Lue keskustelun säännöt.
Miten voisi oppia olemaan aidosti kiinnostunut muista ihmisistä?
21.08.2020 |
Tämä on kai asia, jonka kanssa joudun kamppailemaan koko ikäni. Muistan jo lapsena kuinka onnellinen olin kun kesäloma alkoi ja sai olla rauhassa koulukavereilta. Viihdyn yksin ja tuntuu vaikealta löytää ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä. Töissä yritän olla mukava ja kysellä toisten kuulumisia, mutta se tuntuu väkinäiseltä. Toki välitän työkavereistani, mutta jotenkin ei vain luonnollisesti tule mieleen kysellä heidän asioitaan, koska ehkä kerran puolessa vuodessa tulee joku asia, jonka suhteen kiinnostukseni on aitoa. Ja koska muiden asiat ei kiinnosta minua, oletan ettei minunkaan asiat kiinnosta heitä, ja niinpä ei tule omistakaan asioista avauduttua.
On hetkiä jolloin toivoisin olevani sosiaalisempi, mutta se tuntuu todella vaikealta toteuttaa. Olen pääni sisällä ja todella todella harvojen ihmisten parissa puhelias, hauska ja fiksu tyyppi, mutta suurimman osan ajasta tunnen tarvetta vetäytyä pohtimaan kaikenlaista mielessä pyörivää ja muut ihmiset tuntuvat lähinnä rasitteelta. Mikä neuvoksi?
Kommentit (28)
Ei kysymys ole ihmisten arvottamisesta tai jakamisesta.
Ei vaan kiinnosta. Ei tunnu miltään.
8tunnin työpäivän jälkeen hienoisesti ahdistaa se jatkuva pulina ja häslinki.
En ole ihmisseurassa viihtyvä eikä tässä mitään vikaa ole kuten ei sinussakaan, kai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä harmittele sitä, ettet ole kiinnostunut muista niin paljon. Ihmiset ovat tälläkin tavalla erilaisia.
Olen itsekin yksikseni viihtyvä. On toki joitain ihmisiä, joista olen kiinnostunut, mutta uskoisin niitä olevan vähemmän kuin ihmisillä yleensä. Tämä ei tarkoita, ettenkö välittäisi ja lähimmäisrakastaisi ihmisiä.
Yleensä riittää että on kiva ja kohtelias sekä tekee oikein ja välttää tekemästä väärin.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Ylimielinen en mielestäni missään tapauksessa ole, pikemminkin päinvastoin. Pidän itseäni sillä tavalla vähän kummallisena, että omia hlökohtaisia asioita tulee ehkä siksikin pidettyä omana tietona. Ja ymmärrän sisällöttömän juttelun sosiaalisen merkityksen: minulle on tärkeää aina tervehtiä muita rapussa, hississä, tyhjällä käytävällä jne. Koen sen itsestäänselväksi asiaksi huomioida toinen ihminen. Mutta nämä juttelut sitten. Usein se tuntuu siltä kuin aivojeni ja suuni välillä ei oikeasti olisi mitään yhteyttä ja ajatus puhumisesta tuntuu väsyttävältä ja jopa fyysisesti ylivoimaiselta. En ole kuitenkaan varsinaisesti arka tai ujo, koska saatan vaikkapa museossa avata ventovieraan kanssa keskustelun, jos minulla on jotakin sanottavaa. Sään taivastelut tai hohhoijaa kun on nälkä-puheet ovat sellaisia itsestäänselvyyksiä, että kun muut kerran ihan hyvin tietävät ulkona satavan vettä, niin miksi ihmeessä alkaisin sitä vielä erikseen jauhamaan. Tai totta kai jokaisella lounaspöytään tulijalla on nälkä.
