Lähes kaikki tuntemani 40v miehet tossin alla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ex joskus valitti tästä että kysyin mihin hän on menossa. Se ei tarkoittanut etteikö olisi mun mielestä saanut mennä, vaan minusta on normaalia että pariskuntana suunnilleen tiedämme että mihin toinen on illaksi mennyt, ja aikooko tulla kotiin syömään vai vasta myöhemmin.

Mun mielestä tää on normaalia kommunikaatiota, edelleen kerron miesystävälle että aion mennä tänään ystävättären kanssa lenkille. Ei siksi että pyytäisin lupaa, vaan että toinen voi suunnitella oman ohjelmansa paremmin kun tietää etten ole kotona. 

Olisi aika kummallinen parisuhde se jossa toinen menee toisen tietämättä terassille, ja sitten mietitään että missähän se mahtaa olla? Jos ei sen vertaa kiinnosta niin miksi edes asua yhdessä? Ei puolisoni tartte minulta lupaa oluelle menemiseen, mutta jos ei edes ilmoita menoistaan niin kyllä se mua vähän kaivaa, etten ansaitse tietää missä on menossa.

Luvan pyytäminen ja kohtelias omista suunnitelmista ilmoittaminen ovat täysin eri asioita. Ketjussa on lähinnä yritetty selvittää mikä ajaa useat ilmeisesti tasavertaisuuteen pyrkivät parisuhteet siihen, että toinen osapuoli (tyypillisesti mies) kokee että hänen kysyttävä kaikkeen erikseen lupa.

Vai kokeeko ap, että miehen on pyydettävä lupa, vaikka tosiasiassa mies varmistaa, selviääkö vaimo yksin lasten hoidosta ja kaikista arjen askareista. Jos perheessä on vaikkapa vain yksi auto, voi olla keskusteltava ihan siitäkin, kumpi sitä kipeämmin tarvii tai onko mahdollista lähteä minnekään autolla, jos toisella on ihan pakottavia tarpeita sen käytölle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ex joskus valitti tästä että kysyin mihin hän on menossa. Se ei tarkoittanut etteikö olisi mun mielestä saanut mennä, vaan minusta on normaalia että pariskuntana suunnilleen tiedämme että mihin toinen on illaksi mennyt, ja aikooko tulla kotiin syömään vai vasta myöhemmin.

Mun mielestä tää on normaalia kommunikaatiota, edelleen kerron miesystävälle että aion mennä tänään ystävättären kanssa lenkille. Ei siksi että pyytäisin lupaa, vaan että toinen voi suunnitella oman ohjelmansa paremmin kun tietää etten ole kotona. 

Olisi aika kummallinen parisuhde se jossa toinen menee toisen tietämättä terassille, ja sitten mietitään että missähän se mahtaa olla? Jos ei sen vertaa kiinnosta niin miksi edes asua yhdessä? Ei puolisoni tartte minulta lupaa oluelle menemiseen, mutta jos ei edes ilmoita menoistaan niin kyllä se mua vähän kaivaa, etten ansaitse tietää missä on menossa.

Luvan pyytäminen ja kohtelias omista suunnitelmista ilmoittaminen ovat täysin eri asioita. Ketjussa on lähinnä yritetty selvittää mikä ajaa useat ilmeisesti tasavertaisuuteen pyrkivät parisuhteet siihen, että toinen osapuoli (tyypillisesti mies) kokee että hänen kysyttävä kaikkeen erikseen lupa.

Vai kokeeko ap, että miehen on pyydettävä lupa, vaikka tosiasiassa mies varmistaa, selviääkö vaimo yksin lasten hoidosta ja kaikista arjen askareista. Jos perheessä on vaikkapa vain yksi auto, voi olla keskusteltava ihan siitäkin, kumpi sitä kipeämmin tarvii tai onko mahdollista lähteä minnekään autolla, jos toisella on ihan pakottavia tarpeita sen käytölle.

