Oliko synnytyksesi niin kivulias, ettet olisi kestänyt yhtään enempää?

Ei tosiaankaan ollut. Ajattelin vauvaa en halunnut mitään kivunlievityksiä a hyvin meni, ei sattunut kovinkaan paljon, en itkenyt enkä huutanut! Dama tilanne niin ekalla kuin vikalla kerralla.

Normaali synnytys, ei siinä mitään kivunlievityksiä tarvita, ihan höpö höpö juttuja, yliarvostettua koko synnytyskivut, naiset höpöttää ihan omiaan, ketä varten, miehiäkö? Synnytys on ihan normaali taoahtuma ei mitään rakettitiedettä, hammaslääkäri on pahempi paikka.

Puhun siis vain normi synnytyksestä.

Komppaan 15 sinua, kuukautiskivut on pahempia kuin synnytys ilman kivunlievitystä.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2013 klo 20:08"]

Ei tosiaankaan ollut. Ajattelin vauvaa en halunnut mitään kivunlievityksiä a hyvin meni, ei sattunut kovinkaan paljon, en itkenyt enkä huutanut! Dama tilanne niin ekalla kuin vikalla kerralla.

Normaali synnytys, ei siinä mitään kivunlievityksiä tarvita, ihan höpö höpö juttuja, yliarvostettua koko synnytyskivut, naiset höpöttää ihan omiaan, ketä varten, miehiäkö? Synnytys on ihan normaali taoahtuma ei mitään rakettitiedettä, hammaslääkäri on pahempi paikka.

Puhun siis vain normi synnytyksestä.

[/quote]

Et kai ihan tosissasi kirjoittanut....? Kai tiedät että ihmisten kipukokemukset ovat erilaisia? Ja jos on herkkä, niin miksi pitäisi kärsiä, kun kerran kivunlievitystä voi saada?

Jos synnnytyskipua ei olisi lievitetty, tuskin minulla olisi neljää lasta. En usko numeron 22 olevan synnyttänyt nainen tai nainen ollenkaan.

Kyllä tiedän mutta eiköhän jokainen pysty synnyttämään ihan luonnollisesti ilman turhia lääkkeitä. Olen myös herkkä.

Oli , olosuhteista johtuen en saanut epiduraalia. Olin varmaan tajunnan rajamailla, pyysin miestäni lyömään minulta tajun kankaalle. Olisin varmaan itse sen tehnyt jos tuntikausia olisin joutunut kitumaan. Traumat jäi.

Kyllä minä 22 olen ihan aito nainen ja täysi hetero, lapsia on useita Kättärillä syntyneitä, en nyt potilastietojani viitsi tänne kopsata enkä kehtaa kätilöiden nimiä laitella, mutta kyllä siellä kuului huutoakin muttei minun!

Enkä tosiaan ole ainoa jolla ollut melko kivuton synnytys..ja kun näin on miksi tulisin tänne keksimään kipuja kun ei niitä ollut?

Esikoisesta meinas kivut mennä "yli".... Tuntui että viimeiset puoli tuntia ennen epiduraalia meinasi tulla hulluksi niistä supistusaalloista,ei ollut kuin muutaman sekunnin tauot ennen uutta repivänä polttavaa supistusta :(. No,kuopuksesta ei tullut kertaakaan tunnetta että en kestä.selvisin pitkään ilman mitään lievitystä ja "varm.vuoksi" otin jossain 7cm kohdalla epiduraalin kun kivut alkoi olla tosi kovia ja olin jo tosi väsynyt.Mutta voi pojat että kaksi synnytystä voi olla erilaiset,kuopuksen synnyttäisin koska vaan uudestaan,esikoisen synnytyskipuja en koskaan haluaisi kokea enää uudestaan.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2013 klo 20:21"]

Kyllä minä 22 olen ihan aito nainen ja täysi hetero, lapsia on useita Kättärillä syntyneitä, en nyt potilastietojani viitsi tänne kopsata enkä kehtaa kätilöiden nimiä laitella, mutta kyllä siellä kuului huutoakin muttei minun!

