Yliopiston käyminen ei enää takaa naisten luokkanousua kuin harvoilla aloilla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta sellainenkin yliopistoissa opettava tiede on kuin hoitotiede. Ei siis lääketiede, josta valmistuu lääkäreitä vaan ihan hoitotiede. Hoitotieteessä kuten sosiaalityössä tehdään itsenäistä tutkimusta ja koulutetaan esim. tohtoreita. 

Mitä ihmeen luokkanousua? Ei Suomessa mitään luokkia ole.

Esim. kaupan kassa ja hammaslääkäri ovat ihmisinä ihan samalla viivalla.

Siinä kun seisovat koronatestijonossa pelokkaina kumpikin, niin kaikki haihattelut toisen paremmasta arvosta ja asemasta ovat pelkkää kuvittelua ja tuulen tavoittelua.

Kumpikin voi sairastua ja kumpikin voi kuolla kesken parhaiden päiviensä. Ei auta siinä raha eikä opiskelut, siinäpä ovat ihan yhtä kaikki saman arvoisia.

Niin kävi Brittien mahtavalle Boris Johnssonillekin. Nipin napin jäi henkiin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen luokkanousua? Ei Suomessa mitään luokkia ole.

Esim. kaupan kassa ja hammaslääkäri ovat ihmisinä ihan samalla viivalla.

Siinä kun seisovat koronatestijonossa pelokkaina kumpikin, niin kaikki haihattelut toisen paremmasta arvosta ja asemasta ovat pelkkää kuvittelua ja tuulen tavoittelua.

Kumpikin voi sairastua ja kumpikin voi kuolla kesken parhaiden päiviensä. Ei auta siinä raha eikä opiskelut, siinäpä ovat ihan yhtä kaikki saman arvoisia.

Niin kävi Brittien mahtavalle Boris Johnssonillekin. Nipin napin jäi henkiin.

Yhteiskuntaluokka ei ole sama asia kuin ihmisarvo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen luokkanousua? Ei Suomessa mitään luokkia ole.

Esim. kaupan kassa ja hammaslääkäri ovat ihmisinä ihan samalla viivalla.

Siinä kun seisovat koronatestijonossa pelokkaina kumpikin, niin kaikki haihattelut toisen paremmasta arvosta ja asemasta ovat pelkkää kuvittelua ja tuulen tavoittelua.

Kumpikin voi sairastua ja kumpikin voi kuolla kesken parhaiden päiviensä. Ei auta siinä raha eikä opiskelut, siinäpä ovat ihan yhtä kaikki saman arvoisia.

Niin kävi Brittien mahtavalle Boris Johnssonillekin. Nipin napin jäi henkiin.

Yhteiskuntaluokka ei ole sama asia kuin ihmisarvo. 

Kyllä se täällä palstalla vaan hyvinkin näyttää olevan. Ja se mitä ihmiset anonyymisi tänne suoltavat, on heidän päässään salaisina ajatuksina kuitenkin.

Nuoret naiset tienaa nykyään lähinnä sokerideittailulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

niinpä niin. Tsekkaapa, lähes kaikki sosiaalityön väitöskirjat ovat suomenkielisiä, se siitä kansainvälisyydestä. Kun pieni piiri tutkii toistensa napanöyhtiä ei se välttämättä alan kehityksen kannalta parasta, hieman ulkopuolinen osaisi toisella lailla kyseenalaistaa systeemejä - ja tuohan sitä tiedettä, kyseenalaistaminen, uusien näkökulmien tuominen. Mutta ihan rauhassa, touhutkaa jos se auttaa jaksamaan työssä, kirjatkaa niitä eksistentiaalis-fenomonologisia kokemuksia etnografisesti ja kutsukaa sitä tieteeksi, ei se minulta eikä meiltä pois ole.

Joo ja Huono avioliitto voi pilata oman ”luokkanousun”. Oon duunariperhe tytär ja erikoislääkäri. Jo opiskeluaikana ensimmäisen poikaystävän kanssa perustin perheen. Maalaistalon poika Ja mieheni ja lasten isä oli musta reilu ja luotettava Ja hyvä ihminen. Hän oli työtön tavatessamme. Ei oo YO. Kun minä valmistuin, hän aloitti AMK opinnot, jotka minä maksoin. Opinnot jatkui 5 vuotta, sen jälkeen ollut koti-isänä 3 vuotta ja osa-aikatöitä tekee ja hankkii alle 2000€/kk. Minä hankin 100 000 e vuodessa. Kustannan koko elämämme: yksin oon ostanut meidän asunnot, auton, Kodinkoneet, maksanut remontit, kaikki lasten kulut maksan, maksan meidän lomamatkat ja miehenkin lomamatkat. Esim. Just järkätään YO-juhlia. Oon laittanut kotia ja ostanut huonekaluja, astioita juhla-asuja,, kampaajareissut, pitopalvelu tarjoilijoineen: rahaa mennyt nyt noin 5000€. Mies ei osallistu eurollakaan.