Hienoa kun olette kirjoittaneet. Ap
Sä et ehkä vain ymmärrä eri tasoja. Ei kaikki kohtaamiset voi olla luottamuksellisia syväluotaamisia joissa avaat koko olemuksesi toiselle. Eihän siinä ole mitään järkeä. Kevyet keskustelut voi olla tärkeitä yhtä lailla. Jos olet eri mieltä, olisitko sitten samaa mieltä siitä että kaikki mitä itse teet pitäisi olla maksimaalisella ammattitasolla? Sinun oma ruoanlaitto tai liikuntaharrastus? Ei mitään järkeä. Eri syvyyden tasot on tarkoituksenmukaisia ja niiden halveksujat yleensä meinaa vain sitä ettei niitä syvällisimpiä tasoja ole tällä hetkellä läsnä. Näin esimerkkinä umpirakastunut juttelisi ihan kenen tahansa vastaantulijan kanssa vaikka mitä onnellisena koska hänen syvimmän tason tarve on juuri tyydytetty.
Minä olen aika introvertti, enkä kaipaa kahvihuonekeskusteluja, mutta niihin kyllä työpaikalla osallistun. Koska ne luovat yhteisöllisyyttä, niissä voi oppia toisista ihmisistä ja joskus niissä voi olla hauskoja tai mielenkiintoisia aiheita.
Välillä kun kysyy joltakin "miten menee" niin saakin aidon vastauksen ja voi lähteä keskustelu vaikka siitä 1800 luvun taiteesta.
Suosittelen myös muille vastaamaan näihin jutustelu yrityksiin vilpittömästi omien kiinnostusten ja elämäntilanteiden mukaan. Kun joku kysyy mitä mietit, niin rehellisesti kerrot, että aikamatkustuksen paradoksaalisuutta. Toinen voi siihen vastata, "jaa... onko kahvi hyvää. " tai voi tulla joku ajatuksia herättävä idea.
Oikea kiinnostus muihin ihmisiin tulee valitettavasti usein tylsän jutustelun kautta. Kun opit pikkuhiljaa tuntemaan ihmistä, niin hän vaikuttaa kiinnostavammalta, tiedät hänen perheestään, arvoistaan ja mielenkiinnon kohteistaan pikkuhiljaa, puhumalla lounaalla milloin mistäkin. Samat kiinnostuksen kohteetkkn löytyvät näin. Harvemmin kukaan heti toisen nähtyään osaa arvata, hei tuo pitää 1500-luvun näytelmäkirjallisuudesta samoin kuin minä. Jutustelemalla nämä selviää. Tosin selviää myös, ettet juurikaan jostain henkilöstä pidä, eikä teillä ole mitään yhteistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokseenkin samaistun.
Monilla ihmisillä on tapana kysellä kaikkea melko turhaa kai ystävällisyyttään. On vaikea ymmärtää miksi vastaukset tylsiin kysymyksiin kiinnostaisivat oikeasti, joten ehkä tilanteissa on jotain muuta taustalla eikä puheita tule ottaa kirjaimellisesti. En aina ymmärrä käytöksen taustoja: Onko small talkin tarkoitus osoittaa hyvää tahtoa toista kohtaan vai todistella omaa normaaliuttaan vai mikä? Mikä on minun roolini ja tarkoitukseni small talk -tilanteessa? Olenko ystävällisyyden kohde vai sosiaalisen hyväksynnän antaja vai jotain muuta? En ymmärrä.
Minua kiinnostaa ihmiset ei-henkilökohtaisella tasolla. Voin olla pitkiä aikoja yksin, juttelematta kellekään tietylle ihmiselle. Mutta minua kuitenkin kiinnostaa yhteiskunta, ihmisten käytös yleisesti ja toivoisin ihmisille yleisesti hyvää. En kuitenkaan näe syytä hypätä itse muiden joukkoon, jos ei nettikeskusteluja lasketa. Joskus kyllä kaipaan seuraa, mutta harvemmin kuin useimmat.