Nyt ei ole kyse siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että tossun alla olevilla tuttavillani olisi pieniä paljon hoitoa ja huolenpitoa vaativia lapsia. Tai on heistä osalla nykyään, mutta lupalappuja on kyselty kotoa jo kymmenen vuotta ennen niiden lasten syntymistä.

-ei ap

Olen vuosien varrella huomannut, että näitä lupia vaimoiltaan ahkerasti kyselevät miehet aina taantuvat jotenkin henkisesti kumppaninsa läsnäollessa. Tyypillistä on esimerkiksi puhua puhelimessa sellaisella lässyttävällä äänellä - samanlaisella kuin monet puhuvat koirille tai pikkulapsille. Olenkin aina ajatellut, että rakkaus on varmaan jotenkin pehmittänyt heidän aivonsa :)

Ja ohiksena: lasten syntyminen ei liity mielestäni tähän asiaan mitenkään, vaan nämä alituiseen lupia kyselevät ovat aina olleet samanlaisia tohvelisankareita.

Tunnen pari miestä jotka on ap:n kuvailemia tossukoita. Elämäntehtäväksi on muodostunut vaimon ja perheen palvelu. Lapset näillä on jo täysi-ikäisiä ja kotonta lähteneitä. Omia harrastuksia voi harrastella kun vaimokulta on töissä (ellei vaimo ole antanut kotitehtäviä)mutta annas olla kun vaimon työaika loppuu. Silloin loppuu flexistä naru. Äkkiä kotiin palvelemaan ettei prinsessa suutu ja lauantainen ähinähetki jää pahimmoilaan väliin. Näitä tyyppejä on kenenkään turha pyytää mihinkään kun vastauksen tietää etukäteen.

Ehkä ne on kuitenkin onnellisia valitsemallaan tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ex joskus valitti tästä että kysyin mihin hän on menossa. Se ei tarkoittanut etteikö olisi mun mielestä saanut mennä, vaan minusta on normaalia että pariskuntana suunnilleen tiedämme että mihin toinen on illaksi mennyt, ja aikooko tulla kotiin syömään vai vasta myöhemmin.

Mun mielestä tää on normaalia kommunikaatiota, edelleen kerron miesystävälle että aion mennä tänään ystävättären kanssa lenkille. Ei siksi että pyytäisin lupaa, vaan että toinen voi suunnitella oman ohjelmansa paremmin kun tietää etten ole kotona. 

Olisi aika kummallinen parisuhde se jossa toinen menee toisen tietämättä terassille, ja sitten mietitään että missähän se mahtaa olla? Jos ei sen vertaa kiinnosta niin miksi edes asua yhdessä? Ei puolisoni tartte minulta lupaa oluelle menemiseen, mutta jos ei edes ilmoita menoistaan niin kyllä se mua vähän kaivaa, etten ansaitse tietää missä on menossa.

Luvan pyytäminen ja kohtelias omista suunnitelmista ilmoittaminen ovat täysin eri asioita. Ketjussa on lähinnä yritetty selvittää mikä ajaa useat ilmeisesti tasavertaisuuteen pyrkivät parisuhteet siihen, että toinen osapuoli (tyypillisesti mies) kokee että hänen kysyttävä kaikkeen erikseen lupa.

Käytännössä ne ovat kuitenkin sama asia monessa perheessä. Meillä mies pyytää luvan, vaikka koskaan, en siis ikinä "kiellä" menemästä. Tuntuu hyvälle, että toinen huomioi sen verran, että viitsii vaivautua kysymään "sopiiko, jos menen..?". 

Toisaalta vaikka mies kysyy ja "myönnän" luvan, välillä ärsyttää ja saatan näyttää happamalta. Mies, joka reissaa 100 päivää vuodessa, omistaa paljon kavereita ja jolla on pienet lapset, joiden äidillä ei ole tukiverkostoa, niin sellaisen vaimo saattaa ärsyyntyä peräkkäisistä viikonloppumenoista. 

On huomattu. Vaikka ei laaja kaveripiiri olekaan. 

Koskee myös 35-vuotiasta serkkuani ja siitä ylöspäin sitten kaikki tuntemani avo-tai avioliitossa olevat miehet.

