Meneekö sinulla lapsuudenkodissasi hermot vanhempiisi ja/ tai talon tapoihin?

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 19:50"]

Mielenkiinnnosta kyselen, että minkä ikäistä väkeä olette te, joilla hermo omiin vanhempiin menee?

[/quote]

33v, miten niin? Nuorempana suhtauduin ehkä löysemminkin. Nyt on omaa perhettä ja omaa elämää takana sen verran, että jossain asioissa koen viisastuneeni. Huomaan äitini piintyneet (ja väärätkin) toimintatavat, tiedostan ne virheet, mitä hän teki omien lastensa kanssa (vaikken minäkään toki täydellinen ole) ja olen saanut osakseni sellaista mollausta häneltä vuosien varrella, että muistot ei enää 100% ruusuisia ole. Joskus hävettää, miten sivistymätön hän on ja miten hän ei osaa kommunikoida tai käyttäytyä ollenkaan järkevästi ristiriitatilanteissa. Isosiskoni on samanlainen. Minä olen lähtenyt vähän eri piireihin tuolta junttilasta, onneksi.

21 miettii, vain onko ärsyyntyjät keskimäärin nuorempaa vai vanhempaa porukkaa. Itse jo keski-ikää lähestyvänä edelleen nimittäin ärsyynnyn erityisesti isääni. Olen tuntenut siitä huonoa omatuntoa, koska olen ajatellut, että kyllä minun aikuisena ihmisenä pitäisi sietää sitä ja tätä. Toisaalta, kyllähän huonot käytöstavat ärsyttävät kenellä vain, joten perustelen itselleni, että tuskin olen ainut, jonka on vaikeaa sietää isäni luonnetta.

Ei mene hermot. Äiti on tosi hauska, älykäs ja positiivinen ihminen. Puhumista riittää iltakausiksi, nauramme paljon, viiniäkin voi kumota.

Isä on kuollut pari vuotta sitten. Ymmärrän, että hänen talossaan ollaan ollaan hänen säännöillään. Jos jokin vähän tympii, niin pitemmän päälle sellainen marttyyrimainen uhriasenne väsymyksen suhteen, vaikka saisi apua ihan niin paljon kuin kelpaa.

Toinen on se, että, lasten/ teinien pitää olla aika varovaisia, että eivät "hypi nenille". Mummu ottaa helpommin itseensä. Suorittaa ehkä hiukan mummuna olemista ja väsyttää itseään pannareilla, leipomisella ja ruuanlaitolla, mutta se on ihan ihanaa. Pitää muistaa vain kiitellä kovasti, että olisi oikein hyvillään :)

olen 42v ja esikoisenikin jo 22, voisin olla itse mummu

Minuakaan ei ärsytä mikään. Sen verran ystävälliset vanhemmat.

Olen kolmikymppinen ja kyllä menee hermot. Asuvat kaukana niin että kerralla olemme vähintään pidennetyn viikonlopun, useinmiten noin viikon, pari kertaa vuodessa. Se joka puhui vanhempien luona loisimisesta ei ilmeisesti omaa marttyyrivanhempia jotka itkevät kerran viikossa kuinka käymme liian harvoin ja asumme liian kaukana. Itse eivät voi tulla käymään kuin korkeintaan yhdeksi yöksi kerran vuodessa hirveällä kiireellä ja valituksella kuinka matka oli kamalan pitkä ja matkustaminen niin kallista. Ihan kuin se matka heille olisi yhtään lyhyempi tai halvempi. Jatkuvan narinan lisäksi ärsyttää epähygieenisyys. Käsipyyhkeitä ovat likaiset jo kun tulemme eikä niitä vaihdeta kertaakaan. Aamiaistarpeet lojuu pöydällä tuntikausia, pöydät pyyhitään korkeintaan kerran päivässä ja saunassa pidetään yhtä pellavaliinaa viikko vaikka joka ilta saunotaan. Viimeksi käydessä pyykinpesukone pesi pyykit likaisemmiksi kuin ne olivatsinne laittaessa. 

Ei ollut tällaista lapsena ollessani, vanhuus iskenyt.

