Mies sulkeutuu kun otan lapsenteon esille
Mikä neuvoksi? Olemme yli 30 pariskunta ja yhdessä useita vuosia. Olen parin vuoden aikana yrittänyt ottaa esiin lastenhankinna, mutta puoliso keksii aina jonkun syyn vielä odottaa. Nyt olen tullut kärsivällisyyteni päähän, lääkärinkin minulle totesi että jos aion tehdä lapsia nyt on sen aika. Puoliso ei usko että on kiire (vaikka ikää on molemmilla) ja silmin nähden ahdistuu aina kun otan aiheen esille. Olen yrittänyt antaa omaa aikaa ja tilaa miettiä asioita, mutta uskon että hän yrittää vielä pitää kynsin ja hampain kiinni elämästä ilman lapsia. Hän keksii jatkuvasti jotain mitä "on pakko saada tehtyä" ennen lapsia vaikka käytännössä kaikki on aivan täysin valmista. En halua ahdistaa häntä, mutta en enää halua odottaa. Hänen mielestä esimerkiksi puolen vuoden tai vuoden odotus ei ole mitään, ja minä tiedän että biologisesti se on paljonkin! Tiedän, että uhkavaatimuksen antaminen ei toimi enkä sellaista halua. Taistelen tämän asian kanssa joka kuukausi ovulaationaikaan, jolloin en voi olla ajattelematta asiaa kokoajan... Ja toinen välttelee asiaa kuin ruttoa. Syy hänellä on mielestäni (ei ole itse saanut kerrottua kunnolla syytä) että hän haluaa vielä olla ilman lapsia vuoden tai pari. Haluaa nauttia elämästä ja tehdä omia juttuja. Ei usko että vielä on kiire ja luulee että liioittelen.
Tunnen kuinka kello käy ja tuntuu todella pahalta.
Mielellään järkeviä neuvoja kiitos, ihan on tarpeeksi huono fiilis muutenkin.
Kommentit (930)
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Noin se menee, kun on terveitä ja fiksuja lapsia. Mutta yritäpä saada käytöshäiriöistä erityislasta tuttaville hoitoon vanhempien leffaillan ajaksi tai tukea itsetuhoista teiniä ja laukata moniammatillisissa palavereissa...
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Kyllä se joillekin vaan on vapaus mennyttä jos lapsi tulee. Itselle ainakin jo se, että klo 20 pitää lapsen olla nukkumassa eikä sitten enää kotoa lähdetä minnekään, on tuskaa. Ennen kävin koirien kanssa lenkillä aina vasta myöhään illalla. Voi niitä aikoja kun pystyit lähtee kesäyönä metsäpoluille lenkille... Sitten joskus 10 vuoden kuluttua ehkä uudestaan. Ja tämä on vain yksi pieni esimerkki vapaudenmenetyksestä.
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Minua taas hämmästyttää, miten jotkut perheellistyneet jaksavat selittää tätä, kun se ei ilmiselvästi pidä paikkaansa jos ihan rehellisia ollaan.
Kysymys ei ole siitä "voiko lapsen kanssa matkustaa" ylipäätään- selvää on, että lapsen kanssa ei lähdetä reppureissaamaan, äkkilähdöllä suurkaupunkiin kulttuurikierrokselle, tai Kilimanjaroa valloittamaan, vaan lomat ovat perhelomia ja niillä ollaan lapsen ehdoilla. Tai sitten lomaillaan vuorotellen, mutta se nyt on aika selvää että lasta ei voi jättää kotiin ja pyytää naapuria vilkaisemaan että se elää, samalla kun kastelee kukat.
Kysymys ei ole siitä, voiko lapsiperheellisellä olla omia harrastuksia. Totta kai voi, mutta mitä todennäköisimmin vapaa-aikaa ei todellakaan ole kaikki se aika mikä ei kulu työhön ja työmatkoihin. Vaan pikemminkin harrastuksessa voi käydä pari kertaa viikossa, samalla kun toinen vahtii lasta -sillä ajatuksella että sinä joustat vastaavasti kun hän haluaa harrastaa.
Kysymys on siitä, että vaikka perheellinen voi tehdä periaatteessa samoja asioita kuin lapsivapaa, hän tekee niitä pakosta eri tavalla, joka on lapsilähtöinen. Jos on lapsia, ei omaa aikaa ole yhtä paljon, eikä etenkään sellaista omaa aikaa jota viettäessään lapsen tarpeita ei tarvitsisi ottaa huomioon. Ei mennä nyt edes siihen, että paljon aikaa kuluu myös sellaisiin asioihin joita vanhemman on pakko tehdä vaikkei se ole kivaa: harrastuksiin kuskaamiseen, neuvolaan/päiväkodin ja koulun kanssa yhteydenpitoon, lapsen hoitamiseen tai hoitojärjestelyjen miettimiseen. Tosiasia on, että vela ei tee näistä asioista mitään vaan käyttää sen ajan miten haluaa. Velan ei myöskään tarvitse nukkua vähemmän, hoivata pieniä flunssapotilaita ja oksutautisia elämässään päivääkään, kärsiä raskauden, synnytyksen ja imetyksen mukanaan mahdollisesti tuomista fyysisistä vaivoista, eikä häneltä kulu myöskään yhtään rahaa lasten menoihin (eikä etenkään ole huolta lapsista jos rahat ovat tiukilla).
