Muita joiden elämä ei mennyt ”niinkuin piti” ja suht kaikki on aivan päin peetä?

Kaikki on hyvin ystävät.

Zinc

Olette juuri siellä missä pitääkin

En jaksa, olen katkera, itken joka päivä, mietin poistumista täältä joka päivä.

Mulla auttoi, kun aloin miettimään mistä edes olen saanut niin tyhmän idean päähäni kuin että olisin oikein erikseen "oikeutettu" johonkin normatiivisen tai omassa päässäni etukäteen kaavailemaan elämään. Elämä on lähtökohtaisesti hyvin epäreilua eikä se reiluksi muutu vaikka miten itkisin, katkeroituisin ja valittaisin.

On mullekin silti edelleen hermoja kiristävää välillä seurata vaikka somessa jonkun tuntemani ihmisen mun silmissä mukakovia vastoinkäymisiä kun "myöhästyi tyyliin bussista oman törppöilyn vuoksi ja itkee sen takia silmät päästään", kun mun oma versio sanalle vastoinkäyminen on pikemminkin "jäi bussin alle ilman omaa syytä, kärsii vammoista lopun ikäänsä ja on välillä niin turtunut ettei kykene aina edes itkemään". Tässä taas voisi auttaa ton somen selaamisen vähentäminen.

Oikeastihan suurimmalla osalla Suomessa ei ole maailman mittakaavassa edes pahat oltavat, tämä nykyaikainen länsimainen yhteiskunta kauneusihanteineen ja muine vaatimuksineen on vain niin sairaalloinen, että iso osa tuntee itsensä epäkelvoksi. Meillä on liikaa aikaa miettiä kaikenlaisia turhanpäiväisiä asioita ja elämä on yksinkertaisesti liian helppoa. Jos joutuisimme taistelemaan joka päivä selviytymisen edestä ja eliniänodote olisi 50 vuotta kuten vielä 1900-luvun alussa, niin moniakaan ei kiinnostaisi laittaa pyllistelykuvia instaan tai miettiä että miksi naapurin Irmelillä on pyöreämpi per se ku mulla. 

Itselle on tullut vaan huonoja valintoja. Aina jos on pitänyt valita vaihtoehto a tai b, olen valinnut väärin, seuraukset tulee ilmi vasta myöhemmin.

Mutta eipä siinä, voisipa sitä huonomminkin mennä. Terveys tallella enkä ole ulosotossa ym.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastihan suurimmalla osalla Suomessa ei ole maailman mittakaavassa edes pahat oltavat, tämä nykyaikainen länsimainen yhteiskunta kauneusihanteineen ja muine vaatimuksineen on vain niin sairaalloinen, että iso osa tuntee itsensä epäkelvoksi. Meillä on liikaa aikaa miettiä kaikenlaisia turhanpäiväisiä asioita ja elämä on yksinkertaisesti liian helppoa. Jos joutuisimme taistelemaan joka päivä selviytymisen edestä ja eliniänodote olisi 50 vuotta kuten vielä 1900-luvun alussa, niin moniakaan ei kiinnostaisi laittaa pyllistelykuvia instaan tai miettiä että miksi naapurin Irmelillä on pyöreämpi per se ku mulla. 

No mulla on kohtalo sellainen tyyliin "jäi bussin alle ilman omaa syytään ja kärsii vammoista lopun ikäänsä". Siis aika kirjaimellisesti vähän eri yksityiskohdin, eli joka päivä kipua ja vaivaa ja en ole tätä itse aiheuttanut, enkä myöskään saanut mihinkään vastuuseen niitä jotka aiheutti tämän. Sitäkin ennen oli kaikkea pskaa mutta niistä en edes ihan kauheasti vielä traumatisoitunut. Sitten on paljon porukkaa ketä on haka tt u ja psyyke rikottu pienestä lapsesta jo. Puhu vaan omasta puolestas että on liian helppoo kun et muusta mitään tiedä.

Kahvikone kirjoitti:

Itselle on tullut vaan huonoja valintoja. Aina jos on pitänyt valita vaihtoehto a tai b, olen valinnut väärin, seuraukset tulee ilmi vasta myöhemmin.

Mutta eipä siinä, voisipa sitä huonomminkin mennä. Terveys tallella enkä ole ulosotossa ym.

No mikä sulla sitten on huonosti jos on terveys tallella eikä talouskaan miinuksella?

