Lue keskustelun säännöt.
Mies sulkeutuu kun otan lapsenteon esille
Mikä neuvoksi? Olemme yli 30 pariskunta ja yhdessä useita vuosia. Olen parin vuoden aikana yrittänyt ottaa esiin lastenhankinna, mutta puoliso keksii aina jonkun syyn vielä odottaa. Nyt olen tullut kärsivällisyyteni päähän, lääkärinkin minulle totesi että jos aion tehdä lapsia nyt on sen aika. Puoliso ei usko että on kiire (vaikka ikää on molemmilla) ja silmin nähden ahdistuu aina kun otan aiheen esille. Olen yrittänyt antaa omaa aikaa ja tilaa miettiä asioita, mutta uskon että hän yrittää vielä pitää kynsin ja hampain kiinni elämästä ilman lapsia. Hän keksii jatkuvasti jotain mitä "on pakko saada tehtyä" ennen lapsia vaikka käytännössä kaikki on aivan täysin valmista. En halua ahdistaa häntä, mutta en enää halua odottaa. Hänen mielestä esimerkiksi puolen vuoden tai vuoden odotus ei ole mitään, ja minä tiedän että biologisesti se on paljonkin! Tiedän, että uhkavaatimuksen antaminen ei toimi enkä sellaista halua. Taistelen tämän asian kanssa joka kuukausi ovulaationaikaan, jolloin en voi olla ajattelematta asiaa kokoajan... Ja toinen välttelee asiaa kuin ruttoa. Syy hänellä on mielestäni (ei ole itse saanut kerrottua kunnolla syytä) että hän haluaa vielä olla ilman lapsia vuoden tai pari. Haluaa nauttia elämästä ja tehdä omia juttuja. Ei usko että vielä on kiire ja luulee että liioittelen.
Tunnen kuinka kello käy ja tuntuu todella pahalta.
Mielellään järkeviä neuvoja kiitos, ihan on tarpeeksi huono fiilis muutenkin.
Kommentit (930)
Meillä meni niin, että kun olimme olleet mieheni kanssa yhdessä lähes 10v ja ikää oli noin 30 molemmille, minulle heräsi vahva tarve ja toive saada oma lapsi. Aina olimme puhuneet, että myös mies kaipaa lapsia elämäänsä. Tuolloin kolmekymppisenä hän ei kuitenkaan kokenut olevansa valmis saamaan lapsia, ja silloin keskustelimme asiasta vakavasti ja perinpohjaisesti. Lupasin lykkääväni omat vauvahaaveeni taka-alalle korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Aikaa kului noin vuosi, kun mies itse ehdotti, että olisiko jo aika yrittää omaa lasta. Tulinkin sitten raskaaksi samantien, mutta odotus päättyi keskenmenoon. Kului lähes vuosi ennenkuin tulin uudelleen raskaaksi, ja toistamiseen raskaus päättyi keskenmenoon. Siinä vaiheessa mies sanoi, että voi kun olisi kuunnellut toiveitani silloin kolmekymppisenä. Mies ei ollut kunnolla ymmärtänyt, että lastensaanti todella vaikeutuu iän karttuessa, enkä minäkään ollut asiaa aiemmin murehtinut. Luojan kiitos, saimme kaiken tämän jälkeen kolme ihanaa lasta. Mutta viimeisen sain ollessani lähes nelikymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei halua lapsia ollenkaan tai sitten ei halua niitä sinun kanssasi.
Tuo ettei mies halua lasta nimenomaan nykyisensä kanssa on todella yleistä. Monelle miehelle näet parisuhde on kiva juttu, mutta ei haluta pysyvästi eli lapsen kautta sitoutua tiettyyn naiseen vaan etsitään se lasten äiti sitten erikseen. Jos ap on kovin sovinnollinen ja kiltti ihminen, mies olettaa että kun tulee aika heivata hänet, ap sovinnollisesti siirtyy takavasemmalle.
Mä tekisin niin, että jos rakastaisin miestä, jättäisin ehkäisyn pois. Itsepähän on soppansa keittänyt, kun vedätti.
Eka kappaleesi on asiaa, sanon tämän yli nelikymppisenä ja vastaavan moneen kertaan nähneenä.
Mutta viimeinen kappaleesi on kauhea. Etkö ymmärrä, että kyseessä ei ole raskaaksi tuleminen, vaan kokonaisen uuden ihmisen koko elämä? Se raskaus on pelkkä välivaihe. Lapsi ansaitsee syntyä reiluun ilmapiiriin rakastaville vanhemmille, ei kieroilun tuloksena. Tunnen yhden teinin, jonka äiti suoraan valehteli silloiselle miehelleen, että joojoo, syön pillereitä. Teini tajuaa tämän jo ja oirehtii aika vakavasti asiasta. Tietää jotain kautta isän olleen aluksi ahdistunut, vaikka ottikin sitten kopin tilanteesta ja ryhtyi vieläpä hyväksi isäksi.
Mies ei halua lasta eri naisen kanssa, sitä ei vaan pysty välttämään loputtomiin.
Ulrika Eleonora kirjoitti:
Hei At84,
Kirjoitan sinulle oman kokemukseni. Meillä jokaisella on omakohtaiset geenisekoitukset, historiat ja sietokykymme. Lisäksi parisuhteet ovat erilaisia. Mitään yleispätevää teoriaa ei tähän voi muodostaa tai varsinkaan tuomita mikä ratkaisu on oikein tai väärin missäkin tapauksessa.
En kokenut olevani valmis tai kykenevä vanhemmuuteen (varsinkaan yksinhuoltajana) ennen kuin olin 34-36-vuotias. Olin parisuhteessa ja minä muutuin, mies ei. Taustalla tässä suhteessa oli myös yksi abortti kun olin 30-vuotias (nämä ovat kipeitä asioita ja toimin silloin parhaan tietoni mukaan). Aikamme kipuilimme, kun biologinen kelloni heräsi ja lopulta tuli ero, mutta pysyimme hyvinä ystävinä.