Ei oo heillä omaa elämää.

Ja aina välillä sitten erotaan.  Mitä sairasta sirkusta että ei yritetä tasavertaisuuteen, uskota että rakkaus = vapaus, hampaat irvessä edustetaan lähisukulaisille.

Ei oo helppoa, tai lähestulkoon mahdotonta olla tällaisen tohvelisankarin kaveri. 

Yks kaveri oli Justiinan kanssa 10 v. ja niillä kolme lasta. Huonosti oli menny jo jonkun aikaa, ero oli jo vireillä he käytännön syistä asuivat vielä saman katon alla, mutta kuulemma, täysin yhteisessä ymmärryksessä että tää loppuu kunhan talo on myyty ja suhde on sillälailla loppu jo. No hyvännäköinen 45 v. mies meni siitä sitten tinderiin. Sai kaulimesta vielä viimeisen kerran. 

Muutama sellainen on joka pistäny coronan piikkiin kaiken kaveruuden katkaisemisen. Oikeasti pirttihirmu pitää vallassa, ja sitä ja sitä kaveria et nyt varmasti enää tapaa.  Ihan läheisen ihmisen avovaimo sulki näin ovelasti miehen suvun kokonaan elämästään ulos.  Näppärää. 

Miehet ovat mieluummin tossun alla kuin alkavat taas vääntämään naisen kanssa jostain olohuoneen nurkassa olevasta pölystä. 

Nelikymppiseksi asti nainen on saanut yleensä jo 15-20 vuotta polkea miestä maton alle ja miestä ei vain sitten enää kiinnosta. Ei mennä lauantaina Maken ja Peran kanssa lätkämatsiin vaan vaimo on jo suunnitellut viininmaistelut Terhin ja sen runoilijamiehen kanssa. Sitten kuunnellaan koko ilta Zen Cafeta tai Anssi Kelaa ja juodaan jotain helvetin pahaa viiniä.

Ei ole enää aikoihin ollut miehen omia menoa vaan on ollut naisen menot ja yhteiset menot.

Naisen lauantaibrunssi kavereiden kanssa voi kestää helposti 8 tuntia, mutta auta armias, jos mies olisi menossa lauantaina kavereiden kanssa lätkämatsiin ja sen jälkeen kaljalle niin alkaa huuto.

Umberto Tossin?

Vierailija kirjoitti:

Miehet ovat mieluummin tossun alla kuin alkavat taas vääntämään naisen kanssa jostain olohuoneen nurkassa olevasta pölystä. 

Nelikymppiseksi asti nainen on saanut yleensä jo 15-20 vuotta polkea miestä maton alle ja miestä ei vain sitten enää kiinnosta. Ei mennä lauantaina Maken ja Peran kanssa lätkämatsiin vaan vaimo on jo suunnitellut viininmaistelut Terhin ja sen runoilijamiehen kanssa. Sitten kuunnellaan koko ilta Zen Cafeta tai Anssi Kelaa ja juodaan jotain helvetin pahaa viiniä.

Ei ole enää aikoihin ollut miehen omia menoa vaan on ollut naisen menot ja yhteiset menot.

Naisen lauantaibrunssi kavereiden kanssa voi kestää helposti 8 tuntia, mutta auta armias, jos mies olisi menossa lauantaina kavereiden kanssa lätkämatsiin ja sen jälkeen kaljalle niin alkaa huuto.

Lainaus: 

""Prince of Darkness

Olisi parempi, jos miehesi menisi takapihalle ja kaivaisi selkärankansa ylös mullista ja kiinnittäisi sen takaisin itseensä. Naisten tehdasasetuksiin kuuluu testailla miehen selkärankaa, alitajuisesti. Kun mies läpäisee kakkatestin, nainen varmistuu, että jep, olen miehen kanssa, en vätyksen kanssa. Nainen TAHTOO, ja TOIVOO että mies läpäisee testit. """

mies52v

Vierailija kirjoitti:

Umberto Tossin?

Se on Umbero Tozzi.

Vierailija kirjoitti:

Umberto Tossin?