Enkä tosiaan ole ainoa jolla ollut melko kivuton synnytys..ja kun näin on miksi tulisin tänne keksimään kipuja kun ei niitä ollut?

[/quote]

Vaikka sinä et tuntenut kipuja, se ei tarkoita että joku toinen ei tuntisi.

Joo, kaikki kolme synnytystä. Ekassa olisin jo pyörtynyt kivusta, sen lisäksi, etten edes auennut tarpeeksi. Muissakaan en olisi auennut (aina pysähtyi 1,5 senttiin joka kerta ja supistukset melkein tauottomia). En voinut tehdä muuta kuin huutaa kippurassa ennen kipulääkitystä. Kohtu oli lähes loputtomassa krampissa.

Keskimmäisen synnytys lähti yllättäen etenemään niin nopeasti että en ehtinyt saada epiduraalia. Olin seota kipuun ja lopulta kätilö läpsi minua kuin elokuvissa saadakeen huutamisen loppumaan ja keskittymään synnytykseen. Kolmannessa pidin huolen että lääkkeet tulee ajallaan.

Luulin kuolevani koska olin menettänyt ajantajuni kokonaan, eikä henkilökunta kertonut kuinka kauan vielä menee. Lapsi oli ensimmäinen ja syntyi 3 viikkoa etuajassa, en ollut ehtinyt synnytysvalmennukseen koska se olisi ollut vasta seuraavalla viikolla, siellä oli tarkoitus kysyä kaikki asiat. Äitini kertoi että hän synnytti minua vuorokauden ja lopulta minut vedettiin imukupilla.

Minä pelkäsin että jos esimerkiksi luen aiheesta paljon ennen laskettua aikaa iskee pelko ja paniikki. Minulla ei ollut mitään hajua kauanko normaalisti ponnistusvaihe kestää. Kyselin henkilökunnalta mitä kello on, ja kauanko tämä vielä kestää, mulla oli aika kova flunssa päällä, ja jouduin pitämään happinaamaria koko ponnistuksen ajan etten pyörry. Henkilökunta sanoi vain että ei sitä voi tietää kauanko menee, vaikka oikeasti oli muutamasta ponnistuksesta kyse, lähtivät kesken kaiken hakemaan tarvikkeita puhumatta minulle mitään, jäin siihen yksin kauhean ponnistustarpeen kanssa, lapsen pää lähes ulkona, ei mitään mihin olisi jalkoja tukenut että olisi saanut ponnistettua. Itkin hysteerisenä että kuolen varmasti, olin niin loppu, kätilö ärähti vaan että ei se lapsi voi sinne mahaankaan jäädä. Minua olisi helpottanut suuresti jos olisi sanottu esim. että ei tässä mene varttia kauempaa, ei olisi paniikki iskenyt ja olisin tsempannut vaan reippaasti.

Kun lapsi oli syntynyt oli vasta aamu, ja minä olin luullut että oli jo ilta.

Kun synnytys alkoi kivut oli kuin kuukautiskipua, hoitajat tyrkyttivät acvarakkuloita vai mitä ne oli, suostuin vaikka ei kivut olleet kovin pahat, ja niiden laitto otti järjettömän kipeää, sitä olen aina katunut. Epiduraalin sain kun oli yli 3cm auki, ja kun vaikutus alkoi lakata, sanottiin että nyt on jo niin paljon auki että ei anneta enää lisää. Itse ponnistaminen oli lähinnä epämiellyttävää kuin paha ripulitauti, siinä vaiheessa käskin lapsen isän pois huoneesta. Kyllähän se kun lapsi tuli pihalle otti kipeää ja huusinkin, mutta ei se kipu koko aikana ollut sellaista viiltävää kipua kuin olin kuvitellut telkkariohjelmista. Multa leikattiin väliliha ja repesinkin aika syvältä, se ompeluvaihe oli inhottava, ja tietystä kohtaa otti tosi kipeää, vaikka oli muka jotain puudutetta siihen laitettu ja otin ilokaasua. Ja kättärillä kun oltiin, tietysti se kätilöopiskelija ompeli ja toinen tuli välillä sanomaan että ei ei, tuolta syvempää, purkaa tuo ja tee uudestaan syvemmältä.

