Oikeasti älykkäät ihmiset, miten havainnoitte maailmaa?

Vierailija kirjoitti:

Mielessä kulkee jatkuva kommenttiraita, jota on vaikea sammuttaa edes yöksi. Aiheet vaihtelevat, mutta laajasti yhteiskuntaa, ihmistä, biologiaa, avaruutta, mieltä ja ajattelua, logosentrismiä, Foucaultin vaikutusta uusliberalismiin, uskonnondidaktiikkaa, predikaattilogiikkaa, pornografian suggestiivisuutta, historiankirjoituksen luonnetta, vastaentropiaa, jumaluskoa, ihan mitä vaan. Aina nopeammin ja usein myös laajemmin kuin ympärillä olevat ihmiset. Olen dosenttitason tutkija ja omasta tutkimusaiheestani pystyn keskustelemaan ehkä kymmenen ihmisen kanssa maailmassa. Nauran joukossa aina puoli sekuntia ennen muita ja olen yleiseltä dispositioltani huvittunut tai pohjattoman surullinen, tai molempia samanaikaisesti. Välillä kaikki on ihan liikaa, mutta usein tunnen oloni tyhjäksi.

Kaksisuuntainen kenties? Mania menossa.

1. Kiinnitän huomiota pieniin asioihin kaikessa ympärilläni ja analysoin asioita hyvin pitkälle. Välillä väsyttävää, mutta esimerkiksi ammatillisesti myös hyödyllistä.

2. Ihmisten tyhmyys on välillä todella väsyttävää. Havainnoin paljon ihmisten käytöstä ja väsyn tyhmiin ihmisiin ja siihen, että eivät ymmärrä omien tekojensa merkitystä ja seurauksia. Joskus tuntuu, etten kestä sitä.

Vaikka älykkyys on myös hyödyllistä ja kivaa, niin se on ainakin kaltaiselleni ihmiselle myös vähän raskasta ja välillä mietin, että olisipa helppoa elämää, jos olisi tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos älykäs ihminen haluaakin olla onnellinen?

Minusta älykkyyden perusta on halussa nähdä totuudenmukaisesti. Pelkkä laskentateho ei tee ihmisestä älykästä, vaan kysymys on kokonaisuudesta, jossa laskentatehon ja persoonallisuuden yhdistelmä tuottaa tarkkoja havaintoja ja halun luoda niistä ymmärrettävä kokonaisuus.

Tavallinen varastomies voi olla laskentatehollisesti erittäin älykäs, mutta jos hän ei käy kouluja eikä hänellä ole palavaa halua totuuden löytämiseen, laskentateho jää käyttämättä.

Joku voi helposti yltää lääkäriksi saakka, mutta jättää homman siihen. Hänelle riittää lääkärin identiteetti ja arki. Tällaiselta ihmiseltä puuttuu kokonaisälykkyyteen vaadittava persoonallisuus, joka vimmaisesti etsii, kyseenalaistaa ja purkaa.

Asioiden monimutkaisuus, mikään ei ole yksiselitteinen tai täysin selkeä. Ja jokaisen ajatusketjun päässä on myös täydellinen järjettömyys, joten syvällistä ajattelua on syytä välttää tai ainakin pitää välillä taukoa. Toisaalta taas kaikki asiat voivat olla äärimmäisen kiehtovia. Näkökulma riippuu aika pitkälle mielialasta.

Elämä on helpompaa, kun pyrkii ajattelemaan vain perusasioita eikä pohdi mitään sen enemmän, suorittaa vaan.

Havainnoin maailmaa, mutta toisaalta havainnoin myös oman elimistön sisäiset liikkeet sydämen muljahtelusta aina ruuan sulatuksen eri vaiheisiin. Olen myös hyvä ennakoimaan, tiedän esimerkiksi jo nyt monta pierua tulee aamulla.

On hyvä muistaa, että älykkyyttä on montaa lajia. Monesti älykkyys ajatellaan vain matemaattiseksi ja loogiseksi. Esimerkiksi sosiaalinen älykkyys on myös hyvin merkittävä ja tarpeellinen älykkyyden laji. Taiteellinen lahjakkuus voi olla ajateltavissa älykkyydeksi.

