30-kymppisen ahdistus-tätäkö sain elämässä aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 30v mies ja ei ole asuntoa, ei perhettä eikä puolisoa. Vain siksi, koska en ole ikinä halunnut sitä tavallista arkea ja oon yläasteelta asti tiennyt kuinka paljon nuo sitoo ihmistä sekä vie rahaa. Olen myös intohimoinen ja haluan joko saavuttaa jotain tai elää vapaana. Kesti kuitenkin tähän 30v ikävuoteen asti kunnes uskalsin alkaa elämään sitä omaa unelma elämää.

Sain nyt vuodessa rakennettua elämän aluilleen, jonka haluan elää kuolemaan saakka. Puolison vielä haluaisin, asuntoa ja lapsia en niinkään. Rahaa on säästössä noin 100 000€. Tämä vapauden tunne yhdistettynä mukavaan arkeen on todella euforista ja ihanaa. Se kun tietää, ettei ole mitään väliä mitä ympärillä tapahtuu, niin voin ottaa rennosti monta vuotta. Kunhan en liikaa ahnehdi ja kuluta.

Sure, Jan.

Sullahan on kaikki mahdollisuudet vielä esim. opiskella jotain uutta, jos tuntuu ettet jaksa tuossa työssä tai tuolla alalla. Jotenkin tulee mieleen, että et ehkä oo "löytänyt" itseäsi vielä tai kuulostellut, mitä haluat sun elämältä. Merkityksen voi löytää myös muualta kuin työssä, jokatapauksessa kannattaa aktiivisesti etsiä sitä omaa juttua. :) Kliseistä, mutta elämä on yhtä matkaa ja etsimistä. Voisit olla tyytyväisempi sun elämään, jos sulla olis jotain itseä motivoivia tavoitteita, eikä niiden tarvitse edes liittyä työhön. Mieti, mikä sua kiinnostaa ja millanen tyyppi oot?

Lisään vielä sen, että olis hyvä jos ajan kanssa pystyisit luopumaan siitä ajatuksesta, että sun pitäisi olla "jotain" muita varten. Kun oikeestihan ihmiset ei mieti edes muita oikeastaan, pääasiassa siis itseään. Lisäks mitkään tittelit ei oikeesti oo mitään, ihmisten keksimiä nimityksiä tiettyjä työtehtäviä suorittavalle ihmiselle.  :D Millasta työtä haluaisit siis tehdä? Mihin haluaisit käyttää sun työajan?

Kiitos vastauksista! Hyviä ajatuksia vähän laidasta laitaan. Joku sanoo, että hyväksy keskikeskerraisuutesi ja hae merkitystä muista asioista. Se on ihan totta, että halusin olla jotakin erikoista tai erityisen hyvä jossain, mutta huomaan että olenkin keskiverto. Se on vaan siitä hankala hyväksyä, että jos olisin päässyt ammattiin, joka tukee enemmän vahvuuksiani niin mullakin voisi olla enemmän annettavaa.

Ja arvostuksen tunnetta kaipaan, ulkopuolelta tulevaa hyvää palautetta. Ihailen sellaisia ihmisiä kuin Maaret Kallio tai Katri Saarikivi, jotka tuovat yhteiskunnalliseen keskusteluun aiheita ja auttavat siten muita. Niin mäkin haluaisin tehdä.

Ap

Tuo tuntuu nykyään olevan muodissa että halutaan arvostusta ja titteleitä ja kunnioitusta ihan sen itsensä tähden, ihan sama millä keinolla, kunhan olisi jotain merkittävää. Oikeasti sen pitäisi mennä niin päin, että ensin on intohimo ja sitten paljon työtä ja usein myös kaiken muun kustannuksella, joka lopulta johtaa siihen että saa arvostusta, mutta ilmaiseksi se ei tule. Kun miettii mitä sinulla jo on, olet todella rikas.

Jokainen ihminen voi lopulta kulkea vain yhden tien, jokainen valinta sulkee kasan muita ja siitä lopulta muodostuu ihmisen elämä. Olisit ehkä voinut tulla joksikin todella merkittäväksikin hahmoksi, jos olisit tehnyt toisia valintoja (tai sitten olisit tehnyt pirusti hommia etkä siltikään olisi ikinä saavuttanut mitään suurta), mutta millä hinnalla se olisi tullut? Jostain sinun olisi pitänyt luopua, ehkä lapset, parisuhde, harrastukset, tai sitten olisit ollut vain huono ja poissaoleva vaimo, äiti tai ystävä. Kannattaa oikeasti joskus pysähtyä myös miettimään sitä kaikkea mitä on jo saanut ja opetella olemaan siitä kiitollinen.