Kauhea kokemus oli sitten kun kaksoset syntyi kiireellisellä sektiolla, mutta kaikesta on selvitty kun on ollut pakko.

Jos kipuja olisi liikaa, niin kai sitä vaan menisi taju, eipä siitä tilanteesta pakoonkaan pääse.

Min ulla oli helppo synnytys ilman mitään puudutuksia, inhottavinta siinä oli tai ennen sitä annettu peräruiske, se oli inhottavaa vaikkei kivuliasta sekään.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2013 klo 20:38"]

Luulin kuolevani koska olin menettänyt ajantajuni kokonaan, eikä henkilökunta kertonut kuinka kauan vielä menee. Lapsi oli ensimmäinen ja syntyi 3 viikkoa etuajassa, en ollut ehtinyt synnytysvalmennukseen koska se olisi ollut vasta seuraavalla viikolla, siellä oli tarkoitus kysyä kaikki asiat. Äitini kertoi että hän synnytti minua vuorokauden ja lopulta minut vedettiin imukupilla.

Minä pelkäsin että jos esimerkiksi luen aiheesta paljon ennen laskettua aikaa iskee pelko ja paniikki. Minulla ei ollut mitään hajua kauanko normaalisti ponnistusvaihe kestää. Kyselin henkilökunnalta mitä kello on, ja kauanko tämä vielä kestää, mulla oli aika kova flunssa päällä, ja jouduin pitämään happinaamaria koko ponnistuksen ajan etten pyörry. Henkilökunta sanoi vain että ei sitä voi tietää kauanko menee, vaikka oikeasti oli muutamasta ponnistuksesta kyse, lähtivät kesken kaiken hakemaan tarvikkeita puhumatta minulle mitään, jäin siihen yksin kauhean ponnistustarpeen kanssa, lapsen pää lähes ulkona, ei mitään mihin olisi jalkoja tukenut että olisi saanut ponnistettua. Itkin hysteerisenä että kuolen varmasti, olin niin loppu, kätilö ärähti vaan että ei se lapsi voi sinne mahaankaan jäädä. Minua olisi helpottanut suuresti jos olisi sanottu esim. että ei tässä mene varttia kauempaa, ei olisi paniikki iskenyt ja olisin tsempannut vaan reippaasti.

Kun lapsi oli syntynyt oli vasta aamu, ja minä olin luullut että oli jo ilta.

Kun synnytys alkoi kivut oli kuin kuukautiskipua, hoitajat tyrkyttivät acvarakkuloita vai mitä ne oli, suostuin vaikka ei kivut olleet kovin pahat, ja niiden laitto otti järjettömän kipeää, sitä olen aina katunut. Epiduraalin sain kun oli yli 3cm auki, ja kun vaikutus alkoi lakata, sanottiin että nyt on jo niin paljon auki että ei anneta enää lisää. Itse ponnistaminen oli lähinnä epämiellyttävää kuin paha ripulitauti, siinä vaiheessa käskin lapsen isän pois huoneesta. Kyllähän se kun lapsi tuli pihalle otti kipeää ja huusinkin, mutta ei se kipu koko aikana ollut sellaista viiltävää kipua kuin olin kuvitellut telkkariohjelmista. Multa leikattiin väliliha ja repesinkin aika syvältä, se ompeluvaihe oli inhottava, ja tietystä kohtaa otti tosi kipeää, vaikka oli muka jotain puudutetta siihen laitettu ja otin ilokaasua. Ja kättärillä kun oltiin, tietysti se kätilöopiskelija ompeli ja toinen tuli välillä sanomaan että ei ei, tuolta syvempää, purkaa tuo ja tee uudestaan syvemmältä.

Kauhea kokemus oli sitten kun kaksoset syntyi kiireellisellä sektiolla, mutta kaikesta on selvitty kun on ollut pakko.

Jos kipuja olisi liikaa, niin kai sitä vaan menisi taju, eipä siitä tilanteesta pakoonkaan pääse.