Minulla menee hermot lähinnä siihen, että erityisesti äitini on tyly ihminen. Ei esimerkiksi voi uskoa, että minä osaisin tehdät yhtään mitään esim. pestä matot, maalata seinät, laittaa ruokaa. Jos tarjoan apua, minut haukutaan lyttyyn ("ei siitä mitään tule, pilaat vaan meidän matot" tai "turha sun mitään ruokaa on tehdä, poltat pohjaan kuitenkin")

Lisäksi he eivät itsekään viitsi tehdä kotonaan mitään. Seinissä on todella kuluneet 30 vuotta vanhat tapetit, joissa on tahroja, likaa ym. Huonekalut on jotain 70-80-luvun naarmuuntunutta Sotka-lastulevyä. Nojatuolissa on reikä. Keittiönkaapeissa ja kylppärin laatoissa on halkeamia. Vuosikymmenien aikana pinttyneet muovimattolattiat on ihan kupruilla.

Eivät raaski remontoida tai ostaa mitään uutta, eivätkä anna minun auttaa (koska en kuitenkaan osaa mitään). Mitään nykyaikaisia kodinkoneitakaan ei ole, mutta silti valitetaan kun ei jaksettaisi tiskata ja pyykätä.

Juu, meilläkin vanhemmat kokoajan tappelee, onkohan se sama sitten meillä, vaan ei huomata sitä?

Makkaraa syövät mennen tullen.

Ovat sivistyneitä, onneksi...

Lapsille isäni jaksaa aina olla erityisen kiukkuinen.

Jostakin äitini on oppinut aina tyrkyttämään ruokaa lisää, vaikka entistä on lautasella, hyppää myös ekana aina ylös, jos joku huomaa vaikka haarukan puuttuvan.

Kauppalistan teko on päivän kohokohta ja vain isä käy kaupassa.

Isäni kertoo minulle takapenkiltä, koska minun on vaihdettava autolla ajaessa kaistaa.

Meillä on aina oltava äidin tekemiä sämpylöitä tarjolla, vaikka kuinka koetan kertoa, että haluan kaupasta osetettuja, sillä osaan itse leipoa. Tullaan ulkomailta vieraisille ja nautin kaupan leivistä, kun niitä ei meiltä saa!

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 19:59"]

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 19:50"]

Mielenkiinnnosta kyselen, että minkä ikäistä väkeä olette te, joilla hermo omiin vanhempiin menee?

[/quote]

33v, miten niin? Nuorempana suhtauduin ehkä löysemminkin. Nyt on omaa perhettä ja omaa elämää takana sen verran, että jossain asioissa koen viisastuneeni. Huomaan äitini piintyneet (ja väärätkin) toimintatavat, tiedostan ne virheet, mitä hän teki omien lastensa kanssa (vaikken minäkään toki täydellinen ole) ja olen saanut osakseni sellaista mollausta häneltä vuosien varrella, että muistot ei enää 100% ruusuisia ole. Joskus hävettää, miten sivistymätön hän on ja miten hän ei osaa kommunikoida tai käyttäytyä ollenkaan järkevästi ristiriitatilanteissa. Isosiskoni on samanlainen. Minä olen lähtenyt vähän eri piireihin tuolta junttilasta, onneksi.

[/quote]

Ei lisättävää. Ikäkin täsmää.

Ehkä tässä iässä, kun on itsekin jo kypsä aikuinen, viimein herää huomaamaan, että ne omat vanhemmat eivät olekaan niin täydellisiä kuin sitä on luullut ja että ne lapsuudessa opitut tavat ja mallit eivät olekaan se ainoa oikea vaan ehkä jopa nykypäivänä päinvastoin. Ehkä tässä vuosien saatossa sitten tottuu tuohon (ettei he olekaan täydellisiä) ja sitten 4-kymppisenä ei enää hermojaan menetä vaan osaa suhtautua rennommin.

Jos tämä 30v on vähän sellainen uusi murrosikä? :)

Mistäs alottaisi? Saunassa pitää käydä aikaisin, kesällä jopa neljän aikaan ilalla ja ulko-ovi saattaa olla jo lukossa kuudelta, kun pitää rauhoittua ja käydä nukkumaan. Leivän säilytys jääkaapissa, vaikka miten kertoo että se vanhenee siellä nopeammin kuin huoneenlämmössä, leipä pysyy jääkaapissa. No syököön sitten vanhentunutta leipää. 

Kamala pelko siitä että jos tiskaria ei pistä heti pois päältä kun se lakkaa pyörimästä ja sulje vesihanaa, koko talo alkaa tulvia. Sama pyykkikoneen kanssa. Suihkun painetta laskettiin niin että hiuksia saa huuhtoa kolme kertaa pidempään kuin ennen sillä vesiputki "piti ääntä" ja pelkäsivät että menee rikki. 

