Miksi taas päiväkotipaikka vertaislapsena integroituun erityisryhmään?

Vierailija kirjoitti:

Sama meno jatkuu koulussa. Lapseni kävi pienen alakoulun, jossa oli vain yksi luokka kutakin luokka-astetta. Yläkouluun meni nyt ja yllätys oli iso, kun oli erotettu kavereistaan. Pojan käytösnumero oli ysi, mikä lienee nykyisin melko harvinaista ja on oikeastaan eskarista asti ollut se luottolapsi (eskariopen sanojen mukaan), josta aikuinen tietää, ettei hölmöile. Hänet oli laitettu m*muluokalle ja mitä poika sanoi muista ei-m*muista tuolla luokalla, niin kaikki ovat jotain "hikareita". Eli valitettavasti ryhmiä jaetaan koulussakin niin, että on jotain "tukioppilaita" mukana, jos on muuten ns. vaikea luokka, eikä tästä todellakaan vanhemmilta tai lapselta mitään kysytä. Joskin täytyy sanoa, että isoin yllätys oli, että ainakin tähän mennessä luokka on pojan mukaan ollut tosi kiva, kivempi kuin alakoululuokka :)

Miksi on yllättävää, että maahanmuuttajanuoret ovat kivoja? Ts ihan normaaleja? Ehkä sinne laitetaan noita ”hikareja”, kun ajattelevat, ettei heillä ole ennakkoluuloja vaan osaavat ajatella asioita omalla järjelläja olla avoimin mielin (toisin kuin näköjään vanhempansa).

Siis miksi erityislapsella olisi oikeus saada nähdä jonkun puhelimesta jotakin, jos tämä toinen ei halua sitä muille näyttää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni oli eskarissa tälläisessä integroidussa ryhmässä. Hän on rauhallinen ja ystävällinen ja paljastui, että oli joutunut järjestään kaikkien häiriköiden ’tasoittelijaksi’.

Lapsestani tuli eskarin syksyn aikana sulkeutunut ja pelokas, hän alkoi puhuakin todella hiljaisella äänellä, kunnes sitten pidettiin ihan palaveria, missä paljastui, että luokkaan on integroitu jos jonkinlaista kirjainyhdistelmää. No, kevät meni jotenkuten, kun ei tarvinnut enää istua arvaamattomien raivopäiden vieressä. Eskarin henkilökunta oli tuota vanhan kansan väkeä, että istutetaan hiljaiset häiriköiden viereen. Ihan kuin sillä hiljaisella ja hyvinkäyttäytyvällä 6-vuotiaalla ei olisi tarvetta tulla huomioiduksi.

Ihanaa, että tätä asiaa nykyään huomioidaan. Vaikka toki ikävä tilanne noin muuten.

Itse olen saanut ADHD -diagnoosin vasta lähes aikuisena juurikin sen vuoksi, että olin koulussa sellainen kiltti, sosiaalinen ja tunnollinen. Ja vieläpä tyttö. Opettajien mallioppilas ja luotettavuus kaikessa. Vietin useamman lukukauden juurikin noiden häiriköiden vieressä "rauhoittajana", vaikka keskittymisongelmia ja muita oli ihan eskarista ja ekaluokalta lähtien. Mutta ero oli siinä, että sen sijaan, että olisin yrittänyt kiivetä kattolamppuun, niin istuin kuitenkin paikallani. Fyysisinä oireina oli joku jalkojen heilutus tai jonkun penaalissa mukana olleen pikkujutun nyplääminen, ei kuitenkaan näkynyt kovin ulospäin. Mutta ajatukset lähti aina harhailemaan, unohtelin asioita, keskittyminen oli vaikeaa, tehtävien tekeminen keskeytyi jatkuvasti jostain syystä.

Kun vihdoin lukiossa ekaa kertaa alettiin ADHd epäillä, niin monien opettajien asenne oli ihan epäuskoinen, että ei kai, eihän nyt sillä voi mitään sellaista olla. Mutta kappas vaan. Luulen, etten ole ainoa, aika moni varmaan jää diagnosoimatta jo nuorena, ihan vaan sen vuoksi, että näkyvämpään oireiluun puututaan paljon herkemmin ja samalla ei niin näkyvästi oireilevat jää huomiotta.

Mulla ei ole diagnoosia, mutta olen mielestäni hyvin ADD. Mä saatoin istua vaikka neuvolassa paikoillani tunnin, enkä mennyt leikkimään leluilla ennen kuin terveydenhoitaja kehotti. Olen myös tosi hyvä unohtelemaan. Mies valittaa jatkuvasti, kun en kuuntele. Mutta kun ei voi keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan, jos pystyn keskittymään siihenkään. Hypin asiasta toiseen jatkuvasti ja ajatuksia on pää aina täynnä. Mulla myös sama kokemus, pistettiin vilkkaiden poikien viereen - pelkäsin jopa, mutta enhän sitä uskaltanut sanoa. 

Onhan se todella epäreilua, että jotkut saa paikan normaalista ryhmästä, missä on asiat hyvin, ja toisille tarjotaan paikkaa jostain sellaisesta ryhmästä, mikä on täynnä ongelmia.