Ja tuossa aiemmin esitetty ajatus oli erittäin tärkeä. Ihmisillä on yleensä kyky olla jossain hyvä ja sitä pitäisi muistaa arvostaa ja kehittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halu nähdä totuus sen hyödyllisyydestä huolimatta on arvo, ja arvot muodostuvat tunteiden avulla. Ilman tunteita emme voisi pitää mitään tärkeänä, edes totuutta.

Tunteiden karsiminen on kuitenkin tärkeää totuuden löytämiseksi.

Masentuneet tutkitusti näkevät maailman objektiivisemmin kuin terveet. Tämä koskee myös havaintoja. He esimerkiksi tekevät tarkempia havaintoja elokuvista.

Juuri siksi he ovatkin masentuneita. Aivot eivät tuota heille riittävän kantavaa harhaa. Terve ihminen on harhaisempi kuin masentunut.

Monet psykiatrit ovat julkisesti kertoneet, että ihmiselle toivo on tärkeää, ja toivo taas perustuu harhaan. Onnellisuustutkimuksissa ihmiset aina vain luottavat ja uskovat tulevaisuuteen, vaikka uskolle ei ole mitään perustetta. Se on pelkkä arvaus.

Terapiassa ei etsitä totuutta vaan toimivaa harhaa. Ei siellä yritetä selvittää, millainen maailma oikeasti on vaan siellä rakennetaan ihmiselle identiteettiä, joka on riittävän harhainen. Niin harhainen, että elämä tuntuu hallittavalta.

Älykäs ihminen ei tällaiseen tunnesuhtautumiseen suostu vaan jatkuvasti purkaa sekä yksilöllistä että sosiaalista ihmisyyden kokemusta.

Höpsis. 

Tosiasia on, että nyt on keskiviikko ja kello on 22..16, kun kirjoitan tämän lauseen.

Tämän ymmärtämiseen ei tarvita älykkyyttä. Tosiasia, fakta, on aina konkreettinen, todistettavissa oleva asia. On sitä silloinkin, kun se on niin vaikea asia, että vain harvat - joita joskus älykkäiksikin kutsutaan - sen kykenevät ymmärtämään ja todistamaan.

Sen sijaan yksilöllinen ja sosiaalinen ihmisyyden kokemus on väistämättä aina subjektiivinen, abstrakti määritelmien sekamelska. 

Vai onko sinulla todellakin tälläinen tunnesuhtautumisesta riisuttu totuus ihmisyyden kokemuksesta tarjolla? Uskallan väittää, että siinä vasta  harhainen käsitys.

Toki vielä enemmän kuulisin ihka aidon totuuden siitä, millainen maailma oikeasti on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielessä kulkee jatkuva kommenttiraita, jota on vaikea sammuttaa edes yöksi. Aiheet vaihtelevat, mutta laajasti yhteiskuntaa, ihmistä, biologiaa, avaruutta, mieltä ja ajattelua, logosentrismiä, Foucaultin vaikutusta uusliberalismiin, uskonnondidaktiikkaa, predikaattilogiikkaa, pornografian suggestiivisuutta, historiankirjoituksen luonnetta, vastaentropiaa, jumaluskoa, ihan mitä vaan. Aina nopeammin ja usein myös laajemmin kuin ympärillä olevat ihmiset. Olen dosenttitason tutkija ja omasta tutkimusaiheestani pystyn keskustelemaan ehkä kymmenen ihmisen kanssa maailmassa. Nauran joukossa aina puoli sekuntia ennen muita ja olen yleiseltä dispositioltani huvittunut tai pohjattoman surullinen, tai molempia samanaikaisesti. Välillä kaikki on ihan liikaa, mutta usein tunnen oloni tyhjäksi.

Kaksisuuntainen kenties? Mania menossa.

Tai sitten vaan adhd/add.... Ei siis mitenkään riippuvaisia älykkyydestä nämäkään, kuten ei kaksisuuntainenkaan..

Hienoa kun samastuit. 