37-vuotiaana löysin uuden miehen ja rakastuin. Tein erittäin selväksi että haluan lapsia ja yhteisen perheen tämän miehen kanssa. Hän suostui, asia ei ollut epäselvä. Mies oli kuitenkin reissutyössä ja osittain siitä syystä ei hedelmöittyminen ollut kovin todennäköistä (vaikka meillä tutkimuksissa todettiin molemmilla olevan "huipputavaraa"). Lisäksi oli ikäni. Hakeuduimme yhdessä lapsettomuushoitoihin, kun olin 39-vuotias. Miehellä kuitenkin ilmeni omia käsittelemättömiä ongelmia. Lisäksi hän keskittyi tarvitsevien sukulaistensa hoitoon ennemmin kuin omaan tai meidän elämään. Hän oli suurimman osan ajastamme toisaalla.
Kun IVF-hoidossa tuli punktion aika (olin piikittänyt itseäni ja kasvattanut munasoluja), mies ei saapunut klinikalle (hänen oli määrä hedelmöittää munasolut tuoreeltaan). Olin niin järkyttynyt, että en oikein edes hahmottanut tilannetta. Munasoluni kerättiin ja pakastettiin. Onnekseni tuli juuri samaan aikaan lakimuutos ja nyt saavat itsellisetkin naiset julkisen puolen hedelmöityshoidon. Olen siitä erittäin kiitollinen!
Päätin jatkaa IVF-hoitoa yksin luovutetun sperman avulla. Miehelleni asia oli helpotus (hän pelkäsi juridista ja taloudellista vastuuta, joka IVF-hoidossa tulee automaattisesti paperille) ja jatkoimme parisuhdetta. Mies oli kuitenkin suostuvainen luonnolliseen lisääntymiseen, hän sanoi vieroksuvansa IVF-hoitoa. Minulle tämä kävi, koska lopputuloksena olisi joka tapauksessa lapsi ja mies eli perhe. Asia ei ollut tietenkään niin yksinkertainen, vaan lopulta mies alkoi karttamaan ja pelkäämään seksiä. Viimeisin syy oli että hän ei halua biologisia lapsia samaan aikaan, kun olen hankkimassa lasta klinikalla. Tässä vaiheessa heräsin, että mies on ottanut hiljoksiin jokaisen minulle tärkeän palan pois parisuhteestamme (on muitakin kuin lapsiasia, mutta en niitä nyt tähän tuo). Jotenkin vain riitti ja emme ole nyt olleet missään tekemisissä yli kuukauteen.
Itse täytän nyt 41-vuotta. Minulle on tehty yksi alkionsiirto, joka ei tuottanut tulosta. Pakastimessa on vielä vähän toivoa, mutta julkisen puolen hoitoja ei enää jatketa (ikäni vuoksi) tämän 39-vuotiaana kerätyn satsin jälkeen. Sitten otan lainaa ja siirryn yksityiselle. Mutta uskon ja toivon, että seuraavaksi tärppää, muuta en voi.
Tämä on ihan hirveä tarina. Älä ole enää missään tekemisissä noin hirveän miehen kanssa. Pelkäsi juridista ja taloudellista vastuuta, joka IVF-hoidoissa tulee paperille? Mitä h"#€%&/(ä? Ikään kuin hän ei olisi luomusti tehdystä lapsesta juridisesti ja taloudellisesti vastuussa ihan samalla tavalla. Tekosyitä tekosyiden perään: tuo mies ei halunnut lapsia alun perinkään, mutta ei ollut miestä sanomaan asiaa suoraan.
Tiedän semmoisenkin tapauksen, jossa pari oli yrittänyt lasta pitkään ja lopulta hakeutui lapsettomuushoitoihin, niihin meni rahaa, ja lopulta mies sai kerrotuksi, että hänelle on tehty vasektomia. Millainen ihminen tekee tämmöistä?
Vierailija kirjoitti:
Aika kolkkoa on tämän "ystävän" kertomus, miten hän on jättänyt ystävänsä, kun he ovat menneet "lapsikuplaansa". Miksi ajatellaan, että ollaan ystäviä vain, koska ollaan samassa elämäntilanteessa? Ja ystävät eivät saisi muuttua henkisesti tai heidän elämäntilanteensa ei saisi muuttua ikävuosina 20-40 piiruakaan mihinkään suuntaan?
Kun niitä muutoksia tulee väistämättä? Tulee työpaikan vaihdoksia, työttömyyttä, sairauksia... ei kenenkään elämä ole niin staattista, että ei tule ikinä muuttumaan mihinkään suuntaan! Siinä se ystävyys punnitaan.
Katsos kun kyse on siitä, että ystävyys on ollut siihen asti tietynlaista ja palvellut tarkoitustaan molemmille osapuolille, kunnes toinen lisääntyy. Sen jälkeen asiat tehdään aina sen lisääntyneen ehdoilla. Nähdään harvemmin, lapset on aina otettava mukaan, ja kun ne on mukana ei mihinkään oikeaan keskusteluun pysyy syventymään (tiedät mitä tarkoitan jos olet koskaan ollut se lapseton lapsellisen kanssa vaikka kahvilla). Aika menee lapsen huomioimiseen ja siinä tulee lapsetomallekin olo että nyt pitää vain keskittyä ihastelemaan tämän lapsen tekemisiä. Hetki kuluu ja siinä se näkeminen taas olikin. Ei lapseton oikein saa tällaisesta "hiekkalaatikko" tapaamisesta yhtään mitään. Mihin katosi se ystävä jolla oli fiksuja mielipiteitä, omia ajatuksia ja keskusteltavaa? Siis toki se siellä varmaan vielä on, mutta ei ole ikään kuin saatavilla vuosikausiin.
Pointti on että kun joku lisääntyy niin muiden pitää joustaa hänen mukaansa ihan kaikessa. Suhde muuttuu väistämättä. Miehillä toki ei ole välttämättä näin koska harvoin ne kai raahaavat lapsia mukaan tapaamisiin ja ymmärtääkseni eivät käytä koko aikaa höpöttämällä siitä lapsesta. Mammat sen sijaan... Ja tämä vain kärjistäen, on niitäkin jotka haluavat jättää lapsen toiselle vanhemmalle mennessään tapaamaan ystäviään ja puhua ihan aikuisten asioista. Mutta ikävän harvassa ovat.