Tulee kalliiksi köyhä mies. Saisin täysipäiväisen kotiapulaisen palkattua sillä rahalla, jolla miestä elätän.

Niinpä. Puolison valinta - elämän tärkein valinta. Jopa ammatinvalintaa tärkeämpi, erityisesti jos on yhteisiä lapsia. Erota voi, mutta yhteinen lapsi- se on elinikäinen se sitoumus siihen toiseen vanhempaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

niinpä niin. Tsekkaapa, lähes kaikki sosiaalityön väitöskirjat ovat suomenkielisiä, se siitä kansainvälisyydestä. Kun pieni piiri tutkii toistensa napanöyhtiä ei se välttämättä alan kehityksen kannalta parasta, hieman ulkopuolinen osaisi toisella lailla kyseenalaistaa systeemejä - ja tuohan sitä tiedettä, kyseenalaistaminen, uusien näkökulmien tuominen. Mutta ihan rauhassa, touhutkaa jos se auttaa jaksamaan työssä, kirjatkaa niitä eksistentiaalis-fenomonologisia kokemuksia etnografisesti ja kutsukaa sitä tieteeksi, ei se minulta eikä meiltä pois ole.

No eihän mikään estä muita tieteenaloja kritisoimasta tai vaikka tutkimasta sosiaalityön tutkimusta tai asemointia tieteellisenä professiona.

Kuitenkin on perusteltua ja toki laissa kirjattua, että ihmisten elämään vaikuttavia viranomaispäätöksiä tehdään tieteelliseen tutkimukseen ja koulutukseen perustuen ja niitä siitä lähtökohdasta kehitetään. Se vielä käytännönläheisempi puoli on amk:n puolella ja sillä on oma tehtävänsä alalla ja yhteistyössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

niinpä niin. Tsekkaapa, lähes kaikki sosiaalityön väitöskirjat ovat suomenkielisiä, se siitä kansainvälisyydestä. Kun pieni piiri tutkii toistensa napanöyhtiä ei se välttämättä alan kehityksen kannalta parasta, hieman ulkopuolinen osaisi toisella lailla kyseenalaistaa systeemejä - ja tuohan sitä tiedettä, kyseenalaistaminen, uusien näkökulmien tuominen. Mutta ihan rauhassa, touhutkaa jos se auttaa jaksamaan työssä, kirjatkaa niitä eksistentiaalis-fenomonologisia kokemuksia etnografisesti ja kutsukaa sitä tieteeksi, ei se minulta eikä meiltä pois ole.

Tuo suomenkielisyys ei vaan pidä paikkaansa. Voit kastoa vaikka itse https://www.sosnet.fi/Suomeksi/Koulutus/Tohtorikoulutus/Valmistuneet-va…; Sen sijaan se kyllä vaikuttaa, että kun puhutaan esimerkiksi lastensuojelusta, puhutaan äärimmäisen laajasta alasta, jossa esimerkiksi yhdysvaltalainen tutkimus ja käytäntö eivät juurikaan anna suomalaiselle tutkimukselle, koska kulttuuri ja lait eroavat niin paljon toisistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

niinpä niin. Tsekkaapa, lähes kaikki sosiaalityön väitöskirjat ovat suomenkielisiä, se siitä kansainvälisyydestä. Kun pieni piiri tutkii toistensa napanöyhtiä ei se välttämättä alan kehityksen kannalta parasta, hieman ulkopuolinen osaisi toisella lailla kyseenalaistaa systeemejä - ja tuohan sitä tiedettä, kyseenalaistaminen, uusien näkökulmien tuominen. Mutta ihan rauhassa, touhutkaa jos se auttaa jaksamaan työssä, kirjatkaa niitä eksistentiaalis-fenomonologisia kokemuksia etnografisesti ja kutsukaa sitä tieteeksi, ei se minulta eikä meiltä pois ole.

Suosittelen tsekkaamaan myös oikeustieteellisen väikkärit, tekevät paljon suomenkielistä tutkimusta ihan siitä syystä, että perustuu Suomen lakeihin ja suomalaisiin oikeuskäytäntöihin.

Suomalainen hyvinvointivaltio on melko harvinainen maailmanlaajuisesti tarkasteltuna, joten sosiaalityön käytännötkin ovat lopulta lakeineen hyvin paikallisia ja paikallisiin lakeihin sidottuja. Kuitenkin maailmalta voidaan oppia yhteistyöhön ja tutkimukseen perustuen, mm. uusi systeeminen lastensuojelun malli Englannista ja sen soveltaminen omaan järjestelmäämme sekä vaikuttavuuden tutkiminen jatkossa.