Miksi tätä ei voida tunnustaa, vaikka se on aika oleellinen asia tiedostaa niille jotka miettivät hankkiako lapsia vai ei? Ihan kuin ihmisiä haluttaisiin huijata vanhemmiksi sillä ajatuksella että kyllä ne sitten ryhdistäytyvät kun nyytti on talossa ja on pakko. Kun meillä on lastensuojelutilastot jotka kertovat, että monet eivät todellakaan ryhdistäydy.
Rehellisempää olisi sanoa, että lapset muuttavat elämän, mutta monien mielestä se on sen arvoista ja he ovat tyytyväisiä lapsiperhe-elämään. Kaikki eivät ole, ja onneksi elämme aikaa jolloin sosiaalisesta paineesta huolimatta ihmisellä on mahdollisuus valita myös lapsista vapaa elämä.
Käy vakava keskustelu miehesi kanssa ja pistä faktat pöytään naisen hedelmällisyyden laskusta. Kerro hänelle että jos tärppää pian on lapsi sylissä n. vuoden päästä ja jos menee pidempään niin yli vuoden päästä. Kysy myös mieheltäsi suoraan kumpi häntä pelottaa enemmän, se että hänellä on lapsi vuoden päästä vai ei ikinä. Mieti tarkkaan myös oma vastauksesi. Toivottavasti päädytte samaan.
Jos olet varma että haluat lapsia niin ala hommaamaan niitä miehesi kanssa tai ilman. Et ikinä anna itsellesi anteeksi jos jätät haluamasi lapsen hankkimatta miehen takia. Miehesi voi saada lapsia vielä vaikka kuinka monta vuotta mutta sinä et. Mieti sitä katkeruuden määrää jos jäät lapsettomaksi miehen jahkailun takia ja jossakin vaiheessa miehesi rakastuukin nuorempaan ja pyöräyttää tämän kanssa pari lasta.
Aina on mahdollisuus ettei niitä lapsia saa vaikka kuinka haluaa, mutta sitten on ainakin yrittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saisiko tähän perusteluja, että miksi ihmeessä miehen joka epäröi pitäisi suostua?
Onko niin että jossain vaiheessa epäröinti muuttuu vedätykseksi? Kuten esimerkiksi seksissä josta tietyn alun "flirtin" jälkeen ei saa kieltäytyä tai tulee ainakin tuomituksi "vedättäjänä".
Eikö ole ihan normaalia ettei "tiedä" haluaako lapsia. Onnellisia isiä on yksi sadasta. Vain kovimmat uhkapelurit pelaa noilla luvuilla. Tyhmimmät eivät edes ymmärrä mihin ansaan astuvat.
Sitten kun se kauan toivottu lapsi on saatu, on aika huomata miten elämä ei vastaa unelmaa. Sitten joutuukin mies töihin, sillä unelmat maksavat aikaa/rahaa/työtä/parisuhteen.
Väittäkää edes vastaan. Miksi miehen kannattaisi perhe perustaa? Mitä sieltä miehelle löytyy? Mitään sellaista mitä mies elämältä haluaa?
En ole varmasti ainoa mies, ja varmasti on naisiakin, joka toivoo elämän olevan "helppoa". Maailma on täynnä asioita joita tutkia/tehdä. Kirjallisuutta, harrastuksia, paikkoja ja ihmisiä. Seksuaalisuus on myös tärkeää.
Eli vielä kerran, mitä sieltä perheestä epäröivälle miehelle on tulossa?
Aikuiset ja kypsät miehet haluavat olla lastensa isiä. Tunnen lähes pelkästään sellaisia miehiä.
Jos sinä haluat elää pinnallista ja vain omaan nautintoon tähtäävää lapsetonta elämää, niin se on sinun valintasi, mutta kuulut siinä miesten vähemmistöön.
Sinun kannattaa siis tapailla vain sellaisia naisia, joilla on samat elämänarvot kuin sinulla.Miksi vain omaan nautintoon? Miksi lapseton on sen itsekkäämpi kuin omiin tarpeisiinsa lapsia tehtaileva hormooni huuruinen mamma? Lapseton sentään rajaa asiat itseensä. Mamman pitää vielä vetää lapset samaan lokaan.
Luuletteko todella että se "mies päälle ja pulla uuniin" suhde on lapselle oikea paratiisi? Tai "teimme lapsen koska muutoin nainen olisi jättänyt"?
Miksi lapseton velvoitetaan etsimään toinen lapseton. Ihmset kun tapailevat toisiaan ja sitten toinen haluaa lapsen. Alkuun he olivat kahdestaan. Eikö siis olisi viisaampaa että lapselliset etsisivät toisensa ja jättäisivät muut rauhaan.
Kyllähän lapsia haluavat nimenomaan yrittävät etsiä kaltaisensa puolison ja jättää velat rauhaan. Ongelma tulee silloin, kun vela valehtelee haluavansa joskus lapsia ja tuomitsee kumppaninsa lapsettomuuteen kun aikaa kuluu liikaa.
Olisikin näin. Olen vela, ja avoin asiasta sieltä n.20v asti kun olen ollut vakavissa suhteissa. Ensimmäinen pitkä suhde kaatui osittain siihen että miehelle iski vauvakuume. Luojan kiitos en lähtenyt mukaan. Vuoden päästä erosta miehellä olikin jo kaksosvauvat.