Elämä ei tietenkään ole staattista mutta harvoin työpaikan vaihto esimerkiksi muuttaa radikaalisti ystävyyttä. Ei ole verrattavissa.
Meillä oli vähän samanlainen tilanne, että miehelle piti vuosia vihjailla ja lopulta painostaa lastenhankintaan. Kävin viime keväänä gynen vuositarkistuksessa, jossa terkka kannustavasti toivoi, että saisin miehenkin kiinnostumaan lapsihaaveista, ettei kannata loputtomiin odotella. Tästä innostuneena sanoin miehelle, joka ei ollut tähän mennessä ajatellut lastenhankintaa vihjailuista huolimatta, että kun syksyllä (2019) täytän 30v, niin ehkäisy jää pois. Muistuttelin tästä koko kesän ja sanoin suoraan, että jos ei siihen mennessä ole valmis, niin parisuhde oli siinä.
Vähän ennen määräaikaa kortsut loppuivat eikä uusia ostettu. Keskeytettyä yhdyntää on joskus harrastettu, mutta sanoin miehelle, että enää ei tarvitse. Mies suostui, koska ei ollut otollinen aika kuusta ja koska tärpissä voi kestää useita kuukausia, että aikaa on sulatella ennen ja jälkeen raskaaksi tulon. Koska halusin olla avoin, pidin miehen aina tietoisena ovulaatiosta, mikä miehen osalta tarkoitti aluksi seksin välttelyä ovulaation aikaan. Parin kuukauden jälkeen otin asian puheeksi, jolloin mies tokaisi, ettei tiedä haluaako lapsia, koska ei usko, että hänestä tulisi hyvä isä. On niin kiinni tietokonepeleissä, ettei ollut varma voisiko huolehtia lapsesta. Riideltiin, mutta saatiin sovittua ja hyvä niin, koska olin tullut raskaaksi ja plussasin jouluna. Onni ei kestänyt pitkään, kun uutena vuotena alkoivat kivut ja verinen vuoto ja raskaus osoittautui kohdunulkoiseksi, joka meni kesken.
Tuo keskenmeno oli käännekohta miehen osalta. Ei uskonut sitä aluksi todeksi, mutta lopulta oli tukenani ja suri kanssani. Kun gynen jälkitarkastuksen jälkeen saatiin lupa jatkaa yrittämistä, mies ei vastustellut. Ei vältellyt enää seksiä ovulaation aikaan vaan päinvastoin hyppäsi suihkusta sähkyyn, kun tuumasin ohimennen ajan olevan otollinen. Siitä kierrosta tärppäsi ja nyt mennään raskausviikolla 28. Miehen pelot ovat vähentyneet ja murehtimisen sijaan sanoo haluavansa olla hyvä isä. Kyselee minulta toisinaan olenko onnellinen ja jos en anna arvosanaksi kymppiä, ihmettelee miksi, koska minun pitäisi olla onneni huipulla, kun se kauan toivottu lapsi on tulossa. Sen ensimmäisen epäonnisesti päättyneen raskauden jälkeen mies on tainnut itsekin tajuta, että valmis ei tarvitse olla vaan vanhemmuuteen voi valmistautua ja ajan kanssa kasvaa.
Harmillisesti koronakevään takia mies ei päässyt yhteenkään ultraan tai neuvolaan mukaan, joten on jäänyt sen takia vähän ulkopuoliseksi. Kaikki vauvantarvikkeet vaatteita lukuun ottamatta on hankkimatta, ja mies kuvittelee vanhempainvapaiden olevan lomaa ja siinä luulossa haaveilee isyyslomasta, mutta ensi viikolla on perhevalmennusta, joka ehkä korjaa näitä harhakuvitelmia :D
Joskus miehet tarvitsevat potkun persaukselle ja selkeän määräajan, että tähän mennessä pitää tehdä päätös tai parisuhde oli siinä, koska mikään ei ole niin julmaa kuin antaa odottaa turhaan jotain, mitä ei ole tulossa. Tuskin kukaan tahallaan haluaa tuhota toisen unelmia, joten niistä pitäisi uskaltaa kertoa, että lasten hankkiminen on asia, josta en voi luopua. Monetkaan miehet ei tajua sitä, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmänhäntä kolmenkympin jälkeen ja koska heillä itsellään ei ole kiire, eivät osaa asettua kumppaninsa saappaisiin. Meillä tosiaan mies pelkäsi sitä onko kypsä isäksi, mutta kannustuksella ja ymmärryksellä päästiin pitkälle.
Tärkeintä olisikin saada kumppani ymmärtämään oma näkökulma, niin miehen kuin naisenkin, koska vain siten voi löytää yhteisen sävelen tai tehdä päätöksen kulkea eri polkuja. Kenenkään ei tarvitse olla onneton ja pitää olla aika narsistinen, että haluaa tarkoituksella tehdä kumppanistaan onnettoman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei halua lapsia, mitä tuossa enää jahkaa sen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika kolkkoa on tämän "ystävän" kertomus, miten hän on jättänyt ystävänsä, kun he ovat menneet "lapsikuplaansa". Miksi ajatellaan, että ollaan ystäviä vain, koska ollaan samassa elämäntilanteessa? Ja ystävät eivät saisi muuttua henkisesti tai heidän elämäntilanteensa ei saisi muuttua ikävuosina 20-40 piiruakaan mihinkään suuntaan?
Kun niitä muutoksia tulee väistämättä? Tulee työpaikan vaihdoksia, työttömyyttä, sairauksia... ei kenenkään elämä ole niin staattista, että ei tule ikinä muuttumaan mihinkään suuntaan! Siinä se ystävyys punnitaan.