Sitten koska ukko on luulotautinen, hän on ollut vuosia sitä mieltä että kostea ilma ei tee hyvää allergikolle (jota hän ei ole) ja astmaaatikolle (hän ei ole, minä olen) saunomisen jälkeen ei voi pitää kylppärin ja vaatehuoneen ovea auki koska höyry siirtyy taloon ja itiöt ja muut bakteerit alkavat elää ja kiusata tätä luulosairasta. 

Ja näitähän riittää, käyn yleensä kerran vuodessa ja mikään ei muutu. Vuosien varrella tuntuu vain pahenevan. 

Enpä tiedä; olen 42-v ja hermot menee edelleen ja on mennyt jo 20 vuotta. Välillä surettaa kun joillain on lämpimat ja hyvät välit omiin vanhempiinsa ja isovanhemmat mukana lastenlasten elämässä; meillä ei ole.

Juuri tuo epähygieenisyys on yksiä pahimpia asioita; vessa on kerrassaan kuvottava. Ja se ruoansäilytys......oksettaa jo ajatuskin

up

Isäni ja äitini ovat eronneet, ja äitini on normaali ja kiva äiti ja mummi, mutta ärsyynnyn kyllä välillä häneenkin. Taipumus marttyyriuteen ja jatkuva negatiivisuus ovat pahimmat piirteet. Huomaan ärsyyntyäni myös vanhuuden oireista, kuten höppänyydestä, mikä on tietty epäreilua. Vietän kyllä mielelläni aikaa äidin kanssa ja käymme kahdestaan välillä kaupungilla yms.

Isässäni ärsyttää niin moni asia, etten jaksa edes luetella. Hän elää aivan eri tavoin kuin 95% ihmisistä, ja tuntuu lähinnä halveksivan meidän (sovinnaisia) ratkaisujamme ja tavanomaisia lapsiperhekuvioita (päikkäriajat, lasten kanssa ulkoillaan, kirosanoja vältellään, rivouksia ei puhuta jne.) Todella rasittavaa. Lisäksi polttaa tupakkaa niin paljon, että tulee pää kipeäksi ja lapset saa kuurata päästä varpaisiin lyhyenkin vierailun jälkeen. Rakastaa kuitenkin minua ja lapsenlapsiaan kovasti, joten välien katkaisu on vaikeaa enkä edes harkitse sitä tosissani, mutt usein raivoissani mietin että oli viimeinen kerta.

Minä en jaksa yhtään äitiäni, koska hänestä on eläkkeelle jäätyään tullut kauhean ilkeä. Hän haukkuu ja arvostelee minua jatkuvasti ja joka asiasta. "On tainnut taas perse levitä, olit kyllä  paremman näköinen hoikempana", "miten sulla nuori ihminen noin huono ryhtikin on", "hyi kamala pitääkö sitä nenää noin äänekkäästi niistä, eikö voisi mennä vessaan niistämään jos on pakko" jne.

Lisäksi saan kuulla tylyttävään sävyyn annettuja luentoja mm. siivoamisesta, ihan kuin en 39-vuotiaana viimeiset 20 vuotta itsekseni asuneena osaisi. Aina minua siis joko haukutaan tai "ylhäältäpäin" saarnaten opetetaan, ei jaksa.

Ei mullakaan mene hermot. Olen onnellinen, että lapsillani on mummola, jossa he viihtyvät ja heitä rakastetaan. Vanhempani touhuilevat lapsenlastensa kanssa kaikenlaista kivaa: kalastavat, ulkoilevat, puuhastelevat muuten vain. Joku tuossa mainitsi, että käsipyyhkeet ovat likaiset jne. Ei minullakaan ole ihan samat siisteyskäsitykset kuin vanhemmillani, mutta ajattelen, että se on heidän elämäänsä ja tapojansa; me olemme vieraita ja olemme sen mukaan. Teen kyllä lapsuudenkodissani ihan samalla tavalla kotitöitä kuin omassa kodissanikin. Imuroin, laittelen paikkoja kuntoon, tiskaan jne. Suursiivousta en kehtaa alkaa tekemään, etten loukkaisi heitä. Jonkun verran otin äitini kanssa yhteen vielä kymmenen vuotta sitten lapsuudenkodissani käydessäni, nyt selvästi osaamme olla hieman hienotunteisempia toisiamme kohtaan. Tiedämme mistä toinen ärsyyntyy ja välttelemme sitä. Olen kasvanut siis aikuiseksi, kohtelen vanhempiani aikuisena ja he kohtelevat minua. He eivät koskaan anna minulle besserwisser-ohjeita, kysyessäni kyllä sanovat mielipiteensä. Tällä hetkellä yritämme opettaa lapsillemme hienotunteisuutta isovanhempia kohtaan, vaikka he ovat läheisiä, ei voi ihan samallalailla väkättää vastaan kuin omille vanhemmille. Koen, että se on meidän vanhempien tehtävä, opettaa lapsia kohtelemaan toisia hyvin. Toivottavasti tässä asiassa toteutuu sosiaalinen perimä.

