Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten voin olla näin kylmä ihminen, vai olenko jotenkin sairas mieleltäni?
19.08.2020 |
Musta tuntuu, että olen jotenkin tunteeton, tai erilainen kuin muut. Mitä tämä voi olla? Kolme erittäin läheistä ja rakasta ihmistä on kuollut tässä kuuden vuoden aikana. Ei kaikki kerralla vaan parin vuoden välein. Kaikki kuolivat ns. yllättäen, ei minkään sairauden vuoksi. Joka kerta kun joku kuoli, itkin ensimmäisen päivän ja tunsin suurta tuskaa ja olin todella surullinen niinkuin "kuuluukin". Myös toisena päivänä olin surullinen ja välillä itku tuli kun ajattelin asiaa. Mutta sitten.. ei mitään. Ei surua, ei itkua, ekä edes ajattele enää asiaa. Joka kerta kun muutaman viikon päästä on ollut hautajaiset, olen siis ihan todella joutunut ajatuksissani pinnistämään, että kyyneleitä tulisi ja näyttäisin edes surulliselta.. vaikka muut ihmiset ovat ympärilläni olleet täysin poissa tolaltaan surun vuoksi.
Muuten tunne-elämäni on normaali. Olen ihan ns. normaali ihminen, eikä minulla ole mitään diagnooseja tai muutakaan. Minulle on lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtunut todella paljon pahoja asioita, ja tuntuu että mikään ei enää nykyään hetkauta. Olen positinen elämän suhteen, yleensä aina iloinen, auttavainen, empaattinen muiden surua kohtaan, ja kiltti ihminen. Mutta kun joku läheiseni kuolee, tai jotain muuta pahaa tapahtuu nykyään minulle olen vain pienen hetken surullinen ja ajattelen vain päässäni, että no voi että, ei voi mitään. Elämä jatkuu ja unohdan koko asian.
Mitä tää voi olla? Eihän tää ole ihan normaalia. En todellakaan uskaltaisi kenellekkään tutulleni kertoa, mitä pääni sisällä ajattelen. En tahallani ole näin kylmä. Muut tunteet toimivat normaalisti, rakastan lujaa, tunnen vihaa jos olen vihainen yms. Mutta suru... en vain tunne sitä.
Kommentit (68)
Jos on kyse siitä, että esim. ap on jossakin kohden elämänsä varrella kokenut jotain todella traumatisoivaa, ei se tarkoita että hän "järkeilee" tunteensa pois- se on vain traumatisoituneen psyykelle ainoa tapa käsitellä tilanteita omaa tunne-elämää vaurioittaneiden kokemusten jälkeen. Tunteet voisivat palata, jos traumatisoitunut ihminen saisi oikeaa ja riittävän ammattitaitoista hoitoa, mutta sellaista mahdollisuutta ei suorituskeskeisessä maassamme oikeasti ole tarpeeksi tarjolla, eikä traumatisaatioon tutustumattomien ihmisten oikeastaan ole mahdollista edes ymmärtää psyykkisestä traumasta kärsivän ehkä liian tunteettomalta vaikuttavaa suhtautumista. Jotkin asiat on vain itse koettava niitä ymmärtääkseen -enkä siis tietenkään tarkoita että hei nyt kaikki vain esim. raiskatuksi tulemista/murhan näkemistä/perheväkivaltaa kokeilemaan, jotta tiedetään, mitä on traumatisoitua tämän maailman pahuudesta, tietenkään ;) Toivoisin todella, että mielenterveysosaamista tällä saralla maassamme oikeasti kehitettäisiin, aivan lapsenkengissään psykiatria meillä edelleen.[/quote]
Juuri näin. Ei ne terveyskeskuksessa ymmärrä. Järkyttävän yksinkertaisia elämänpelkureita on alalle hakeutunut.[/quote]
Omalla kohdallani ovat toimineet parhaiten turvautuminen meditaatioon, rukoukseen ja muuhun hengellisyyteen- se auttaa kestämään sitä sietämätöntä ajatusta ja niitä todella tuskallisia muistoja vääryydestä, jota olen kokenut. Vakavaan traumaan kuuluvat kohdallani myös esim. omasta tahtotilasta riippumattomat fyysiset reaktiot/tunnetilojen heilahtaminen jostakin ns. triggeristä, voimakkaat ylivireystila-oireet,masennus, tunteettomuus eli "turtuneisuus", ärtyneisyys ns. "huono hermoisuus", viha, kostofantasiat, jatkuva asian ympärillä pyöriminen,painajaiset,takaumat ja ahdistuksen turrutusyritykset päihteillä, liialla seksillä, jnejne.. Itselläni on ollut näitä kaikkia ja paljon muutakin sen päälle, mutta mitään apua/hoitoa en tosiaankaan saanut edes psykiatrisellaosastolla, vaikka hyvin selkeästi ja moneen kertaan ilmoitin,mistä on kyse- kukaan ei tajunnut, ei välittänyt, eikä halunnut/osannut minua auttaa.