Katsos kun kyse on siitä, että ystävyys on ollut siihen asti tietynlaista ja palvellut tarkoitustaan molemmille osapuolille, kunnes toinen lisääntyy. Sen jälkeen asiat tehdään aina sen lisääntyneen ehdoilla. Nähdään harvemmin, lapset on aina otettava mukaan, ja kun ne on mukana ei mihinkään oikeaan keskusteluun pysyy syventymään (tiedät mitä tarkoitan jos olet koskaan ollut se lapseton lapsellisen kanssa vaikka kahvilla). Aika menee lapsen huomioimiseen ja siinä tulee lapsetomallekin olo että nyt pitää vain keskittyä ihastelemaan tämän lapsen tekemisiä. Hetki kuluu ja siinä se näkeminen taas olikin. Ei lapseton oikein saa tällaisesta "hiekkalaatikko" tapaamisesta yhtään mitään. Mihin katosi se ystävä jolla oli fiksuja mielipiteitä, omia ajatuksia ja keskusteltavaa? Siis toki se siellä varmaan vielä on, mutta ei ole ikään kuin saatavilla vuosikausiin.
Pointti on että kun joku lisääntyy niin muiden pitää joustaa hänen mukaansa ihan kaikessa. Suhde muuttuu väistämättä. Miehillä toki ei ole välttämättä näin koska harvoin ne kai raahaavat lapsia mukaan tapaamisiin ja ymmärtääkseni eivät käytä koko aikaa höpöttämällä siitä lapsesta. Mammat sen sijaan... Ja tämä vain kärjistäen, on niitäkin jotka haluavat jättää lapsen toiselle vanhemmalle mennessään tapaamaan ystäviään ja puhua ihan aikuisten asioista. Mutta ikävän harvassa ovat.
Elämä ei tietenkään ole staattista mutta harvoin työpaikan vaihto esimerkiksi muuttaa radikaalisti ystävyyttä. Ei ole verrattavissa.
Eikö omat lapset nimenomaan ole "aikuisten asioita"?
Itse olen ollut yllättynyt siitä kuinka lapsettomat ystäväni ovat perillä lasten ja vauvojen asioista. Itseäni ei ole vauvajutut erityisesti kiinnostaneet ennen oman lapsen saantia ja jos totta puhutaan, niin en usko että kiinnostaa myöskään sen jälkeen kun lapsi on vauvaiän ohittanut. Arvostan kuitenkin sen verran ystäviäni, että olen keskustellut heidän lapsistaan jo ennen oman saamista ja ymmärtänyt, että vauva-aika on lyhyt mutta intensiivinen jakso heidän elämässään, jolloin vauva on vain laitettava ykköseksi. Ymmärrän että hyvän päivän tuttuja ei toisten lapset kiinnosta, mutta oikeat ystävät eivät jätä elämänmuutoksen kohdatessa ja pikemminkin tukevat vauva-arjessa kuin valittavat että tuore äiti ei ole täysin perillä uusimmista "aikuisten asioista".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika kolkkoa on tämän "ystävän" kertomus, miten hän on jättänyt ystävänsä, kun he ovat menneet "lapsikuplaansa". Miksi ajatellaan, että ollaan ystäviä vain, koska ollaan samassa elämäntilanteessa? Ja ystävät eivät saisi muuttua henkisesti tai heidän elämäntilanteensa ei saisi muuttua ikävuosina 20-40 piiruakaan mihinkään suuntaan?
Kun niitä muutoksia tulee väistämättä? Tulee työpaikan vaihdoksia, työttömyyttä, sairauksia... ei kenenkään elämä ole niin staattista, että ei tule ikinä muuttumaan mihinkään suuntaan! Siinä se ystävyys punnitaan.
Katsos kun kyse on siitä, että ystävyys on ollut siihen asti tietynlaista ja palvellut tarkoitustaan molemmille osapuolille, kunnes toinen lisääntyy. Sen jälkeen asiat tehdään aina sen lisääntyneen ehdoilla. Nähdään harvemmin, lapset on aina otettava mukaan, ja kun ne on mukana ei mihinkään oikeaan keskusteluun pysyy syventymään (tiedät mitä tarkoitan jos olet koskaan ollut se lapseton lapsellisen kanssa vaikka kahvilla). Aika menee lapsen huomioimiseen ja siinä tulee lapsetomallekin olo että nyt pitää vain keskittyä ihastelemaan tämän lapsen tekemisiä. Hetki kuluu ja siinä se näkeminen taas olikin. Ei lapseton oikein saa tällaisesta "hiekkalaatikko" tapaamisesta yhtään mitään. Mihin katosi se ystävä jolla oli fiksuja mielipiteitä, omia ajatuksia ja keskusteltavaa? Siis toki se siellä varmaan vielä on, mutta ei ole ikään kuin saatavilla vuosikausiin.
Pointti on että kun joku lisääntyy niin muiden pitää joustaa hänen mukaansa ihan kaikessa. Suhde muuttuu väistämättä. Miehillä toki ei ole välttämättä näin koska harvoin ne kai raahaavat lapsia mukaan tapaamisiin ja ymmärtääkseni eivät käytä koko aikaa höpöttämällä siitä lapsesta. Mammat sen sijaan... Ja tämä vain kärjistäen, on niitäkin jotka haluavat jättää lapsen toiselle vanhemmalle mennessään tapaamaan ystäviään ja puhua ihan aikuisten asioista. Mutta ikävän harvassa ovat.
Elämä ei tietenkään ole staattista mutta harvoin työpaikan vaihto esimerkiksi muuttaa radikaalisti ystävyyttä. Ei ole verrattavissa.
Eikö omat lapset nimenomaan ole "aikuisten asioita"?
--- Arvostan kuitenkin sen verran ystäviäni, että olen keskustellut heidän lapsistaan jo ennen oman saamista ja ymmärtänyt, että vauva-aika on lyhyt mutta intensiivinen jakso heidän elämässään, jolloin vauva on vain laitettava ykköseksi.