"Luokannousu!" Mikä typerä ajatus!

Vierailija kirjoitti:

Talouselämän mielestä kouluttautumisen tarkoitus on vain palvella talouselämää ja kouluttaa yksikätisiä juntteja. Suomen sivistyneistön mielestä kouluttamisen ja opiskelun tarkoitus on tuottaa omilla aivoillaan ajattelevia, luovia ihmisiä, jotka tekevät yliopistoissa tutkimusta, jolla ei välttämättä on lyhyellä tähtäyksellä diskonttausarvoa. Itse tieto ja tietäminen on arvokasta. Kielitaitoinen ja kulttuuria tunteva humanisti voi olla paljon arvokkaampi resurssi kuin teknokraatti, joka pilaa yrityssuhteet vaikkapa kauko-Idän yrityksiin. 

Kyllä minä arvostan kouluttautumista, vaikka se ei ole suoraan myytävissä markkinoilla kovaan hintaan. Paljon mieluummin olen fiksun ihmisen ystävä kuin tollon, joka ei osaa arvostaa mitään, mitä ei itse osaa.

Koulutus on pienen maan ainoa valttikortti.  

Et taida itse arvostaa mitään mitä et itse osaa.  Vaikapa niin että tietyissä asioissa olisi suotavampaa olla tylsää teknokraattista kuin kulttuuriosaamista myös vastaan ottavan maan puolesta.  Muuten olen samaa mieltä paitsi siinä että jokainenhan  ajattelee omilla aivoillaan, mutta alatasoilla se ei ole sallittua,  ja  toisaalta koulutetutkin samastuvat  opetuksiinsa, viiteryhmiinsä.   

Vierailija kirjoitti:

"Luokannousu!" Mikä typerä ajatus!

Ajatteletko, että kun ihminen kasvaa vaikkapa perheessä, jossa äiti on siivooja ja isä varastomies ja ihminen siitä kouluttautuu vaikkapa erikoislääkäriksi, että hän eläisi ihan samanlaista elämää kuin vanhempansakin. Että katsottaisiin samat ohjelmat telkkarista, käytäisiin samoilla lomareissuilla, harrastettaisiin samoja asioita? Vai voisiko olla, että se elämän tapa, elämän asenne, suhde toisiin muuttuisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

APllä oli käytännön tiedettä tarpeeksi.  Luokkanousua kaipailtiin.  Tarkoittaa että joidenkin on siten välttämätöntä  olla nousematta.  Pitäisi olla parempi palkka, paremmat resurssit ja arvostusta paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Luokannousu!" Mikä typerä ajatus!

Ajatteletko, että kun ihminen kasvaa vaikkapa perheessä, jossa äiti on siivooja ja isä varastomies ja ihminen siitä kouluttautuu vaikkapa erikoislääkäriksi, että hän eläisi ihan samanlaista elämää kuin vanhempansakin. Että katsottaisiin samat ohjelmat telkkarista, käytäisiin samoilla lomareissuilla, harrastettaisiin samoja asioita? Vai voisiko olla, että se elämän tapa, elämän asenne, suhde toisiin muuttuisi?

Ajatteletko sinä, että lapsesi elää samoin kuin sinä, sinunikäisenä harrastaa samoja asioita samoilla tekniikoilla, kulttuuri on samanlainen kuin sinun nyt? Pysähdypä miettimään miten nopeasti kulttuuri kehittyy. Sinä katsot tv:ta, katsooko teini-ikäinen tyttäresi? Luuletko, että 50 vuotta sitten nuoruutensa elänyt olisi kyennyt kuvittelemaan millaista on olla nuori nyt? Maailma muuttuu koko ajan, vanhemmat siirtävät vain murto-osan arvoistaan ja tavoistaan lapsilleen. Ei se epämääräinen luokka Suomessa määrää juuri minkään vertaa lapsen tulevaisuutta. Duunariperheissä voidaan arvostaa opiskelua ja lukemista, akateemisessa perheessä unohtaa lapsi oman onnensa nojaan. Miksi ihmeessä ajatella noin determistisesti yhteiskunnassa jossa oikeasti on enemmän vapausasteita löytää se oma hyvä kuin melkein missään muualla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Luokannousu!" Mikä typerä ajatus!

Ajatteletko, että kun ihminen kasvaa vaikkapa perheessä, jossa äiti on siivooja ja isä varastomies ja ihminen siitä kouluttautuu vaikkapa erikoislääkäriksi, että hän eläisi ihan samanlaista elämää kuin vanhempansakin. Että katsottaisiin samat ohjelmat telkkarista, käytäisiin samoilla lomareissuilla, harrastettaisiin samoja asioita? Vai voisiko olla, että se elämän tapa, elämän asenne, suhde toisiin muuttuisi?