Sain ymmärrystä tilastani ja psykiatrian puolelta vasta n. 10 vuotta tapahtumien jälkeen, eli aivan liian myöhään-tilani oli jo aikaa sitten ehtinyt kroonistua, minkä myöskin sanoin silloin psykiatrisella siellä vapaaehtoisesti ollessani "jos en nyt saa tähän apua ja minua ei kuunnella, tämä asia jää olemaan minuun loppuelämäni ajaksi ja tilanteeni tulee pahentumaan"-jaa-a, totesi lääkäri, käski syödä lääkkeet ja passitti jatko"hoitoon" vaikeasti päihdeongelmaisten keskelle vaikka olisin tarvinnut vaativan erityistason terapiaa, juuri sitä mitä pyysin tuolloin. Siitäpä ei hyvää seurannut, todellakaan.
Well-life goes on- tunne-elämäni on todellisuudessa melko kuollut, olen usein täysin suorittava robotti-terveydenhuoltojärjestelmämme ei missään nimessä halua ihmisten parantuvan, vaan jäävän riippuvaisiksi hoitotahoista ja heidän tuputtamistaan lääkkeistä, joilla ei esim. traumatisaatiota voida hoitaa, joitain sivuoireita vain lieventää.
Onneksi pahimmat traumat syntyivät vasta aikuisiällä, joten kykenen tekemään tietoisia valintoja, jotka vievät pidemmällä aikajänteellä edes pieneen eheytymiseen tai ainakin ulkoisesti "normaaliin" toimintaan, eli toivoa on, vaikka trauma, mikä muuttui osaksi minua, ei katoakkaan koskaan ja se siitä-sen kanssa on vain opittava elämään miten parhaiten taitaa.
En siis omakohtaisista kokemuksistani johtuen voi suositella ainakaan mitään tk-lääkäreitä/lähihoitajia/psyk.sair.hoitajia joilla ei todellakaan ole riittävää koulutusta yhtään mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän ap tuossa edes lähtenyt prosessoimaan kuolemaan suruprosessina. Olemme niin erilaisia. Toisia järkyttää ja surettaa tragediat maailmalla, toisia ei liikauta yhtään. Läheisen kuolema voi merkitä vain sitä, että hän ei ole nyt tässä, ei tässä maailmassa enää. Siitä ei irtoa sen enempää, jos sen hyväksyy täysin. Luonnollinen kuolema on yksinkertaisempi hyväksyä.
Jos olisit oikeasti kylmä ihminen, tuskin edes miettisit oletkohan sellainen. Kylmä ihminen ei huomaa/tunnista sitä itsessään vaikka saisi muilta palautetta asiasta.
Kuulostat ihan normaalilta.
Jos nuoruus on ollut rankka, suosittelen lukemaan Tunne lukkosi -kirjan. Kuulostaa selviytymiskikalta - mielesi pitää elämäsi kasassa sulkemalla pahoja asioita ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia olla jopa iloinen, kun kärsivä ihminen pääsee pois tästä järkyttävästä elämästä!
Vaikka sinä et arvosta elämää etkä ymmärrä vaikeuksia voitettaviksi haasteiksi, se ei tarkoita että muut ajattelisi samoin.
Kaikki vaikeudet eivät millään muotoa ole ”voitettavissa”, ja on lähinnä naiivia heitellä edes tuollaisia klisheitä. Elämä - ihminen/6-0.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieluummin noin kuin että ei pääsisi surusta yli lainkaan. Jos nyt joku ”sairaus” pitää keksiä, niin tuo kuulostaa dissosiaatiolta: suljet tuskaa tuottavan ajatuksen pois. Etenkin lapsuudessaan traumisoituneet tekevät tätä myös aikuisuudessa. Siitä on sekä haittaa että hyötyä. Jos läheiset tunteesi kuolleita kohtaan katosivat kokonaan, niin sillon ainakin kuulostaa dissosiaatiolta. Et ole sairas, se on mielen mekanismi.
Korsto kirjoitti:
Tunteet ovat valintoja. En tunne yhtikäs mitään ilman omaa lupaani, luvallisesti mitä vain.
Millä perusteilla sitten valitset, mitä tunnet ja mitä et?
Alue: Aihe vapaa
Pystyn esim itkeä niin halutessani, niin kuin jotkut näyttelijät. Päästän hetkeksi mieleeni jonkun raastavan asian, annan sen tuntua, ja bam, hanat aukeaa. Sitten lyön luukut kiinni ja itku loppuu siihen. Olen joskus järkyttänyt yhden ex-poikaystävän kunnolla tällä. Itkin meidät ulos yhdestä tilanteesta, ja hän luuli että olen ihan hysteerinen. Kun tilanne oli ohi, suljin hanat ja katsoin häntä ihan tyynenä ja hymyilin. Creepy, tiedän. Eka kerta kun tajusin että osaan sellaista.
Traumatausta tietenkin, alkoholistiperhe, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.