Miten voin olla näin kylmä ihminen, vai olenko jotenkin sairas mieleltäni?

Vierailija kirjoitti:

Ja tosiaan suru voisi olla mihin tahansa liittyvää. Jos ajattelen vaikka, että taloni palaisi, ja menettäisin vaikka kaiken omaisuuteni. Niin ajattelisin vain päässäni, että voi voi missä nukun ensi yön, ja täytyy varmaan alkaa katsella jostain uusia vaatteita ja tavaroita. Siis, että mikään ei oikeasti hetkauta.  Olen kuullut, että masentuneilla yleensä tällaista välinpitämättömyyttä. Mutta kun siitäkään ei ole kyse, koska en ole millään tavalla masentunut, vaan ajattelen vaan liian positiivisesti? -AP

Monilla tapaamillani ihmisillä tuollainen ajattelu on sidoksissa siihen mihin elämänsä ja arvonsa rakentaa. Tavallaan kyse on siitä miten kiintynyt on johonkin asiaan eikä kaikki ihmiset kiinny samalla tavalla.

Minä en anna paljon arvoa millekään katoavalle, jolloin niiden häviäminen elämästäni ei satu sillä tavailla kuin ehkä toisten. Kyse ei ole siitä ettenkö välittäisi tai pitäisi jotain asioita arvokkaana, kyse on enemmänkin elämän peruspilareista. Eli joillekin se voi olla että peruspilarit ovat asioita, jotka eivät katoa tai huoju helposti (esimerkiksi positiivinen asenne, oma tahto, ihmisten välinen rakkaus tai joku päämäärä)

Mieheni ei ole koskaan aikuisena itkenyt. Itse asiassa hän on itkenyt viimeksi pikkulapsena. Häntä ei vaan itketä mikään. Ja hän ei ole kuitenkaan kylmä tai empatiakyvytön ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksistanne. Eli voi siis olla ihan normaalia, vaikka en surekkaan asioita. - Ap

Joku tuolla mainitsi, että normaalia traumatisoituneelle. Ap myös mainitsi, että kokenut kovia juttuja elämän varrella, eli mahdollisesti kyse juuri tästä. Itselläni on vakavien ja pitkäkestoisten väkivalta/muiden elämän tapahtumien vuoksi kehkeytynyt ptsd (en saanut koskaan kriisiapua/tukea, en yhtään mitään, mikä on jälkikäteen voitu todeta vakavaksi virheeksi) ja reagoin kuten ap- edes oman äitini kuolema ei tuottanut minulle juuri muuta, kuin tunteen: "ai, nytkö jo?" oli tosin alkoholisoitunut, mutta rakas, tietysti, oma äiti, oli sitten millainen vain. Tunne oli ristiriitainen, mutta enimmäkseen vain helpottunut enkä juurikaan ole hänen menehtymistään itkenyt. TIetysti itku tulee, kun uskallan vain pysähtyä ja antaa muistojen tulla, mutta ymmärrän, mitä ap tarkoittaa sillä, että pari hassua kyyneltä ja sitten elämä jatkuu koska sen on pakko,oma selviytyminen vaatii sitä ja omakin vuoro tulee sitten aikanaan kyllä.

M kirjoitti:

Mitä ihmeellistä tuossa on?

Ei minuakaan hetkauta jonkun kuolema, ehkä oman lapsen, mutta sitä en halua kokeilla.

Äiti kuoli vuosi sitten, eräs kaveri alkukesästä.

Ei kai näköjään sitten olekkaan ihmeellistä. Luulin, että olisi. Nyt vähän jopa hävettää tämä aloitus. -Ap

Itsellä ainakin että tarpeeksi kun on sattunut huonoja asioita nopeaan tahtiin, niihin turtuu. Päivä pari itkua sitten ei mitään. Kai se on joku mekanismi sekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksistanne. Eli voi siis olla ihan normaalia, vaikka en surekkaan asioita. - Ap