Ei ne tietenkään samalla tavalla ole aikuisten asioita kuin ne ns fiksut asiat mistä aiemmin puhuttiin. Ilmiöt, yhteiskunta, politiikka. Voisihan lapsista tietysti hetken keskustella mutta kun se menee sellaiseksi lässyn lässyn voi että kun tuo on hieno tui tui -ihasteluksi kun niitä lapsia on pakko raahata mukaan. Se ei ole mitään keskustelua eikä ainakaan älyllistä.
Ajattelen niin että on parempi suosiolla laittaa nuo ihmissuhteet jäähylle, ja sitten jos nämä joskus lapsestaan pystyvät edes fyysisesti irrottautumaan niin laittakoon viestiä ja katsotaan. Yleensä mammat kai toimii muutenkin niin että halutaan tuossa vaiheessa niitä muita äitikavereita enimmäkseen, että voi sitten kilpakehua omaa tuotostaan toiselle häpeilemättä ja elää vain sen muksun kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika kolkkoa on tämän "ystävän" kertomus, miten hän on jättänyt ystävänsä, kun he ovat menneet "lapsikuplaansa". Miksi ajatellaan, että ollaan ystäviä vain, koska ollaan samassa elämäntilanteessa? Ja ystävät eivät saisi muuttua henkisesti tai heidän elämäntilanteensa ei saisi muuttua ikävuosina 20-40 piiruakaan mihinkään suuntaan?
Kun niitä muutoksia tulee väistämättä? Tulee työpaikan vaihdoksia, työttömyyttä, sairauksia... ei kenenkään elämä ole niin staattista, että ei tule ikinä muuttumaan mihinkään suuntaan! Siinä se ystävyys punnitaan.
Katsos kun kyse on siitä, että ystävyys on ollut siihen asti tietynlaista ja palvellut tarkoitustaan molemmille osapuolille, kunnes toinen lisääntyy. Sen jälkeen asiat tehdään aina sen lisääntyneen ehdoilla. Nähdään harvemmin, lapset on aina otettava mukaan, ja kun ne on mukana ei mihinkään oikeaan keskusteluun pysyy syventymään (tiedät mitä tarkoitan jos olet koskaan ollut se lapseton lapsellisen kanssa vaikka kahvilla). Aika menee lapsen huomioimiseen ja siinä tulee lapsetomallekin olo että nyt pitää vain keskittyä ihastelemaan tämän lapsen tekemisiä. Hetki kuluu ja siinä se näkeminen taas olikin. Ei lapseton oikein saa tällaisesta "hiekkalaatikko" tapaamisesta yhtään mitään. Mihin katosi se ystävä jolla oli fiksuja mielipiteitä, omia ajatuksia ja keskusteltavaa? Siis toki se siellä varmaan vielä on, mutta ei ole ikään kuin saatavilla vuosikausiin.
Pointti on että kun joku lisääntyy niin muiden pitää joustaa hänen mukaansa ihan kaikessa. Suhde muuttuu väistämättä. Miehillä toki ei ole välttämättä näin koska harvoin ne kai raahaavat lapsia mukaan tapaamisiin ja ymmärtääkseni eivät käytä koko aikaa höpöttämällä siitä lapsesta. Mammat sen sijaan... Ja tämä vain kärjistäen, on niitäkin jotka haluavat jättää lapsen toiselle vanhemmalle mennessään tapaamaan ystäviään ja puhua ihan aikuisten asioista. Mutta ikävän harvassa ovat.
Elämä ei tietenkään ole staattista mutta harvoin työpaikan vaihto esimerkiksi muuttaa radikaalisti ystävyyttä. Ei ole verrattavissa.
Tutustuin parhaisiin ystäviini lapsena ja teini-iässä. Muutettiin eri paikkakunnille vanhempien eroillessa ja eri kouluihin hakiessa jne., viestiteltiin satunnaisesti kun oli asiaa tai halusi vain kuulla toisesta ja tavattiin harvakseltaan jo silloin teineinä, muutaman kerran vuodessa. Silloin toki usein sitten oltiin todella tiiviisti yhdessä esim. viikonloppu ja oli aivan parasta. Ovat siis tosissaan rakkaita ystäviä vaikkei jaeta arkielämäämme.
Heistä kummallakaan ei ole lapsia, ennustan ehkä toiselle, toinen tuskin ikinä haluaa. Minä halusin todellakin, sopii mulle. Me tavataan vieläkin tuolleen harvakseen ja vieläkin he ovat parhaita ystäviäni. Harmittaisi kyllä jos parhaat ystäväni kuvailisi minua vähän samaan tapaan kuin sinä "nyt se on sellainen mamma mammutti (olen muuten hoikka). Päähän mahtuu vaan hiekkalaatikkojutut, ei ole enää hauskaa seuraa..harmi, oli ennen hyvä tyyppi"
Miksi haluat koko ajan alleviivata vanhojen kavereidesi persoonan laimentumista? Ja aika monesti olet sanonut, että ei kaikki, mutta melkein kaikki.
Joidenkin lapsettomien on vaikea sopeutua kun itse haluaisi jatkaa elämäänsä aivan samanlaisena kuin parikymppisenä, mutta kolmenkympin korvilla vertaisesi alkaa toimia toisin kuin sinä kiihtyvällä tahdilla. Ahdistaa jäädä jotenkin ulkopuoliseksi, siis erilaiseksi, kuin muut. Vaikka kuinka draagista todellisuudessa on, että kavereiden kanssa tehdään välillä jotain muuta kuin ennen tehtiin?
Sen allekirjoitan tuosta, että pienten lasten kanssa kavereiden näkeminen ei ole mitään aikuisten treffaamista, ne on leikkitreffit. Itse olen nähnyt lasten kanssa kavereiden lapsia, kavereita ilman lapsia. Olen huomannut tuota jopa ennakkoluuloista vieraana pitämistä kavereilta, joilla ei ole ollut lapsia ja jonkun kanssa ei olla enää pystytty puhua normaalisti kun on nähnyt minut jotenkin "mammana". Muiden silmissä olen se nainen jolla oli nimikin eikä lapsettomatkaan ole alkaneet sopimaan mistään kaveruuden päättämisestä tai kauheasti kriiseilleet.