Ajatteletko sinä, että lapsesi elää samoin kuin sinä, sinunikäisenä harrastaa samoja asioita samoilla tekniikoilla, kulttuuri on samanlainen kuin sinun nyt? Pysähdypä miettimään miten nopeasti kulttuuri kehittyy. Sinä katsot tv:ta, katsooko teini-ikäinen tyttäresi? Luuletko, että 50 vuotta sitten nuoruutensa elänyt olisi kyennyt kuvittelemaan millaista on olla nuori nyt? Maailma muuttuu koko ajan, vanhemmat siirtävät vain murto-osan arvoistaan ja tavoistaan lapsilleen. Ei se epämääräinen luokka Suomessa määrää juuri minkään vertaa lapsen tulevaisuutta. Duunariperheissä voidaan arvostaa opiskelua ja lukemista, akateemisessa perheessä unohtaa lapsi oman onnensa nojaan. Miksi ihmeessä ajatella noin determistisesti yhteiskunnassa jossa oikeasti on enemmän vapausasteita löytää se oma hyvä kuin melkein missään muualla? 

No kerropa vaikka miten todennäköistä on löytää se erikoislääkäri, joka kuuntelee vapaalla Yötä ja heviä ja lomailee Thaikuissa tai kanarialla? Vetää perjantaisin keppanaa ja pelaa pubitikkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka vuosi on jo 2020, niin naisen luokkanousu tapahtuu edelleen valtaosassa tapauksista rikkaan miehen kautta. Myös varakkaissa länsimaissa. Fakta!

Eli Oisko jotain lähdettä?

80%:ssa suhteista mies on paremmin ansaitseva kuin vaimonsa. Jos sinkku kuluttaa yhden yksikön, puoliso pääsee samaan elintasoon 0,6:lla yksiköllä. Niinpä parempipalkkasen miehen naiminen lähes aina takaa reilun elintason nousun. Harva sinkkunainen ostaa omakotitaloa Helsigistä, mutta monelta se jo sen parempituloisen miehen kanssa yhdessä onnistuu.

Meillä on yhteiskunnassa asiat pielessä, jos 80% miehistä tienaa enemmän kuin vaimonsa. Tästä syystä naisvaltaisten alojen palkkoja kuuluisi nostaa. Turha sitten huudella, että oma vika, koska naisetkin voi opiskella esim. diplomi-insinööriksi. Se on totta, mutta ei se poista ongelmaa.

Parisuhteissa miehet tienaavat enemmän kuin naiset siksi koska naiset kelpuuttavat erittäin harvoin kumppanikseen miestä kenellä on alhaisempi koulutus ja/tai pienemmät tulot. Vai tiedätkö kuinka monta pariskuntaa jossa nainen on eläinlääkäri ja mies on rakennusmies? Tai naislakimiestä ja mieshitsaria?

Pienituloiset miehet ei kelpaa naisille ja hyvätuloiset naiset eivät kelpuuta pienituloista miestä kumppaniksi.

Koulutus sekä palkka merkkaa aivan jumalattoman paljon nykyään parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa.

Tiedätkö miksi se merkkaa? Koska naiset ovat nykyisin koko ajan koulutetumpia. Koulutettu nainen tekee pitkää päivää ja raskasta työtä ja kaipaa kotona ymmärrystä ja empatiaa. Monella heikosti koulutetulla miehellä on asenne, jonka mukaan nainen on kotitalouskone ja naisen parempi palkka ja koulutus on suorastaan uhka miehelle. Tällainen parisuhde ei kiinnosta koulutettuja naisia. Se koulutettu mies ymmärtää paremmin millaisia naisen työpäivät ovat ehkä olleet eikä oleta, että nainen kotiin tullessaan ryhtyy ensimmäisekseen pesemään miehen kalsareita. 

Heikosti koulutetut miehet taas painaa pitkää päivä raksoilla ja tehtailla, se työ näillä miehillä on aika usein rankkaa työtä. Kokeile joskus mennä vaikka kattofirmaan töihin ja tule sitten uudestaan sanomaan että korkeasti koulutetut naiset painaa pitkää päivää ja se on rankkaa.

Sinun viestisi on hölynpölyä ja täynnä typeriä ennakkoluuloja.

Sinä vähättelet siis korkeakoulutettujen naisten töitä? Oletko joskus kuullut burn outissa olevasta kattomiehestä? Entä opettajasta, lääkäristä, sossusta?

Sossu nyt onkin yksi typerimmistä alavalinnoista mitä ihminen voi tehdä. Muut korkeakoulutettujen hommat on ihan mukavia.

Joo, tosi typerää opiskella 100% työllisyyden alaa nykypäivänä. Mukavaa ei tietenkään aina, eikä helpointa, mutta saa kuitenkin työskennellä kun on kerta opiskellut.