Seuraava, jonka kanssa ehdittiin naimisiinkin, oli tietoinen siitä etten halua lapsia mutta kuvitteli sen olevan ohi menevä "vaihe" ja että kyllä mekin lapsia saadaan +30v kun ollaan naimisissa. No ei saatu, kun en halunnut. Kun miehelle valkeni tämä totuus- josta tosin olin suoraan sanonut koko suhteen ajan, joka kerta kun asiasta oli puhuttu- alkoi suhde kylmenemään. Odotin miehen mieliksi sterin hakemista lähes 40-vuotiaaksi, näin jälkikäteen ajatellen olisi tietty kannattanut hakea aiemmin niin olisi välttynyt paljolta stressiltä. Silti steri oli miehelle järkytys -vaikka siis hain sen 40-v jolloin hedelmällisyys nyt muutenkin on jo alhaalla. Erohan siitäkin lopulta tuli.
Parhaani tein, mutta kun ei viesti mene perille niin se ei mene. Mielelläni olisin vaihtanut vauvakuumeilijoiksi paljastuneet velamieheen, mutta eipä sellaista silloin tarjolla ollut.
Ehkäpä mahdollisuus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen on kulttuurissamme niin uusi asia, että jotkut eivät sisäistä sitä. Ei uskota että toinen on tosissaan, aivopesun vuoksi omaakaan halua ei ehkä ole koskaan kyseenalaistettu. Ei suostuta ottamaan vaaleanpunaisia laseja pois silmiltä, ollaan ehkä jopa vähän läheisriippuvaisia tai muuten epävarmoja, eikä uskalleta lähteä etsimään kumppania jolla on samat tavoitteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Minua taas hämmästyttää, miten jotkut perheellistyneet jaksavat selittää tätä, kun se ei ilmiselvästi pidä paikkaansa jos ihan rehellisia ollaan.
Kysymys ei ole siitä "voiko lapsen kanssa matkustaa" ylipäätään- selvää on, että lapsen kanssa ei lähdetä reppureissaamaan, äkkilähdöllä suurkaupunkiin kulttuurikierrokselle, tai Kilimanjaroa valloittamaan, vaan lomat ovat perhelomia ja niillä ollaan lapsen ehdoilla. Tai sitten lomaillaan vuorotellen, mutta se nyt on aika selvää että lasta ei voi jättää kotiin ja pyytää naapuria vilkaisemaan että se elää, samalla kun kastelee kukat.
Kysymys ei ole siitä, voiko lapsiperheellisellä olla omia harrastuksia. Totta kai voi, mutta mitä todennäköisimmin vapaa-aikaa ei todellakaan ole kaikki se aika mikä ei kulu työhön ja työmatkoihin. Vaan pikemminkin harrastuksessa voi käydä pari kertaa viikossa, samalla kun toinen vahtii lasta -sillä ajatuksella että sinä joustat vastaavasti kun hän haluaa harrastaa.
Kysymys on siitä, että vaikka perheellinen voi tehdä periaatteessa samoja asioita kuin lapsivapaa, hän tekee niitä pakosta eri tavalla, joka on lapsilähtöinen. Jos on lapsia, ei omaa aikaa ole yhtä paljon, eikä etenkään sellaista omaa aikaa jota viettäessään lapsen tarpeita ei tarvitsisi ottaa huomioon. Ei mennä nyt edes siihen, että paljon aikaa kuluu myös sellaisiin asioihin joita vanhemman on pakko tehdä vaikkei se ole kivaa: harrastuksiin kuskaamiseen, neuvolaan/päiväkodin ja koulun kanssa yhteydenpitoon, lapsen hoitamiseen tai hoitojärjestelyjen miettimiseen. Tosiasia on, että vela ei tee näistä asioista mitään vaan käyttää sen ajan miten haluaa. Velan ei myöskään tarvitse nukkua vähemmän, hoivata pieniä flunssapotilaita ja oksutautisia elämässään päivääkään, kärsiä raskauden, synnytyksen ja imetyksen mukanaan mahdollisesti tuomista fyysisistä vaivoista, eikä häneltä kulu myöskään yhtään rahaa lasten menoihin (eikä etenkään ole huolta lapsista jos rahat ovat tiukilla).
Miksi tätä ei voida tunnustaa, vaikka se on aika oleellinen asia tiedostaa niille jotka miettivät hankkiako lapsia vai ei? Ihan kuin ihmisiä haluttaisiin huijata vanhemmiksi sillä ajatuksella että kyllä ne sitten ryhdistäytyvät kun nyytti on talossa ja on pakko. Kun meillä on lastensuojelutilastot jotka kertovat, että monet eivät todellakaan ryhdistäydy.
Rehellisempää olisi sanoa, että lapset muuttavat elämän, mutta monien mielestä se on sen arvoista ja he ovat tyytyväisiä lapsiperhe-elämään. Kaikki eivät ole, ja onneksi elämme aikaa jolloin sosiaalisesta paineesta huolimatta ihmisellä on mahdollisuus valita myös lapsista vapaa elämä.
Kiitos tästä viestistä. Rehellisyys on kaunista luettavaa.
- Onnellinen isä
Paljon on ajattelumaailma muuttunut siitä kun itse sain esikoiseni 14 vuotta sitten. Esikoiseni syntyessä olin juuri täyttänyt 31 ja pidin itseäni vanhana ensisynnyttäjänä. Nykyään 31 vuotias ensisynnyttäjä on varmasti jo ihan keskiverto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Minua taas hämmästyttää, miten jotkut perheellistyneet jaksavat selittää tätä, kun se ei ilmiselvästi pidä paikkaansa jos ihan rehellisia ollaan.