Kuulostaa nuo jutut vähän siltä, että sulla on ollut alunperinkin persoonattomia ystäviä tai sitten itse kriiseillet kun kavereilla on nyt pari vuotta kädet täynnä tekemistä. Mielestäni ei ole välttämätöntä etääntyä täysin sen takia ja sopua että etsitään parempia kavereita. Kohtahan niistä puolet eroaa kuitenkin ja siinä pääsetkin symppaamaan sitoutumiskammoisen sinkkuäidin lapsivapaita viikonloppuja.
Muu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällä kaverinsa hylänneellä on joku oma ongelma nyt. Äitiys on liian kipeä asia katsottavaksi edes vierestä edes hetkittäin, tai oma henkinen kehitys on jämähtänyt kaksikymppisen juttuihin. Eihän tuo nyt ole normaalia, että ystävien pitäisi pysyä muuttumattomina, jotta kelpaisivat.
Totta kai se pikkulapsiaika on intensiivistä, mutta niin on murrosikä, opiskelijaelämä ja rakastuminen ja parisuhteen perustaminenkin, noin esimerkiksi. Tätä yhtä elämänvaihetta kyseinen ihminen ei vaan siedä ollenkaan.
Kunnon miesvihaa taas. Loputon määrä naisia syyttämässä ap:n miestä valehtelemisesta, kun tämä ei täysin hypi naisen pillin mukaan vaan huolellisesti pohdiskelee tilannettaan tehdäkseen viisaita ratkaisuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällä kaverinsa hylänneellä on joku oma ongelma nyt. Äitiys on liian kipeä asia katsottavaksi edes vierestä edes hetkittäin, tai oma henkinen kehitys on jämähtänyt kaksikymppisen juttuihin. Eihän tuo nyt ole normaalia, että ystävien pitäisi pysyä muuttumattomina, jotta kelpaisivat.
Totta kai se pikkulapsiaika on intensiivistä, mutta niin on murrosikä, opiskelijaelämä ja rakastuminen ja parisuhteen perustaminenkin, noin esimerkiksi. Tätä yhtä elämänvaihetta kyseinen ihminen ei vaan siedä ollenkaan.
Elämänvaihe joo, mutta olen itse monta kertaa nähnyt tuon, ja vaippa-arkeen eristäytyvästä äitylistä ei oikeasti ole sellaista seuraa, jota kaverisuhteessa on lupa odottaa. Kyllä ystävyydet monesti lisääntymiseen päättyvät, tai ainakin laimenevat olennaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Ulrika Eleonora kirjoitti:
Hei At84,
Kirjoitan sinulle oman kokemukseni. Meillä jokaisella on omakohtaiset geenisekoitukset, historiat ja sietokykymme. Lisäksi parisuhteet ovat erilaisia. Mitään yleispätevää teoriaa ei tähän voi muodostaa tai varsinkaan tuomita mikä ratkaisu on oikein tai väärin missäkin tapauksessa.
En kokenut olevani valmis tai kykenevä vanhemmuuteen (varsinkaan yksinhuoltajana) ennen kuin olin 34-36-vuotias. Olin parisuhteessa ja minä muutuin, mies ei. Taustalla tässä suhteessa oli myös yksi abortti kun olin 30-vuotias (nämä ovat kipeitä asioita ja toimin silloin parhaan tietoni mukaan). Aikamme kipuilimme, kun biologinen kelloni heräsi ja lopulta tuli ero, mutta pysyimme hyvinä ystävinä.
37-vuotiaana löysin uuden miehen ja rakastuin. Tein erittäin selväksi että haluan lapsia ja yhteisen perheen tämän miehen kanssa. Hän suostui, asia ei ollut epäselvä. Mies oli kuitenkin reissutyössä ja osittain siitä syystä ei hedelmöittyminen ollut kovin todennäköistä (vaikka meillä tutkimuksissa todettiin molemmilla olevan "huipputavaraa"). Lisäksi oli ikäni. Hakeuduimme yhdessä lapsettomuushoitoihin, kun olin 39-vuotias. Miehellä kuitenkin ilmeni omia käsittelemättömiä ongelmia. Lisäksi hän keskittyi tarvitsevien sukulaistensa hoitoon ennemmin kuin omaan tai meidän elämään. Hän oli suurimman osan ajastamme toisaalla.
Kun IVF-hoidossa tuli punktion aika (olin piikittänyt itseäni ja kasvattanut munasoluja), mies ei saapunut klinikalle (hänen oli määrä hedelmöittää munasolut tuoreeltaan). Olin niin järkyttynyt, että en oikein edes hahmottanut tilannetta. Munasoluni kerättiin ja pakastettiin. Onnekseni tuli juuri samaan aikaan lakimuutos ja nyt saavat itsellisetkin naiset julkisen puolen hedelmöityshoidon. Olen siitä erittäin kiitollinen!
Päätin jatkaa IVF-hoitoa yksin luovutetun sperman avulla. Miehelleni asia oli helpotus (hän pelkäsi juridista ja taloudellista vastuuta, joka IVF-hoidossa tulee automaattisesti paperille) ja jatkoimme parisuhdetta. Mies oli kuitenkin suostuvainen luonnolliseen lisääntymiseen, hän sanoi vieroksuvansa IVF-hoitoa. Minulle tämä kävi, koska lopputuloksena olisi joka tapauksessa lapsi ja mies eli perhe. Asia ei ollut tietenkään niin yksinkertainen, vaan lopulta mies alkoi karttamaan ja pelkäämään seksiä. Viimeisin syy oli että hän ei halua biologisia lapsia samaan aikaan, kun olen hankkimassa lasta klinikalla. Tässä vaiheessa heräsin, että mies on ottanut hiljoksiin jokaisen minulle tärkeän palan pois parisuhteestamme (on muitakin kuin lapsiasia, mutta en niitä nyt tähän tuo). Jotenkin vain riitti ja emme ole nyt olleet missään tekemisissä yli kuukauteen.