Vastaan tähän, koska olen kielitieteilijä. Small talk ilmentää kielen ns. faattista funktiota. Kielellä on useita funktioita, joista tämä on yksi. Avainsana on yhteys. Jutustelulla haetaan ystävällismielistä yhteyttä samassa tilassa olevaan toiseen ihmiseen. Ilmaistaan omaa hyväntahtoisuutta.
vertaa tilanteita, joissa kaksi ihmistä on työpaikkaruokalassa samassa pöydässä eikä sano mitään, tai alkaa jutella siitä, onko tänään kesän viimeinen päivä, ja mitä säätiedotuksessa sanottiin. Juttelu luo sellaisen yhteyden kahden ihmisen välille, jota muuten ei syntyisi. Olennaista ei ole mitä sanotaan, vaan että ylipäätään sanotaan jotain, mikä osoittaa, että olemme samassa tilanteessa, ystävällisiä toisiamme kohtaan ja kaikki on hyvin.
Kaikki ei tätä niin kaipaa, mutta se on lajimme perustarve ja yleinen toimintatapa, ja meidän introverttien kannattaa hyväksyä se, eikä nousta vastakarvaan turhan takia. Valitse taistelusi.
7
Näinpä! Tulin juuri sanomaan, että elämä on kuin pikku näytelmää.
Ja sitä tehdään muutamasta premissistä; hengissä säilyminen, suvun jatkaminen. Ehkäpä kaikki haluaa tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin olla kiva ihminen ja bondata mahdollisimman laajasti, mutta tänäänkin keskustelin pitkästi kahden ihmisen kanssa eikä minusta oikeasti tuntunut miltään. Jäin keskusteluun koska en haluaa pahaa mieltä toiselle.
Edellä sanottu ei tarkoita sitä ettenkö arvostaisi noita ihmisiä. Kyse on enemmän siitä ettei meidän henkilökohtainen keskustelu kipinöi energiaa josta olisi hyötyä kummallekaan osapuolelle.
Faattinen funktio! Kiitos termistä, olenkin miettinyt, miksi helkutissa pitää jauhaa siitä säästä tai jostain muusta joutavanpäiväisestä.
Ap: ei ne smaltalkkaajatkaan ole aidosti toisistaan kiinnostuneita, ne tosiaan vaan täyttää hiljaisuutta ja hakee sitä ystävällismielistä yhteyttä.
Vähän niinkuin koiratkin antaa lepytteleviä signaaleja toisilleen, kertoakseen, että eivät ole pahoin aikein liikkeellä.
Ylimielinen en mielestäni missään tapauksessa ole, pikemminkin päinvastoin. Pidän itseäni sillä tavalla vähän kummallisena, että omia hlökohtaisia asioita tulee ehkä siksikin pidettyä omana tietona. Ja ymmärrän sisällöttömän juttelun sosiaalisen merkityksen: minulle on tärkeää aina tervehtiä muita rapussa, hississä, tyhjällä käytävällä jne. Koen sen itsestäänselväksi asiaksi huomioida toinen ihminen. Mutta nämä juttelut sitten. Usein se tuntuu siltä kuin aivojeni ja suuni välillä ei oikeasti olisi mitään yhteyttä ja ajatus puhumisesta tuntuu väsyttävältä ja jopa fyysisesti ylivoimaiselta. En ole kuitenkaan varsinaisesti arka tai ujo, koska saatan vaikkapa museossa avata ventovieraan kanssa keskustelun, jos minulla on jotakin sanottavaa. Sään taivastelut tai hohhoijaa kun on nälkä-puheet ovat sellaisia itsestäänselvyyksiä, että kun muut kerran ihan hyvin tietävät ulkona satavan vettä, niin miksi ihmeessä alkaisin sitä vielä erikseen jauhamaan. Tai totta kai jokaisella lounaspöytään tulijalla on nälkä.
Hienoa kun olette kirjoittaneet. Ap