Siitä olet oikeassa, että naishenkilöiden älykkyys usein nähdään uhkaavana ja luotaantyöntävänä. Koitankin siksi pitää sen hyvin piilossa ja vastata monimutkaisempiin kysymyksiin vain silloin, kuin niitä minulta kysytään. Muutoin toimiessani olen havainnut, että käytökseni nähdään hyökkäävänä.

Ryhmäkeskusteluissa olen havainnut, että miehet hyökkäävät minua vastaan ryhmänä, yrittäen murentaa kykyni perustella kantojani informaatiotulvan keinoin. Eli kaikki tarttuvat käyttämääni terminologiaan kiinni ja purkavat sitä pieniin osiin, jättäen täysin huomiotta oikeat kantani.

Ymmärsin kuitenkin jo varhain, että tämä on luonnollista - miehet näkevät minut uhkana automaattisesti muodostamalleen ryhmähierarkialle, ja pyrkivät eliminoimaan tämän uhan (joskin kyseenalaisin keinoin).

Tyydynkin siis olemaan yksin suurimmassa osassa tilanteita. 

Toisinaan, kun yritän ottaa esille saamiani ideoita elämänkumppanini kanssa, tämä hyökkää persoonaani kohtaan. Tällöin muistutan itseäni siitä, että hän kokee ideointini uhaksi suhteemme vakaudelle, ja pysyttelenkin sitten pidemmän aikaa omissa ajatuksissani, kunnes tähän en enää kykene.

Hyviäkin puolia simppelimmässä kumppanissa toki on. Hänen ilahduttamisensaan ei vie paljoa pohdintaa, ja pystyn ruokkimaan omaa egoani vertaamalla saavutuksuani hänen tekemisiinsä (kuitenkaan tästä hänelle kertomatta).

Jos rehellisiä ollaan, saattaisin yhä vaihtaa hänet älykkäämpään, jos vain voisin.

Näen tämän kuitenkin niin epätodennäköiseksi, että pyrin olemaan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut.

Elämä on liian kaunis ja monimutkainen murehdinnalle. 

Hänen vikansa huomatessani muistan taas suoristaa selkäni ja hameeni, ja tehdä töitä entistäkin kovemmin meidän molempien eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos älykäs ihminen haluaakin olla onnellinen?

Minusta älykkyyden perusta on halussa nähdä totuudenmukaisesti. Pelkkä laskentateho ei tee ihmisestä älykästä, vaan kysymys on kokonaisuudesta, jossa laskentatehon ja persoonallisuuden yhdistelmä tuottaa tarkkoja havaintoja ja halun luoda niistä ymmärrettävä kokonaisuus.

Tavallinen varastomies voi olla laskentatehollisesti erittäin älykäs, mutta jos hän ei käy kouluja eikä hänellä ole palavaa halua totuuden löytämiseen, laskentateho jää käyttämättä.

Joku voi helposti yltää lääkäriksi saakka, mutta jättää homman siihen. Hänelle riittää lääkärin identiteetti ja arki. Tällaiselta ihmiseltä puuttuu kokonaisälykkyyteen vaadittava persoonallisuus, joka vimmaisesti etsii, kyseenalaistaa ja purkaa.

Ehkä tässä tullaan siihen, että yhdenlainen älykkyys ei ole niin kovin hyödyllistä, vaan olisi hyvä olla älykäs useammalla osa-alueella. Kuten sanoit, pelkkä laskenteho ei riitä. Mutta, jos omaa älykkyyttä muillakin osa-alueilla kuin pelkästä matemaattista ratkaisukykykä, niin se on paljon hyödyllisempää.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko lukeneet siitä teoriasta (hitto en nyt muista mistä sen luin) että älykkyyden syntyyn saattaa vaikuttaa joskus trauma.

Olen ihan testatusti älykäs ja olen ihmetellyt että miksi. Olen hirveästi junttikodista, vanhemmat tyhmiä kuin saappaat, isä luonnevikainen juoppo joka pieksi lapsia julmasti ja ajoi perheen pakkaseen usein. Koulutusta ja lukemista vihattiin, oppineita halveksuttiin ja esim mulle ei maksettu lukiota (itse tein siivoushommia maksaakseni kaiken).