[/quote]

No eihän ne sitä ihan oikeestikkaan osaa sanoa, kauanko menee. Riippuu ihan, millä voimalla synnyttäjä ponnistaa, muilla saattaa tulla kymmennellä ponnistuksella ja toisella 30. Ei ne hoitajat osaa sanoa, se on niin yksilöllistä. Ja niitä tarvikkeita niiden on varmaan aika pakko hakea jos jokin puuttuu :D

Mulla kipu oli voimakasta mutta siedettävää. Molemmat synnytykset nopeita, enkä saanut lääkkeellistä kivunlievitystä, epiduraalia ei olisi edes ehditty antaa ekassa ja tokassa en sitä halunnut.  Ekassa tehtiin episiotomia, minkä jälkeen olo oli kivulias monta viikkoa... Eka synnytys oli melkoinen shokki, jotenkin se kaikki oli vaan niin brutaalia, tuntuu kun olis pahoinpideltynä siellä sairaalassa....

Tokasta synnytyksestä jäi hyvä mieli, se oli minulle voimaannuttava kokemus, eikä millään tavalla negatiivinen!

Ekassa synnytyksessä pahinta oli se avautumisvaiheen jatkuva, heikoksi ja veltoksi tekevä kipu, josta ajatteli koko ajan, että kestän enää minuutin. Olin ihan krampissa ja pelosta jäykkänä ja synnytys lähti etenemään vasta epiduraalin jälkeen. Epiduraali ei ole minulta poistanut koskaan kipuja kokonaan tai edes niin, että kivut olisivat vaimeita, mutta se on ollut erilaista kipua, enemmän kuukautissärkymäistä ja siten tutumpaa. Molemmissa synnytyksissä on mennyt muisti ja ajantaju. Ponnistusvaihe on sen sijaan ollut ihan ok. Molemmissa, vaikka toisessa vauva ei koskaan alakautta syntynytkään.

Pahin kipu ikinä on ollut toisessa synnytyksessäni (tästä jäi trauma), kun olin ponnistanut toista tuntia ja todettiin, että vauva ei pääse syntymään. Siinä sitten kiidätettin leikkauspöydälle ja sidottiin kädet ja jalat, vaikka koko vartalo yrittää vääntää ponnistusta. Huusin kyllä ja kovaa, oikeastaan karjuin ja yritin riuhtoa ja repiä itseäni irti, että pääsisin ponnistamaan. Jännää on, että en tuossa vaiheessa enää nähnyt mitään, kuulin vain ääniä ja näin valoa mutta muuten kaikki oli ns. pimeää. Luulen, että olisin mennyt tajuttomaksi, ellei epiduraali olisi alkanut vaikuttamaan. SAinkin sitä sitten niin tuhdin annoksen, etten vielä viiden tunnin päästä tuntenut varpaitani enkä kyennyt liikuttamaan sormeakaan. Karjuminen sai varmaan anestesialääkärin uskomaan, että tosi oli kyseessä...

Minulla on kivuliaat kuukautiset. Ilman kipulääkitystä (burana 800) oksennan ja menetän tajun. Silti synnytyskivut ovat olleet pahempia. Kuukautiskivuissa tiedän, etten oikeasti repeä, sisäelimeni eivät mene rikki ja että en oikeasti vuoda kuiviin. Synnytyskivuissa se tunne siitä, että kaikki ei mene nyt hyvin ja pelko, joka siitä aiheutuu, tekee asian monin verroin pahemmaksi.

Kärsin myös migreenistä, josta lopulta on lähtenyt taju, jos en ole saanut lääkitystä ajoissa. Edelleen synnytyskivut ovat pahemmat, vaikka migreenissäkin on mukana pelko siitä, että jokin suoni katkeaa tms. Siinä se kipu pysyy kuitenkin päässä, synnytyksessä se on kokonaisvaltaista ja kaikkialla.

