Lue keskustelun säännöt.
Mies sulkeutuu kun otan lapsenteon esille
Mikä neuvoksi? Olemme yli 30 pariskunta ja yhdessä useita vuosia. Olen parin vuoden aikana yrittänyt ottaa esiin lastenhankinna, mutta puoliso keksii aina jonkun syyn vielä odottaa. Nyt olen tullut kärsivällisyyteni päähän, lääkärinkin minulle totesi että jos aion tehdä lapsia nyt on sen aika. Puoliso ei usko että on kiire (vaikka ikää on molemmilla) ja silmin nähden ahdistuu aina kun otan aiheen esille. Olen yrittänyt antaa omaa aikaa ja tilaa miettiä asioita, mutta uskon että hän yrittää vielä pitää kynsin ja hampain kiinni elämästä ilman lapsia. Hän keksii jatkuvasti jotain mitä "on pakko saada tehtyä" ennen lapsia vaikka käytännössä kaikki on aivan täysin valmista. En halua ahdistaa häntä, mutta en enää halua odottaa. Hänen mielestä esimerkiksi puolen vuoden tai vuoden odotus ei ole mitään, ja minä tiedän että biologisesti se on paljonkin! Tiedän, että uhkavaatimuksen antaminen ei toimi enkä sellaista halua. Taistelen tämän asian kanssa joka kuukausi ovulaationaikaan, jolloin en voi olla ajattelematta asiaa kokoajan... Ja toinen välttelee asiaa kuin ruttoa. Syy hänellä on mielestäni (ei ole itse saanut kerrottua kunnolla syytä) että hän haluaa vielä olla ilman lapsia vuoden tai pari. Haluaa nauttia elämästä ja tehdä omia juttuja. Ei usko että vielä on kiire ja luulee että liioittelen.
Tunnen kuinka kello käy ja tuntuu todella pahalta.
Mielellään järkeviä neuvoja kiitos, ihan on tarpeeksi huono fiilis muutenkin.
Kommentit (930)
Jos joku sattuu olemaan niin hedelmällinen että paukkuu ekasta kerrasta raskaaksi 36v iässä, niin ei tosiaan kannata myydä sitä mutua kaikille!
Aivan sama asia kuin on aina se joku 40vee joka syö pillereitä ja silti pamahtaa paksuksi.
Eli juu, maailmassa on aina ”se joku jossain”, mutta valtaosa lukeutuu ihan näihin normi biologisiin rajoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenkäs toimintaan kun kuvio on vähän toisinpäin. Ollaan n. 35 v pariskunta, jossa mies kysyttäessä kertoo haluavansa lapsia, minä taas lisäännyn vain kuolleen ruumiini yli. Olen koettanut tätä tuoda reilusti ja selkeästi esille tämän + 10 vuotta mitä ollaan yhdessä oltu, ettei vaan pääse syyttämään minua sitten viisikymppisenä kun ei kuulu lapsia. Mies ei suostu avaamaan että odottaako edelleen että muutan mieleni vai onko sittenkin onnellinen ihan vain minun kanssani kaksisteen. Tuntuisi liioitellulta että minä jätän miehen että hän pääsisi toteuttamaan lisääntymisviettiään, kun minä kuitenkin olen täysin onnellinen ihan vain hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Varo, ettei käy kuten minulle. Tapasimme kun olin 29. Mies puhui haluavansa lapsia joskus. No, olen 39 eikä vieläkään ole muka oikea hetki. Puhuimme tästä juuri eilen ja se iski vasten kasvoja, kun vielä muka hänen pitäisi löytää "hyvä työ" ennen lastentekoa... Olen itse vakityössä ja asuntokin olisi riittävän iso. Tuntuu huijatulta. Tuntuu, ettei ole mitään, mitä odottaisi elämältä... Mitä järkeä tässä kaikessa on? On vain tämä huono suhde, ei edes ystäviä... Mistä saan elämään iloa, kertokaa? Jotenkin syvissä vesissä mennään nyt... Ehkä mies löytää sen työpaikkansa ja jättää minut, hänellähän ikä ei ole este lapselle. En tiedä, miten siitä selviäisin katkeroitumatta. Todella tuntuu nyt merkityksettömältä kaikki...
Teoriassa sä voit vielä etsiä uuden miehen tai saada lapsen itsellisesti, jos olet biologisesti keskimääräinen eli jotain munasoluja on jäljellä ja vaihdevuosiin 10+ vuotta. Ehdottomasti kannattaa erota, eikä odotella nykyistä miestäsi, joka ei sinulle lapsia anna.
