Lue keskustelun säännöt.
Onko yksin asuminen vaikeaa?
10.08.2020 |
Olen asunut 26 v saakka äitini luona enkä tiedä mitä tehdä, haluaisin itsenäistyä mutta pelottaa selviäisinkö yksin asumisesta.
Kommentit (51)
Ensin asuminen oli ahdistavaa kun tuntui ettei puhunut kellekän pitkiin aikoihin. Toisaalta on helpompi uppoutua omiin juttuihin ja oikeasti voi tehdä mitä vain omalla reviirillään. Kämppiksiä joskus oli, mutta tuntui että kaikki kuului seinien läpi eikä voinut koskaan rentoutua 100%. Jollain lailla musta tuli itseni paras kaveri nimenomaan yksin asumisella, rentoutuneena voi hölmöillä ja toteuttaa omaa kummallisuuttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paperihommat voi ensin tuntua hankalilta, jos pitää vaikka hakea tukia, tehdä muuttoilmoitusta ja hakea kotivakuutusta ym. mitä ei ole koskaan tehnyt. Varsinainen asuminen on kyllä paljon helpompaa yksin, kuin jonkun muun kanssa mielestäni.
Vierailija kirjoitti:
XDD On vaikeaa!!!! Joka ikinen päivä on STRUGGLEA. Miten astianpesukonetta käytetään? Miten pyykinpesukone käynnistetään? Miten jauhenliha paistetaan, entä proileri? Miten laskut maksetaan ja lakanat vaihdetaan. En minä pärjää, siksi olen päättänyt mennä palvelukotiin! Yksin asuminen on VAIKEAA.
Astianpesukoneen käynnistäminen ei muuten ole välttämättä niin helppoa kuin voisi luulla. Olen asunut viime vuosina kahdessakin uudessa/melko uudessa asunnossa, joissa tiskikoneen käynnistys oli erittäin hankalaa. Kokeilin eri nappuloita, erilaisia yhdistelmiä, eri pituisia painalluksia. Lopulta sain sen aina käyntiin, mutta koskaan ei selvinnyt että mikä oli se ratkaiseva juttu jolla se käynnistyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
XDD On vaikeaa!!!! Joka ikinen päivä on STRUGGLEA. Miten astianpesukonetta käytetään? Miten pyykinpesukone käynnistetään? Miten jauhenliha paistetaan, entä proileri? Miten laskut maksetaan ja lakanat vaihdetaan. En minä pärjää, siksi olen päättänyt mennä palvelukotiin! Yksin asuminen on VAIKEAA.
Astianpesukoneen käynnistäminen ei muuten ole välttämättä niin helppoa kuin voisi luulla. Olen asunut viime vuosina kahdessakin uudessa/melko uudessa asunnossa, joissa tiskikoneen käynnistys oli erittäin hankalaa. Kokeilin eri nappuloita, erilaisia yhdistelmiä, eri pituisia painalluksia. Lopulta sain sen aina käyntiin, mutta koskaan ei selvinnyt että mikä oli se ratkaiseva juttu jolla se käynnistyi.
XD käyttöohjeet?
Hieman ihmettelen, miksei ap:n äiti ole opettanut näitä asioita lapselleen, eli hoitanut velvollisuuksiaan vanhempana? Tosin eihän se ap:n vika ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua kuulostaa ilkeältä mutta kyllä meidän kulttuurissamme on hieman outoa, jos 26-vuotias asuu äidin kanssa. Eri asia, jos äidillä on vaikka joku sairaus ja samalla toimii palkallisena omaishoitajana. JA vaikka nuori olisikin älyllisesti esim. heikkolahjainen, niin siltikin omaan asuntoon muutto olisi hyvä, koska siinä samalla oppii uusia taitoja ja itsenäisyyttä. Tai jos yksinkertaisesti syynä on se, ettei uskalla muuttaa erilleen, niin silloin nimenomaan olisi hyvä muuttaa, vaikka edes pikku hiljaa. Esim. alle 5 km päästä mamman luota. Alkuun viikonloput "kotona". Sitten joka toinen viikonloppu. Sitten kerran kuussa ja harvemmin. Pikku hiljaa opeteltavaksi uusia taitoja.
Itse muutin kylmiltäni heti 18-vuotiaana toiselle puolelle Suomea opiskelujen perässä. Silloin luulin olevani aikuinen, mutta olin oikeasti henkisesti ihan lapsi. Oli kylmää kyytiä ja monena yönä itkin itseni uneen. Joku pehmeämpi lasku omille muuttamiseen voi oikeasti olla ihan hyvä idea, jos mahdollista eikä sitä tarvitse hävetä ollenkaan.