On hienoa, että jollakulla on ollut kivuttomat synnytykset. On saanut kivan lahjan, mutta se ei tarkoita sitä, että sillä pitäisi kehuskella ja lytätä muita. Et ole saanut sitä omaa ansiotasi eli et voi sitä laittaa oman itsesi piikkiin. Eri asia olisi, jos olisi ensimmäisessä synnytyksessä kärvistellyt ja sen jälkeen opetellut sietämään kipua niin, että lopulta ei sitä enää tunnekaan. Silloin se on omaa ansiota.

Oli todellakin niin kivulias, etten olisi kestänyt yhtään enempää. Kärvistelin osastolla (käynnistettiin) koko yön kipujen kanssa, ja avautumisvaihe eteni nopeammin kuin osaston hoitajat uskoivat (supistukset eivät näkyneet käyrillä & lapsivedet menivät suihkuun niin, etten tajunnut sitä kuin jälkiläteen). En siis saanut puudutusta. Saliin pääsin siinä vaiheessa, kun soitin hoitajan taas paikalle ja kerroin, että musta tuntuu siltä että kuolen. Olin ihan tosissani. Siitä menikin muutama supistus ponnistusvaiheeseen.

Seuraavana päivänä juttelin erään vanhan kätilön kanssa, ja tämän mukaan siinä vaiheessa, kun synnyttäjä sanoo kuolevansa kipuihin, vauva on juuri tulossa. Puudutuksen kanssa olisi varmaan ollut erilaista... Mutta omalla kohdallani voisin puhua "voimaannuttavasta" kokemuksesta (inhoan tuota sanaa, mutta se sopii tähän yhteyteen), eli kerta tuosta selvisin niin selviän elämässä mistä vain.

38 jatkaa, omalla kohdalla siis ponnistusvaihe oli lasten leikkiä avautumisvaiheeseen verrattuna, kun sitä kipua ja ponnistamisen tarvetta pääsi työstämään. Jos ponnistusvaiheessa olisi tullut vielä pahempia kipuja niin olisin varmaan pyörtynyt, tuskin synnytyskipuunkaan kuolee vaikka siltä tuntuisi.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2013 klo 20:53"]

[quote author="Vierailija" time="24.08.2013 klo 20:38"]

Luulin kuolevani koska olin menettänyt ajantajuni kokonaan, eikä henkilökunta kertonut kuinka kauan vielä menee. Lapsi oli ensimmäinen ja syntyi 3 viikkoa etuajassa, en ollut ehtinyt synnytysvalmennukseen koska se olisi ollut vasta seuraavalla viikolla, siellä oli tarkoitus kysyä kaikki asiat. Äitini kertoi että hän synnytti minua vuorokauden ja lopulta minut vedettiin imukupilla.

Minä pelkäsin että jos esimerkiksi luen aiheesta paljon ennen laskettua aikaa iskee pelko ja paniikki. Minulla ei ollut mitään hajua kauanko normaalisti ponnistusvaihe kestää. Kyselin henkilökunnalta mitä kello on, ja kauanko tämä vielä kestää, mulla oli aika kova flunssa päällä, ja jouduin pitämään happinaamaria koko ponnistuksen ajan etten pyörry. Henkilökunta sanoi vain että ei sitä voi tietää kauanko menee, vaikka oikeasti oli muutamasta ponnistuksesta kyse, lähtivät kesken kaiken hakemaan tarvikkeita puhumatta minulle mitään, jäin siihen yksin kauhean ponnistustarpeen kanssa, lapsen pää lähes ulkona, ei mitään mihin olisi jalkoja tukenut että olisi saanut ponnistettua. Itkin hysteerisenä että kuolen varmasti, olin niin loppu, kätilö ärähti vaan että ei se lapsi voi sinne mahaankaan jäädä. Minua olisi helpottanut suuresti jos olisi sanottu esim. että ei tässä mene varttia kauempaa, ei olisi paniikki iskenyt ja olisin tsempannut vaan reippaasti.

Kun lapsi oli syntynyt oli vasta aamu, ja minä olin luullut että oli jo ilta.