Yli nelikymppinenkin voi raskautua myös luovutetuilla sukusoluilla, jos ei luonnostaan onnistu. Onhan noita keinoja, jos tahtoa riittää.
Vierailija kirjoitti:
Te jotka olette sitä mieltä että 40+ on ihan hyvä aika hankkia lapsia, niin oletteko ajatelleet sen tulevan lapsen koko elämänkaarta?
Jos vanhempien ikä estää esimerkiksi sisarusten hankinnan, ja mahdolliset serkut ovat 10-15 vuotta vanhempia, niin eikö tuon lapsen elämä ole kolmekymppisenä aika yksinäistä? Hän ei ehkä ole tuntenut omia isovanhempiaan, sillä voidaan olettaa heidän olleen jo erittäin iäkkäitä hänen ollessaan leikki-ikäinen, ja samalla hänen omat lapsensa syntyvät todennäköisesti aikana jolloin isovanhemmat ovat jo täysin autettavia, jos edes elävät enää. Tädit, sedät sama juttu. Serkut ovat viisikymppisiä, joilla mahdollisesti teini-ikäisiä lapsia tai aikuisia.
Ennen kuin alatte kivittämään, niin totta kai on itsestäänselvää että ihmiset hankkivat elämänsä aikana ystäviä ja muita läheisiä, eivätkö kaikki suvut ole läheisiä keskenään muutenkaan, mutta onhan nelikymppisten vanhempien lapsella nyt selkeästi todennäköisemmin yksinäisempää hänen eläessään itse ruuhkavuosia. (Ja hän voi tietenkin olla myös lapseton, se on selvää)
Isäni oli 40 ja äitini 36 kun saivat minut, taustalla äidin kohdalla lapsettomuusongelma. Täytän tänä vuonna 40 ja tilanne on se, että isäni on kuollut ja äitini ollut jo vuosia hoitokodissa. Lapsuudessani kaikki serkut (suvussani on lisäännytty suht' nuorina) olivat minua reilusti vanhempia ja heidän lapsensa taas paljon nuorempia. Käytännössä lähinnä omaa ikääni olivat veljeni (isän ensimmäisestä avioliitosta) lapset, joihin minulla on ikäeroa 7 ja 10 vuotta. Äidinäitini oli kuollut serkkujeni ollessa lapsi, äidinisä kuoli juuri kun olin täyttänyt 12. Isänisä oli kaatunut sodassa, mutta isänäiti eli 95-vuotiaaksi, olin 27 hänen kuollessaan. Tällä hetkellä kaksi enoistani on kuollut vanhuuden sairauksiin, yksi täti pirteä 83-vuotias ja toinen samanikäinen dementoitunut hoitokotiasukki. Olen aina kokenut olevani sukulaisteni suhteen väliinputoaja ja toivonut, että minulla olisi ollut samanikäisiä serkkuja.
Pelkäsin jo pitkään sitä, mikä sitten toteutukin: jouduin saattamaan isäni haudan lepoon itselleni aivan liian aikaisin. Lisäksi käytännössä koko aikuisikäni äitini on ollut neurologisesti sairas ja mitä pidemmälle on tultu, sitä enemmän olen joutunut ottamaan vastuuta hänen (ja isänkin) asioistaan. En siis todellakaan kivitä, vaan valitettavasti ymmärrän ja olen joutunut kokemaan tuon ylläkirjoitetun. Olen kateellinen puolisolleni ja ystävilleni heidän hyväkuntoisista vanhemmistaan ja omanikäisistä sisaruksistaan. Vanhempiani en vaihtaisi pois, toivoisin vain, että elämä olisi ollut heille kaikin tavoin armollisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitenkäs toimintaan kun kuvio on vähän toisinpäin. Ollaan n. 35 v pariskunta, jossa mies kysyttäessä kertoo haluavansa lapsia, minä taas lisäännyn vain kuolleen ruumiini yli. Olen koettanut tätä tuoda reilusti ja selkeästi esille tämän + 10 vuotta mitä ollaan yhdessä oltu, ettei vaan pääse syyttämään minua sitten viisikymppisenä kun ei kuulu lapsia. Mies ei suostu avaamaan että odottaako edelleen että muutan mieleni vai onko sittenkin onnellinen ihan vain minun kanssani kaksisteen. Tuntuisi liioitellulta että minä jätän miehen että hän pääsisi toteuttamaan lisääntymisviettiään, kun minä kuitenkin olen täysin onnellinen ihan vain hänen kanssaan.
