Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyminen tapahtuu käytännössä? Siis vaikean asian hyväksyminen.
09.08.2020 |
Eckhart Tollet ja kaikki buddhat sanovat, että muutos tulee, kun hyväksyy olemassa olevan. Vaikka oli kuinka vaikea asia, niin ratkaiseva muutos tulee, kun ei taistele tapahtunutta vastaan, vaan hyväksyy asian kuin itse olisi valinnut sen.
Moni todistaa, että näin on parantunut masennuksesta, lapsen kuolemasta, uusperheen ongelmista - you name it.
Osaisiko joku kertoa, MITEN se hyväksyminen oikeasti tapahtuu? Kun tunteet vyöryvät yli ja se asia ahdistaa. Niin mikä on se jippo?
Kommentit (86)
En tiedä, miten asian hyväksyminen tapahtuu, se vain tapahtuu, tai sitten ei.
Jos ei hyväksy jotain vaikeaa asiaa, käyttää tarmonsa johonkin epäolennaiseen.
Maailma on täynnä katkeria ihmisiä, jotka eivät pääse yli jostain ikävästä.
Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että asia ei liikuttaisi tai että asia olisi omasta mielestä OK.
Tai en tiedä olisiko jonkun über-stoalasen miekestä näin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksesta. Minulla on asia, joka ei ole helpottanut kuuteen vuoteen. Ei se asia paljoa haittaa elämääni, vaan kyse on vain siitä, että en tahdo sellaista asiaa. En vain tahdo. Minua ihan suututtaa, että se asia on olemassa. Ja asia on myös sellainen, etten koskaan tule pääsemään siitä eroon.
Hyvä keskustelun avaus. Itseäni mietityttää myös toisinaan tämä kun tunnun olevan tyyppiä joka jumittuu vähän kaikkeen, että mitä jos oikeasti tulee eteen jotain todella työstettävää.
Se on se nöyryys, joka mainitaan buddhalaisuudessa usein.
Jos et voi muuttaa asiaa, niin onko sinulla loppujen lopulta muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä ja oppia elämään asian kanssa.
Tunnistat ensin negatiiviset tunteet kuten vihan, tunnustelet ja mietit, että miltä se tuntuu, sitten ajan kanssa huomaat, että viha laantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monen ihmiset meille tekemien ilkeiden juttujen yli pääsemisessä auttaa anteeksianto.
Tavallaan se "kiinnijääminen" on näissä eräänlaista kostonhalun ja oikeuttahaluamisen yhdistelmää. Sen kun luovuttaa (niin monta kertaa kuin tarpeellista), alkaa helpottaa.
Avuksi tässä voi olla puhua itsekseen jumalalle (olkoon mikä jumala tahansa, minä puhun ihan kristinuskon jumalle), huutaa suoraa kurkkua anteeksiantoa metsän siimeksessä. Hakata tyynyä nyrkein ja julistaa anteeksiantoa kunnes tilanteen huvittavuus auttaa ylipääsyssä jne. Itsesääliin ja huikaan tms ei kannata surujaan hukuttaa, ne yleensä vaan innostuvat moisesta.
Myös itselleen pitää osata antaa anteeksi, ja sille jumallekin toisinaan.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksesta. Minulla on asia, joka ei ole helpottanut kuuteen vuoteen. Ei se asia paljoa haittaa elämääni, vaan kyse on vain siitä, että en tahdo sellaista asiaa. En vain tahdo. Minua ihan suututtaa, että se asia on olemassa. Ja asia on myös sellainen, etten koskaan tule pääsemään siitä eroon.
Yritä käsitellä asiaa reilusti ja rehellisesti. Käy läpi kaikki puolet mitä siihen liittyy. Miksi olet vihainen, miksi surullinen, mistä voit iloita siinä asiassa tai tilanteessa? Anna tunteidesi käydä läpi oma prosessinsa ja yritä ymmärtää, että mistä ne kaikki tunteet ovat lähtöisin. Vaikka et tahdo jotakin asiaa, onko se silti ainoastaan paha? Jos se on pahuutta, niin onko siitä ulospääsyä?
