Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten voin olla näin kylmä ihminen, vai olenko jotenkin sairas mieleltäni?
19.08.2020 |
Musta tuntuu, että olen jotenkin tunteeton, tai erilainen kuin muut. Mitä tämä voi olla? Kolme erittäin läheistä ja rakasta ihmistä on kuollut tässä kuuden vuoden aikana. Ei kaikki kerralla vaan parin vuoden välein. Kaikki kuolivat ns. yllättäen, ei minkään sairauden vuoksi. Joka kerta kun joku kuoli, itkin ensimmäisen päivän ja tunsin suurta tuskaa ja olin todella surullinen niinkuin "kuuluukin". Myös toisena päivänä olin surullinen ja välillä itku tuli kun ajattelin asiaa. Mutta sitten.. ei mitään. Ei surua, ei itkua, ekä edes ajattele enää asiaa. Joka kerta kun muutaman viikon päästä on ollut hautajaiset, olen siis ihan todella joutunut ajatuksissani pinnistämään, että kyyneleitä tulisi ja näyttäisin edes surulliselta.. vaikka muut ihmiset ovat ympärilläni olleet täysin poissa tolaltaan surun vuoksi.
Muuten tunne-elämäni on normaali. Olen ihan ns. normaali ihminen, eikä minulla ole mitään diagnooseja tai muutakaan. Minulle on lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtunut todella paljon pahoja asioita, ja tuntuu että mikään ei enää nykyään hetkauta. Olen positinen elämän suhteen, yleensä aina iloinen, auttavainen, empaattinen muiden surua kohtaan, ja kiltti ihminen. Mutta kun joku läheiseni kuolee, tai jotain muuta pahaa tapahtuu nykyään minulle olen vain pienen hetken surullinen ja ajattelen vain päässäni, että no voi että, ei voi mitään. Elämä jatkuu ja unohdan koko asian.
Mitä tää voi olla? Eihän tää ole ihan normaalia. En todellakaan uskaltaisi kenellekkään tutulleni kertoa, mitä pääni sisällä ajattelen. En tahallani ole näin kylmä. Muut tunteet toimivat normaalisti, rakastan lujaa, tunnen vihaa jos olen vihainen yms. Mutta suru... en vain tunne sitä.
Kommentit (68)
Siinä menee jonkin aikaa ennen kuin toden teolla ymmärtää mitä oikein on tapahtunut. Joskus tunteet voivat myös jäädä "jumiin" ja jälkikäteen voivat mahdollisesti tulla esiin omituisissa yhteyksissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä toi mun mielestä vaikuttaa vähän oudolta..varsinkin kun yksi kuolleista oli lapsi.
Itselläni on itku aika herkässä, koen tunteet hyvin voimakkaasti, ja läheisen menetys saa aina ajattelemaan aikaisempia menetyksiä ja yhteistä aikaa.
Et ehkä ole kylmä tai tunteeton, mutta järkeiletkö surun jotenkin taka-alalle?? Tarkoitus ei ole mitenkän vertailla tai vähätellä sun tapaasi, se vain tuntuu musta niin vieraalle...mutta kuten sanoin, itse koen surunkin voimakkaasti.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.
Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.
Tarkoitin lähinnä sitä, kun moni perustelee lähtemättömyyttään sillä, että ei haluaisi läheistensä kärsivän. Näköjään ne ei välttämättä kärsi edes juuri mitenkään, joten pitäisikö se perustelu heittää romukoppaan ja miettiä, löytyykö omasta sisimmästä jatkamisen haluja vai ei.
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.
Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.
Tarkoitin lähinnä sitä, kun moni perustelee lähtemättömyyttään sillä, että ei haluaisi läheistensä kärsivän. Näköjään ne ei välttämättä kärsi edes juuri mitenkään, joten pitäisikö se perustelu heittää romukoppaan ja miettiä, löytyykö omasta sisimmästä jatkamisen haluja vai ei.
Minusta kyllä. On aika erikoista - jopa narsistista ajatella jotenkin muuten. Noin pääsääntöisesti, lukuunottamatta alaikäisiä lapsia, meistä kukaan ei ole korvaamaton. Pallo jatkaa pyörimistään, ja muut elämäänsä meidän jälkeemmekin. Emmekä me voi arvioida toisten kaipuun/kärsimyksen määrää. Ehkä sitä ei ole lainkaan? Kukapa tietää. Eikö se olisi hyvä asia?