Se on miehen päätettävissä. Suuri riski vaan on, että jossain vaiheessa sinut jätetään ja hän tekee lapset nuoremman naisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka olette sitä mieltä että 40+ on ihan hyvä aika hankkia lapsia, niin oletteko ajatelleet sen tulevan lapsen koko elämänkaarta?
Jos vanhempien ikä estää esimerkiksi sisarusten hankinnan, ja mahdolliset serkut ovat 10-15 vuotta vanhempia, niin eikö tuon lapsen elämä ole kolmekymppisenä aika yksinäistä? Hän ei ehkä ole tuntenut omia isovanhempiaan, sillä voidaan olettaa heidän olleen jo erittäin iäkkäitä hänen ollessaan leikki-ikäinen, ja samalla hänen omat lapsensa syntyvät todennäköisesti aikana jolloin isovanhemmat ovat jo täysin autettavia, jos edes elävät enää. Tädit, sedät sama juttu. Serkut ovat viisikymppisiä, joilla mahdollisesti teini-ikäisiä lapsia tai aikuisia.
Ennen kuin alatte kivittämään, niin totta kai on itsestäänselvää että ihmiset hankkivat elämänsä aikana ystäviä ja muita läheisiä, eivätkö kaikki suvut ole läheisiä keskenään muutenkaan, mutta onhan nelikymppisten vanhempien lapsella nyt selkeästi todennäköisemmin yksinäisempää hänen eläessään itse ruuhkavuosia. (Ja hän voi tietenkin olla myös lapseton, se on selvää)Isäni oli 40 ja äitini 36 kun saivat minut, taustalla äidin kohdalla lapsettomuusongelma. Täytän tänä vuonna 40 ja tilanne on se, että isäni on kuollut ja äitini ollut jo vuosia hoitokodissa. Lapsuudessani kaikki serkut (suvussani on lisäännytty suht' nuorina) olivat minua reilusti vanhempia ja heidän lapsensa taas paljon nuorempia. Käytännössä lähinnä omaa ikääni olivat veljeni (isän ensimmäisestä avioliitosta) lapset, joihin minulla on ikäeroa 7 ja 10 vuotta. Äidinäitini oli kuollut serkkujeni ollessa lapsi, äidinisä kuoli juuri kun olin täyttänyt 12. Isänisä oli kaatunut sodassa, mutta isänäiti eli 95-vuotiaaksi, olin 27 hänen kuollessaan. Tällä hetkellä kaksi enoistani on kuollut vanhuuden sairauksiin, yksi täti pirteä 83-vuotias ja toinen samanikäinen dementoitunut hoitokotiasukki. Olen aina kokenut olevani sukulaisteni suhteen väliinputoaja ja toivonut, että minulla olisi ollut samanikäisiä serkkuja.
Pelkäsin jo pitkään sitä, mikä sitten toteutukin: jouduin saattamaan isäni haudan lepoon itselleni aivan liian aikaisin. Lisäksi käytännössä koko aikuisikäni äitini on ollut neurologisesti sairas ja mitä pidemmälle on tultu, sitä enemmän olen joutunut ottamaan vastuuta hänen (ja isänkin) asioistaan. En siis todellakaan kivitä, vaan valitettavasti ymmärrän ja olen joutunut kokemaan tuon ylläkirjoitetun. Olen kateellinen puolisolleni ja ystävilleni heidän hyväkuntoisista vanhemmistaan ja omanikäisistä sisaruksistaan. Vanhempiani en vaihtaisi pois, toivoisin vain, että elämä olisi ollut heille kaikin tavoin armollisempi.
Oma äitini sai minut 41-vuotiaana ja isäni oli pari vuotta vanhempi. Voin hyvin samaistua tuohon, että omat serkut ovat itseä paljon vanhempia ja heidän lapsensa selvästi minua nuorempia. Myös sisarukseni ovat minua huomattavasti vanhempia, ja kun vielä asuimme syrjäisellä paikalla, olen aina kokenut olevani yksin. (Valitettavasti ongelma ei poistunut vielä omienkaan lasteni kohdalla, vaikka sainkin heidät ennen kolmeakymmentä: kaikki lasten serkut ovat lapsiamme selvästi vanhempia.) Isovanhempiani en ole koskaan edes tavannut ja sedät ja tädit ovat lähes kaikki kuolleet, joten koko suku tuntuu etäiseltä. Mutta eipä sillä, olen silti erittäin kiitollinen elämästäni. Olen myös läheinen vanhempien sisarusteni ja heidän lastensa kanssa, vaikka emme iällisesti kohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ne brojectit oikein sitten on?