Minä olisin mielelläni Umbero Tossin alla. Tai päälläkin ratsastamassa.

Ap:lla ei ilmeisesti ole lapsia vaimonsa kanssa? Siinä on aika nopeasti lastensuojeluviranomainen paikalla, jos molemmat vanhemmat vaan päättävät lähteä toiselle ilmoittamatta töiden jälkeen terassille ja lapset jää hakematta päiväkodista. Tai molemmat vaan lähtevät kavereiden kanssa mökkiviikonloppua viettämään ja lapset jää keskenään kotiin.

Monet miehet käyttää tota taktiikkaa, kun eivät oikeasti edes halua mennä. Jospa kyse onkin siitä, että kaikki nuo sun "todella monet kaverit" eivät itse asiassa pidä sinua edes kaverina, eivätkä halua viettää aikaa kanssasi? Oman kokemukseni mukaan suurin osa yli 40 v. miehistä ja naisista keskittyvät pieneen piiriinsä, siis ihmisiin, joista ihan aidosti tykkäävät ja haluavat viettää sitä aikaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä koskeeko tämä tossun alla oleminen vain noin 40-vuotiaiden miesten ikäryhmää, mutta ainakin omasta ystäväpiiristäni tunnistan sen erittäin selvästi. Mitään päätöksiä he eivät kykene itsenäisesti tekemään ja kaikkeen on kysyttävä lupa kotoa erikseen. Siis IHAN kaikkeen.

Esimerkiksi muutama päivä sitten eräs ystäväni ihan vilpittömin silmin hehkutti pitkään minulle avovaimoaan ja sitä kuinka rento hän on, koska antaa kaverilleni luvan aina silloin tällöin pelata videopelejä... Kyseessä korkeakoulutettu lapseton pari.

Itse en ole ikinä onnistunut ymmärtämään miten tällainen 'äiti-poika -dynamiikka' voi millään tavoin toimia parisuhteessa, mutta ilmeisesti se kuitenkin toimii, sillä selvä enemmistö tuntemistani suomalaisista sellaisessa parisuhteessa viihtyy.

Eikö naisilla mene jossain vaiheessa kunnioitus tämänlaisia miehiä kohtaan? Minulla on ainakin aina kadonnut kaikki halu ja intohimo kuin seinään sellaista naista kohtaan, joka on yrittänyt jonkinlaista käskyttämistä tai määräilyä. Välitön mielleyhtymä omaan äitiini ja hänen käytökseensä.

Oma äitini on päällepäsmäri ja isäni on sellainen tossun alla ryömivä lapamato. Ilmeisesti heillä tämä dynamiikka toimii, kun ovat kerran olleet vuosikymmeniä naimisissa. Itse otin nuorena isäni kaltaisen  joojoo-miehen ja luulin tehneeni hyvänkin valinnan. Näin vanhempana ja hitusen viisaampana kadun; ottaa niin julmetusti päähän, kun mies ei osaa toimia itsenäisesti ja koen suoraan sanottuna iljetystä, kun mies odottaa minun päättävän kaikki hänenkin asiat vaatteiden ostosta työpaikan vaihtoon.

Tein jo jonkin aikaa sitten tietoisen päätöksen, että lopetan jatkuvana luvan- ja neuvonantajana toimimisen, nyt meillä onkin sitten avioliitto kriisissä. Mies on käärmeissään siitä, että "olen lopettanut yhteisistä asioista keskustelun" ja kiukuttelee. Viimeinen niitti oli se kun mies jäi kiinni siitä, että oli työkavereilleen useamman kerran sanonut, ettei tiedä päästääkö vaimo juhliin jne. Ja mies varsin hyvin tietää, että aina voi mennä! Olen jopa toivonut, että mies häipyisi joskus jonnekin eikä vain märehtisi kotona minussa roikkuen.