Kysymys ei ole siitä "voiko lapsen kanssa matkustaa" ylipäätään- selvää on, että lapsen kanssa ei lähdetä reppureissaamaan, äkkilähdöllä suurkaupunkiin kulttuurikierrokselle, tai Kilimanjaroa valloittamaan, vaan lomat ovat perhelomia ja niillä ollaan lapsen ehdoilla. Tai sitten lomaillaan vuorotellen, mutta se nyt on aika selvää että lasta ei voi jättää kotiin ja pyytää naapuria vilkaisemaan että se elää, samalla kun kastelee kukat.
Kysymys ei ole siitä, voiko lapsiperheellisellä olla omia harrastuksia. Totta kai voi, mutta mitä todennäköisimmin vapaa-aikaa ei todellakaan ole kaikki se aika mikä ei kulu työhön ja työmatkoihin. Vaan pikemminkin harrastuksessa voi käydä pari kertaa viikossa, samalla kun toinen vahtii lasta -sillä ajatuksella että sinä joustat vastaavasti kun hän haluaa harrastaa.
Kysymys on siitä, että vaikka perheellinen voi tehdä periaatteessa samoja asioita kuin lapsivapaa, hän tekee niitä pakosta eri tavalla, joka on lapsilähtöinen. Jos on lapsia, ei omaa aikaa ole yhtä paljon, eikä etenkään sellaista omaa aikaa jota viettäessään lapsen tarpeita ei tarvitsisi ottaa huomioon. Ei mennä nyt edes siihen, että paljon aikaa kuluu myös sellaisiin asioihin joita vanhemman on pakko tehdä vaikkei se ole kivaa: harrastuksiin kuskaamiseen, neuvolaan/päiväkodin ja koulun kanssa yhteydenpitoon, lapsen hoitamiseen tai hoitojärjestelyjen miettimiseen. Tosiasia on, että vela ei tee näistä asioista mitään vaan käyttää sen ajan miten haluaa. Velan ei myöskään tarvitse nukkua vähemmän, hoivata pieniä flunssapotilaita ja oksutautisia elämässään päivääkään, kärsiä raskauden, synnytyksen ja imetyksen mukanaan mahdollisesti tuomista fyysisistä vaivoista, eikä häneltä kulu myöskään yhtään rahaa lasten menoihin (eikä etenkään ole huolta lapsista jos rahat ovat tiukilla).
Miksi tätä ei voida tunnustaa, vaikka se on aika oleellinen asia tiedostaa niille jotka miettivät hankkiako lapsia vai ei? Ihan kuin ihmisiä haluttaisiin huijata vanhemmiksi sillä ajatuksella että kyllä ne sitten ryhdistäytyvät kun nyytti on talossa ja on pakko. Kun meillä on lastensuojelutilastot jotka kertovat, että monet eivät todellakaan ryhdistäydy.
Rehellisempää olisi sanoa, että lapset muuttavat elämän, mutta monien mielestä se on sen arvoista ja he ovat tyytyväisiä lapsiperhe-elämään. Kaikki eivät ole, ja onneksi elämme aikaa jolloin sosiaalisesta paineesta huolimatta ihmisellä on mahdollisuus valita myös lapsista vapaa elämä.
Tuossahan oli että elämä muuttuu, muttei sen tarvitse muuttua niin paljon. Lapset on lyhyen aikaa pieniä. Jos EI YHTÄÄN ole varaa missään asiassa joustaa, toimia lapsilähtöisesti, niin silloin on toki selkeää, ettei niitä lapsia kannata hankkia. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Silloin ei pitäisi edes olla vaikeaa tehdä päätöstä, eikä odotella lapsellisten ihmisten vakuuttelua että silti kannattaa. Minä haluan mennä just niinkuin ennenkin, joten jätän lapset hankkimatta. Piste.
Tuossa kirjoituksessa oli että lapset peloista huolimatta kannatti hankkia. Eikä elämä muuttunut niin paljon. Onhan se nyt selvää normaalille aikuiselle, että jos lapsia halutaan ja saadaan, niin ne lapset tulee huomioida asioissa
Itse olen harrastanut ihan samoja juttuja ennen ja jälkeen lasten saannin. Ihan sitä mitä olen halunnut. En tosin harrasta extreme-lajeja. Koiriakin olen ulkoiluttanut iltamyöhään, puoliso on silloin ollut kotona. En minä ole siitä ahdistunut, että tänään en pääse ilta kympin jälkeen koirien kanssa ulos, kun mulla on nuo lapset. Jos tuollainen asia saa tuntumaan siltä että kaikki vapaus on mennyttä, niin ehkä parempi unohtaa ne lapset.
Eikä kenenkään muun mielipiteiden mukaan kannata tehdä tai jättää lapsia tekemättä. Sen toisen mielipide on hänen omansa ja tilanteensa ihan eri kuin sulla tai jollain muulla tulee käytännössä olemaan.
Ihan rehellisesti, kukaan toinen ei pysty tietämään kannattaako sun niitä lapsia hankkia.
Minun mielestäni kuulostaa uskomattomalta, että olet päästänyt asian näin pitkälle. Olet jo 36-vuotias! Asia olisi ehdottomasti pitänyt päättää jo pari vuotta sitten. Nyt sinun on aika epätodennäköistä ehtiä löytämään uutta vakaata suhdetta, jos mies ei haluakaan lasta ollenkaan.
