En jaksa tätä enää! Erityislapsen vanhempana olo

Meillä kans oli tilanne muutama vuosi sitten, että tuntui ettei jaksa. Apua vaan jonotettiin. Lopulta noin puolen vuoden osastojakso lapsella lastenpsykalla toi pelastuksen. Viikonloput oli silloinkin kotona. Mutta hieman sai hengittää välissä. Rankkaa aikaa oli sekin, jatkuvaa palaveria ja perheryhmiä, eipä tarvinnut muita harrastuksia. Senkin jälkeen oli välillä vaikeita jaksoja, mut nyt kun lapsi on teini-iässä, kaikki alkaa olla jo melko hyvin.

Eli kovasti jaksamista, ja sano ääneen jossain "ei, nyt en pärjää enää yhtään!"

Onpas tässä tullut lyttääviä kommentteja. Hyi.

Tsemppiä AP, muuta en osaa tähän sanoa

Monesti hoitoa/tutkimusta/tukitoimia pitää vaatia. Niin raskasta kuin se onkin jo valmiiksi raskaassa elämäntilanteessa.

Auttaisiko omaan jaksamiseesi tukiperhe?

Olen erityislasten kanssa tekemisissä päivittäin. Näissä lapsissa on ns.helppoja tapauksia, mutta suurin osa on erittäin vaativia. Joskus mietin, että kuinka raskasta voi vanhemmilla olla sen oman erityisen kanssa. Kaikkea hyvää heille!

Lapsella on todettu laajat oppimisen haasteet, kielenkehityksen viive, käytös on haastavaa; sulkeutunut, ahdistunut, agressiivinen.

Mennyt päivähoitoon 3-vuotiaana, eskarissa ongelmat alkoi näkyä isommin mutta silloinkin lähinnä epäiltiin meidän vanhemmuustaitoja. Koulussa psykologin tutkimuksia vasta kun ei oppiminen sujunut ja opet pärjänny. Eli joo, lapsi on ollut vailla lähes mitään tukea koko varhaislapsuutensa, puheterapiassa kävi hetken, muuten minulle on vaan todettu että hän on vielä pieni ja opettelee ja annettu kaikenlaisia vanhemmuusneuvoja.

Suurin haaste on saada lapsi kouluun, ei halua sinne ja myös taistelee vastaan jotta ei joutuisi menemään sinne. Koulussa erityinen tuki joka on käytännössä tunti tai pari erityisopen kanssa lukemista. Resursseja ei ole ja taistella tosiaan saisi. Palavereja joiden lopputulos on aina ollut lähinnä jotain lapsen edun vastaista (luokalle jättö, koulun vaihto, pallottelu sinne tänne). Ap

Kokemusta on, leijonamammauna on tässä saanut olla miltei 15 vuotta (nuori nyt 16).

Oletteko saaneet psykiatrista tukea? Kertomasi perusteella sellaisesta saattaisi olla hyötyä. Onko lapsella jo olemassa jotain diagnoosia (esim ADHD, autismi, masennus)?. Se helpottaa usein avun / erilaisten tukimuotojen saamista ja on usein edellytys lääkehoidon kokeiluille. Usein tosin sen diagnoosin saaminen on työn ja tuskan takana...

Facessa on myös vertaistukiryhmiä erkkalasten vanhemmille. Sekin jo vähän helpottaa kun voi siellä avautua ihmisille jotka tietävät mitä helvettiä arki voi pahimmillaan olla. Sieltä saattaa saada myös ihan toimivia vinkkejä tukimuodoista ym.

Vierailija kirjoitti:

Lapsella on todettu laajat oppimisen haasteet, kielenkehityksen viive, käytös on haastavaa; sulkeutunut, ahdistunut, agressiivinen.