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.
Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.
Tarkoitin lähinnä sitä, kun moni perustelee lähtemättömyyttään sillä, että ei haluaisi läheistensä kärsivän. Näköjään ne ei välttämättä kärsi edes juuri mitenkään, joten pitäisikö se perustelu heittää romukoppaan ja miettiä, löytyykö omasta sisimmästä jatkamisen haluja vai ei.
Minusta kyllä. On aika erikoista - jopa narsistista ajatella jotenkin muuten. Noin pääsääntöisesti, lukuunottamatta alaikäisiä lapsia, meistä kukaan ei ole korvaamaton. Pallo jatkaa pyörimistään, ja muut elämäänsä meidän jälkeemmekin. Emmekä me voi arvioida toisten kaipuun/kärsimyksen määrää. Ehkä sitä ei ole lainkaan? Kukapa tietää. Eikö se olisi hyvä asia?
Toisaalta taas on paljon ihmisiä, jotka ovat pitkän aikaa rikki jonkun tietyn ihmisen kuolemasta. Että vaikea arvata, miten oma kuolema vaikuttaisi. Se, jos kukaan ei kaipaisi, olisi kyllä ankeaa. Se tarkoittaisi, että olemassaolollani ei olisi ollut hirveästi vaikutusta alunperinkään, jos ei sen puuttumista kukaan paljon edes huomaisi. Olisi ihan mukavaa olla muisteltu ja kaivattu vähän aikaa, vaikka ei sitäkään toivoisi, että toisten elämä menee ihan raiteiltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.
Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.
Tarkoitin lähinnä sitä, kun moni perustelee lähtemättömyyttään sillä, että ei haluaisi läheistensä kärsivän. Näköjään ne ei välttämättä kärsi edes juuri mitenkään, joten pitäisikö se perustelu heittää romukoppaan ja miettiä, löytyykö omasta sisimmästä jatkamisen haluja vai ei.
Minusta kyllä. On aika erikoista - jopa narsistista ajatella jotenkin muuten. Noin pääsääntöisesti, lukuunottamatta alaikäisiä lapsia, meistä kukaan ei ole korvaamaton. Pallo jatkaa pyörimistään, ja muut elämäänsä meidän jälkeemmekin. Emmekä me voi arvioida toisten kaipuun/kärsimyksen määrää. Ehkä sitä ei ole lainkaan? Kukapa tietää. Eikö se olisi hyvä asia?
Toisaalta taas on paljon ihmisiä, jotka ovat pitkän aikaa rikki jonkun tietyn ihmisen kuolemasta. Että vaikea arvata, miten oma kuolema vaikuttaisi. Se, jos kukaan ei kaipaisi, olisi kyllä ankeaa. Se tarkoittaisi, että olemassaolollani ei olisi ollut hirveästi vaikutusta alunperinkään, jos ei sen puuttumista kukaan paljon edes huomaisi. Olisi ihan mukavaa olla muisteltu ja kaivattu vähän aikaa, vaikka ei sitäkään toivoisi, että toisten elämä menee ihan raiteiltaan.
En halua pilata kenenkään fiiliksiä, mutta kukaan ei kuolemansa jälkeen tiedän kenenkään kaipauksista, koska tietoisuus loppuu. Näin ollen koko asia on yksinkertaisen yhdentekevä. Jos näin ennakkoon tuntuisi mukavalta, että joku surisi holtittomasti omaa kuolemaa, aiheuttaa minussa lähinnä, no, outoja viboja.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksistanne. Eli voi siis olla ihan normaalia, vaikka en surekkaan asioita. - Ap
Voit toki koska olet nainen. Jos vastaajien oma mies ei suris omaa sukulaislastaan, niin se olis tunnevammanen pee askiainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei ole koskaan aikuisena itkenyt. Itse asiassa hän on itkenyt viimeksi pikkulapsena. Häntä ei vaan itketä mikään. Ja hän ei ole kuitenkaan kylmä tai empatiakyvytön ihminen.
Kyse ei ollut itkusta, vaan suremisesta. Ap ei edes surrut enää. Lapsen hautajaisia varten piti teeskennellä surullista. On se outoa minusta. Harva kestäisi edes vieraan lapsen hautajaisia surematta ja itkemättä. Saati et kyse olis omasta lähisukulaisesta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä toi mun mielestä vaikuttaa vähän oudolta..varsinkin kun yksi kuolleista oli lapsi.