En jaksakaan. Mietin itsemurhaa joka päivä, vuodesta toiseen.

Synnyin väkivaltaiseen perheeseen, jossa minua laiminlyötiin vauvasta asti. Menetin toisen vanhempani huumeille ollessani hyvin nuori. Toinen vanhempi alkoholisoitui tämän jälkeen. Olin koulukiusattu koko koulu-urani. Jouduin vanhempani perseilyn takia huostaanotetuksi paikkaan, jossa minut yritettiin raiskata ja asiasta syytettiin itseäni. Kehittyi syömishäiriö. 

Koko ajan yritin itse rimpuilla kohtaloani vastaan olemalla fiksu; en tehnyt tyhmyyksiä kuten liikkunut huonoissa porukoissa, en käyttänyt alkoholia tai huumeita, en ollut kevytkenkäinen jne. Kun pääsin muuttamaan omilleni, mielenterveyteni antoi kuitenkin periksi, ja vietin seuraavat vuodet terapiassa.

Tapasin aikuisena ihanan miehen jonka myötä aloin uskomaan elämään pitkästä aikaa. Saimme lapsen- joka paljastui väkivaltaiseksi autistiksi, kärsien samoista ongelmista kuin minua lapsuudenkodissa pahoinpidellyt perheenjäsen. Vanhat haavat aukesivat taas. Jouduimme antamaan lapsen muualle asumaan; jälleen yksi epäonnistuminen elämässä. 

En jaksa kirjoittaa enempää, mutta tätä rataa elämäni on mennyt koko ajan. Olen olosuhteiden tai muiden ihmisten uhri vuodesta toiseen, eikä sillä ole mitään väliä, miten itse käyttäydyn tms. koska asiat eivät riipu minusta. Olen nyt kolmekymppinen ja aivan loppu kaikkeen. Jaksan toivoa vain kuolemaa. 

Mikään ei mennyt niinkuin piti, valitsin joka kerta väärin, pilasin kaiken, uudelleen ja uudelleen. Aika pohjilla välillä. Mutta aina vaan sain itseni nostettua niskasta ylös ja sisulla lopulta muutettua elämän suunnan ihan hyväksi. Ei ole sellainen elämä kuin piti, mutta ihan ok, tykkään.

Kaikki epäonnistumiset ja huonot kokemukset saa varmaan arvostamaan niitä hyviä asioita eri tavalla kuin joku joka on mennyt sinne tavotteisiinsa suorinta tietä. Heille sitten iskee ne loppuunpalamiset, itsensäetsimiset ja neljänkympin kriisit yms. Koska kaikki oli liian hyvin.

Tää koronapaska on saanut sen vähäisenkin mielekkyyden elämästä pois. Nyt vaan kykin kotona ja odotan kuolemaa varmaan. En ymmärrä miksi synnyin.

Vierailija kirjoitti:

En jaksakaan. Mietin itsemurhaa joka päivä, vuodesta toiseen.

Synnyin väkivaltaiseen perheeseen, jossa minua laiminlyötiin vauvasta asti. Menetin toisen vanhempani huumeille ollessani hyvin nuori. Toinen vanhempi alkoholisoitui tämän jälkeen. Olin koulukiusattu koko koulu-urani. Jouduin vanhempani perseilyn takia huostaanotetuksi paikkaan, jossa minut yritettiin raiskata ja asiasta syytettiin itseäni. Kehittyi syömishäiriö. 

Koko ajan yritin itse rimpuilla kohtaloani vastaan olemalla fiksu; en tehnyt tyhmyyksiä kuten liikkunut huonoissa porukoissa, en käyttänyt alkoholia tai huumeita, en ollut kevytkenkäinen jne. Kun pääsin muuttamaan omilleni, mielenterveyteni antoi kuitenkin periksi, ja vietin seuraavat vuodet terapiassa.

Tapasin aikuisena ihanan miehen jonka myötä aloin uskomaan elämään pitkästä aikaa. Saimme lapsen- joka paljastui väkivaltaiseksi autistiksi, kärsien samoista ongelmista kuin minua lapsuudenkodissa pahoinpidellyt perheenjäsen. Vanhat haavat aukesivat taas. Jouduimme antamaan lapsen muualle asumaan; jälleen yksi epäonnistuminen elämässä. 

