Lue keskustelun säännöt.
Miksi yhden (etenkin helpon) lapsen äitejä vähätellään?
20.07.2013 |
Välillä tuntuu, että yhden lapsen äitejä ei pidetä edes äiteinä, etenkin jos lapsi on helppo. Pitäisikö äiteyden olla jotenkin kamalaa, raskasta ja rankkaa, että se olisi jotenkin 'validia'?
'Sinä et tiedä äitiydestä mitään kun sulla on vaan yksi.' 'yhden lapsen äidit pätee ja pitää itseään parempina kasvattajina - no kai se nyt on helppoa kun on vaan yksi lapsi' jne. Miksi ihmeessä olisin jotenkin vähemmän äiti kun mulla on vaan yksi ja elämäni on helppoa ja nautin äitiydestä? Käsittääkseni ihminen joko on äiti tai ei ole, ei ole olemassa mitään asteikkoa jolla useamman äidit nousisivat muiden yli lasten lukumäärän tai diagnoosien myötä.
Kommentit (27)
En ole koskaan törmännyt siihen, että yhden lapsen äitejä vähätellään. Siitä puhutaan kyllä, kuinka esikoisensa saaneet on joskus niin hullaantuneita siihen lapseensa, että se menee vähän överiksi, mutta niinhän me muutkin äidit ollaan joskus oltu samassa junassa, joten kyse ei ole paheksunnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 09:10"]
esimerkiksi yhdellä läheisellä perheellä on kolme pientä lasta ja kun heidän ongelmia kuuntelee, on pakosti sanottava että sori, nyt ei pysty auttamaan koska en oikeasti osaisi hoitaa noita asioita tällä kokemuksella :) Minusta olisi ihan naurettavaa mennä opettamaan heitä jossain syömisessä ja nukkumisessa.
[/quote]
Jos yksilapsisten asenne olisikin tuo, niin ehkä mitään väheksyntää ei olisi. Mutta kun tuollaista asennetta ei tosielämässä ikinä tule vastaan. Sen sijaan juuri sitä tulee paljonkin, että "miten ihmeessä teidän vauva ei nuku, kun meidän nukkui heti kymmentuntiset yöt heräämättä".
Toki sitten nuo aivopierut elämänkokemuksen myötä pitkän ajan kuluessa vähenevät yksilapsisillakin. Tosin siinä välissä usko tuollaisen äidin ymmärrystä kohtaan on jo aikaa sitten mennyttä, mutta mitäpä se äiti siitä mitä muut ajattelee...
[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 09:31"]
En ole koskaan törmännyt siihen, että yhden lapsen äitejä vähätellään. Siitä puhutaan kyllä, kuinka esikoisensa saaneet on joskus niin hullaantuneita siihen lapseensa, että se menee vähän överiksi, mutta niinhän me muutkin äidit ollaan joskus oltu samassa junassa, joten kyse ei ole paheksunnasta.
[/quote]
Kyllä tällä palstalla on joskus aika tiukkasanaisia ketjuja aiheesta. Tosielämässä ei olla yhtä suorasukaisia, pidetään keskustelut kohteliaampana, joten siellä ilmiöön ei välttämättä törmää.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2013 klo 22:25"]
No netissä nyt on helppo sanoa mitä tahansa, mutta ei minulle ole koskaan kukaan aukonut päätään. Sitäpaitsi kun nyt sain 11 vuotta myöhemmin sen toisen lapseni, olen todellakin tajunnut monia asioita, joista ennen saatoin olla ihan eri mieltä "sillä yhden lapsen kokemuksella". :) Plus että en vieläkään tiedä miltä tuntuisi pyörittää esim. kolmen alle 4-vuotiaan lapsen katrasta, vaan olen taas siellä ns. helpolla puolella ison ikäeron vuoksi. Toisaalta tiedän jotakin siitä, millaista on elää murrosikäisen ja uhmaikäisen kanssa...
[/quote]
Minäkäään en tiedä, enkä edes halua tietää...
