Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi häpeätte kaverittomuuttanne?
26.08.2020 |
Miksi ihmiset muuten häpeävät yksinäisyyttään niin paljon? Niin paljon että eivät edes kehtaa myöntää muille olevansa yksinäisiä, kaverittomia. Näissä ihmisissä on paljon hyviä puolia. Eiväthän esim. tupakoivat naisetkaan häpeä tupakoimistaan ja mieti, että löytävätköhän hyvän miehen ja että mitäköhän se mies ajattelee hänen tupakanpoltostaan. Ei, he sauhuttelevat ihan rauhassa julkisesti miettimättä sitä.
Samoin eivät monen miehen kanssa sängyssä olleet mieti asiaa häpeän kannalta.
Paljon pahempia juttujahan nuo tupakoiminen ja irtosuhteet ovat kuin kaverittomuus.
Mitä siis häpeätte?
Kommentit (26)
En häpeä kaverittomuutta enää aikuisena.
Peruskoulussa hävetti silloin kun ei ollut kavereita, koska koin noloksi seisoa välitunneilla yksin ja istua ruokalassa yksin. Tuntui että yksin oleminen vei liikaa huomiota itseeni, vaikka olisin mieluummin sulautunut massaan. Mietityttää, että olenkohan jäänyt kaikkien muiden oppilaiden mieleen outona yksin olijana, vai kiinnittikö kukaan oikeastaan minuun mitään huomiota, vaikka itsestäni siltä tuntuikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä enää häpeä. Minulla on muutama tuttu, joiden kanssa voin muutaman tunnin kuukaudessa jakaa erityismielenkiinnonkohteestani, siihen liittyvästä kirjallisuudesta ja kokemuksista. ”Kuulumiset” tai tapahtumat muiden ihmisten elämässä ei kiinnosta, itsekin haluan elää tapahtumaköyhää arkea, jonka täytän omalla tavallani. Toivon mahdollisimman vähän ”tapahtumista”. Kaikki jakaminen vituttaa ylipäätään - oma ja muiden.
Tiedän tuon tunteen! Kaikilla tuntuu olevan kiva tarve jakaa asioitaan. Minua ei kiinnosta pätkääkään, puolin tai toisin. Voin kyllä tehdä jotakin yhdessä, tai keskustella yhteisistä asioista, mutta mitä ihmettä tekisin toisen ihmisen asioilla, tai omieni jauhamisella toiselle; ihmisistä ja jutuista joihin kumpikin on ulkopuolinen! En vaan tajua.
En ole koskaan hävennyt kaverittomuuttani vaan nauttinut siitä.
Mulle riittää kaveriksi tuo rakas koirani.
Miksi pitäisi hävetä? Elän omaa elämääni onnellisena. Puolisoni on paras ystäväni ja sen jälkeen kun hänet löysin 15 vuotta sitten, en ole kaivannut muita kavereita.
Olen introvertti, fiksu nainen ja kokemukseni on, että vain samantapaisen naisen kanssa ystävyys onnistuu. Muut jauhavat lapsistaan, miehistään, ostoksistaan ja somesta, tai ..skaa niistä, jotka eivät ole paikalla. En enää jaksa olla ihmettelyn ja juorujen kohteena, joten nautin omasta seurastani. Luulen, että niin tekevät muutkin fiksut ihmiset.
Savolaisena hoidan yllättävän juttuseuran tarpeen vaikka sanomalla pari sanaa naapurille tai kaupan kassalle.
Narsku-perheenjäsenet on käyttäneet sitä aina lyömäaseena mua vastaan "kun eihän sulla ketään/muitakaan ole(ja syynhän tietää kaikki, kun ei sua kukaan jaksa ja kestä)"ja sit oikeuttavat sillä huonon kohtelunsa sulle, kun muitakaan ei ole ,jos heidät jätät. Myös kouluissa ja työpaikoilla päätyy syrjityksi ja kiusatuksi, jos ei ole jo valmiiksi joku kaveriporukka menneisyydestä, jotain outoa pitää olla muiden mielestä, jos sellaista ei lapsuudesta/nuoruudesta asti ole ollut. Ja kierre jatkukoon...
Alue: Aihe vapaa
Jotenkin epäonnistunut olo, vielä enemmän kun olen asunut samassa paikassa pitkään. On vaikea uskaltaa mennä yksin tapahtumiin. Parhaassa tapauksessa siellä on tuttuja joiden seuraan voi lyöttäytyä, pahimmassa tapauksessa kaikenlaisia ihmisiä, joilla on jotain ihmeellistä hampaankolossa minun suhteeni ja muuten vaan kyräileviä puolituttuja. Uudessa paikassa voisi edes perustella, että ei _vielä_ tunne oikein ketään. Kaverittomuuteen on ihan loogisia syitä, tai itse asiassa on mulla muutama kaveri, jotka asuu muualla ja ei yleensä käy luonani. Häiritsee ja tuntuu kuin olisi suurennuslasin alla, kun menee yksin kauppaan, uimaan ja niin edelleen.