Kenties pelkäät muutenkin ottaa suhteessa tilaa itsellesi, laittaa omia rajojasi tai ilmaista tunteitasi? Se, että pelkäät kovasti uhkavaatimuksia, ei kuulosta hyvältä. Minun mielestäni se, että ilmoittaa rauhallisesti omat suurimmat elämänhaaveet ja kertoo että niiden toteutumisen mahdollisuus on suhteen edellytys, ei ole uhkavaatimus. Tarkoitushan ei ole kiristää toista omaan tahtoon vaan ilmaista selkeästi missä asioissa ei ole lainkaan joustovaraa.
Tai voisiko olla mahdollista, ettet oikeastaan itsekään halua lasta ja olet itse yhtä muutospelkoinen? Miehen epäröinti on ehkä ollut tekosyy omalle epävarmuudellesi?
Jos kuitenkin olet varma, että haluat lapsen, asiassa on edettävä heti. Miehellä on ollut jo paljon miettimisaikaa, nyt sitä ei enää kannata antaa kuin korkeintaan pari päivää. Jos mies haluaa senkin jälkeen lisää aikaa, eroa. Jos mies haluaa jatkaa suhdetta mutta ei lapsia, mieti voitko jatkaa suhteessa ja hyvästellä lapsihaaveet. Jos et, eroa.
Uutta suhdetta on jo tosi kiire alkaa etsimään! En tiedä otetaanko sinkkunaista hedelmöityshoitoon, jos hän on juuri eronnut. Tätäkin vaihtoehtoa kannattaa ruveta viipymättä selvittämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vieläkään voi käsittää, en sitten millään miksi naiset ovat aina hinkumassa niitä lapsia?
Miksi?
Ja sitten itketään ja valitetaan yksinhuoltajina, kun se lapsi on kuitenkin tehty, vaikka mies ole ollut yhtään halukas lapsiaa saamaan.
Lisääntymisen tarve on ihan oikea biologinen tarve. Ihmiskuntaa ei olisi olemassa ilman sitä. Yleensä tarve on naisella voimakas, monilla miehilläkin kyllä.
...Joo, mutta aikanaan ihmisen keski-ikä oli noin 30 vuotta. Nykyiset elintavat ja lisääntymistahti ovat pahaksi tälle pallolle. Ihmisten määrä pitäisi saada jyrkkään laskuun.
Keski-ikä oli tuo, koska kuolleisuus varhaislapsuudessa oli niin suurta. Jos oli lapsuudesta selvinnyt hengissä teiniksi asti, saattoi kyllä olettaa elävänsä vanhemmaksi kuin kolmikymppiseksi.
Lisääntymistahti per lisääntymisikään varttunut oli kyllä joskus "ennen" tiuhempi kuin nykyään. Maailman väestönkasvu on hidastumassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Noin se menee, kun on terveitä ja fiksuja lapsia. Mutta yritäpä saada käytöshäiriöistä erityislasta tuttaville hoitoon vanhempien leffaillan ajaksi tai tukea itsetuhoista teiniä ja laukata moniammatillisissa palavereissa...
99% käytöshäiriöistä lapsista on vanhempiensa kasvatuksen tulosta.
Te jotka olette sitä mieltä että 40+ on ihan hyvä aika hankkia lapsia, niin oletteko ajatelleet sen tulevan lapsen koko elämänkaarta?
Jos vanhempien ikä estää esimerkiksi sisarusten hankinnan, ja mahdolliset serkut ovat 10-15 vuotta vanhempia, niin eikö tuon lapsen elämä ole kolmekymppisenä aika yksinäistä? Hän ei ehkä ole tuntenut omia isovanhempiaan, sillä voidaan olettaa heidän olleen jo erittäin iäkkäitä hänen ollessaan leikki-ikäinen, ja samalla hänen omat lapsensa syntyvät todennäköisesti aikana jolloin isovanhemmat ovat jo täysin autettavia, jos edes elävät enää. Tädit, sedät sama juttu. Serkut ovat viisikymppisiä, joilla mahdollisesti teini-ikäisiä lapsia tai aikuisia.
Ennen kuin alatte kivittämään, niin totta kai on itsestäänselvää että ihmiset hankkivat elämänsä aikana ystäviä ja muita läheisiä, eivätkö kaikki suvut ole läheisiä keskenään muutenkaan, mutta onhan nelikymppisten vanhempien lapsella nyt selkeästi todennäköisemmin yksinäisempää hänen eläessään itse ruuhkavuosia. (Ja hän voi tietenkin olla myös lapseton, se on selvää)
Vierailija kirjoitti:
Paljon on ajattelumaailma muuttunut siitä kun itse sain esikoiseni 14 vuotta sitten. Esikoiseni syntyessä olin juuri täyttänyt 31 ja pidin itseäni vanhana ensisynnyttäjänä. Nykyään 31 vuotias ensisynnyttäjä on varmasti jo ihan keskiverto.
Vuonna 2019 ensisynnyttäjän keski-ikä Suomessa oli 29,6 vuotta, kaikkien synnyttäjien keski-ikä 31,2 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmästyttää nämä ajatukset, että lasten saannin jälkeen on vapaus mennyttä. Ei ole, lasten saannin jälkeen elämä muuttuu, mutta ei sen tarvitse muuttua niin paljon.
Meillä on lapsia ja edelleen harrastamme sitä mitä haluamme. Ovatpa ne harrastukset vuosien varrella vaihtuneetkin, mutta yhtä lailla onnistuu. Matkusteltukin on perheenä ja joskus erikseenkin sekä miehen kanssa kahdestaan. Ei ongelmaa, meillä ei ole pallo jalassa. Viihdymme perheenä hyvin. Lapsetkin jo nuoria aikuisia ja kohta kokonaan omillaan.
