Lue keskustelun säännöt.
Kuinka monella ei ole lapsuudenkotia?
14.08.2013 |
Ollaan asuttu monesa paikassa, muistan niistä 3 kerrostaloasuntoa ennen kuin rakennettiin omakotitalo. Tämä talo olisikin varmaan se lapsuudenkoti (olin 8v. kun sinne muutettiin), mutta se myytiin kun olin 19v. ja vanhempani erosivat.
Tuntuu että melkein kaikkien vanhemmat asuvat edelleen siellä missä tuttavani ovat heidän kanssaan asuneet kunnes ovat omilleen lähteneet.. Olen kateellinen=)
miten teillä?
Kommentit (28)
Ei mullakaan ole. Pari eri kotia kerrostalossa ja yksi rivarissa vanhempien kanssa, sitten pari rivaripätkää äidin kanssa. En mä kaipaakaan kyllä sellaista, ei sellaista voi kaivata mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä ostin sen lapsuuden mummolan, johon varmaankin suurin osa lapsuuden muistoista liittyy, joten samoissa maisemissa pyörin edelleen. Omat vanhempani ovat kuolleet, ja jos eläisivät niin jossain vuokraloukoissa asuisivat.
Onko se omistusasunto ja ok-talo kuitenkin sitten se "oikea suomalainen elämäntapa", jos kerran kaikilla tuntemillasi on lapsuudenkoti? Ovatko tulevaisuuden yhä enemmän vuokralla asuvien perheiden lapset juurettomia ja säälittäviä?
Meinaan jos itsekin olisin niiden töiden perässä puskenut sinne Helsinkiin, niin ei kai monellakaan ole omistuskämppään siellä varaa.
Olen lakannut pitämästä yhteyttä vanhempiini, enkä ole käynyt lapsuuden kodissani yli kymmeneen vuoteen, joten voin kai sanoa että minulla ei ole lapsuudenkotia.
Ei ole lapsuudenkotia. Asuimme kouluikääni saakka toisessa maassa, samassa kaupungissa kuitenkin, ja tuonne tekisi mieli palata katsomaan ja muistelemaan.
Ei minullakaan ole, monessa kerrostalossa asuttiin, ei ok-taloa, tai rivaria. Ei tämä varmaan niin erikoista ole:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei lapsuudenkotia asuttiin kuudessa eri kerrostalossa lapsuuteni aikana ja nyt vanhemmat asuneet jo kolmessa kerrostalossa kaksin...
Vanhempani kuolivat jo10 vuotta sitten joten sen jälkeen ei ole ollut. Olin silloin 30 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut oikeastaan kolme lapsuuskotia: se koti, jossa synnyin ja elin 5½ v., se koti, jonne muutimme, kun äiti avioitui ja jossa asuimme vajaat 5 vuotta ennen kuin ostettiin omakotitalo, jossa asuin siihen asti, kunnes lähdin opiskelemaan, jonne palasin lomillani ja jota pidän edelleen kotinani, vaikka minä olen perheestä ainoana jäljellä ja talokin on myyty muutamia vuosia sitten. Eniten muisoja on tuosta kolmannesta kodista.
Oho, ap:n teksti olisi voinut olla omani. Paitsi että taustalla oli kolme rivitaloasuntoa:D kaikki muu täsmää :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole muullakaan lapsuudenkotia,muutettu moneen kertaan ala-asteella ollessani.kunnes jossain vaiheessa muutettiin kolmioon veljeni ja äitini kanssa.siinä sitten asuttiin,kunnes 19 vuotiaana äitini myi asunnon ja muutti yksiöön vuokralle. Eipä tunnu,että olis lapsuudenkotia. Kyllä kieltämättä sitä olen kaivannut omien lasteni myötä ja olis kiva heitä sinne viedä. Olen kyllä seurannut vierestä,kun monella ystävälläni on lapsuudenkoti ja näyttää olevan tosi tärkeää heille.
Ei ole minullakaan, vanhemmat kuolivat ja myin lapsuudenkotini 27-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole lapsuudenkotia mullakaan. Liian monta muuttoa takana ennen ja jälkeen vanhempien avioeron. Niin mulla kuin molemmilla vanhemmistani. En edes tiedä, mitä asuntoa tai taloa sanoisin lapsuudenkodikseni, missään en asunut muutamaa vuotta pidempään.
Ei ole lapsuuden kotia. Enkä sitä edes kaipaa. Kaipaan vain äitiäni joka menehtyi heinäkuussa. Siellä missä vanhempani asuivat (vaikkakin vain viimeiset 10 vuotta) oli minulle kuitenkin melkein kuin toinen koti. Nyt kovin tyhjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mullakaan lapsuudenkotia. Eniten sellaisena pidin rivariasuntoa, jossa asuin kouluikäni. Sitten se myytiin ja muutettiin porukalla kaupunkiin. Aika pian sen jälkeen muutin omilleni ja äiti on muuttanut sen jälkeen vielä monta kertaa. Vaikka varsinaista lapsuudenkotia ei olekaan, on sentään äiti, jonka luokse voi mennä aina kun siltä tuntuu. Ja sehän on kaikista tärkeintä.
Ei oikeastaan ole mullakaan lapsuudenkotia. Muutettiin kuuden vuoden sisällä viisi kertaa kun olin ala-asteella. Nyt vanhempani ostivat vasta 5 vuotta sitten omakotitalon, jossa vain kaksi nuorinta sisarustamme ehti asua muutaman vuoden. Mummilat tuntuu "lapsuudenkodeilta", aina samat talot ja samat huonekalutkin... :)
Olen aina asunut kerrostalossa. Vanhempani ovat muuttaneet jo toiseen paikkaan. Ja hyvä niin.
Mieheni yrittää pitää yllä lapsuudenkotiaan. Sen jälkeen siis, kun vanhempansa kuolivat. Matkaa meiltä tuohon maalla sijaitsevaan omakotitaloon on n. 800 km. Talo lahoaa pystyyn, kun ei ole rahaa eikä aikaa laittaa sitä kuntoon. Parempi olisi siis ilman. Ja jatkuva huono omatunto siitä, ettei pystytä pitämään tuota taloa "pystyssä".
Mullakaan ei oo enää. Myytiin vanhempien avioeron jälkeen ollessani parikymppinen. Useamman vuoden ajan tuntui jotenkin juurettomalta. Asun omassa kt-asunnossa ja hassua kyllä mulla on sellainen olo, että sisaren ok-talo on nyt sellainen suvun tukipaikka, jonne on aina tervetullut.
Olen myös kateellinen heille, joilla on lapsuudenkoti. Äitini kuoli, kun olin 17v ja isäni löysi uuden naisen. He ostivat yhteisen omakotitalon ja muuttivat siihen. Lapsuudenkotini myytiin ja ostin oman asunnon.
Ei ole mullakaan, vanhemmat myivät lapsuudenkotini pari vuotta sitten ja muuttivat toiseen kaupunkiin ollakseen lähempänä iäkkäitä isovanhempiani.
No mun vanhemmat eros kun olin 2v ja muutettiin äidin kanssa pois. Isäni jäi asumaan sinne ja asuikin ko. talossa äitipuoleni ja veljieni kanssa siihen asti kun olin ~20v, jolloin erosivat ja talo myytiin. Mielestäni minulla ei ole ollut lapsuudenkotia "ikinä", mutta ei se minua haittaa.