Joku tuolla mainitsi, että normaalia traumatisoituneelle. Ap myös mainitsi, että kokenut kovia juttuja elämän varrella, eli mahdollisesti kyse juuri tästä. Itselläni on vakavien ja pitkäkestoisten väkivalta/muiden elämän tapahtumien vuoksi kehkeytynyt ptsd (en saanut koskaan kriisiapua/tukea, en yhtään mitään, mikä on jälkikäteen voitu todeta vakavaksi virheeksi) ja reagoin kuten ap- edes oman äitini kuolema ei tuottanut minulle juuri muuta, kuin tunteen: "ai, nytkö jo?" oli tosin alkoholisoitunut, mutta rakas, tietysti, oma äiti, oli sitten millainen vain. Tunne oli ristiriitainen, mutta enimmäkseen vain helpottunut enkä juurikaan ole hänen menehtymistään itkenyt. TIetysti itku tulee, kun uskallan vain pysähtyä ja antaa muistojen tulla, mutta ymmärrän, mitä ap tarkoittaa sillä, että pari hassua kyyneltä ja sitten elämä jatkuu koska sen on pakko,oma selviytyminen vaatii sitä ja omakin vuoro tulee sitten aikanaan kyllä.

Aivan. Minun mielestäni EI voi sanoa, että on varsinaisesti normaalia, koska tässä taustalla on traumatisoituminen eikä mikään kaikin tavoin vähätunteinen persoonallisuus. Tuo talon palaminen on vähän outo esimerkki, koska talon palaminen ei todellakaan ole yksi pahimmista asioista, mikä ihmiselle voi tapahtua. On semmoisestakin joku traumatisoitunut ja joutunut huonoon jamaan, mutta täällä Suomessa vakuutus korvaisi ja asuisit sitten jossain muualla. Eri, jos olisi talossa sisällä tapahtumahetkellä kuolemanvaarassa ja sitten vammautuisi siinä jne. Mutta siitä ei taas etukäteen pysty oikeasti sanomaan, että selviäisi todennäköisesti minkään hetkauttamatta.

Ap. Minä olen itkenyt vain muutaman kerran elämässäni. Kyyneleet eivät vain tule vaikka tiedän niiden helpottavan. Et ole paha todellakaan vaan rakas ihminen.

Kaikki eivät käsittele läheisen kuolemaa samalla tavalla ja samassa aikataulussa. 

Kun isoäitini kuoli (hän oli iäkäs, mutta suht hyväkuntoinen eli kuolema oli vähän yllättävä), en vielä hautajaisissa ollut "valmis" itkemään ja suremaan menetystä ja kaipuuta. Itkin kyllä, mutta lähinnä empatiasta, kun näin muutaman muun läheisen itkevän, sekä liikutuksesta, kun papin ja muiden muistosanojen takia näin isoäitini elämän laajana kaarena.

Ihmettelin hetken, miksi minä en itke menetyksen ja kaipuun surusta, kuten jotkut muut, mutta en tehnyt siitä ongelmaa enkä ajattele, että minussa olisi jotain vikaa tai että olisin kylmä ihminen. Tiedän etten ole.

Vierailija kirjoitti:

M kirjoitti:

Mitä ihmeellistä tuossa on?

Ei minuakaan hetkauta jonkun kuolema, ehkä oman lapsen, mutta sitä en halua kokeilla.

Äiti kuoli vuosi sitten, eräs kaveri alkukesästä.

Ei kai näköjään sitten olekkaan ihmeellistä. Luulin, että olisi. Nyt vähän jopa hävettää tämä aloitus. -Ap

Ei tuossa ole mitään häpeämistä. Minusta tuo oli hyvä aloitus.

Monesti sitä suree enemmän sellaisen henkilön kuolemaa, jonka kanssa on jäänyt jotain selvittämättömiä asioita tai jonka kanssa ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa tms. Jos suhde on ollut ristiriidaton eikä mitään jossiteltavaa ole, surutyö voi olla helpompi.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko nuo ihmiset olleet iäkkäitä? Minulta on kuollut pari läheistä, rakasta ihmistä. Yksi oli vaikeasti sairas. Olin surullinen ja itkuinen noin kuukauden ajan, minkä jälkeen suru poistui yllättäen melkein kokonaan. Yksi oli vanha, mutta kuoli yllättäen. Olimme olleet aiemmin todella läheisiä, mutta viimeisinä vuosinaan hän oli ollut minulle toisinaan ilkeä lievän dementian takia. En tuntenut juuri mitään. Yksi rakas ystäväni oli aika huonossa jamassa ollut jo pitkään, siinä mielessä pääsi pois. Itkin rajusti pari päivää, tämäkin kuolema oli yllättävä. Sen jälkeen kaipailen häntä välillä, mutta en tunne mitään kovin rajua. Hyväksyn että hän on poissa ja parempi kai näin.