Olen lapsuudessani traumatisoitunut väkivallasta, mutta jollain ihmeellisellä tavalla minusta tuli älykäs. Olen päässyt pitkälle urallani, yliopistokoulutus oli helppo, nyt teen työn ohella väittäriä.

Mun pitäisi olla tuollaisen lapsuuden jälkeen työkyvytön ja masentunut, mutten ole. Pitääkin etsiä tuo tutkimus jostain. Siinä oli hypoteesinä, että ääriolosuhteissa aivojen toiminta voi jotenkin muuttua ja ylikompensoida toimintaa tietyillä osa-alueilla. En tän tarkemmin osaa nyt referoida mutta yritän etsiä tuon jostain.

Keskimäärin toki on niin että älykäs lapsi syntyy älykkäistä vanhemmista. Mutta poikkeuksiakin voi olla!

En ole lukenut teoriasta, mutta isäni on persoonallisuushäiriöinen väkivaltainen juoppo ja olen itse melko älykäs.. en väitä olevani huippuälykäs, ehkä semmonen 115 mensapinnaa saattaisin saada. Pari yliopistotutkintoa on.

Niin teoria itsestä on, että älykkyys kehittyi kun koko ajan joutui keksimään keinoja hengissä selviämiseksi. Ja on ylianalysointi ylikompensaatioita, luultavasti tullut kun minkäänlaisia tunteita ei saanut näyttää. Naurukin kyseenalaistettiin. Isällä siis mm. narsismi mainittu lääkärin papereissa eli hän oli siinä näyttämöllä, itse olin syrjässä.

Olennainen seikka on se, että miten määritellä korkea älykkyys. Kuka tahansa itsensä älykkääksi tunteva voi sellaiseksi itsensä ajatella. Älykkyyden määrittely on vaikeaa.

Ajattelisin että asiat ovat lähtökohtaisesti paljon monimutkaisempia kuin yleisesti ajatellaan. Moniakaan ei kiinnosta harmaan eri sävyt ja asioiden monimutkaiset syysuhteeseen. Yksinkertaistuksien, yleistykset, leimaaminen, vastakkainasettelut rullaavat. Kannattaisi myös pysähtyä miettimään kuka tästä kaikesta hyötyy.

Ärsyttää hätiköidyt johtopäätökset ja päätön lauma-ajattelu. Ihmiset joukossa ovat edelleen samanlaisia kuin Monty Pythonin leffoissa, valitettavasti.

Jos ihmiset tajuaisivat totuuden elämästä, he joutuisivat sietämättömän eksistentialistisen kauhun valtaan. Itse kenestäkin huomaa, millaisia suojamuureja hän on rakentanut ympärilleen jotta ei näkisi totuutta. Elän omaa pientä elämääni ja iloitsen erilaisista asioista. Juuri millään maallisella ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä.

Descent kirjoitti:

Hienoa kun samastuit. 

Siitä olet oikeassa, että naishenkilöiden älykkyys usein nähdään uhkaavana ja luotaantyöntävänä. Koitankin siksi pitää sen hyvin piilossa ja vastata monimutkaisempiin kysymyksiin vain silloin, kuin niitä minulta kysytään. Muutoin toimiessani olen havainnut, että käytökseni nähdään hyökkäävänä.

Ryhmäkeskusteluissa olen havainnut, että miehet hyökkäävät minua vastaan ryhmänä, yrittäen murentaa kykyni perustella kantojani informaatiotulvan keinoin. Eli kaikki tarttuvat käyttämääni terminologiaan kiinni ja purkavat sitä pieniin osiin, jättäen täysin huomiotta oikeat kantani.

Ymmärsin kuitenkin jo varhain, että tämä on luonnollista - miehet näkevät minut uhkana automaattisesti muodostamalleen ryhmähierarkialle, ja pyrkivät eliminoimaan tämän uhan (joskin kyseenalaisin keinoin).

Tyydynkin siis olemaan yksin suurimmassa osassa tilanteita. 

Toisinaan, kun yritän ottaa esille saamiani ideoita elämänkumppanini kanssa, tämä hyökkää persoonaani kohtaan. Tällöin muistutan itseäni siitä, että hän kokee ideointini uhaksi suhteemme vakaudelle, ja pysyttelenkin sitten pidemmän aikaa omissa ajatuksissani, kunnes tähän en enää kykene.