Itse täytän nyt 41-vuotta. Minulle on tehty yksi alkionsiirto, joka ei tuottanut tulosta. Pakastimessa on vielä vähän toivoa, mutta julkisen puolen hoitoja ei enää jatketa (ikäni vuoksi) tämän 39-vuotiaana kerätyn satsin jälkeen. Sitten otan lainaa ja siirryn yksityiselle. Mutta uskon ja toivon, että seuraavaksi tärppää, muuta en voi.
Tämä on ihan hirveä tarina. Älä ole enää missään tekemisissä noin hirveän miehen kanssa. Pelkäsi juridista ja taloudellista vastuuta, joka IVF-hoidoissa tulee paperille? Mitä h"#€%&/(ä? Ikään kuin hän ei olisi luomusti tehdystä lapsesta juridisesti ja taloudellisesti vastuussa ihan samalla tavalla. Tekosyitä tekosyiden perään: tuo mies ei halunnut lapsia alun perinkään, mutta ei ollut miestä sanomaan asiaa suoraan.
Tiedän semmoisenkin tapauksen, jossa pari oli yrittänyt lasta pitkään ja lopulta hakeutui lapsettomuushoitoihin, niihin meni rahaa, ja lopulta mies sai kerrotuksi, että hänelle on tehty vasektomia. Millainen ihminen tekee tämmöistä?
Sinä et tiedä sellaista tapausta vaan olet kuullut höpöhöpöjutun tai muistelet jonkun saippuasarjan tapahtumia. Mikään klinikka ei tee randomisti hoitoja että kyllä siinä ihan heti alkuun tutkitaan s perman laatu. Ja väitä nyt vielä että eiku se mies vei kaverinsa näytteen ja tarjosi tälle kaverille näytteen antamisesta kaljan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kaverinsa hylänneellä on joku oma ongelma nyt. Äitiys on liian kipeä asia katsottavaksi edes vierestä edes hetkittäin, tai oma henkinen kehitys on jämähtänyt kaksikymppisen juttuihin. Eihän tuo nyt ole normaalia, että ystävien pitäisi pysyä muuttumattomina, jotta kelpaisivat.
Totta kai se pikkulapsiaika on intensiivistä, mutta niin on murrosikä, opiskelijaelämä ja rakastuminen ja parisuhteen perustaminenkin, noin esimerkiksi. Tätä yhtä elämänvaihetta kyseinen ihminen ei vaan siedä ollenkaan.
Elämänvaihe joo, mutta olen itse monta kertaa nähnyt tuon, ja vaippa-arkeen eristäytyvästä äitylistä ei oikeasti ole sellaista seuraa, jota kaverisuhteessa on lupa odottaa. Kyllä ystävyydet monesti lisääntymiseen päättyvät, tai ainakin laimenevat olennaisesti.
Äityli = uusi mamma.... Hohhoijaa
tekotapa hirvittää monia miehiä, vastapuolen pitäisi olla niin himottava, ettei edes mieti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kaverinsa hylänneellä on joku oma ongelma nyt. Äitiys on liian kipeä asia katsottavaksi edes vierestä edes hetkittäin, tai oma henkinen kehitys on jämähtänyt kaksikymppisen juttuihin. Eihän tuo nyt ole normaalia, että ystävien pitäisi pysyä muuttumattomina, jotta kelpaisivat.
Totta kai se pikkulapsiaika on intensiivistä, mutta niin on murrosikä, opiskelijaelämä ja rakastuminen ja parisuhteen perustaminenkin, noin esimerkiksi. Tätä yhtä elämänvaihetta kyseinen ihminen ei vaan siedä ollenkaan.
Elämänvaihe joo, mutta olen itse monta kertaa nähnyt tuon, ja vaippa-arkeen eristäytyvästä äitylistä ei oikeasti ole sellaista seuraa, jota kaverisuhteessa on lupa odottaa. Kyllä ystävyydet monesti lisääntymiseen päättyvät, tai ainakin laimenevat olennaisesti.
Lupa odottaa? Pitääkö sinun olla aina kaveruussuhteissa se, joka saa enemmän? Aina? Ehkä tuo on loogista. Ihmiset, joille oma itse on äärettömän ensisijainen, eivät halua lapsia. Eivätkä kavereita, jotka eivät keskity koko ajan ensisijaisesti heidän kiehtovaan persoonaansa.
Vierailija kirjoitti:
Kunnon miesvihaa taas. Loputon määrä naisia syyttämässä ap:n miestä valehtelemisesta, kun tämä ei täysin hypi naisen pillin mukaan vaan huolellisesti pohdiskelee tilannettaan tehdäkseen viisaita ratkaisuja.
Kyllä mies saa miettiä ja pohtia asiaa, luulisi että mies osaa ottaa eri aspektit huomioon ja tehdä oikean suunnitelman max. kuukaudessa kun yhteisiä VUOSIA on jo takana. Miehen viivytystaktiikka joka kestää vuosia ei ole OK. Kyse on myös vallasta ja tuntuu että mies pelaa jotain valtapeliä ja tavoitteet eivät näytä olevan yhtenäisiä AP:n kanssa. Mies kuitenkin hyötyy nykyisestä tilanteesta.
Yritin itse aiemmin elämässäni ymmärtää ja joustaa loputtomasti miehen kanssa. Lopputuloksena oli vain ero ja oma mielenterveyden menetys.
Toivon että AP:lla ei ole sama kohtalo ja mies olisi oikeasti näin "kujalla". Ikävä kyllä miehet todella tietävät mitä haluavat ja ovat aktiivisia, jos haluavat... :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ulrika Eleonora kirjoitti:
Hei At84,
Kirjoitan sinulle oman kokemukseni. Meillä jokaisella on omakohtaiset geenisekoitukset, historiat ja sietokykymme. Lisäksi parisuhteet ovat erilaisia. Mitään yleispätevää teoriaa ei tähän voi muodostaa tai varsinkaan tuomita mikä ratkaisu on oikein tai väärin missäkin tapauksessa.