En jaksa kirjoittaa enempää, mutta tätä rataa elämäni on mennyt koko ajan. Olen olosuhteiden tai muiden ihmisten uhri vuodesta toiseen, eikä sillä ole mitään väliä, miten itse käyttäydyn tms. koska asiat eivät riipu minusta. Olen nyt kolmekymppinen ja aivan loppu kaikkeen. Jaksan toivoa vain kuolemaa. 

Uskon että haaveilet kuolemasta, ja ei ole ihmekään.

Toivottavasti nyt jotain kivaa ja hyvää tapahtuisi sinullekin.

Tämä palsta on armoton paikka, ja täältä tulee löytymään 1000 henkilöä, jotka tietävät kertoa miten oma vika ja mitäs läksit.

Et ole epäonnistunut vaikka jouduit antamaan lapsesi pois. Sen päätöksen ymmärtää jokainen normaali ihminen.

No, sanotanako näin, että mulla oli tarkat suunnitelmat, mitä tulen tekemään ja mihin tähtään. Olin kunniahimoinen, pärjäsin loistavasti koulussa, harrastuksissa ja töissä, mitä tein niiden ohella,. Olin menestystä janoava. Niin siinä kävi, että masennus, uupumus ja myöhemmin liuta vastoinkäymisiä päättivät toisin. Tiedän, että riskini uupua on tämän jälkeen tavallista korkeammalla. Luulen, että seinä olisi tullut vastaan enemmin tai myöhemmin, koska olen kaikesta huolimatta herkkä luonne. Löysin kuitenkin toisenlaisen suunnan. Haluan rakentaa omannäköisen, hitaamman elämän ja arjen. Se ei ehkä ole sitä, mitä yhteiskunta ja muut pitäisivät jotenkin "tavoittelemisen arvoisena", mutta joku sisälläni sanoo, että se on oikea suunta. Joskus mietin, että miksen voi jaksaa kuin muut, miksi mun täytyi kokea se kaikki p*ska ja mietin, että entä jos lähden kuitenkin tavoittelemaan sitä mystistä menestystä. En kuitenkaan usko, että tulen silloin onnellisemmaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksakaan. Mietin itsemurhaa joka päivä, vuodesta toiseen.

Synnyin väkivaltaiseen perheeseen, jossa minua laiminlyötiin vauvasta asti. Menetin toisen vanhempani huumeille ollessani hyvin nuori. Toinen vanhempi alkoholisoitui tämän jälkeen. Olin koulukiusattu koko koulu-urani. Jouduin vanhempani perseilyn takia huostaanotetuksi paikkaan, jossa minut yritettiin raiskata ja asiasta syytettiin itseäni. Kehittyi syömishäiriö. 

Koko ajan yritin itse rimpuilla kohtaloani vastaan olemalla fiksu; en tehnyt tyhmyyksiä kuten liikkunut huonoissa porukoissa, en käyttänyt alkoholia tai huumeita, en ollut kevytkenkäinen jne. Kun pääsin muuttamaan omilleni, mielenterveyteni antoi kuitenkin periksi, ja vietin seuraavat vuodet terapiassa.

Tapasin aikuisena ihanan miehen jonka myötä aloin uskomaan elämään pitkästä aikaa. Saimme lapsen- joka paljastui väkivaltaiseksi autistiksi, kärsien samoista ongelmista kuin minua lapsuudenkodissa pahoinpidellyt perheenjäsen. Vanhat haavat aukesivat taas. Jouduimme antamaan lapsen muualle asumaan; jälleen yksi epäonnistuminen elämässä. 

En jaksa kirjoittaa enempää, mutta tätä rataa elämäni on mennyt koko ajan. Olen olosuhteiden tai muiden ihmisten uhri vuodesta toiseen, eikä sillä ole mitään väliä, miten itse käyttäydyn tms. koska asiat eivät riipu minusta. Olen nyt kolmekymppinen ja aivan loppu kaikkeen. Jaksan toivoa vain kuolemaa. 

Uskon että haaveilet kuolemasta, ja ei ole ihmekään.

Toivottavasti nyt jotain kivaa ja hyvää tapahtuisi sinullekin.

Tämä palsta on armoton paikka, ja täältä tulee löytymään 1000 henkilöä, jotka tietävät kertoa miten oma vika ja mitäs läksit.

Et ole epäonnistunut vaikka jouduit antamaan lapsesi pois. Sen päätöksen ymmärtää jokainen normaali ihminen.