Mun miehestä yhtäkkiä nelikymppisenä kuoriutui omista asioistaan mielellään päättävä, ja omista tekemisistään ja valinnositaan vastuun ottava mies. Kaikki lähti projektista piharakennuksessa, jota minä ensin koordinoin, ja sanoin että ei voi jättää homesitä villaa seinän väliin, mutta jonka mies sitten otti omakseen, kun ei minusta oikein mihinkään ollut siinä hommassa lopulta lyhyenä, ei-voimakkaana, ja astmaatikkona. Nyt se ei jaksa kuunnella mun neuvomista enää yhtään :D Tekee mokia kyllä edelleen, ja kiroaa niitä, mutta itse kantaa vastuun, eikä sysäile sitä enää "enhän minä tätä päättänyt tai keksinyt"-tyylillä minulle.

Minulla itselläni tekeminen tulee siitä että äitini ei ole ikinä itkenyt isäni perään, vaan tehnyt itse, enkä ole saanut kuin vittuilua isältäni jos olen joskus apua pyytänyt. Isäni on viittä vaille nero vähän joka asiassa, mutta todella ilkeä jos häneltä joskus jotain pyytää apuun. Olen siis oppinut kantapään kautta tekemään itse kaiken, ja monesti sen taakan alle meinannut lyhistyäkin. Olin myös 14 vuotta yh, ja täsyin vastuussa monisairaasta lapsestani. 

Olen kyllä tyytyväinen tähän nykytilanteeseen :)

Mies todellakin kysyy ensin aina minulta onko meillä mitään menoa tai sovittua, ennen kuin lupaa kenellekään yhtään mitään. Parisuhde ja siinä olevat henkilöt ensin, ja muuta vasta meidän jälkeen. Näin se homma toimii!!

Vierailija kirjoitti:

Kerronpa ap sulle tarinan: mieheni sai kutsun hyvän nuoruudenkaverinsa 50:lle, päivä sattui olemaan sama kuin meidän hääpäivä (ei mitään pyöreitä vuosia). Mies kysyi, että mitä mieltä minä olisin siitä, että hän menee noille synttäreille? Totesin, että mene vaan, näet kyseistä ihmistä nykyään tosi harvoin ja olitte hyviä kavereita kuitenkin aikoinanne. Miehen naama venähti ja hän kyselemään, että etkö tulisi mukaan? No en, kun en ko. bileistä tunne ketään, tämän päivänsankarinkin olen elämässäni kaksi kertaa nähnyt. Mutta edelleen, mulle erittäin OK, että hän menee. No, ei sitten menny ja arvaan, että syynä on käytetty mua ja meidän hääpäivää = mies on tossun alla.   

Mun mies haluaa mut aina mukaan jos hänet kutsutaan johonkin juhlaan :D Jos en lähde, ei mene hänkään.

Up

Vierailija kirjoitti:

Tunnen pari miestä jotka on ap:n kuvailemia tossukoita. Elämäntehtäväksi on muodostunut vaimon ja perheen palvelu. Lapset näillä on jo täysi-ikäisiä ja kotonta lähteneitä. Omia harrastuksia voi harrastella kun vaimokulta on töissä (ellei vaimo ole antanut kotitehtäviä)mutta annas olla kun vaimon työaika loppuu. Silloin loppuu flexistä naru. Äkkiä kotiin palvelemaan ettei prinsessa suutu ja lauantainen ähinähetki jää pahimmoilaan väliin. Näitä tyyppejä on kenenkään turha pyytää mihinkään kun vastauksen tietää etukäteen.

Ehkä ne on kuitenkin onnellisia valitsemallaan tiellä.

Saattaa ollakin. Kyllähän naisetkin valittaa paljon sitä, että kun kaverit patiutuu, ei heitä kiinnosta enää tavata kavereita, varsinkaan sinkkusellaisia. Itsekin olen jo tottunut siihen, että vasta sitten kun ero tulee niin heitä taas kiinnostaa tavata. Sitten kun löytyy uusi mies, en taas näe heitä juuri lainkaan.