Mieheni taas on kotoisin "etelän" yhteisöllisestä kulttuurista, jossa nuoren aikuisen omilleen muuttaminen on taas k-päisyyden tai muuten vain hankalan ihmisen merkki. Tai sitten vanhemmat saa maineen, että ovat pirttihirmuja, kun aikuiset lapset eivät halua asua luonaan.
hyvin vaikea asuntoa on saada mistä haluaa etenkin jos saat toim.tulotukea. jos siis haluat äitisi lähelle. yleensä niitä joutuu vuosiakin odottamaan. mutta jos olet mielenterveyskuntoutuja niin heillä on jotain paikkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi on kyllä tehnyt sinulle karhunpalveluksen antamalla sinun asua luonaan noin pitkään ja ilmeisesti ilman, että on osallistanut sinua edes millään tavalla normaaliin asumiseen liittyviin asioihin (siivous, vaatehuolto, ruuanlaitto, pienet korjaustyöt, laskut jne).
Mutta sitäkin suuremmalla syyllä nyt on korkea aika itsenäistyä.
Mistä saat toimeentulosi, ap? Oletko töissä vai opiskeletko? Jos et, niin miksi et?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi ap! Miten menee nykyään?
Toivottavasti voit hyvin, -ja olet löytänyt hyviä ratkaisuja elämääsi.
Jos yhä asut äidin luona, kotona on hyvä olla, eikä äiti pihalle potki, niin se on teidän välinen asianne jos siellä asut.
Sanon Sinulle, että ymmärrän Sinua erittäin hyvin.
Muutin aikoinaan lopullisesti pois äitini nurkista juurikin 26-vuotiaana. Olen samankaltainen kuin sinä.
Oli pakko muuttaa pois, ja vaihdoin samaan "konkurssiin" kaupunkia, koska en kestänyt enää perheeni ilkeää haukkumista ja painostusta. Perhedynamiikkamme on aina ollut narsistinen ja väkivaltainen, luulen että ongelmani ovat pitkälti sieltä kotoisin..
Repäsin itseni irti. Se oli traumaattista. En osannut mitään ja olin täysin yksin, vieraassa kaupungissa, työttömänä työnhakijana. Ainoa tukiverkkoni oli pari ystävää, jotka auttoivat käytännön asioissa ja muuttamisessa. Sen jälkeen olin aivan yksin.
Yritin olla reipas ja opetella asioita hiljalleen, mutta hermoni alkoi rakoilla. Sitten eräänä päivänä kamelin selkä katkesi ja romahdin erään ilkeän virkailijan käytöksen vuoksi. Itkin pari viikkoa putkeen. Itkin ja itkin, menetin ruokahaluni ja laihduin. Lääkärille sain ajan vasta kolmen viikon päähän, koska tilannettani ei luokiteltu akuutiksi. Saamani "apu" oli omaa luokkaansa.. Silloin ymmärsin missä jamassa tämän maan mielenterveys puoli onkaan.
Onnellinen käänne tapahtui: Tapasin mieheni työttömyyskurssin kautta. Jos niin ei olisi käynyt, en tiedä olisinko enää edes elossa..
Hän tukee minua, eikä painosta mihinkään. Käyn hidasta prosessia mieleni kanssa, joka on yhä hauras, mutta selvästi vahvistunut.
Itsenäiseksi minusta ei vieläkään ole.
Meitä on varmasti monia, meitä "väliin putoajia" jotka olemme valitettavasti usein hyvin väärinymmärrettyjä. Me saatamme vaikuttaa ulospäin normaaleilta, mutta sisäisesti olemme aivan säpäleinä, eikä meidän tilannettamme ole helppo tunnistaa.
"Ota itseäsi niskasta kiinni" tai "kyllä pystyt kun vaan viitsit yrittää" ovat niitä lauseita, joita ihmiset tuputtavat, ymmärtämättä että niinhän me yritämme tehdä koko ajan! Vaikka viemme itsemme usein äärirajoille asti, yrittäessämme täyttää ympäristön vaatimuksia, emme siltikään meinaa pärjätä. Se syö voimia, se on raskasta.
Olkaa kiitollisia, te joilla ei ole näitä vaikeuksia. Pärjääminen ei ole mitenkään itsestäänselvää, se on lahja.
Viimeistään vanhuudessa meistä jokainen sen tulee näkemään.
Miksi en olisi? en ole vammainen...
t.ap