Nuorena kun teet lapsia, voi olla että taloudellinen puoli ei ole niin vakaa, mutta olet vielä nuori kun lapset lähtevät omilleen. Me olemme lapset tehneet kolmenkympin huitteilla ja olen nyt viisissä kymmenissä, joten kohta on taas aikaa matkustella miehen kanssa kaksin ja viettää aikaa kaksin. Toki korona tilanteen täytyy rauhoittua ensin.
Hienoa on huomata se, että yhä viihdymme mieheni kanssa kaksinkin. Ei tule järkytys, kun viimeinenkin lapsista kohta pois muuttaa, että kuka on tuo mies joka täällä asuu, pitäisikö sen kanssa tehdä jotain. Olemme olleet kiinnostuneita toistemme ajatuksista koko ajan ja puhallettu yhteen hiileen, emme unohtaneet mitä olemme ja mitä toisillemme olemme vaikka lapsia teimmekin. Lapset ovat myös meille todella rakkaita ja tärkeitä. Ennen lapsia pelotti kun en ollut lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, mutta en hetkeäkään vaihtaisi pois. Niistä huonoimmistakin hetkistä olen oppinut paljon.
Minua taas hämmästyttää, miten jotkut perheellistyneet jaksavat selittää tätä, kun se ei ilmiselvästi pidä paikkaansa jos ihan rehellisia ollaan.
Kysymys ei ole siitä "voiko lapsen kanssa matkustaa" ylipäätään- selvää on, että lapsen kanssa ei lähdetä reppureissaamaan, äkkilähdöllä suurkaupunkiin kulttuurikierrokselle, tai Kilimanjaroa valloittamaan, vaan lomat ovat perhelomia ja niillä ollaan lapsen ehdoilla. Tai sitten lomaillaan vuorotellen, mutta se nyt on aika selvää että lasta ei voi jättää kotiin ja pyytää naapuria vilkaisemaan että se elää, samalla kun kastelee kukat.
Kysymys ei ole siitä, voiko lapsiperheellisellä olla omia harrastuksia. Totta kai voi, mutta mitä todennäköisimmin vapaa-aikaa ei todellakaan ole kaikki se aika mikä ei kulu työhön ja työmatkoihin. Vaan pikemminkin harrastuksessa voi käydä pari kertaa viikossa, samalla kun toinen vahtii lasta -sillä ajatuksella että sinä joustat vastaavasti kun hän haluaa harrastaa.
Kysymys on siitä, että vaikka perheellinen voi tehdä periaatteessa samoja asioita kuin lapsivapaa, hän tekee niitä pakosta eri tavalla, joka on lapsilähtöinen. Jos on lapsia, ei omaa aikaa ole yhtä paljon, eikä etenkään sellaista omaa aikaa jota viettäessään lapsen tarpeita ei tarvitsisi ottaa huomioon. Ei mennä nyt edes siihen, että paljon aikaa kuluu myös sellaisiin asioihin joita vanhemman on pakko tehdä vaikkei se ole kivaa: harrastuksiin kuskaamiseen, neuvolaan/päiväkodin ja koulun kanssa yhteydenpitoon, lapsen hoitamiseen tai hoitojärjestelyjen miettimiseen. Tosiasia on, että vela ei tee näistä asioista mitään vaan käyttää sen ajan miten haluaa. Velan ei myöskään tarvitse nukkua vähemmän, hoivata pieniä flunssapotilaita ja oksutautisia elämässään päivääkään, kärsiä raskauden, synnytyksen ja imetyksen mukanaan mahdollisesti tuomista fyysisistä vaivoista, eikä häneltä kulu myöskään yhtään rahaa lasten menoihin (eikä etenkään ole huolta lapsista jos rahat ovat tiukilla).
Miksi tätä ei voida tunnustaa, vaikka se on aika oleellinen asia tiedostaa niille jotka miettivät hankkiako lapsia vai ei? Ihan kuin ihmisiä haluttaisiin huijata vanhemmiksi sillä ajatuksella että kyllä ne sitten ryhdistäytyvät kun nyytti on talossa ja on pakko. Kun meillä on lastensuojelutilastot jotka kertovat, että monet eivät todellakaan ryhdistäydy.
Rehellisempää olisi sanoa, että lapset muuttavat elämän, mutta monien mielestä se on sen arvoista ja he ovat tyytyväisiä lapsiperhe-elämään. Kaikki eivät ole, ja onneksi elämme aikaa jolloin sosiaalisesta paineesta huolimatta ihmisellä on mahdollisuus valita myös lapsista vapaa elämä.
Tuossahan oli että elämä muuttuu, muttei sen tarvitse muuttua niin paljon. Lapset on lyhyen aikaa pieniä. Jos EI YHTÄÄN ole varaa missään asiassa joustaa, toimia lapsilähtöisesti, niin silloin on toki selkeää, ettei niitä lapsia kannata hankkia. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Silloin ei pitäisi edes olla vaikeaa tehdä päätöstä, eikä odotella lapsellisten ihmisten vakuuttelua että silti kannattaa. Minä haluan mennä just niinkuin ennenkin, joten jätän lapset hankkimatta. Piste.