En kokenut olevani valmis tai kykenevä vanhemmuuteen (varsinkaan yksinhuoltajana) ennen kuin olin 34-36-vuotias. Olin parisuhteessa ja minä muutuin, mies ei. Taustalla tässä suhteessa oli myös yksi abortti kun olin 30-vuotias (nämä ovat kipeitä asioita ja toimin silloin parhaan tietoni mukaan). Aikamme kipuilimme, kun biologinen kelloni heräsi ja lopulta tuli ero, mutta pysyimme hyvinä ystävinä.
37-vuotiaana löysin uuden miehen ja rakastuin. Tein erittäin selväksi että haluan lapsia ja yhteisen perheen tämän miehen kanssa. Hän suostui, asia ei ollut epäselvä. Mies oli kuitenkin reissutyössä ja osittain siitä syystä ei hedelmöittyminen ollut kovin todennäköistä (vaikka meillä tutkimuksissa todettiin molemmilla olevan "huipputavaraa"). Lisäksi oli ikäni. Hakeuduimme yhdessä lapsettomuushoitoihin, kun olin 39-vuotias. Miehellä kuitenkin ilmeni omia käsittelemättömiä ongelmia. Lisäksi hän keskittyi tarvitsevien sukulaistensa hoitoon ennemmin kuin omaan tai meidän elämään. Hän oli suurimman osan ajastamme toisaalla.
Kun IVF-hoidossa tuli punktion aika (olin piikittänyt itseäni ja kasvattanut munasoluja), mies ei saapunut klinikalle (hänen oli määrä hedelmöittää munasolut tuoreeltaan). Olin niin järkyttynyt, että en oikein edes hahmottanut tilannetta. Munasoluni kerättiin ja pakastettiin. Onnekseni tuli juuri samaan aikaan lakimuutos ja nyt saavat itsellisetkin naiset julkisen puolen hedelmöityshoidon. Olen siitä erittäin kiitollinen!
Päätin jatkaa IVF-hoitoa yksin luovutetun sperman avulla. Miehelleni asia oli helpotus (hän pelkäsi juridista ja taloudellista vastuuta, joka IVF-hoidossa tulee automaattisesti paperille) ja jatkoimme parisuhdetta. Mies oli kuitenkin suostuvainen luonnolliseen lisääntymiseen, hän sanoi vieroksuvansa IVF-hoitoa. Minulle tämä kävi, koska lopputuloksena olisi joka tapauksessa lapsi ja mies eli perhe. Asia ei ollut tietenkään niin yksinkertainen, vaan lopulta mies alkoi karttamaan ja pelkäämään seksiä. Viimeisin syy oli että hän ei halua biologisia lapsia samaan aikaan, kun olen hankkimassa lasta klinikalla. Tässä vaiheessa heräsin, että mies on ottanut hiljoksiin jokaisen minulle tärkeän palan pois parisuhteestamme (on muitakin kuin lapsiasia, mutta en niitä nyt tähän tuo). Jotenkin vain riitti ja emme ole nyt olleet missään tekemisissä yli kuukauteen.
Itse täytän nyt 41-vuotta. Minulle on tehty yksi alkionsiirto, joka ei tuottanut tulosta. Pakastimessa on vielä vähän toivoa, mutta julkisen puolen hoitoja ei enää jatketa (ikäni vuoksi) tämän 39-vuotiaana kerätyn satsin jälkeen. Sitten otan lainaa ja siirryn yksityiselle. Mutta uskon ja toivon, että seuraavaksi tärppää, muuta en voi.
Tämä on ihan hirveä tarina. Älä ole enää missään tekemisissä noin hirveän miehen kanssa. Pelkäsi juridista ja taloudellista vastuuta, joka IVF-hoidoissa tulee paperille? Mitä h"#€%&/(ä? Ikään kuin hän ei olisi luomusti tehdystä lapsesta juridisesti ja taloudellisesti vastuussa ihan samalla tavalla. Tekosyitä tekosyiden perään: tuo mies ei halunnut lapsia alun perinkään, mutta ei ollut miestä sanomaan asiaa suoraan.
Tiedän semmoisenkin tapauksen, jossa pari oli yrittänyt lasta pitkään ja lopulta hakeutui lapsettomuushoitoihin, niihin meni rahaa, ja lopulta mies sai kerrotuksi, että hänelle on tehty vasektomia. Millainen ihminen tekee tämmöistä?
Sinä et tiedä sellaista tapausta vaan olet kuullut höpöhöpöjutun tai muistelet jonkun saippuasarjan tapahtumia. Mikään klinikka ei tee randomisti hoitoja että kyllä siinä ihan heti alkuun tutkitaan s perman laatu. Ja väitä nyt vielä että eiku se mies vei kaverinsa näytteen ja tarjosi tälle kaverille näytteen antamisesta kaljan...
Ei vaan siinä vaiheessa kun sperma olisi pitänyt tutkia, mies kertoi asian. Ja mies oli tosissaan vedättänyt pitkään ja muka yrittänyt lasta.
At84 kirjoitti:
Kyse ei ole siitä, etteikö hän halua. Asiaa kysyessäni sanoi että on huomannut haluavansa, mutta tuntuu että on niin paljon kaikkea muuta "sitä ennen" tehtävänä. Vaikka ihan oikeasti ei ole mitään mitä olisi pakko tehdä sitä ennen tai mitä ei voisi tehdä yrittämisen aikana tai raskausaikana. Eli ei hirveän järkevä syy. Jos kyselen lisää, pyydän tarkentamaan hän ahdistuu. Kokee että työssä on hirveä kiire ja stressiä, josta osa on ihan itseaiheutettua kun ottaa kokoajan lisää tekemistä ja projekteja vastaan.
Sori, mutten usko, että tulet saamaan lapsia tämän miehen kanssa. Sanoit itsekin, ettei ole mitään syytä, miksei lapsi voisi tulla juuri nyt, eikä sitä olekaan. Hommaa toinen mies, joka haluaa lapsia nyt.
Tuleeko siitä mitään?
- Suomen kansa -