"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt pitää vielä yksi viesti kirjoittaa niin omalla kohdalla ainakin monet elämäni ikävät asiat liittyvät toisiin ihmisiin. Minua on kiusattu, nöyryytetty, peloteltu ja  muuten kohdeltu kaltoin monien ihmisten toimesta. Eli siinä mielessä ei koskaan ole sama miten toisia kohtelemme vaan edes pieni ripaus empaattisuutta ei ole pahitteeksi. Itsekin voisin varmasti paremmin jos tielleni olisi sattunut erilaisia ihmisiä ja olisi kohtelu ollut edes vähän parempaa. Monet ihmiset tekevät toisten elämästä vaikeaa ja raskasta ilman, että se henkilö on itse tehnyt mitään ansaitakseen sen kaiken. Joku tietenkin sanoo, että miksi suostuit ja alistuit, mutta ei yksi ihminen mahda isolle joukolle mitään ja joskus se kaikki vaan pahenee, vaikka kuinka vastustaisi. Eli siinä mielessä se asetelma ei ole tasapuolinen vaan monesti yksi vastaan kaikki muut. Siinä mielessä kukaan tuskin hyötyy siitä jos toisia poljetaan maahan ja alistetaan sekä vertaillaan. Saadaan vaan pahaa aikaan ja monelle ihmiselle traumoja mistä hän ei välttämättä toivu koskaan. Senkään takia tästä maailmasta ei saisi tehdä kovempaa ja julmempaa paikkaa, kun se monesti jo sitä. Minusta, kun sillä ei saavuta mitään jos entistä enemmän ihmisiä tippuu kyydistä ja entistä nuorempina. Jotenkin pitäisi ymmärtää myös ihmisten erilaisuus ja se, että kenenkään elämä ja kokemukset eivät ole samanlaisia.

Myös se, että ymmärtää toista ei tarkoita, että pitäisi sääliä vaan mielummin ajatella, että jokainen ihminen on kuitenkin arvokas vaikka olisikin se heikommassa tilanteessa oleva kuin joku toinen. Samalla voi miettiä kuka on se heikko. Minusta sellainen ihminen ei ole heikko joka selviää monesti asiasta elämässään, vaikka olisikin kuinka vaikeaa. Ei vaikka hänestä ei sen jälkeen olisikaan mihinkään "uralle ja menestykseen" vaan hänen elämänsä olisikin hyvin vaatimatonta muiden silmissä. Hän on kuitenkin selvinnyt kaikesta. Ja ne jotka eivät selviä niin hyvin ja sairastuvat eivät ole heikkoja vaan heillä on monesti voimavarat lopussa ja ovat kokeneet liikaa pahaa. Silloin voi olla iso juttu jo se, että selviää elämässään eteenpäin ja saavuttaa edes jonkun asian elämässään. Siinä mielessä saisi lopettaa jo se vertailun.

Minusta vahvat eivät polje toisia maahan vaan mieluummin nostavat ylös. Itsekin sen huomaa, kun olin kurssilla missä ihania ja kannustavia ihmisiä ja olin ensimmäistä kertaa se jota kukaan ei pilkannut ja minusta pidettiin. Kyllä se voima  minkä siitä kaikesta sain oli suuri ja menin sinne aina iloisena ja ajatuksella, että tulee mukava päivä. Samalla ajattelin usein, että kumpa se kaikki olisi aina ollut niin tai edes vähän sinnepäin. Tästä saa myös väärään kuvan eli en todellakaan hae huomiota tai kehuja yms, mutta kyllä sitä vaan arvostaa jos kerrankin pääsee mukaan yhteisöön ja sinua kohdellaan hyvin, kun niitä kokemuksia ei paljon ole.

Lukekaa edes tuon viisaamman ihmisen hieno kirjoitus, te "kyllä minäkin yritin, enkä jäänyt makaamaan" ihmiset ja oman onnenne sepät.

-CAPSLOCKKAAJA!!!

Vierailija kirjoitti:

Veetun stakhanoviitit kirjoitti:

Minusta puhe oman mielen ja kehon vajaavaisuuksien voittamisesta pelkällä tahdon voimalla on hyvinkin vaarallista ja edesvastuutonta varsinkin silloin, kun asiaa lähestytään sen oman kokemuksen kautta. Kaikilla ei ole asiat näin hyvin, että he voivat venyä sillä tahdon voimalla sen tarvittavan määrän, kuten joku muukin on tehnyt jonkin tavoittelemansa asian eteen - hitto, tuohan kuulostaa joltakin urheilulajilta enemmänkin kuin arjelta. Jos haluaa kertoa muillekin siitä oman rimansa nostamisen välttämättömyydestä, niin täytyy ymmärtää myöskin se, ettei kaikilla ole samat eväät alusta lähtien, saati sitä perään kuulutettua tahdonvoimaa/resilienssiä.

