos tms ja taas asia jää vain ajatuksen tasolle ja unohtuu arkikiireen alle.

Olen yrittänyt sentään sen verran ottaa itseäni niskasta kiinni, että vaikkei olisi aikaa tavata, pyrin aina ystäviäni ajatellessa edes laittaa heille viestiä, että ovat ajatuksissani! Olisin ainakin itse kiitollinen myös siitä, jos ystäväni laittaisi välillä viestiä että hei, tiedän että ollaan molemmat kiireisiä ja tapaaminen tuntuu mahdottomalta, mutta olet tärkeä ja ajattelen sinua!😊

Vierailija kirjoitti:

En ole nyt työelämässä, joten minulla on aikaa. Olen ymmärtänyt, että työssäkäyvillä, perheellisillä n.30-50-vuotiailla on elämä niin täynnä työtä, kotia, sukua, harrastuksia ja muita ystäviä, että tapaamiset ovat harvoin ja olen tottunut siihen, vaikka toivoisin jostain löytyvän juttuseuraa tai kävelylenkkiseuraa. Se, mikä minua kuitenkin ihmetyttää on, että juuri nämä kiireiset aina tavatessa (vaikka sattumalta kaupan hyllyjen välissä) ovat aina niin harmissaan, ettei nähdä useammin tai että lähdetään joku päivä lenkille. Tarkempaa ajankohtaa ei yleensä sovita, täytyy vaan sanoa, että joku päivä. Jos sitten tarkemmin kyselen myöhemmin, on aina se kiire ja väsymys. Olen oppinut paikkani tärkeysjärjestyksessä ja harvoin edes kyselen ketään tapaamaan. Harmittaa vaan se, että ihmiset, kenelle en ole tärkeä, muistuttavat siitä, että tavata voisi (teoriassa), käytännöntoteutus ei vaan onnistu.

Olen jo 50+, mutta muistan vielä hyvin tuon ajan elämästäni. Lenkkiseura olisi ollut ihan mukavaa, mutta tarkan ajan kertominen etukäteen, milloin voi lähteä lenkille, oli vaikeaa. Mun mielestä on parempi olla sopimatta ja lupaamatta mitään, jos on todennäköistä, että ei voikaan pitää sopimastaan tai lupaamastaan kiinni. Kun omaan elämään vaikuttaa kymmenen muutakin ihmistä kuin vain itse, välillä lenkin joutui muiden vuoksi jättämään väliin tai käymään lenkillä sellaiseen aikaan vuorokaudesta (liian aikaisin tai liian myöhään), joka ei olisi toiselle sopinut. 

Kun lapset tulivat isommiksi, hankin koiran. Tutustuin silloin myös muutamaan muuhun alueella asuvaan koiranomistajaan. Koska koira piti joka tapauksessa viedä lenkille, laittoi vaan kaverille viestiä ja kertoi, mihin aikaan on itse lähdössä. Jos toiselle sopi sama ajankohta oman koiransa kanssa, tavattiin jossain lähistöllä. En silloinkaan sopinut etukäteen tyyliin "ensi keskiviikkona klo 19" vaan samana päivänä, noin puolisen tuntia ennen lähtöä.