Kiitos sinulle.

t. elämään väsynyt

Lapsena puhkesi krooninen sairaus, no eikai tässä mitään.

Mutta tässä vuosien varrella on tullut 3 kroonista sairautta lisää ja 4 epäillään. Ja mielenterveysongelmat kaupan päälle.

Mutta eteenpäin mennään jotenkin. Osittain eläkkeellä väliaikaisesti mutta mihin tämä tästä muuttuisi, ei mene sairaudet pois.

Vakituinen työ, muutama kaveri ja harrastus.

Yritän tehdä parhaani elämässä, mutta itselleen pitää olla myös armollinen ja lempeä.

M29

Joo ei mennyt kuin ajattelin. Parisuhde päättyi muutama vuosi sitten, rahaton ja varaton. Uutta suhdetta ei pysty edes miettimään kun rahaa ei ole mihinkään. En halua tähän kurjuuteen sotkea ketään. Surettaa, että tää elämä meni näin.

Itku tuli kun luin sun kirjoituksen. Lämmin halaus minulta❤️❤️❤️❤️ kukaan ei voi syyttää sua sun päätöksestä, se on ihan ymmärrettävää vaikka oli varmaan sulle todella vaikea, mutta olet elämän arvoinen<3

Tässä ketjussa moni kirjoittaa, että valitsee toistuvasti ja jatkuvasti väärin. Tiedostakaa se! Hyväksykää, että teistä ei ole elämän valintoja tekemään. Se on ihan turhaa jankkausta kysyä miksi ne valinnat ei onnistu. Onko kyse huonosta tuurista, huonosta lapsuudesta, huonosta kohtalosta, vääristä tähtimerkeistä vai yksinkertaisuudesta. Tai liiasta impulsiivisuudesta, laajojen asioiden harkintakyvyn puutteesta vai mistä. Ei väliä. Tiedosta, että oikeisiin valintoihin et kykene ja luovuta päätäntävalta muille.

Nämä väärin valitsijat ovat yleensä niitä, jotka eivät usko mitään mitä muut sanoo. Olkoon se sanoja sitten terveydenhuollon ammattilainen, oma sukulainen tai elämäntaito-oppaan kirjoittaja. Oma pää ja minä, minä, minä.... ja metsään mennään. Uudestaan ja uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

No mulla on kohtalo sellainen tyyliin "jäi bussin alle ilman omaa syytään ja kärsii vammoista lopun ikäänsä". Siis aika kirjaimellisesti vähän eri yksityiskohdin, eli joka päivä kipua ja vaivaa ja en ole tätä itse aiheuttanut, enkä myöskään saanut mihinkään vastuuseen niitä jotka aiheutti tämän. Sitäkin ennen oli kaikkea pskaa mutta niistä en edes ihan kauheasti vielä traumatisoitunut. Sitten on paljon porukkaa ketä on haka tt u ja psyyke rikottu pienestä lapsesta jo. Puhu vaan omasta puolestas että on liian helppoo kun et muusta mitään tiedä.

Siksi kirjoitinkin että "suurimmalla osalla...", en että "kaikilla...". Mullakin on kyllä kaikenlaista aina syntymästä lähtien olleesta huomattavasta fyysisestä poikkeamasta aina varhaiseen kaljuuntumiseen. Mutta silti menee ihan jees, vaikka välillä onkin ollut aikoja, jolloin olen tuntenut katkeruutta. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on päin peetä mutta syy siihen on hullu narsistivanhempi. Hakkasi ja pahoinpiteli ja tekee sitä vieläkin jos lähelle menee.

Olen aikalailla yksin, tukiverkoton, naristin vaurioittama. Järkyttävää sadistista kiusaamista ollut koko ajan. En jaksa.

Älä mene enää lähelle, ei ole mikään pakko.

On hyvä pysyä huonoista ihmisistä kaukana vaikka olisikin sukulainen kyseessä.

Sukulaisuus ei velvoita mihinkää!

💚 💚 💚

T: katkaisin yhteyden isääni

Toivottavasti sulla menee paremmin nykyään. Musta tuntuu, että kaikki vaan menee vaikeammaksi koko ajan ja maailma potkii päähän enemmän ja enemmän, en tiedä kauanko enää kestän, kun nytkin jo natisen aivan liitoksistani. Miksi tää elämä pitää olla tällästä??