Itselläni on itku aika herkässä, koen tunteet hyvin voimakkaasti, ja läheisen menetys saa aina ajattelemaan aikaisempia menetyksiä ja yhteistä aikaa.
Et ehkä ole kylmä tai tunteeton, mutta järkeiletkö surun jotenkin taka-alalle?? Tarkoitus ei ole mitenkän vertailla tai vähätellä sun tapaasi, se vain tuntuu musta niin vieraalle...mutta kuten sanoin, itse koen surunkin voimakkaasti.
Ei, en ainakaan mitenkään tietoisesti järkeile surua taka-alalle. Se vain ikäänkuin loppuu.. sitä ei ole. -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä35165 kirjoitti:
Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.
No siinäpä ihana muisto jätettäväksi!
Että toisten pitäisi näyttävästi kärsiä kuolleen marttyyrin haudalla. Miten se itkun määrä voisi sinua mitenkään riemastuttaa kuolleena?
Koita nyt vielä eläessäsi rakentaa hyviä suhteita toisiin ihmisiin ja iloitse siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei ole koskaan aikuisena itkenyt. Itse asiassa hän on itkenyt viimeksi pikkulapsena. Häntä ei vaan itketä mikään. Ja hän ei ole kuitenkaan kylmä tai empatiakyvytön ihminen.
Kyse ei ollut itkusta, vaan suremisesta. Ap ei edes surrut enää. Lapsen hautajaisia varten piti teeskennellä surullista. On se outoa minusta. Harva kestäisi edes vieraan lapsen hautajaisia surematta ja itkemättä. Saati et kyse olis omasta lähisukulaisesta.
Olen ihan samaa mieltä itsekkin. Enhän muuten olisi tänne kirjoittanut, ja kysynyt asiasta. Jos jollain olisi tietoa mistä tämä voi johtua.. näin ei siis ole ollut aina. Sanotaanko, että viimeiset 10 vuotta. -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On varmaan traumaperäistä. Ymmärrän että ei niin läheisen ihmisen kuolema ei niin paljon sureta. Mutta läheinen ja varsinkin lapsi kyllä.
Tuolle on nimi että on etäännyttänyt itsensä tunteista trauman aikana ja myötä, koska tunteisiin ei ole ollut varaa. Selviytyminen paukahtaa päälle. Tunnistan sen koska minulla on traumatausta. Pystyn surra tai pelätä tai suuttua ihan normaalisti. Mutta tosipaikan tullen ne sulkeutuu kaikki jonnekin oven taa, ja toimin aivan tyynesti, rauhallisesti ja rationaalisesti tilanteessa. En tosiaan aidosti tunne siinä mitään, kun järjellä ajatellen kuka tahansa itkisi tai raivoaisi. En minä. Minulla onkin todella kova resilienssi, mutta myös kovalla hinnalla. Selviydyn mistä tahansa kuin robotti. Poislukien jos lapseeni sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia olla jopa iloinen, kun kärsivä ihminen pääsee pois tästä järkyttävästä elämästä!
Vaikka sinä et arvosta elämää etkä ymmärrä vaikeuksia voitettaviksi haasteiksi, se ei tarkoita että muut ajattelisi samoin.
Tunteet ovat valintoja. En tunne yhtikäs mitään ilman omaa lupaani, luvallisesti mitä vain.
Yksi vaihtoehto voisi olla dissosiointi, mieli alkaa kaivata lepoa suremisesta?
Kyseenalaistan tuota miten traumatisoituneen aivot "pomppaavat" toimintakykyiseksi. Traumatisoituneethan menevät helposti tolaltaan eikä meinaa päästä siitä irti.. dissosiointi se useammin tulee avuksi vai mihin tuo perustuu?
Ihminen ilmenee vahvimmin siinä, miten kohtelee muita. Jos et vahingoita muita, sinulla ei ole hätää.
Ihmisillä voi olla vaikka mitä ajatuksia ja tunteita, mutta niitä voi myös tarkkailla etäältä kuten osaat tässä hienosti pohtia. Käytännössä useimmat selviää kohdistamatta negatiivista oloa muihin.