Isäpuoleni ärsyttää, hän on ollut äitini kanssa nyt n. 20 vuotta mutta emme ole läheiset ja hän ei jaksa äitini ainoaa lapsenlasta eli minun poikaani, vaan ärsyyntyy jos lapsi tulee edes kylään. Yökylästä on ihan raivona. Harmittaa, kn äitini tykkäisi lasta ottaa kylään. Komentaa ihan koko ajan, lapsella ei ole yhtään tilaa. Jos leikkii nätisti, pitäisi leikkiä toisella lelulla, jos syö nätisti, kehotetaan syömään reippaasti tai ottamaan jotain muuta lautaselta, tullessa toitotetaan että kengät sitten pois eteisessä, vaikka se on ihan automaatio lpsella ilman naputtamistakin, koko ajan jotain. Ärsyttävää todellakin ja syö mummin ja lapsen suhdetta tosi paljon.

Kyllä alkaisi vituttamaan, jos aikuiseksi tullut lapsi tulisi naputtamaan minulle, mitä saan syödä ja mitä en. Tai tulisi tuittuilemaan ja ärsyyntymään tavoistani.

Jos olen elänyt 50 vuotiaaksi näin, niin en todellakaan anna aikuisten lasten kyykyttää minua omassa kodissani. Jos haluan syödä perunoita voikastikkeella ja suolasilliä, niin tulen taatusti sitä syömään, vaikka kuinka aikuinen lapseni puolisonsa kanssa nyrpistelisi nenäänsä ja huokailisi minulle, että menee hermot kun syöt noin epäterveellisesti, etkä mitään terveellistä sushia tai jotain muuta erikoista.

Menee,tosin ei ole varsinainen lapsuudenkoti mutta äidin koti kuitenkin. Jostain syystä äidilläni on sellainen vaikutus,että taannun taas murrosikäisen tasolle ja alan kiukuttelemaan, riitelyksi menee aina vierailuni.

[quote author="Vierailija" time="12.07.2013 klo 13:04"]

Kyllä alkaisi vituttamaan, jos aikuiseksi tullut lapsi tulisi naputtamaan minulle, mitä saan syödä ja mitä en. Tai tulisi tuittuilemaan ja ärsyyntymään tavoistani.

Jos olen elänyt 50 vuotiaaksi näin, niin en todellakaan anna aikuisten lasten kyykyttää minua omassa kodissani. Jos haluan syödä perunoita voikastikkeella ja suolasilliä, niin tulen taatusti sitä syömään, vaikka kuinka aikuinen lapseni puolisonsa kanssa nyrpistelisi nenäänsä ja huokailisi minulle, että menee hermot kun syöt noin epäterveellisesti, etkä mitään terveellistä sushia tai jotain muuta erikoista.

[/quote]

Sä olet just kuin mun mies. Mistään ei saa huomauttaa eikä mainita, heti pitää vetää herne nenään.

Ehkä vähän.

Jossain vaiheessa meni muutamassa minuutissa, koska äitini jostain syystä aloitti arvostelemiseni ennen kuin olin saanut takkia pois päältä.

Nyt olemme molemmat kasvaneet henkisesti ja hyvissä väleissä. Asumme samassa kaupungissa, joten emme vietä öitä koskaan yhdessä :) Päiväseltään käynnit on ok. Mutta en ehkä pystyisi asumaan samassa taloudessa eikä hänkään meidän kanssaan.

MInä hermostuisin ekaksi siihen, kun hän on niin hirveän huolissaan ihan kaikesta koko ajan. Ja Hän hermostuisi siihen, kun meidän perheessä on liikaa ääntä ja liikettä.

Mutta arvostan häntä suuresti ja on ihan huippurakas.