Joo niin muakin vähäteltiin "Odota vaan sitten kun niitä on kaksi... Ihan eri juttu." Tai "Kyllä yksi vielä menee, mutta kaksi..." No 5kk sitten saatiin toinen, eikä toistaiseksi ainakaan juuri mikään ole muuttunut. Ihan mukavaa on ollut :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kyllä koin ap:n kuvailemaa vähättelyä kavereiltani, kun vihdoin sen yhden lapsen sain. Toiselle kaverilleni syntyi samoihin aikoihin kolmas lapsi ja toiselle toinen. Molemmat ihan jatkuvasti arvostelivat ja neuvoivat ja lopulta soittivat mm. miehelleni, miten meidän pitäisi toimia. Kun noudatin toisen kaverin neuvoa (tosiasiassa siis pidin tätä hänen noudattamansa tapaa järkevämpänä ja meidän perheelle sopivampana), niin jo suututtiin, että hän on sentään kolmen lapsen äiti ja siksi häntä pitäisi kuunnella enemmän kuin kahden lapsen äitiä... Eli asenne siis se, että mitä enemmän lapsia, sen pätevämpi äiti.
Lapsiluvun myötä voi tulla perspektiiviä siihen, miten erilaisia lapsia hoidetaan ja miten sujuvasti hankaliakin tilanteita voidaan hallita, mutta ei se tee äidistä sen parempaa äitiä kuin yksi tai kaksi lasta saaneen äidin. Monesti yhden perheen lapset muistuttavat temperamentiltaan toisiaan ja perheen tilanteen takia pärjätään muutamalla hyvällä niksillä, mutta ne samat niksit eivät sovikaan sitten suoraan lainattuna seuraavaan perheeseen. Sitä vain ei tämä monilapsinen äiti millään suostu tajuamaan, että jokaiselle vauvalle ei voi suoraan lainata hänen hyviksi kokemiaan keinoja, kun vauvat ja perheet ovat erilaisia.
Toisaalta on pakko lisätä, että olin yksilapsinen neljä vuotta ja kun sain toisen lapsen, joka oli vielä helppohoitoisempi kuin ensimmäinen, sain tuttavapiirini nyt ainoaksi jääneeltä yksilapsisen perheen äidiltä kehuja, miten vain hän ja minä olemme osanneet kouluttaa vauvamme rauhallisiksi ja näkee kauas, että meillä on kykyjä kasvattajina ja niillä muilla ei. Kun rauhallisesta vauvastani kasvoi riiviömäinen taapero, loppui tuttavuutemme, kun en vain jaksanut kuulla hänen erinomaisuuttaan kasvattajana ja muiden vajaavaisuutta. Sanoipas tämä rouva kerran, että olen pilannut rauhallisen vauvani kyvyttömillä kasvatuskeinoillani, kun lapseni ei suostunut syömään enkä minä pakottanut, kun en halunnut tehdä ruokailutilanteesta pakkoa ja epämiellyttävää. Kuulemma ruoka tarjotaan pöytään ja jos lapsi ei sitä heti aloita syömään, niin se viedään pois ja seuraava ruoka sitten illalla. Kun kysyin, montako kertaa hän on noudattanut oman lapsensa suhteen tätä mallia, niin ei tietysti kertaakaan, kun hänen lapsensa on pienestä pitäen niin hyvin kasvatettu, että syö ruokansa mukisematta.
minä olen yhden helpon lapsen äiti. En ole kokenut että tätä mitenkään vähäteltäisiin. jos joku on jotain heittänyt niin olen lopettanut keskustelun sillä että enempää meille ei ole suotu. On aika kovapäinen jos jatkaa vääntämistä vielä tuosta.
Enemmän sen olen kyllä minä, joka tätä yksilapsisuutta korostaa :) esimerkiksi yhdellä läheisellä perheellä on kolme pientä lasta ja kun heidän ongelmia kuuntelee, on pakosti sanottava että sori, nyt ei pysty auttamaan koska en oikeasti osaisi hoitaa noita asioita tällä kokemuksella :) Minusta olisi ihan naurettavaa mennä opettamaan heitä jossain syömisessä ja nukkumisessa. Yksi kirjoitti täällä että "ihan oikeasti joskus miettimään mitä tehdä kun kädet loppuu kesken. Se on elämänkoulua parhaimmillaan.". Minä en ole kaivannut tuota elämänkoulua, koska en tule tarvitsemaan tuota taitoa missään. Lapsia ei enempää tule, enkä aio ruveta esim pph:ksi.