Nuoruudessa ollut turtuminen, ettei tunnu miltään, aukeni vasta vanhana.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä toi mun mielestä vaikuttaa vähän oudolta..varsinkin kun yksi kuolleista oli lapsi.
Itselläni on itku aika herkässä, koen tunteet hyvin voimakkaasti, ja läheisen menetys saa aina ajattelemaan aikaisempia menetyksiä ja yhteistä aikaa.
Et ehkä ole kylmä tai tunteeton, mutta järkeiletkö surun jotenkin taka-alalle?? Tarkoitus ei ole mitenkän vertailla tai vähätellä sun tapaasi, se vain tuntuu musta niin vieraalle...mutta kuten sanoin, itse koen surunkin voimakkaasti.
Jos on kyse siitä, että esim. ap on jossakin kohden elämänsä varrella kokenut jotain todella traumatisoivaa, ei se tarkoita että hän "järkeilee" tunteensa pois- se on vain traumatisoituneen psyykelle ainoa tapa käsitellä tilanteita omaa tunne-elämää vaurioittaneiden kokemusten jälkeen. Tunteet voisivat palata, jos traumatisoitunut ihminen saisi oikeaa ja riittävän ammattitaitoista hoitoa, mutta sellaista mahdollisuutta ei suorituskeskeisessä maassamme oikeasti ole tarpeeksi tarjolla, eikä traumatisaatioon tutustumattomien ihmisten oikeastaan ole mahdollista edes ymmärtää psyykkisestä traumasta kärsivän ehkä liian tunteettomalta vaikuttavaa suhtautumista. Jotkin asiat on vain itse koettava niitä ymmärtääkseen -enkä siis tietenkään tarkoita että hei nyt kaikki vain esim. raiskatuksi tulemista/murhan näkemistä/perheväkivaltaa kokeilemaan, jotta tiedetään, mitä on traumatisoitua tämän maailman pahuudesta, tietenkään ;) Toivoisin todella, että mielenterveysosaamista tällä saralla maassamme oikeasti kehitettäisiin, aivan lapsenkengissään psykiatria meillä edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä toi mun mielestä vaikuttaa vähän oudolta..varsinkin kun yksi kuolleista oli lapsi.
Itselläni on itku aika herkässä, koen tunteet hyvin voimakkaasti, ja läheisen menetys saa aina ajattelemaan aikaisempia menetyksiä ja yhteistä aikaa.
Et ehkä ole kylmä tai tunteeton, mutta järkeiletkö surun jotenkin taka-alalle?? Tarkoitus ei ole mitenkän vertailla tai vähätellä sun tapaasi, se vain tuntuu musta niin vieraalle...mutta kuten sanoin, itse koen surunkin voimakkaasti.
Jos on kyse siitä, että esim. ap on jossakin kohden elämänsä varrella kokenut jotain todella traumatisoivaa, ei se tarkoita että hän "järkeilee" tunteensa pois- se on vain traumatisoituneen psyykelle ainoa tapa käsitellä tilanteita omaa tunne-elämää vaurioittaneiden kokemusten jälkeen. Tunteet voisivat palata, jos traumatisoitunut ihminen saisi oikeaa ja riittävän ammattitaitoista hoitoa, mutta sellaista mahdollisuutta ei suorituskeskeisessä maassamme oikeasti ole tarpeeksi tarjolla, eikä traumatisaatioon tutustumattomien ihmisten oikeastaan ole mahdollista edes ymmärtää psyykkisestä traumasta kärsivän ehkä liian tunteettomalta vaikuttavaa suhtautumista. Jotkin asiat on vain itse koettava niitä ymmärtääkseen -enkä siis tietenkään tarkoita että hei nyt kaikki vain esim. raiskatuksi tulemista/murhan näkemistä/perheväkivaltaa kokeilemaan, jotta tiedetään, mitä on traumatisoitua tämän maailman pahuudesta, tietenkään ;) Toivoisin todella, että mielenterveysosaamista tällä saralla maassamme oikeasti kehitettäisiin, aivan lapsenkengissään psykiatria meillä edelleen.
Juuri näin. Ei ne terveyskeskuksessa ymmärrä. Järkyttävän yksinkertaisia elämänpelkureita on alalle hakeutunut.
Alue: Aihe vapaa
Niinkö? Kerro lisää? En ole koskaan kuullut moisesta.