Ja miksi sellaisia/niitä ei voisi toteuttaa vauva-aikana / lapsen kanssa?
Kiinnostaisi kuulla.
Vierailija kirjoitti:
Mitenkäs toimintaan kun kuvio on vähän toisinpäin. Ollaan n. 35 v pariskunta, jossa mies kysyttäessä kertoo haluavansa lapsia, minä taas lisäännyn vain kuolleen ruumiini yli. Olen koettanut tätä tuoda reilusti ja selkeästi esille tämän + 10 vuotta mitä ollaan yhdessä oltu, ettei vaan pääse syyttämään minua sitten viisikymppisenä kun ei kuulu lapsia. Mies ei suostu avaamaan että odottaako edelleen että muutan mieleni vai onko sittenkin onnellinen ihan vain minun kanssani kaksisteen. Tuntuisi liioitellulta että minä jätän miehen että hän pääsisi toteuttamaan lisääntymisviettiään, kun minä kuitenkin olen täysin onnellinen ihan vain hänen kanssaan.
Sinulla ei ole muuta velvollisuutta kuin tuoda huolesi esille riittävän painokkaasti. Mies itse tekee ratkaisun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
OT: Kaikista pahinta ekan lapsen tekemisessä oli aikataulutus ja "pakkoseksi". Siis kyllä: sanon tämän miehenä. Tuore vaimo katsoi kalenteria ja kelloa, että nyt panemaan siitä. Sitten se kysyi että "no mitä sä haluat?". Kysymys voisi olla todella kiva muuten, mutta ideana oli vain se, että nyt sulta pitää saada mahdollisimman paljon spermaa tulemaan. "Laitanko tämän alusasun päälle?". Siis niin teknistä suorittamista kuin vain voi olla. Sitten itse toimeen: ensin pari minuuttia mulle suuseksiä, sitten se vehje sinne minne se kuuluukin ja vaimo voihki näytellysti. Ei nauttinut koko hommasta pätkääkään ja mulla oli vaikeaa saada pidettyä erektio yllä. Sitten kun homma oli ns. done, niin vaimo hetken "sulatteli" sitä siellä ja nousi sängystä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Laitanko meille lämpimiä voileipiä illaksi?" ja paineli keittiöön.
Huh huh... se oli todellista siitosorin hommaa tuolloin. Ja ei edes toiminut, piti mennä inseminaatioon.
Kuulostaa kamalalta, miksi noin? Yritittekö kauan? Meillä ei tarvinnut kalenteria vahdata kun halut nousi itsestään siitä hetkestä lähtien kun päätettiin jättää ehkäisy. Mies oli aivan hulluna minuun ja paukutti menemään vähän väliä ;D tulin kolmannesta kierrosta raskaaksi.
Oletko aasialainen ap? Ehkä miehesi alitajuisesti pelkää, että poikalapsi saa syntymälahjana pikkuruisen lerssin, jota häpeää loppuelämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vieläkö tätä vatkataan täällä?
Tuskin niin tyhmää naista onkaan, joka jää odottelemaan, että milloin MIEHELLE sopii lapsenteko.
Täähän on selvä trolli, älkää ruokkiko sitä!
Meillä sama homma seksuaalisesti. Vaimo ei ole vielä ottanut kakkoseen mutta ”voisi joskus ehkä haluta tulevaisuudessa”.
Vielä ei ole asia edennyt. Jos keskustelemme aiheesta, niin aina tulee uusia syitä miksi nyt juuri ei ole hyvä aika.
Kärsivällisyyteni on loppu ja koen että olen haaskannut vuosia naiseen joka esitti vapaamielisempää kuin onkaan.
Pitäisikö hoitaa asia kuntoon ulkopuolisen kanssa vai yllätänkö vaimon ”hoitamalla homman” hänen kanssaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä sama homma seksuaalisesti. Vaimo ei ole vielä ottanut kakkoseen mutta ”voisi joskus ehkä haluta tulevaisuudessa”.
Vielä ei ole asia edennyt. Jos keskustelemme aiheesta, niin aina tulee uusia syitä miksi nyt juuri ei ole hyvä aika.