Hyviäkin puolia simppelimmässä kumppanissa toki on. Hänen ilahduttamisensaan ei vie paljoa pohdintaa, ja pystyn ruokkimaan omaa egoani vertaamalla saavutuksuani hänen tekemisiinsä (kuitenkaan tästä hänelle kertomatta).

Jos rehellisiä ollaan, saattaisin yhä vaihtaa hänet älykkäämpään, jos vain voisin.

Näen tämän kuitenkin niin epätodennäköiseksi, että pyrin olemaan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut.

Elämä on liian kaunis ja monimutkainen murehdinnalle. 

Hänen vikansa huomatessani muistan taas suoristaa selkäni ja hameeni, ja tehdä töitä entistäkin kovemmin meidän molempien eteen. 

Olen tuo samaistunut. 

Työympäristössäni älykkyyteni kyllä nähdään ihan positiivisena. Olen myös tavannut miehiä, joille älykkyyteni ja muut vahvuuteni eivät tuntuisi olevan negatiivisia asioita, mutta valitettavasti he ovat jo sitoutuneet toisaalle. Valitettavasti nuorempana ja opiskeluaikoina olin liian epävarma tutustumaan kaltaisiini miehiin ja uskomaan siihen, että voisivat olla oikeasti kiinnostuneita kaltaisestani henkilöstä. 

Olen kuitenkin tyytyväinen elämääni ja saavutuksiini ja aion jatkaa valitsemallani tiellä. Toivon, että pystyn jakamaan älykkyyden siemeniä sisarusteni lapsille ja toimimaan samanlaisena tieteen ja uteliaisuuden esiintuojana heille kuin oma tätini, joka innosti itseäni jatkamaan luonnontieteiden opiskelussa. Toki omat vanhempanikin siihen kannustivat. 

Itse olen tieteellisen tiedon suhteen jatkuvasti utelias ja avoin ja halua aina vaan oppia uutta!

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää hätiköidyt johtopäätökset ja päätön lauma-ajattelu. Ihmiset joukossa ovat edelleen samanlaisia kuin Monty Pythonin leffoissa, valitettavasti.

Tää on kyllä niin totta! Olisin laittanut heti 10 yläpeukkua, jos olis voinut. 

T. Brian

Tarkkailen maailmaa pitkien kainalokarvojeni varjosta

Matemaattisen alan tohtorina hyvin analyyttisesti, koko ajan uutta opetellen ja säilyttäen aktiivinen kiinnostus kaikkea kohtaan. Vaikka en olisi lainkaan kiinnostunut asiasta x (esim. populaarikulttuurista), pidän itsestään selvänä, että tilaisuuden tullen otan kuitenkin tällaisistakin asioista kattavasti selvää jo yleissivistyksen takia.

Olen kuitenkin iän myötä oppinut jättämään keskiverrot ja sen alapuolelle sijoittuvat ihmiset elämään omaa elämäänsä omalla tavallaan enkä enää nykyisin jaksa käyttää aikaani muiden ihmisten asioiden miettimiseen. Silloin ei tarvitse turhaan ärsyyntyä näiden usein älyttömistä touhuista, käsityksistä ja sekoiluista. Omalta kannalta paljon helpompaa olla tekemisissä pääosin samankaltaisten ihmisten kanssa kuin itse on, koska muuten kuilu ajattelussa, arvomaailmassa, elintasossa ja kaikessa muussakin on yksinkertaisesti liian suuri. Tietenkin poikkeuksiakin löytyy suuntaan jos toiseenkin.

Älykkyyttäni ei ole paljon mitattu, paitsi kouluaikana jolloin arvosanani olivat aina täydet, ja työnhaun soveltuvuustesteissä, joissa esim sanallinen ilmaisu meni yli normiasteikon. Rohkenen siis vastata tähän, olettaen että olisin keskimääräistä älykkäämpi.