Tuossa kirjoituksessa oli että lapset peloista huolimatta kannatti hankkia. Eikä elämä muuttunut niin paljon. Onhan se nyt selvää normaalille aikuiselle, että jos lapsia halutaan ja saadaan, niin ne lapset tulee huomioida asioissa
Itse olen harrastanut ihan samoja juttuja ennen ja jälkeen lasten saannin. Ihan sitä mitä olen halunnut. En tosin harrasta extreme-lajeja. Koiriakin olen ulkoiluttanut iltamyöhään, puoliso on silloin ollut kotona. En minä ole siitä ahdistunut, että tänään en pääse ilta kympin jälkeen koirien kanssa ulos, kun mulla on nuo lapset. Jos tuollainen asia saa tuntumaan siltä että kaikki vapaus on mennyttä, niin ehkä parempi unohtaa ne lapset.
Eikä kenenkään muun mielipiteiden mukaan kannata tehdä tai jättää lapsia tekemättä. Sen toisen mielipide on hänen omansa ja tilanteensa ihan eri kuin sulla tai jollain muulla tulee käytännössä olemaan.
Ihan rehellisesti, kukaan toinen ei pysty tietämään kannattaako sun niitä lapsia hankkia.
Tuota perhe-elämän onnistumista ei vaan voi ennakolta tietää/päättää. Kumppani voi hassahtaa ”överivanhemmaksi” jonka mielestä 1h viikossa omaa harrastusta on perheen hylkäämistä.
Miehiä varmaan eniten pelottaa ”seksi on nyt turhaa, kun lapset tehty”-naiset. Tälläkin palstalla niitä aika ajoin kirjoittaa, joten pelko on aiheellinen.
Perhe-elämä on mukavaa järkevän kumppanin kanssa joka ymmärtää ettei vanhempien parisuhde ole päättynyt vaikka lapsia on saatu. Lukemani perusteella olen ymmärtänyt että vanhempien hyvä suhde on lapsille paras kasvuympäristö.
Tämä on asia jota ei voi yksin päättää. Molempien on osattava ja tahdottava.
Ehkei hän ole rakastunut sinuun ap
Vierailija kirjoitti:
Miehenä ymmärrän miestä hyvin. Jo pelkkä pontentiaalinen raskaus on tärkeämpi kuin parisuhde.
"Eroat ja etsit miehen joka haluaa lapsia", siis kuka vaan kunhan lapsia. Miesten vastine samalle ilmiölle on, "kuka vaan kunhan saa p***ua".
Miestä tilanteessa ahdistaa juuri se parisuhteen kulahtaminen joka lasten myötä tapahuu. Miksi kukaan sitä vapaaehtoisesti haluaisi, nainen tai mies?
Luulevatko ihmiset täällä että lapsista haaveileva nainen haluaa vain lapsen? Lapsen mukana tulee koko perhe-elämä. Uusi asunto pitää laittaa, auto pitää turvallinen/uusi, ystävät vaihdettava sopiviin ja ennenkaikkea käytös ja ulkoinen olemus on vastattava prismaperheen vaatimuksia. Radikaalit ajatukset ovat pahasta ja toiminnan on oltava "sopivaa", ettei tule vaan mitään sanomista.
Lapsettomuus ja "huoleton parisuhdeaika" kuuluu tuomittaviin ilmiöihin. Kuka täysjärkinen nyt sellaista haluaisi kun voi saada huutavan lapsen ja siihen päälle vielä huutavan vaimon.
Perhe jossa miehen on mukava olla on erittäin harvinainen ilmiö. Ei kukaan nauti siitä suursiivousten ja remonttien täyttämästä harrastuskalenterista, jota ylläpidetään "koska kunnon ihmiset" ideologian takia.
Yritä AP vakuuttaa miehesi siitä että tulevaisuuden perheessänne on kivaa asua myös perheen isänä, niin mies voisi jopa suostua. Tämä ei sitten tarkoita että vain isällä pitää olla kivaa. Perheessä kivaa on mahdollisuus oltava ihan kaikilla isällä, äidillä, lapsilla jopa lemmikeillä.
Voi tsiisus, tämän takia siin monet naiset ovat yksinhuoltajaäitejä tai vapaaehtoisesti sinkkuja. Kuka tällaisen itsekkään Peter Panin haluaa? Toki parisuhdetta ja miestä pitää ottaa huomioon, mutta kyllä se onnistuu paremmin, kun mies on oikeasti aikuinen MIES, eikä lisälapsi perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenä ymmärrän miestä hyvin. Jo pelkkä pontentiaalinen raskaus on tärkeämpi kuin parisuhde.
"Eroat ja etsit miehen joka haluaa lapsia", siis kuka vaan kunhan lapsia. Miesten vastine samalle ilmiölle on, "kuka vaan kunhan saa p***ua".
Miestä tilanteessa ahdistaa juuri se parisuhteen kulahtaminen joka lasten myötä tapahuu. Miksi kukaan sitä vapaaehtoisesti haluaisi, nainen tai mies?
Luulevatko ihmiset täällä että lapsista haaveileva nainen haluaa vain lapsen? Lapsen mukana tulee koko perhe-elämä. Uusi asunto pitää laittaa, auto pitää turvallinen/uusi, ystävät vaihdettava sopiviin ja ennenkaikkea käytös ja ulkoinen olemus on vastattava prismaperheen vaatimuksia. Radikaalit ajatukset ovat pahasta ja toiminnan on oltava "sopivaa", ettei tule vaan mitään sanomista.