Sivuheittona, sosiaalityöstä. Opiskelin maailmantuskassa sitä huvin vuoksi avoimessa netin kautta ensimmäiset kokonaisuudet, ihan iltaisin kaiken muun ohessa kuuntelin luennot ja vilkuilin kirjoja TVn ääressä (päivät erityisasiantuntijan hyväpalkkaisessa virassa). Ihan kiinnostavaa, mutta miksi vääntää tieteeksi tuollaista joka ei tiedettä ole, sosiologia on ja sosiaalipolitiikka kyllä muttei sosiaalityö. 5/5 suoritin nuo kirjalliset, ainut ongelma oli pitää kieli keskellä suuta (= teksti kurissa) kun kirjoitti omia ajatuksia sosiaalitieteestä, luonnontieteilijälle tuo oli haastavaa. Toisekseen ihmettelen kyllä miksi alalle ei ole soveltuvuustestejä, suorittavaa työtä jossa ihmisen persoona hyvin tärkeä. sosionomista jatkokouluttautuvat käyvät läpi tuollaiset mutta vieläkin voi yliopiston kautta kouluttautua millaisilla vaan mt ongelmilla ja persoonallisuushäiriöillä varustettuja sossutanttoja tai äijiä.

Minulla on sivuaineina sattumalta juurikin sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Ne tukevat tietotaitoa hyvin lisääntyneenä ymmärryksenä yhteiskunnan rakenteista ja muutoksesta. Kuitenkin sosiaalityön systemaattiselle koulutukselle on ollut tarvetta, sekä osaamisen että tutkimuksen ja alan kehityksen kannalta. Kyseessähän on suhteellisen nuori tieteenala.

Kelpoisuuslaki on jo nyt tasannut osaamisprofiilia, lain tuntemus on vahvistunut, samoin kuin tutkimukselliset valmiudet. Sosiaalityön huono maine johtuu juurikin tästä, että ala on ollut villi länsi, jossa on huseerattu monella taustalla, ilman ymmärrystä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden mekanismeista, sekä niihin vaikuttavista rakenteista. Kehittäminen vaatii teoriapohjaa ja tietoa, nyt olemme alan kannalta uuden aikakauden edessä, kun kelpoisuuslaki sekä säätelee kenttätyötä, että alan kilpailu varmasti luo uuden kulttuurin kehitykselle puuhastelun sijaan.

Lääkäreilläkään ei ole soveltuvuustestejä. Itse näen sekunneissa miksi - olisi hyvin vaikeaa luoda itsenäisen asiantuntijatyön (ei suorittavaa, ei edes virkamieslain edessä, laki kohtelee eri lailla virka vs. toimi) kriteeristö, työtä kun voi tehdä monella sektorilla, monissa eri tehtävissä, monella tavalla. Ja voi tutkia jos asiakasrajapinta ei kiinnosta.

Ikävä kyllä se on niin, että "syrjäytymisen mekanismit" ovat nollapuhetta kun niitä tutkivat yliopistossa kympin tytöt omaa pieruaan haistellen (olen akateeminen, olen ylempää keskiluokkaa, erottaudun akateemisella koodistolla). Tuollaiset ihmiset luovat lisää luokkaeroja eivätkä suinkaan poista niitä. Paras auttaja on kokemusasiantuntija eikä kirja-asiantuntija.

Hieman ristiriitaista, että oletus opiskelijoita on samalla kympin tyttö, mt-potilas (äsken huono asia soveltuvuudesta puhuttaessa) ja oikeasti tarvittaisiin kokemusasiantuntijoita hommiin. Koettakaa päättää. Toki sossut viisaudessaan ovat nyt kehittäneet kokemusasiantuntijatoimintaa, toimii hyvin yhteistyössä. Kukaanhan ei estä kokemusasiantuntijoita kouluttautumaan myöskään suoraan sossuksi jos kiinnostaa. Opiskelijoita on hyvin monenlaisilla taustoilla, yhteinen tekijä on tietenkin pääsykokeista suoriutuminen.

Oliko edellisellä virkamiehellä sittenkin se katkeruuden aiheena jos perus- ja aineopinnot suoritettuna, ovet eivät auenneet? Sisäänpääsyprosenttihan on lääkiksen luokkaa.

No heh, ei ollu. Oma elämänkriisi helpotti ja auttamishalu kohdentuu nyt omaan lähipiiriin. Lopetin nuo avoimet opinnot ihan oma-aloitteisesti kun en kokenut niitä älyllisesti innostaviksi n 10 noppaan, tajusin, että sosiologia tai sosiaalipolitiikka olisi olleet niitä oikeasti kiinnostavia. Mutta niin on tämä oma alakin (paitsi just nyt kun istuu tylsässä pitkässä videokokouksessa) eikä nykyistä 7 tE palkkaa ja innostavaa työyhteisöä tee mieli vaihtaa siihen mielikuvaan minkä sosiaalityöstä ja sen opiskelijoista tuon avoimen aikana sai. Sisään taitaisin päästä jos haluaisin, 6L papereillani.