Muutama luokkatoveri ja kiinnostava, mutta ei edes kovin läheinen ihminen ovat kuolleet eri aikoihin elämässäni. Näitä nuoria muistelen välillä kaipauksella ja kuvittelen, että millaista olisi, jos vielä voitaisiin tavata ja jutella.

Minullakin elämä on ollut tosi vaikeaa ja ehkä sen takia en vaan näe sitä kamalan pahana, että elämä kultakin loppuu. Vaikka en usko varmuudella tuonpuoleiseen, niin tuskan päättyminen on ainakin melko varmaa. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei tietääkseni ole niin pahakaan, että joutuisi esim helvetti in, jos sellainen sattuu olemaan.

Mulla taas ei ikä vaikuta siihen, surenko vai en, eikä sairaus. Se on raskasta kattella kun "pitää kuolla" ja elämänhalu olis kova, nämä ihmiset olleet jo iäkkäitä, mutta elämänhalu kova. Toki helpottunut kuolemista olen ollut.

Tuo ettei helvettiin joudu jos ei ole paha, ei edusta ainakaan kristinuskon näkemystä. Kristinuskossa Jeesus pelastaa, ei mikään oma hyvä teko, eikä se miten elämän elää. 

Vierailija kirjoitti:

Miks kaikesta pitää tehdä ongelma. Mun mielestä sun tilanne vaikuttaa melko normaalilta. 

Mietin ihan samaa. Jotkut ihmiset ovat tasaisempia kuin toiset. Ei se ole sairaus. Itseltäni on kuollut lähisukulaisia ja tuttuja, nuoria ja vanhoja. En itkenyt heistä ketään. Eikä minusta tuntunut että olisi pitänyt. Ei edes vaikka olen nainen. Hassua että jonkun pitää kehittää ongelma siitäkin että ei reagoi etiketin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko nuo ihmiset olleet iäkkäitä? Minulta on kuollut pari läheistä, rakasta ihmistä. Yksi oli vaikeasti sairas. Olin surullinen ja itkuinen noin kuukauden ajan, minkä jälkeen suru poistui yllättäen melkein kokonaan. Yksi oli vanha, mutta kuoli yllättäen. Olimme olleet aiemmin todella läheisiä, mutta viimeisinä vuosinaan hän oli ollut minulle toisinaan ilkeä lievän dementian takia. En tuntenut juuri mitään. Yksi rakas ystäväni oli aika huonossa jamassa ollut jo pitkään, siinä mielessä pääsi pois. Itkin rajusti pari päivää, tämäkin kuolema oli yllättävä. Sen jälkeen kaipailen häntä välillä, mutta en tunne mitään kovin rajua. Hyväksyn että hän on poissa ja parempi kai näin.

Muutama luokkatoveri ja kiinnostava, mutta ei edes kovin läheinen ihminen ovat kuolleet eri aikoihin elämässäni. Näitä nuoria muistelen välillä kaipauksella ja kuvittelen, että millaista olisi, jos vielä voitaisiin tavata ja jutella.

Minullakin elämä on ollut tosi vaikeaa ja ehkä sen takia en vaan näe sitä kamalan pahana, että elämä kultakin loppuu. Vaikka en usko varmuudella tuonpuoleiseen, niin tuskan päättyminen on ainakin melko varmaa. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei tietääkseni ole niin pahakaan, että joutuisi esim helvetti in, jos sellainen sattuu olemaan.

Mulla taas ei ikä vaikuta siihen, surenko vai en, eikä sairaus. Se on raskasta kattella kun "pitää kuolla" ja elämänhalu olis kova, nämä ihmiset olleet jo iäkkäitä, mutta elämänhalu kova. Toki helpottunut kuolemista olen ollut.

Tuo ettei helvettiin joudu jos ei ole paha, ei edusta ainakaan kristinuskon näkemystä. Kristinuskossa Jeesus pelastaa, ei mikään oma hyvä teko, eikä se miten elämän elää. 

Mutta ei Jeesus väkisin pelasta, jos ei itse sitä halua ja pyydä, eikä kadu syntejään.

Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks kaikesta pitää tehdä ongelma. Mun mielestä sun tilanne vaikuttaa melko normaalilta. 