Nämä olivat vain esimerkkejä siitä mitä itse käyn läpi asioita käsitellessäni. Yleensä minulle ainoa reitti asioiden hyväksymiseen on oman itseni hyväksyminen. Ja tällä tarkoitan kaikkia niitä tunteita, joita minun kuuluukin tuntea. Ja sen tiedostaminen, että jokainen reaktioni on jollain tavalla kytköksissä menneisyyteeni ja menneisyydestä vapautuminen vapauttaa tässäkin hetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle taas on epäselvää, mistä tietää mitä hyväksyä ja mitä ei.
Eikö pieni tyytymättömyys nimenomaan aja ihmistä eteenpäin? Jos olisi aina tyytyväinen, sitä istuisi vain paikallaan tekemättä mitään. Jos olen tyytyväinen juuri tähän hetkeen, miksi näkisin vaivaa muuttaakseni hetken toisenlaiseksi?
On selvää, ettei kaikkea voi hyväksyä (jos ei haluta äärimmilleen mennä), joten miten voimme päättää mitä tulisi hyväksyä ja mitä ei? Olisi ehkä helpompi hyväksyä asioita, jos siihen olisi jokin sääntö, että tämä on vain hyväksyttävä ja piste. Mutta tuskinpa se niin yksinkertaista on, vaan aina nekin asiat palaavat mieleen vaivaamaan, koska sitä ajattelee, että ehkäpä se murehtiminen johtaisi edes jonkinlaisen ratkaisun keksimiseen...
Esimerkki.
Lapsi osoittautuu kehitysvammaiseksi.
Kun asian hyväksyy, voi tarjota lapselleen parhaan asiantuntijatiedon mukaista kuntoutusta ja paremmin kykenee elämään asian kanssa, vaikka ei täysin lakkaisikaan sitä suremasta.
Oppii hyväksymään lapsensa sellaisena kuin hän on.
Jos asiaa ei hyväksy, yrittää väkisin tunkea lastaan normaaliin koululuokkaan,(taistellen opettajia vastaan) yrittää opettaa väkisin asioita, joita tämä ei kykene omaksumaan, turvautuu kaikenmaailman puoskareihin, jotka väittävät ongelmien johtuvan lapsen aivoissa olevista loisista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lakkaa leikkimästä maailman valtiasta ja hyväksyy sen tosiasian, että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Ja sitä mihin ei itse voi vaikuttaa, on turha yrittää muuttaa. Sen kanssa opetellaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas on epäselvää, mistä tietää mitä hyväksyä ja mitä ei.
Eikö pieni tyytymättömyys nimenomaan aja ihmistä eteenpäin? Jos olisi aina tyytyväinen, sitä istuisi vain paikallaan tekemättä mitään. Jos olen tyytyväinen juuri tähän hetkeen, miksi näkisin vaivaa muuttaakseni hetken toisenlaiseksi?
On selvää, ettei kaikkea voi hyväksyä (jos ei haluta äärimmilleen mennä), joten miten voimme päättää mitä tulisi hyväksyä ja mitä ei? Olisi ehkä helpompi hyväksyä asioita, jos siihen olisi jokin sääntö, että tämä on vain hyväksyttävä ja piste. Mutta tuskinpa se niin yksinkertaista on, vaan aina nekin asiat palaavat mieleen vaivaamaan, koska sitä ajattelee, että ehkäpä se murehtiminen johtaisi edes jonkinlaisen ratkaisun keksimiseen...
Hyväksytään ne asiat, joihin ei itse voi mitenkään vaikuttaa. Esimerkiksi se, että maailmassa on sotia, ihmisiä kuolee milloin mihinkin, on vammaisia ja sairaita jne. Vaikka tekisit mitä, et voi noita estää. Tyytymättömyys tapaa kehityksen, kuten joku on joskus osuvasti ilmaissut. Siksi on hyvä pyrkiä kehittymään ja kehittämään itseään koko elämän ajan. Mutta mahdotonta vastaan tappelusta ei mitään hyötyä ole. Maailma ei muutu paratiisiksi, vaikka kuinka yrittäisimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas on epäselvää, mistä tietää mitä hyväksyä ja mitä ei.