Jo koulussa opin pitämään kynttilääni vakan alla, koska minua pidettiin liian pikkuvanhana ja nenäkkäänä tyttönä sekä opettajien mielistelijänä. Minkä voin sille että oikeat vastaukset tulivat vaivattomasti, ja loputtoman tienonjanoisena tein ja teen edelleen jatkuvasti kysymyksiä.

Jossain vaiheessa ymmärsin sen epäloogisuuden, että koulussa pärjätäkseni piti olla älykäs ja näyttää se, mutta sosiaalisesti pärjätäkseen tytön olisi pitänyt peittää älykkyytensä. Ilman muuta järkevänä valitsin koulumenestyksen, mutta niinpä sosiaalinen elämä jäikin vähän heikoksi, enkä löytänyt puolisoa kovin varhain, toisin kuin luokan älykkäät pojat. Kaiken kaikkiaan nuoret pojat/miehet eivät osanneet oikein suhtautua ns välkkyyteeni.

Taakkanani on mieli, joka näkee ratkaistavia yhtälöitä kaikkialla arjessa. Se on rasite esim ystävyydessä, kun ystävä kertoo elämästään, mieleni yrittää etsiä järkevän ratkaisun. Olen jo oppinut puremaan kieltäni, enkä esim sano ettei siinä, miten hän hakkaa päätään seinään työpaikalla tai parisuhteessa, ole mitään järkeä.

Oman liittoni päätin lopulta loogisista syistä, en tunteella. Totesin että jos yhä uudelleen yrittää samaa ratkaisua ja luulee saavansa eri tuloksen, saa syyttää vain itseään. Etsin toimintatavan joka oli tuloksellinen, ja se osoittautui olevan ero.

Samalla tavalla päättelin työpaikassa, jossa en näyttänyt etenevän. Johto oli kaikki miehiä, en tiedä oliko merkitystä. Loogisesti päättelin, ettei auta kuin vaihtaa työpaikkaa, ja uudessa työpaikassa urani lähti nousujohteisesti hyvällä tempolla. Johto oli naisia, en tiedä onko merkitystä, mutta olen laittanut muistiin korvan taakse.

Aikana jolloin ei ollut nettiä eikä kännykkää, oli pakko pitää huolta että on aina kirja mukana. Pääni vaatii koko ajan ratkottavaa, ja se on pidettävä jossain askareessa. Nykyään pelaan tietokonepelejä ja siinä on juuri sopivasti askaretta joutoajoille.

Kaiken kaikkiaan on turhauttavaa nähdä kuvioita, joita muut eivät näytä näkevän. On turhauttavaa nähdä, miten hitaasti tiede raahautuu ratkaisua kohden, ja tietää etten ehdi näkemään kun se on löytynyt. Voin arvata missä suunnassa ratkaisu on, mutta se jää omaksi mietteekseni. Kukaan ei pysty viemään niin montaa uraa tehokkaasti eteenpäin.

Olisi ollut monta uravaihtoehtoa joissa olisin voinut edetä menestyksekkäästi. Tämä oli niistä vain yksi, ja joskus harmittaa etten voinut tehdä niitä kaikkia. Olisi niin paljon mitä haluaisin tehdä, mutta aika ja voimat ei riitä.

Ehkä jos ei olisi tarvinnut perustaa perhettä, olisi ollut mahdollisuus enempään, mutta hyväksyn että se oli biologinen tarve, joka minulla oli sisäinen pakko tyydyttää. Sinänsä mielenkiintoista, lisääntymisvietti ja jälkeläisten suojeluvietti, joka ylittää kirkkaasti kaikki muut motiivit, jopa itsesuojelun. Lapseni ollessa pieni, olisin epäröimättä uhrannut henkeni pelastaakseni hänen henkensä. Mielenkiintoista.

Nyt viisikymppisenä näen oman aikani rajallisuuden, ja ruksin yli listastani asioita joita en enää ehdi tai pysty tehdä.

Olen tällä iällä lopulta löytänyt miehen, jolle älyni ei ole uhka vaan bonus. Voin suositella kaikille älykkäille naisille, saa paljon enemmän aikaiseksi, kun ympärillä olevat ihmiset haluavat sinun menestyvän, sen sijaan että seisovat tielläsi tai aktiivisesti kampittavat.