Mennyt päivähoitoon 3-vuotiaana, eskarissa ongelmat alkoi näkyä isommin mutta silloinkin lähinnä epäiltiin meidän vanhemmuustaitoja. Koulussa psykologin tutkimuksia vasta kun ei oppiminen sujunut ja opet pärjänny. Eli joo, lapsi on ollut vailla lähes mitään tukea koko varhaislapsuutensa, puheterapiassa kävi hetken, muuten minulle on vaan todettu että hän on vielä pieni ja opettelee ja annettu kaikenlaisia vanhemmuusneuvoja.

Suurin haaste on saada lapsi kouluun, ei halua sinne ja myös taistelee vastaan jotta ei joutuisi menemään sinne. Koulussa erityinen tuki joka on käytännössä tunti tai pari erityisopen kanssa lukemista. Resursseja ei ole ja taistella tosiaan saisi. Palavereja joiden lopputulos on aina ollut lähinnä jotain lapsen edun vastaista (luokalle jättö, koulun vaihto, pallottelu sinne tänne). Ap

Teidän tarina on surullinen ja kertoo hyvin siitä, kuinka päiväkoteihin tarvitaan hyvin koulutettuja ihmisiä tunnistamaan oppimisvaikeuksien ym. piirteitä, jotta osaisivat auttaa vanhempia hakeutumaan tutkimuksiin yms.

Tunnepuolen ongelmat ovat varmasti seurausta alunperin kielen kehityksen viiveestä ja siitä seuranneista vuorovaikutusongelmista. Myös oppimisvaikeudet ovat varmasti vaikuttaneet hänen itsetuntoon ja siten itsesäätelytaitoihin. Todennäköisesti lasta on tuettu enemmän sen mukaan miten hänen pitäisi jo selvitä tunteidensa kanssa ikänsä mukaan kuin miten hän tosiasiallisesti selviää. Nyt häntä pitää tukea sillä tasolla kuin hän on tunnesäätelynsä suhteen. Sinä voit kyllä miehesi kanssa tehdä muutoksen mitä tulee esimerkiksi lapsen tunnekasvatukseen ja itsesäätelyn opettamiseen. Se on asia johon te voitte vaikuttaa, ja se tulee parantamaan arkea molemmissa kodeissa. Koulun sisällä tapahtuviin asioihin voi koulu vaikuttaa, mutta te voitte olla aktiivisia sinne suuntaan ja jatkuvasti kysyä mitä lisätukea lapsenne vielä voisi saada kun ei pärjää.

Kun lastanne tutkittiin, niin tehtiinkö hänelle varsinaista kuntoutussuunnitelmaa? Tuohon tunnepuolen maailmaan voin suositella esimerkiksi "kuinka kiukku kesytetään? Lasten aggressiokasvatus" se on kahden lastenpsykiatrian kirjoittama kirja, jossa on paljon hyviä vinkkejä lapsen auttamiseen vaikeiden tunteiden kanssa. Lastensuojelusta saatatte myös saada yllättävää apua, sitäkin kannattaa ainakin harkita. Nepsyohjaajan voi myös itse palkata kotiin. Hän auttaa arjen rakenteiden ja lapsen ohjauksen kanssa. En tiedä ovatko nämä teille itsestäänselviä asioita, ja tuntuu turhauttavalta kuunnella, mutta haluan silti luoda toivoa teille.

Lapsesi ei ole menetetty tapaus, etkä sinä ole huono äiti. Muista levätä ja tehdä itsellesi mielekkäitä asioita kun lapset ovat isällään. Älä laita kaikkea energiaa lapsen asioiden miettimiseen tuolloin, vaan keskity juuri sinulle tärkeihin asioihin. Näin takaat, että jaksat lapsesi kanssa. Ja ikäville sukulaisille voit sanoa suorat sanat, että jos eivät halua oikeasti ja konkreettisesti auttaa, niin pitäkööt suunsa kiinni.

Aivan täysin samat fiilikset täällä! En vaan jaksa enää. Elämä on pelkkää taistelua, itkua ja taistelua... Kohta tulee miehestäkin ero. Välillä jopa mietin miten helppoa olisi, kun vaan tappaisin itseni. Olen täysin epäonnistunut äitinä ja vaimona. En vaan enää jaksa!!