Eikö pieni tyytymättömyys nimenomaan aja ihmistä eteenpäin? Jos olisi aina tyytyväinen, sitä istuisi vain paikallaan tekemättä mitään. Jos olen tyytyväinen juuri tähän hetkeen, miksi näkisin vaivaa muuttaakseni hetken toisenlaiseksi?
On selvää, ettei kaikkea voi hyväksyä (jos ei haluta äärimmilleen mennä), joten miten voimme päättää mitä tulisi hyväksyä ja mitä ei? Olisi ehkä helpompi hyväksyä asioita, jos siihen olisi jokin sääntö, että tämä on vain hyväksyttävä ja piste. Mutta tuskinpa se niin yksinkertaista on, vaan aina nekin asiat palaavat mieleen vaivaamaan, koska sitä ajattelee, että ehkäpä se murehtiminen johtaisi edes jonkinlaisen ratkaisun keksimiseen...
Asioiden hyväksyminen vapauttaa mm. katkeruudesta ja vihasta eli niistä asioista, jotka kasvattavat ymprillemme näkymättömiä muureja ja jotka pitävät meitä kiinni menneessä. Asioiden hyväksymisen ja esimerkiksi ihmisille anteeksi antamisen teet itsesi vuoksi, koska ilman katkeruuden taakkaa on paljon kevyempi kulkea eteenpäin ja kohdata maailmaa avoimesti. Se, että hyväksymme asioiden olemassa olon ei tarkoita sitä, että ajattelisimme niiden olevan hyviä asioita.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että olen todella tyytyväinen tähän hetkeen jossa elän, mutta on minulla tietenkin haaveita, jotka aion toteuttaa. Mutta se, että olen aidosti kiitollinen minulle tapahtuneista pahoistakin asioista, antaa voimaa toteuttaa unelmia. Olen hyväksynyt ne pahat ja nyt ne ovat rakennuspalikoita matkalla tulevaan.
Hyväksymällä uusi maailmanjärjestys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas on epäselvää, mistä tietää mitä hyväksyä ja mitä ei.
Eikö pieni tyytymättömyys nimenomaan aja ihmistä eteenpäin? Jos olisi aina tyytyväinen, sitä istuisi vain paikallaan tekemättä mitään. Jos olen tyytyväinen juuri tähän hetkeen, miksi näkisin vaivaa muuttaakseni hetken toisenlaiseksi?
On selvää, ettei kaikkea voi hyväksyä (jos ei haluta äärimmilleen mennä), joten miten voimme päättää mitä tulisi hyväksyä ja mitä ei? Olisi ehkä helpompi hyväksyä asioita, jos siihen olisi jokin sääntö, että tämä on vain hyväksyttävä ja piste. Mutta tuskinpa se niin yksinkertaista on, vaan aina nekin asiat palaavat mieleen vaivaamaan, koska sitä ajattelee, että ehkäpä se murehtiminen johtaisi edes jonkinlaisen ratkaisun keksimiseen...
Siihen on hyvinkin helppo sääntö. Kysyt ko. asian kohdalla: "Voinko minä toiminnallani vaikuttaa tähän asiaan?" Jos vastaus on kyllä, ala toimia. Jos vastaus on ei, hyväksy asia sellaisenaan ja opettele elämään sen kanssa.
En tiedä. Itse en ainakaan aio hyväksyä minulle tapahtunutta asiaa. Aion viimeiseen asti yrittää muuttaa sitä ja pitää toivoa yllä, että asian saisi käännettyä ympäri, vaikka se onkin epätodennäköistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas on epäselvää, mistä tietää mitä hyväksyä ja mitä ei.