En mielestäni ole mikään Justiina. Saa mennä menojaan, kunhan kertoo mulle mihin menee ja milloin tulee kotiin. Olen sellainen ihminen, että huolestun helposti ja pelkään jatkuvasti läheisilleni tapahtuvan jotain pahaa. Jos mies vaan yhtäkkiä katoaa johonkin, alan heti miettiä pahinta, että nyt se on jossain ojassa autonsa kanssa kai joku hullu on puukottanut sen. Eikä minusta parisuhteeseen kuulukaan sellainen, että vaan kadotaan johonkin. Ilmoitan kyllä itsekin aina missä oon ja koska tuun kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla ei ilmeisesti ole lapsia vaimonsa kanssa? Siinä on aika nopeasti lastensuojeluviranomainen paikalla, jos molemmat vanhemmat vaan päättävät lähteä toiselle ilmoittamatta töiden jälkeen terassille ja lapset jää hakematta päiväkodista. Tai molemmat vaan lähtevät kavereiden kanssa mökkiviikonloppua viettämään ja lapset jää keskenään kotiin.

Jäikö aloitus lukematta? Ilmeisesti jäi, kun väität että ilmoittamatta tehdään yhtä sun toista. Ap kyllä kertoi, että ilmoittaa että on meno jne...

Mutta ap puhuu asiaa ja totta. Minullakin on laaja ystäväpiiri ja tunnistan asian. Pahimmillaan tossun alla olijatai siihen alistunut traumatisoituu ja eron jälkeen on vaikeaa saada oikeaa ja toimivaa suhdetta.

Esimerkkinä nykyinen mieheni, joka oli suorastaan kynnysmatto edellisen vaimon elämässä. Voi kysyä, miksi alistuu sellaiseksi, siihen ei ole löytynyt oikeaa vastausta mutta terapiaa vaati ja totuttelimista siihen, että minun kanssani voi elää vapaasti. Voisin luetella pitkän listan mikä muuttui miehen elämässä, mutta sitä en tee täällä.

Miehen ex oli vielä erotessa vaatinut, että miehen tulee jättää kaikki omaisuus vaimolle, mille ei mitään perustetta ollut ja lopulta ositus kuitenkin toteutui. Ei mitään ongelmia, ei alkoholi tai muita päihdeongelmia, molemmat työelämässä. Mies näkee vieläkin painajaisia siitä ajasta. Siis on ollut liian kiltti mies.

Miehet. Pitäkää puolenne kaikessa, älkääkä alkako kynnysmatoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen pari miestä jotka on ap:n kuvailemia tossukoita. Elämäntehtäväksi on muodostunut vaimon ja perheen palvelu. Lapset näillä on jo täysi-ikäisiä ja kotonta lähteneitä. Omia harrastuksia voi harrastella kun vaimokulta on töissä (ellei vaimo ole antanut kotitehtäviä)mutta annas olla kun vaimon työaika loppuu. Silloin loppuu flexistä naru. Äkkiä kotiin palvelemaan ettei prinsessa suutu ja lauantainen ähinähetki jää pahimmoilaan väliin. Näitä tyyppejä on kenenkään turha pyytää mihinkään kun vastauksen tietää etukäteen.

Ehkä ne on kuitenkin onnellisia valitsemallaan tiellä.

Saattaa ollakin. Kyllähän naisetkin valittaa paljon sitä, että kun kaverit patiutuu, ei heitä kiinnosta enää tavata kavereita, varsinkaan sinkkusellaisia. Itsekin olen jo tottunut siihen, että vasta sitten kun ero tulee niin heitä taas kiinnostaa tavata. Sitten kun löytyy uusi mies, en taas näe heitä juuri lainkaan.

No kyllähän se vähän näin menee. Ei minuakaan ole kiinnostanut enää vuosiin mennä mihinkään baariin istuskelemaan ystävättärieni kanssa. Haluan viettää vapaa-aikani mieheni kanssa ja hän on oikeastaan se paras ystäväni nykyään. Ja mieheni ilmeisesti kokee samoin koska ei häntäkään kiinnosta mennä kavereidensa kanssa mihinkään rientoihin. En minä häntä ole kieltänyt menemästä. Että kuinka paljon tässä sitten on kyse tossun alla olemisesta, vai että viihtyy mieluummin puolisonsa kanssa? Hyvähän se on, että parisuhde toimii.