Eli kävit 2 ihan ensimmäistä kurssia ja päättelit sen perusteella koko opintokokonaisuuden haastavuuden? No, eivät ne ole vaikeita. Ei yliopisto ylipäätään ole vaikea normaaliälyn omaavalle, suurin osa pääsee ulos alalta kuin alalta jos tarvetta on. Niinkuin sanottua, sos.pol., ja sosiologiaa voi opiskella myös sivussa. Niiden työllistymisnäkymät ovat huonommat pääaineena. Sosiaalipolitiikka taidettiin jo lopettaa omana pääaineenaan.

Itse olen tyytyväinen ammatinvalintaan, mutta kuvaamasi kiinnostuksen kohteet ja kompromissit kertovat, että ei niin hyvä valinta sinulle. Itselleni työn kiinnostavuus ja vaihtelu on palkkaa tärkeämpää, mutta en toisaalta kuluta hirveästi jorten tulen mielestäni hyvin toimeen. Ja avuliaisuutta ja "hyvän tekemistä" voi ja mielestäni pitää kohdistaa lähipiiriin, hyvän kierre voi alkaa mistä vain eikä koskaan mene hukkaan. Se lisää myös omaa hyvinvointia ja vähentää yleisesti tarvetta väheksyä muita alasta riippumatta :)

Ollaan molemmat tyytyväisiä ammatinvalintaan, hyvä niin. En väheksynyt muita vaan ihmettelen tarvetta tehdä hyvin käytännönläheisestä ammatista joka perustuu kyllä muiden tieteen alojen ymmärrykseen ihan oma tieteenalansa. Vähän kuin tulisi poliisitiede oikeutieteen jne viereen. Oli niin keinotekoisen oloista ja tuo alan opettajista huokunut epätoivoinen tarve nostaa aihe tieteeksi ei innostanut. Asia voi olla tärkeää ilman, että siitä tiedettä yrittää tehdä.

Sosiaalityöllä on ihan omat juurensa jo 1860-luvun setlenttityön kehityksessä. Tämän havaintoja on tutkittu ja hyödynnetty myös muussa yhteiskunnallisten alojen tutkimuksessa. Suurin osa tieteistä lainaa/lomittuu muiden tieteenalojen kanssa, lääketiede biologian ja tilastotieteet matematiikan ym. Monitieteellisen yhteistyön merkitykseen on myös havahduttu, se edistää aitoa vuoropuhelua ja kehitystä, omissa segmenteissä viilaamisen sijaan.

Huomiona, poliisithan käyvät eri alojen yliopisto-opintoja edetäkseen alansa asiantuntija- ja esimiestehtäviin. Esimerkiksi julkisoikeus joka kuuluu oikeustieteen alle, että sinänsä esimerkkisi ei ollut kaukaa haettu.

Ei helkkarissa tarvita enää yhtään enempää "tieteitä". Juuri se on johtanut maisterin tutkinnon inflaatioon. Kohta meillä on kampaamotiede, joka linkittyy kemiaan. Ja blogitiede joka linkittyy markkinointiin.

Ja kuitenkin sosiaalityö on niitä harvoja oppiaineita, jotka eivät ole kokeneet inflaatiota. Ehkä se on juuri nykyaikaa, että maisterit saavat jonkun konkreettisen ammattipätevyyden. Pelkästään ylempi korkeakoulututkinto ei enää takaa työllisyyttä, jos opiskelijat eivät edes itse tiedä, missä työskentelisivät (= aitoa konkreettista pulaa tai tarvetta ei välttämättä ole). Tutkimuksen tekeminen on itseisarvo sinänsä, mutta kaikki eivät tutkijoina voi toimia. Tiedekorkeakoulun akateemisten valmiuksien soveltaminen käytäntöön on uusi musta, vaikka ehkä jotkut akateemikot näkevät uhkana sen, että pitäisi jotain käytännössäkin tehdä "ruohonjuuritasolla" eikä norsunluutornissa muiden asiantuntijoiden keskellä, kuplassa. Se, että on valmiudet sekä tieteelliseen tutkimukseen, asiakkaiden kohtaamiseen ja lakien tuntemuksen ohella konkreettiseen, ratkaisukeskeiseen avustamiseen, nähdään liian käytännönläheisenä? Se, että omaa valmiudet sekä rakenteelliseen vaikuttamiseen tutkimuksen avulla että kotikäynnille. Itse puhuisin soveltavasta monitaitoisuudesta, joka on edellytys monimutkaistuvassa maailmassa. Etenkin kun usealla alalla työn tekemisen tavat muuttuvat ja automatisaatio hoitaa jo osaltaan monet perinteisesti akateemisten työt. Tieto sellaisenaan löytyy nykyään netistä. Kriittinen ajattelu ja sen soveltaminen käytäntöön, konkreettinen kohtaaminen ei.