Kärsivällisyyteni on loppu ja koen että olen haaskannut vuosia naiseen joka esitti vapaamielisempää kuin onkaan.
Pitäisikö hoitaa asia kuntoon ulkopuolisen kanssa vai yllätänkö vaimon ”hoitamalla homman” hänen kanssaan?
Tuo on kova paikka, kun biologinen kello tikittää. Mielestäni ei kannata tuhlata aikaa odottamalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä sama homma seksuaalisesti. Vaimo ei ole vielä ottanut kakkoseen mutta ”voisi joskus ehkä haluta tulevaisuudessa”.
Vielä ei ole asia edennyt. Jos keskustelemme aiheesta, niin aina tulee uusia syitä miksi nyt juuri ei ole hyvä aika.
Kärsivällisyyteni on loppu ja koen että olen haaskannut vuosia naiseen joka esitti vapaamielisempää kuin onkaan.
Pitäisikö hoitaa asia kuntoon ulkopuolisen kanssa vai yllätänkö vaimon ”hoitamalla homman” hänen kanssaan?Tuo on kova paikka, kun biologinen kello tikittää. Mielestäni ei kannata tuhlata aikaa odottamalla.
Pitää varata aika ”yksityiselle” ja hoitaa kuntoon.
Vierailija kirjoitti:
OT: Kaikista pahinta ekan lapsen tekemisessä oli aikataulutus ja "pakkoseksi". Siis kyllä: sanon tämän miehenä. Tuore vaimo katsoi kalenteria ja kelloa, että nyt panemaan siitä. Sitten se kysyi että "no mitä sä haluat?". Kysymys voisi olla todella kiva muuten, mutta ideana oli vain se, että nyt sulta pitää saada mahdollisimman paljon spermaa tulemaan. "Laitanko tämän alusasun päälle?". Siis niin teknistä suorittamista kuin vain voi olla. Sitten itse toimeen: ensin pari minuuttia mulle suuseksiä, sitten se vehje sinne minne se kuuluukin ja vaimo voihki näytellysti. Ei nauttinut koko hommasta pätkääkään ja mulla oli vaikeaa saada pidettyä erektio yllä. Sitten kun homma oli ns. done, niin vaimo hetken "sulatteli" sitä siellä ja nousi sängystä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Laitanko meille lämpimiä voileipiä illaksi?" ja paineli keittiöön.
Huh huh... se oli todellista siitosorin hommaa tuolloin. Ja ei edes toiminut, piti mennä inseminaatioon.
Meillä se "lapsenteko" on ollut ihan parasta aikaa parisuhteessa. Ainakin minulla oli halut huipussaan ja ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä ehkäisyä. Ei tarvinnut katsella kalenteria, se puoli hoitui ihan itsekseen. Mies ei ollenkaan valittanut, edelleen joskus muistellaan miten mukavaa aikaa se oli. Melkein harmitti kun kuopus sai alkunsa heti ekasta kierrosta 😅 mutta me aloitettiin lasten teko aika nuorena, ymmärrän että paineet on isommat jos on odottanut "täydellistä hetkeä" ja ikää on enemmän. Ja se kivakin lapsen teko muuttuu pakkopullaksi jos ei mitään tapahdu.
Oletko tosiaankin noin juntti,ettet vähemmällä älyä !!!Ei lapsia väkisin , siis lopeta painostus ja jankutus , jos meinaat suhteessanne jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OT: Kaikista pahinta ekan lapsen tekemisessä oli aikataulutus ja "pakkoseksi". Siis kyllä: sanon tämän miehenä. Tuore vaimo katsoi kalenteria ja kelloa, että nyt panemaan siitä. Sitten se kysyi että "no mitä sä haluat?". Kysymys voisi olla todella kiva muuten, mutta ideana oli vain se, että nyt sulta pitää saada mahdollisimman paljon spermaa tulemaan. "Laitanko tämän alusasun päälle?". Siis niin teknistä suorittamista kuin vain voi olla. Sitten itse toimeen: ensin pari minuuttia mulle suuseksiä, sitten se vehje sinne minne se kuuluukin ja vaimo voihki näytellysti. Ei nauttinut koko hommasta pätkääkään ja mulla oli vaikeaa saada pidettyä erektio yllä. Sitten kun homma oli ns. done, niin vaimo hetken "sulatteli" sitä siellä ja nousi sängystä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Laitanko meille lämpimiä voileipiä illaksi?" ja paineli keittiöön.