Jotenkin huojentavaa, että muutkin miettivät tätä asiaa! Itseäni se on vaivannut jo jonkin aikaa. Oon 35-vuotias, on hyvä koulutus, ihan mielenkiintoinen ja haastava duuni, raha-asiat kunnossa, ihana puoliso ja puolison ihana lapsi. Ei todellakaan mitään valittamista, mutta silti koen että jokin minussa ja tekemisissäni on oudosti onttoa.

Olen elämässäni kohdannut myös todellisia kriisejä ja kovaa surua, joten luulisi, että osaisin arvostaa sitä kuinka hyvin asiat ovat juuri nyt. Mutta jokin jäytää. Tuntuu vaan - niin, tyhjältä. Merkityksettömältä. Työt, harrastukset, koko pieni elämä. Tuntuu, että jotenkin pitäisi elää toisin. Täydemmin. Avoimemmin. 

Mietin, oisko se olo ratkennut jos mulla olisi biologinen lapsi - olisko se syvä merkitys elämään löytynyt sieltä? Ehkä! Toisaalta en ole koskaan oikein lapsia edes halunnut... sitten aprikoin, että siihen omaan tyhjyyteenkö olisi pitänyt vauva hankkia? AP:n viestistä tuntui lohdulliselta lukea, että ihminen voi kokea ilmeisesti samantapaisia outoja merkityksettömyyden tunteita, vaikka elollisten olentojen biologinen tehtävä eli lisääntyminen olisi jo täytetty.

Niin monimutkainen apparaatti se on, ihmisen mieli.

Ruoho on tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolella, riippumatta aidasta, tai kummalla puolella aitaa ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Hyviä ajatuksia vähän laidasta laitaan. Joku sanoo, että hyväksy keskikeskerraisuutesi ja hae merkitystä muista asioista. Se on ihan totta, että halusin olla jotakin erikoista tai erityisen hyvä jossain, mutta huomaan että olenkin keskiverto. Se on vaan siitä hankala hyväksyä, että jos olisin päässyt ammattiin, joka tukee enemmän vahvuuksiani niin mullakin voisi olla enemmän annettavaa.

Ja arvostuksen tunnetta kaipaan, ulkopuolelta tulevaa hyvää palautetta. Ihailen sellaisia ihmisiä kuin Maaret Kallio tai Katri Saarikivi, jotka tuovat yhteiskunnalliseen keskusteluun aiheita ja auttavat siten muita. Niin mäkin haluaisin tehdä.

Ap

Fiilaan ap:tä. Mustakin olis ihana olla vaikka joku Maaret Kallion kaltainen ihminen, jota arvostettaisiin ja tekee tärkeitä asioita.

Toisaalta ärsyttää oma pinnallisuus. Jos tarpeeks kaivelen mitä haikailun menestyksessä, niin ehkä pohjimmiltaan vain rakkautta ja hyväksyntää, sitä mitä voi ihan "tavisihminenkin" saada. Ja mulla on siihen kaikki edellytyksetkin. Silti ärsyttää et eikö musta tosiaan voinu koskaa tulla mitää muuta kuin tavallinen rivityöntekijä ja kouvolainen lähiömutsi, vaikka eihän siinä mitään vikaa ole, tärkeää sekin on.

Ja aina kaikki sanoo että menestys vaatii vain työtä mutta vaikka kouluttautuisin uudelle alalle, yrittäisin kirjottaa lehtijuttuja ja kirjan, näinköhän ne kuitenkaan menestyisi. Sitten olisin vain kouvololainen lähiömutsi joka kirjoittaa johonkin nobodyknows paikallislehteen jotain mukatärkeitä asioita ja yrittää olla wannabemaaretkallio.

Itse olen 32, asun vuokralla, ei omaisuutta, ei lapsia, mies on mutta elän epätyydyttävässä suhteessa eikä mieskään enää ole kiinnostunut perheen perustamisesta, vaikka se oli aiemmin puheena. Tuntuu, että loppuu aika tehdä elämässään mitään merkityksellistä. Mistä löytäisin aitoa rakkautta ja vielä siinä ajassa, että perhe-elämä onnistuisi? Ja tekeekö se elämästä merkityksellistä?

Mutta kukapa meistä lopulta tietää, millaisia ajatuksia esim. Maaret Kalliolla on omassa arjessaan? Hän on loistava työssään ja hyvä kirjoittamaan, mutta aiheet puhuttelevat ehkä juuri naisia tietyssä ikäluokassa.

Monen miehen tai nuorison silmissä hänkään ei ole sen kummempi tapaus, aivan tavallinen työtä tekevä ihminen kuten moni muukin. :)

Joten jos olet vaikka perushoitaja, olet varmasti vaikuttanut monen elämään jos olet tehnyt työsi hyvin ja kohdannut potilaan arvostaen.

Miksi julkista arvostusta pitäisi saada niin kovin monelta?