Lapsettomuus ja "huoleton parisuhdeaika" kuuluu tuomittaviin ilmiöihin. Kuka täysjärkinen nyt sellaista haluaisi kun voi saada huutavan lapsen ja siihen päälle vielä huutavan vaimon.
Perhe jossa miehen on mukava olla on erittäin harvinainen ilmiö. Ei kukaan nauti siitä suursiivousten ja remonttien täyttämästä harrastuskalenterista, jota ylläpidetään "koska kunnon ihmiset" ideologian takia.
Yritä AP vakuuttaa miehesi siitä että tulevaisuuden perheessänne on kivaa asua myös perheen isänä, niin mies voisi jopa suostua. Tämä ei sitten tarkoita että vain isällä pitää olla kivaa. Perheessä kivaa on mahdollisuus oltava ihan kaikilla isällä, äidillä, lapsilla jopa lemmikeillä.
Voi tsiisus, tämän takia siin monet naiset ovat yksinhuoltajaäitejä tai vapaaehtoisesti sinkkuja. Kuka tällaisen itsekkään Peter Panin haluaa? Toki parisuhdetta ja miestä pitää ottaa huomioon, mutta kyllä se onnistuu paremmin, kun mies on oikeasti aikuinen MIES, eikä lisälapsi perheessä.
Kyse on vain halujen ristiriidasta. On sitten oma asiasi pidätkö toista ymmärrettävänä ja toista halveksittavana.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenä ymmärrän miestä hyvin. Jo pelkkä pontentiaalinen raskaus on tärkeämpi kuin parisuhde.
"Eroat ja etsit miehen joka haluaa lapsia", siis kuka vaan kunhan lapsia. Miesten vastine samalle ilmiölle on, "kuka vaan kunhan saa p***ua".
Miestä tilanteessa ahdistaa juuri se parisuhteen kulahtaminen joka lasten myötä tapahuu. Miksi kukaan sitä vapaaehtoisesti haluaisi, nainen tai mies?
Luulevatko ihmiset täällä että lapsista haaveileva nainen haluaa vain lapsen? Lapsen mukana tulee koko perhe-elämä. Uusi asunto pitää laittaa, auto pitää turvallinen/uusi, ystävät vaihdettava sopiviin ja ennenkaikkea käytös ja ulkoinen olemus on vastattava prismaperheen vaatimuksia. Radikaalit ajatukset ovat pahasta ja toiminnan on oltava "sopivaa", ettei tule vaan mitään sanomista.
Lapsettomuus ja "huoleton parisuhdeaika" kuuluu tuomittaviin ilmiöihin. Kuka täysjärkinen nyt sellaista haluaisi kun voi saada huutavan lapsen ja siihen päälle vielä huutavan vaimon.
Perhe jossa miehen on mukava olla on erittäin harvinainen ilmiö. Ei kukaan nauti siitä suursiivousten ja remonttien täyttämästä harrastuskalenterista, jota ylläpidetään "koska kunnon ihmiset" ideologian takia.
Yritä AP vakuuttaa miehesi siitä että tulevaisuuden perheessänne on kivaa asua myös perheen isänä, niin mies voisi jopa suostua. Tämä ei sitten tarkoita että vain isällä pitää olla kivaa. Perheessä kivaa on mahdollisuus oltava ihan kaikilla isällä, äidillä, lapsilla jopa lemmikeillä.
Voi tsiisus, tämän takia siin monet naiset ovat yksinhuoltajaäitejä tai vapaaehtoisesti sinkkuja. Kuka tällaisen itsekkään Peter Panin haluaa? Toki parisuhdetta ja miestä pitää ottaa huomioon, mutta kyllä se onnistuu paremmin, kun mies on oikeasti aikuinen MIES, eikä lisälapsi perheessä.
Just näin! Harvoin menen sanattomaksi, mutta tämän miehen vuodatuksen luettuani kyllä. Ihan kuin lapset hankittaisiin vain naista varten ja miehen kiusaksi ja harmiksi. Ihan kuin mies ei saisi itse lasten hankinnasta mitään. Kuin lapsen hankinta olisi vain yksi päätös muiden joukossa. Omasta mielestäni lapsen saaminen on biologinen, ei läheskään aina "järkiperäinen" tarve. Lisäksi sille ei ole ikinä sopivaa väliä tai aikaa, jos sitä rupeaa odottamaan. Lisäksi se on naisen elämässä niitä harvoja päätöksiä ja tekoja jolla on dead line. Kun aika on ohi niin se on ohi, paluuta ei ole.
Minulla on kaksi lasta ja olen sitä mieltä että lapset ottavat paljon ja antavat paljon. Maailmassa ei ole mitään sen suurempaa kuin vanhemman rakkaus omaa lasta kohtaan!
Kamalaa, sulla on ollut ihan skitso eukko! Otan osaa.
Myös minä ilmoitin miehelle, että en halua lapsia. Jos niitä hän haluaa, etsii käsiinsä lapsia haluavan naisen. Minulle on turha kiukutella, etten muuta mieltäni. Hän on asiasta tietoinen ja aikuisena tekee omat päätöksensä.
Ottakaa velat tosissanne, jos kumppani on "heh heh mieli muuttuu"-tyyppiä. Silloin se tosiaankin kuvittelee, että jossain vaiheessa teidän mieli muuttuu ja pulla on uunissa, kun tarpeeksi kauan jaksaa odottaa.
Ihmiset ovat kuuroja ja sokeita toisten sanomisille, kun aiheena on omat haaveet.
Vela N38