Huh huh... se oli todellista siitosorin hommaa tuolloin. Ja ei edes toiminut, piti mennä inseminaatioon.
Meillä se "lapsenteko" on ollut ihan parasta aikaa parisuhteessa. Ainakin minulla oli halut huipussaan ja ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä ehkäisyä. Ei tarvinnut katsella kalenteria, se puoli hoitui ihan itsekseen. Mies ei ollenkaan valittanut, edelleen joskus muistellaan miten mukavaa aikaa se oli. Melkein harmitti kun kuopus sai alkunsa heti ekasta kierrosta 😅 mutta me aloitettiin lasten teko aika nuorena, ymmärrän että paineet on isommat jos on odottanut "täydellistä hetkeä" ja ikää on enemmän. Ja se kivakin lapsen teko muuttuu pakkopullaksi jos ei mitään tapahdu.
Sotkuista hommaa, hyh hyh. Mieluummin adoptio.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OT: Kaikista pahinta ekan lapsen tekemisessä oli aikataulutus ja "pakkoseksi". Siis kyllä: sanon tämän miehenä. Tuore vaimo katsoi kalenteria ja kelloa, että nyt panemaan siitä. Sitten se kysyi että "no mitä sä haluat?". Kysymys voisi olla todella kiva muuten, mutta ideana oli vain se, että nyt sulta pitää saada mahdollisimman paljon spermaa tulemaan. "Laitanko tämän alusasun päälle?". Siis niin teknistä suorittamista kuin vain voi olla. Sitten itse toimeen: ensin pari minuuttia mulle suuseksiä, sitten se vehje sinne minne se kuuluukin ja vaimo voihki näytellysti. Ei nauttinut koko hommasta pätkääkään ja mulla oli vaikeaa saada pidettyä erektio yllä. Sitten kun homma oli ns. done, niin vaimo hetken "sulatteli" sitä siellä ja nousi sängystä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Laitanko meille lämpimiä voileipiä illaksi?" ja paineli keittiöön.
Huh huh... se oli todellista siitosorin hommaa tuolloin. Ja ei edes toiminut, piti mennä inseminaatioon.
Meillä se "lapsenteko" on ollut ihan parasta aikaa parisuhteessa. Ainakin minulla oli halut huipussaan ja ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä ehkäisyä. Ei tarvinnut katsella kalenteria, se puoli hoitui ihan itsekseen. Mies ei ollenkaan valittanut, edelleen joskus muistellaan miten mukavaa aikaa se oli. Melkein harmitti kun kuopus sai alkunsa heti ekasta kierrosta 😅 mutta me aloitettiin lasten teko aika nuorena, ymmärrän että paineet on isommat jos on odottanut "täydellistä hetkeä" ja ikää on enemmän. Ja se kivakin lapsen teko muuttuu pakkopullaksi jos ei mitään tapahdu.
Mekin saatiin lapsemme kertayrittämistä alle 25-vuotiaina. Enpä lähde enää kokeilemaan kuinka hankalaksi kalenteroinniksi se menisi yli 30-vuotiaana ihan vain koska isot lapset on vieläkin kivempia kuin vauvat. Sellaisessa suhteessa en olisi alkanut perheprojektia jakamaan, jossa säännöllinen seksin harrastaminen ilman ehkäisyä on ylimaallisen raskas velvollisuus. Voikin sellaiselle dynamiikalla olla luvassa monta hermoja kiristävää vuotta. No tietysti ymmärrän jos on yritetty vaikka 12+ kk ilman taukoja, että yhden oviksen soisi jättää väliin jos ei huvita. Jos lapsen kuitenkin haluaa molemmat niin muumi-mukikin toimii jos ees siihen irtoaisi ovisviikon sisällä sitten vaihteeksi. Mutta hei, hyvä ettei ainakaan tehty lapsia liian aikaisin pilaamaan parisuhdetta kun elämä kahdestaankin on niin vittumaista
Pelkää asiaa,ja miettii varmaa ootko sä kenen kaa perheen tahtoo,lisäksi toimeentulo? Lapsi on kallis vauvasta-18v ikää ja sen jälkeenkin.Tää on tehnny kyl myksusa jo,kyllä on ollut vaikeitakin aikoja,hirveen vähäl piti toimeen tulla,töihin kun meni osaksi tuli isoimmat hoitomaksut,arvatkaa sylettikö? Se pien palkka ja kulut..