Kun synnytys alkoi kivut oli kuin kuukautiskipua, hoitajat tyrkyttivät acvarakkuloita vai mitä ne oli, suostuin vaikka ei kivut olleet kovin pahat, ja niiden laitto otti järjettömän kipeää, sitä olen aina katunut. Epiduraalin sain kun oli yli 3cm auki, ja kun vaikutus alkoi lakata, sanottiin että nyt on jo niin paljon auki että ei anneta enää lisää. Itse ponnistaminen oli lähinnä epämiellyttävää kuin paha ripulitauti, siinä vaiheessa käskin lapsen isän pois huoneesta. Kyllähän se kun lapsi tuli pihalle otti kipeää ja huusinkin, mutta ei se kipu koko aikana ollut sellaista viiltävää kipua kuin olin kuvitellut telkkariohjelmista. Multa leikattiin väliliha ja repesinkin aika syvältä, se ompeluvaihe oli inhottava, ja tietystä kohtaa otti tosi kipeää, vaikka oli muka jotain puudutetta siihen laitettu ja otin ilokaasua. Ja kättärillä kun oltiin, tietysti se kätilöopiskelija ompeli ja toinen tuli välillä sanomaan että ei ei, tuolta syvempää, purkaa tuo ja tee uudestaan syvemmältä.

Kauhea kokemus oli sitten kun kaksoset syntyi kiireellisellä sektiolla, mutta kaikesta on selvitty kun on ollut pakko.

Jos kipuja olisi liikaa, niin kai sitä vaan menisi taju, eipä siitä tilanteesta pakoonkaan pääse.

[/quote]

No eihän ne sitä ihan oikeestikkaan osaa sanoa, kauanko menee. Riippuu ihan, millä voimalla synnyttäjä ponnistaa, muilla saattaa tulla kymmennellä ponnistuksella ja toisella 30. Ei ne hoitajat osaa sanoa, se on niin yksilöllistä. Ja niitä tarvikkeita niiden on varmaan aika pakko hakea jos jokin puuttuu :D

[/quote]

No kyllä tiesivät että ei tunteja mene, kuten minä kuvittelin, ja minä kun en tiennyt ajan kulusta mitään kun eivät kellonaikaa suostuneet sanomaan. En minä mitään minuuttiaikataulua halunnut tietääkään, vaan että meneekö tunti vai viisi. Ajattelin että jos tätä samaa jatkuu vielä tunteja niin kuolen varmasti, ja paniikki nousi.

Sellaisen tarjottimellisen välineitä laittoivat siellä ison huoneen toisessa päässä olevan ison kaapin luona, kaikessa rauhassa, mulla ei tietenkään ollut mitään hajua mitä he tekivät. Olisivat voineet sanoa, että vauvasi syntyy pian, ja haemme nyt tarvittavat välineet tähän, odota hetki rauhassa. Ensin oli kauheaa ponnistusta, ja pari akkaa pitelemässä jalkoja, ja ykskaks vaan lähtivät pois mitään sanomatta, minä yritin siinä huudella että tulkaa nyt joku auttamaan kun mun on pakko ponnistaa.

Synnytyksiä ei voi vertailla. Kipu on erilaista ja jokainen kestää kipua eri tavalla. Itse olen selvinnyt ilman epiduraaleja mutta eka kerralla järkyttävät supistuskivut hidastivat synnytystä huomattavasti. Suosittelen siis ottamaan kivunlievitystä, höpö höpöä on puhua sen luomun puolesta, koska nykylääketieteeseen nojaamme nykyään vahvasti muutenkin. Monen lapsi on saanut lisähappea, antibioottia, maidonkorviketta ja ties mitä. Oma ekanikin olisi todennäköisesti menehtynyt ilman nykylääketieteen hoitoja. Ennen synnytys aiheutti paljon kuolemia, turha sitä on vähätellä. Hienot ja hyvät olosuhteet kyllä mahdollistavat lääkkeettömät synnytykset, jos synnyttäjän voimavarat sillä hetkellä siihen käyvät. Ja vartalo - kaikille kivuton synnytys ei mitenkään olen mahdollinen eikä se ol mitenkään yleistä - hölmöjä nuo onnekkaat, jotka kivuttoman synnytyksen kokevat, kun siinä sitten huutelevat. Olisipa hauska saada heille samat tuntemukset lainaan!