Eikö pieni tyytymättömyys nimenomaan aja ihmistä eteenpäin? Jos olisi aina tyytyväinen, sitä istuisi vain paikallaan tekemättä mitään. Jos olen tyytyväinen juuri tähän hetkeen, miksi näkisin vaivaa muuttaakseni hetken toisenlaiseksi?
On selvää, ettei kaikkea voi hyväksyä (jos ei haluta äärimmilleen mennä), joten miten voimme päättää mitä tulisi hyväksyä ja mitä ei? Olisi ehkä helpompi hyväksyä asioita, jos siihen olisi jokin sääntö, että tämä on vain hyväksyttävä ja piste. Mutta tuskinpa se niin yksinkertaista on, vaan aina nekin asiat palaavat mieleen vaivaamaan, koska sitä ajattelee, että ehkäpä se murehtiminen johtaisi edes jonkinlaisen ratkaisun keksimiseen...
Hyväksytään ne asiat, joihin ei itse voi mitenkään vaikuttaa. Esimerkiksi se, että maailmassa on sotia, ihmisiä kuolee milloin mihinkin, on vammaisia ja sairaita jne. Vaikka tekisit mitä, et voi noita estää. Tyytymättömyys tapaa kehityksen, kuten joku on joskus osuvasti ilmaissut. Siksi on hyvä pyrkiä kehittymään ja kehittämään itseään koko elämän ajan. Mutta mahdotonta vastaan tappelusta ei mitään hyötyä ole. Maailma ei muutu paratiisiksi, vaikka kuinka yrittäisimme.
Piti toki kirjoittaa, että tyytyväisyys tapaa kehityksen.
Se on vaikeaa.
Keinoja: hyväksy, että elämään kuuluu myös kärsimys, että elämä ei ole oikeudemmukaista, että et voi vaikuttaa kaikkeen, että asiat muuttuvat, että et omista mitään.
Kokeile: kiitollisuusharjoituksia, lisää elämääsi asioita joista nautit, arvosta itseäsi, täytä velvollisuutesi mitä ne sitten ovatkin.
Mulla asioiden hyväksyminen syntyy tunteiden hyväksymisen ja sanoittamisen seurauksena. Kuulostaa helpolle näin lyhyesti kirjoitettuna, mutta ei käytännössä tietenkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas on epäselvää, mistä tietää mitä hyväksyä ja mitä ei.
Eikö pieni tyytymättömyys nimenomaan aja ihmistä eteenpäin? Jos olisi aina tyytyväinen, sitä istuisi vain paikallaan tekemättä mitään. Jos olen tyytyväinen juuri tähän hetkeen, miksi näkisin vaivaa muuttaakseni hetken toisenlaiseksi?
On selvää, ettei kaikkea voi hyväksyä (jos ei haluta äärimmilleen mennä), joten miten voimme päättää mitä tulisi hyväksyä ja mitä ei? Olisi ehkä helpompi hyväksyä asioita, jos siihen olisi jokin sääntö, että tämä on vain hyväksyttävä ja piste. Mutta tuskinpa se niin yksinkertaista on, vaan aina nekin asiat palaavat mieleen vaivaamaan, koska sitä ajattelee, että ehkäpä se murehtiminen johtaisi edes jonkinlaisen ratkaisun keksimiseen...
Itse ajattelisin niin, että ihmisiä ajaa eteenpäin halu kehittyä ja muuttua,oppia ja kasvaa.
Ihmisten pitää hyväksyä moniakin asioita, esim. vanheneminen ja kuolema. Kun tämän ymmärtää, muistaa elää.
Pakko on myös hyväksyä se, että ainoa jota voit muuttaa, on sinä itse.
Minulla on kokemusta erään vaikean asian hyväksymisestä, jonka kanssa taistelin vuosia. Sanoisin, että aika auttoi hyväksymään ja ehkä myös kokemukset siitä, että se vaikea asia ei haittaa elämää niin paljoa kuin aiemmin luulin. Prosessi oli automaattinen eikä tavoitteenani ollut hyväksyä sitä asiaa, jonka olen nyt hyväksynyt.