Sosiaalityön ja lastensuojelun ongelmista puhutaan paljon. Olisihan se naurettavaa, jos näitä ei pyrittäisi kehittämään. Alan tutkimushan jo sinänsä on tuonut konkreettisia kehittämistarpeita ja epäkohtia esiin, myös asiakkaiden ääntä kuuluviin. Ei se edistä asioita, että sekä työntekijät että kansalaiset ovat tyytymättömiä vuosikymmen toisensa jälkeen ja silti "suoritetaan" menemään kuten ennenkin.

Tiede on eri asia kuin kehittämistarpeet ja sitä varten tarvittava kehitysanalyysi ja selvitykset. Mikä on se tieteen raamisto johon se sosiaalityön tutkimus nojaa? Eikö niitä settlementtejä ja muita ole tutkittu jo ennenkin sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, miksi tutkimusta ei voisi tehdä niiden tieteenalojen alla ja pitää tuon varsinaisen käytännönläheisen opetuksen - jos nyt halutaan, niin yliopistossa opetuskokonaisuutenaan, mutta se tutkimus vanhempien ja establisoituneempien tieteenalojen alla? Olisi niin myös jonkinlainen quality check sille tieteelle.  Kehittämistä tarvitaan ja tehdään siivousvälineissä ja tavoissa, ja varmasti poliisin piirissä. MIkä olisi se lisäarvo, että tuollaisesta väkisin väännetään jotain tiedettä?

Koska sosiaalityöhön liittyy vahvasti ammatillinen ja eettinen toiminta, myös tätä on tarpeen tutkia tieteellisesti, nimenomaan sitoen se sekä sosiaalityön, että muiden alojen soveltuviin teorioihin. Selvityksiä tehdään hyvin paljon kuntien ja muiden instanssien toimesta, usein muiden kuin sosiaalityöntekijöiden toimesta. Tällöin vaarana on, etteivät ne linkity alan ajankohtaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toisin sanoen on selvitetty, muttei kehitetty. Jonkun (sosiaalityön) on lähdettävä sitten tekemään tutkimustyötä selvityksen pohjalta jotta voidaan kehittää uusia käytäntöjä ja rakenteita, jotka perustuvat sekä aktuaaleihin ongelmiin, että tieteellisiin lähteisiin.

En näkisi mielekkäänä, että muiden tieteenalojen edustajat, joilla ei kosketusta sosiaalityön arkeen, sitä ohjaaviin lakeihin tai käytäntöihin, tutkisivat sosiaalityön arkea, etiikkaa (joka näkyy niin käytännöissä kun kohtaamisissa) tai asiakkaiden kokemuksia. Mitä he siihen voisivat tuoda, kun eivät välttämättä ymmärrä edes lähtökohtia? Kuinka sosiologi ymmärtäisi edes kysyä haastateltavilta, esim. asiakkailta, oikeita kysymyksiä, jos ei ymmärrä järjestelmän pullonsuita tai todellisuuttaan. Kuinka tutkia etuusjärjestelmää, josta ei tiedä juuri mitään? Kuntoutusmuotoja? Lastensuojelun käytäntöjä? Kuinka osaisi tutkia mitään aiheen kannalta relevanttia?

Silloin vaarana on, että tuloksena on: ihmisiä hukkuu, koska syödään jäätelöä. Jälleen kehittymisen kannalta nollasummatilanne. Olisihan se hassua, jos sosiaalityöntekijä perustelisi asiakkaalle jotain käytäntöä, "koska joku sosiologi sanoi niin" :,D Joo se siitä uskottavuudesta ja asiakkaiden todellisuuden kohtaamisesta. Asiakkaiden moninaisia tilanteita näkemättä voi olla vaikea hahmottaa ainutlaatuisia tilanteita ja vallitsevan järjestelmän vaikutusta niihin, itse järjestelmän tutkimisen sijaan.