Mietin ihan samaa. Jotkut ihmiset ovat tasaisempia kuin toiset. Ei se ole sairaus. Itseltäni on kuollut lähisukulaisia ja tuttuja, nuoria ja vanhoja. En itkenyt heistä ketään. Eikä minusta tuntunut että olisi pitänyt. Ei edes vaikka olen nainen. Hassua että jonkun pitää kehittää ongelma siitäkin että ei reagoi etiketin mukaan.

Ap:han sanoi, että hän NYKYÄÄN on vain pienen hetken surullinen. Ei kuulosta siltä, että olisi aina yksinkertaisesti ollut tasainen luonteeltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks kaikesta pitää tehdä ongelma. Mun mielestä sun tilanne vaikuttaa melko normaalilta. 

Mietin ihan samaa. Jotkut ihmiset ovat tasaisempia kuin toiset. Ei se ole sairaus. Itseltäni on kuollut lähisukulaisia ja tuttuja, nuoria ja vanhoja. En itkenyt heistä ketään. Eikä minusta tuntunut että olisi pitänyt. Ei edes vaikka olen nainen. Hassua että jonkun pitää kehittää ongelma siitäkin että ei reagoi etiketin mukaan.

Ap:han sanoi, että hän NYKYÄÄN on vain pienen hetken surullinen. Ei kuulosta siltä, että olisi aina yksinkertaisesti ollut tasainen luonteeltaan.

Joo kyllä, nimenomaan nykyään näin. Ennen ei näin ollut. Siksi tätä omaa muuttunutta minääni ihmettelinkin. -Ap

Minulla tuo on ilmiselvästi puolustusreaktio. Ei ole varaa suruun, joten suru on ikään kuin oven takana, ja se ovi saattaa lävähtää auki sekunniksi ja sulkeutua taas. Jos pysähtyisin suremaan yhtä menetystä, jonossa on kymmenen muutakin. Olen selviytymismoodissa viettänyt valtaosan aikuisuudestani. Elämä kun on ollut sarja toisistaan seuraavia epäonnistumisia ja sitä, että läheisillä menee niin huonosti, että heidän kuolemansa olisi helpotus. Siinä on vaikeaa ajoittaa suremista vaikka siihen olisi voimiakin.

Lapsena tajusin jo, että moni vanha ihminen sureksii asioita ympärillä kun ei muutakaan mahda, ja että vanhuus voi olla ankeaa aikaa myös sen takia. Enpähän ymmärtänyt, että samassa voimattomuudessa voi mennä nekin vuodet, jolloin pitäisi porskuttaa voimiensa tunnossa. 

Kaikkein vähiten älysin, että ihminen voi joutua onnettomuuksien polulle juuri siksi, että oli liian vahva ollakseen tarpeeksi varovainen. Hybris iski ja siivet suli. Meillä kun on unohdettu kreikkalaisen tragedian opetukset.

Vierailija kirjoitti:

Ja tosiaan suru voisi olla mihin tahansa liittyvää. Jos ajattelen vaikka, että taloni palaisi, ja menettäisin vaikka kaiken omaisuuteni. Niin ajattelisin vain päässäni, että voi voi missä nukun ensi yön, ja täytyy varmaan alkaa katsella jostain uusia vaatteita ja tavaroita. Siis, että mikään ei oikeasti hetkauta.  Olen kuullut, että masentuneilla yleensä tällaista välinpitämättömyyttä. Mutta kun siitäkään ei ole kyse, koska en ole millään tavalla masentunut, vaan ajattelen vaan liian positiivisesti? -AP

Yltiöpositiivisuus on masennuksen muoto. Tosi suosittu sellainen.

Vierailija kirjoitti:

M kirjoitti:

Mitä ihmeellistä tuossa on?

Ei minuakaan hetkauta jonkun kuolema, ehkä oman lapsen, mutta sitä en halua kokeilla.

Äiti kuoli vuosi sitten, eräs kaveri alkukesästä.

Ei kai näköjään sitten olekkaan ihmeellistä. Luulin, että olisi. Nyt vähän jopa hävettää tämä aloitus. -Ap

Ihan kaikkien kanssa ei välttämättä kannata ryhmäytyä. Kovuuden kulttuurissa on puolensa, myös ne ikävät.

Käyttäjä35165 kirjoitti:

Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.

Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.