Lisäksi, mikä edes motivoisi muiden tieteenalojen edustajia tutkimaan sosiaalityötä? Eikö heillä ole omaakin tekemistä? (Toivottavasti). Kyllä paras motivaattori on nähdä vaikkapa eriarvoisuus käytännössä tai järjestelmän eriarvoistavat ja kohtuuttomat käytännöt. Näitä esiin tuodakseen tai muuttaakseen on takana oltava myös vaikuttavuutta. Tieteellinen vertaisarviointihan toteutuu sosiaalityön tutkimuksessa kuten muillakin tieteenaloilla ja on vaade, ei huolta siitä. Tieteellinen toiminta myös mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön ja maailmanlaajuisen sosiaalityön kehittämisen ja tutkimuksen (tätä tehdään ehkä enemmän kuin moni ajattelee).

niinpä niin. Tsekkaapa, lähes kaikki sosiaalityön väitöskirjat ovat suomenkielisiä, se siitä kansainvälisyydestä. Kun pieni piiri tutkii toistensa napanöyhtiä ei se välttämättä alan kehityksen kannalta parasta, hieman ulkopuolinen osaisi toisella lailla kyseenalaistaa systeemejä - ja tuohan sitä tiedettä, kyseenalaistaminen, uusien näkökulmien tuominen. Mutta ihan rauhassa, touhutkaa jos se auttaa jaksamaan työssä, kirjatkaa niitä eksistentiaalis-fenomonologisia kokemuksia etnografisesti ja kutsukaa sitä tieteeksi, ei se minulta eikä meiltä pois ole.

Tuo suomenkielisyys ei vaan pidä paikkaansa. Voit kastoa vaikka itse https://www.sosnet.fi/Suomeksi/Koulutus/Tohtorikoulutus/Valmistuneet-va…; Sen sijaan se kyllä vaikuttaa, että kun puhutaan esimerkiksi lastensuojelusta, puhutaan äärimmäisen laajasta alasta, jossa esimerkiksi yhdysvaltalainen tutkimus ja käytäntö eivät juurikaan anna suomalaiselle tutkimukselle, koska kulttuuri ja lait eroavat niin paljon toisistaan.

Juuri tuota listaa vilkaisin, äkkiseltään siellä on muutamia ei-suomenkielisiä, niistä monet ulkomaalaisten tekemiä englanniksi (ja yksi ehkä rantaruotsalainen ruotsiksi), n 5% vieraskielisiä, eikö silloin käyttämäni ilmaisu melkein kaikki ole paikallaan?

Kun ei olisi pakko, monet sosiaalityön aiheet ovat oikeasti tärkeitä, kuten eriarvoistuminen, jonka tutkimusta Suomen Akatemia rahoittaa https://www.aka.fi/fi/tiedepoliittinen-toiminta/lippulaivaohjelma/inves… Hankkeen akronyymi näyttää olevan INVEST - tulee englanninkielisestä nimestä, ja tuossa hankkeessa varmasti tehdään vaikuttavaa tiedettä. Turusta sosiogit ja psykologit, THL - sosiaalityöntekijät taitaa olla mukana enemmän kokemusasiantuntijoina ja tutkimuksen datapisteinä kuin aktiivisina tutkijoina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Luokannousu!" Mikä typerä ajatus!

Ajatteletko, että kun ihminen kasvaa vaikkapa perheessä, jossa äiti on siivooja ja isä varastomies ja ihminen siitä kouluttautuu vaikkapa erikoislääkäriksi, että hän eläisi ihan samanlaista elämää kuin vanhempansakin. Että katsottaisiin samat ohjelmat telkkarista, käytäisiin samoilla lomareissuilla, harrastettaisiin samoja asioita? Vai voisiko olla, että se elämän tapa, elämän asenne, suhde toisiin muuttuisi?

Ajatteletko sinä, että lapsesi elää samoin kuin sinä, sinunikäisenä harrastaa samoja asioita samoilla tekniikoilla, kulttuuri on samanlainen kuin sinun nyt? Pysähdypä miettimään miten nopeasti kulttuuri kehittyy. Sinä katsot tv:ta, katsooko teini-ikäinen tyttäresi? Luuletko, että 50 vuotta sitten nuoruutensa elänyt olisi kyennyt kuvittelemaan millaista on olla nuori nyt? Maailma muuttuu koko ajan, vanhemmat siirtävät vain murto-osan arvoistaan ja tavoistaan lapsilleen. Ei se epämääräinen luokka Suomessa määrää juuri minkään vertaa lapsen tulevaisuutta. Duunariperheissä voidaan arvostaa opiskelua ja lukemista, akateemisessa perheessä unohtaa lapsi oman onnensa nojaan. Miksi ihmeessä ajatella noin determistisesti yhteiskunnassa jossa oikeasti on enemmän vapausasteita löytää se oma hyvä kuin melkein missään muualla? 

No kerropa vaikka miten todennäköistä on löytää se erikoislääkäri, joka kuuntelee vapaalla Yötä ja heviä ja lomailee Thaikuissa tai kanarialla? Vetää perjantaisin keppanaa ja pelaa pubitikkaa?

Erikoislääkäristä en tiedä mutta useamman professorin tunnen joilla nuo harrastukset. Jos olet se sosiaalityöntekijä niin et  todellakaan ole oikealla alalla jos noin ennakkoluuloisesti ja mustavalkoisesti ihmisiin suhtaudut.