Miettikääpä, mitä voi tapahtua sille työntekijälle, joka työssään venyy ja venyy venymistään? Jossakin vaiheessa ylitetään se murtumispiste ja silloin liikutaan sen henkilön kannalta vaarallisilla vesillä, mutta eikun se toinenkin pystyi siihen, niin miksen minäkin...vaikka väkisin? Pahimmillaan käy niin, että sitä kuolee työhönsä.

Se kuoleminenko nyt on tavoiteltava asia?

Tästä olen ihan samaa mieltä. Mä olin tämmöinen, joka suoritti ja suoritti, venyi ja venyi ja halusi niin kovasti menestyä ja olla jotakin. Kunnes seinä tuli vastaan ja elämä heitti eteen vielä roppakaupalla isoja, raskaita asioita. Silti yritin purra hammasta ja ajatella, että kyllä ne traumat, suru ja kaikki muu ikävää katoaa, kun vaan yritän tarpeeksi. Eihän se toiminut niin. Lopulta lääkäri KÄSKI mut lepäämään ja sanoi, että nyt sä et tee vähään aikaan yhtään mitään, sä vaan oot. Siitä alkoi sitten hiljalleen toipuminen, jossa on ollut takapakkeja, tullut lisää vaikeuksia ja silti olen nyt tässä. Se ei ole pelkästään omaa ansiotani, vaan seassa oli myös onnea ja muita ulkopuolisia tekijöitä. Sellainen liiallienn suorittaminen ja yrittäminen voi kostautua ja olla terveydelle oikeasti vaarallista. Olen nähnyt vierestä, miten se voi viedä hengen.

-ap-

Kun tässä maassa on aika paljon ihmisiä joiden kuuluisi levätä ja tarpeeksi pitkän ajan vain olla, ihan oman terveyden takia, ja lääkäreidenkin mielestä.

Niin sellaisessa tilassa olevalle ihmiselle on aika moista suuhun ulostamista kuulla "tsemppauksena" sellaista retoriikkaa, mitä tämä ketju on täynnä.

Eli nämä: "jäädä vain makaamaan, aina kannattaa yrittää, mitään ei saa jos ei yritä, minäkin jaksoin, uhriutua ja syytellä" "ponnistaa"

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt pitää vielä yksi viesti kirjoittaa niin omalla kohdalla ainakin monet elämäni ikävät asiat liittyvät toisiin ihmisiin. Minua on kiusattu, nöyryytetty, peloteltu ja  muuten kohdeltu kaltoin monien ihmisten toimesta. Eli siinä mielessä ei koskaan ole sama miten toisia kohtelemme vaan edes pieni ripaus empaattisuutta ei ole pahitteeksi. Itsekin voisin varmasti paremmin jos tielleni olisi sattunut erilaisia ihmisiä ja olisi kohtelu ollut edes vähän parempaa. Monet ihmiset tekevät toisten elämästä vaikeaa ja raskasta ilman, että se henkilö on itse tehnyt mitään ansaitakseen sen kaiken. Joku tietenkin sanoo, että miksi suostuit ja alistuit, mutta ei yksi ihminen mahda isolle joukolle mitään ja joskus se kaikki vaan pahenee, vaikka kuinka vastustaisi. Eli siinä mielessä se asetelma ei ole tasapuolinen vaan monesti yksi vastaan kaikki muut. Siinä mielessä kukaan tuskin hyötyy siitä jos toisia poljetaan maahan ja alistetaan sekä vertaillaan. Saadaan vaan pahaa aikaan ja monelle ihmiselle traumoja mistä hän ei välttämättä toivu koskaan. Senkään takia tästä maailmasta ei saisi tehdä kovempaa ja julmempaa paikkaa, kun se monesti jo sitä. Minusta, kun sillä ei saavuta mitään jos entistä enemmän ihmisiä tippuu kyydistä ja entistä nuorempina. Jotenkin pitäisi ymmärtää myös ihmisten erilaisuus ja se, että kenenkään elämä ja kokemukset eivät ole samanlaisia.

Myös se, että ymmärtää toista ei tarkoita, että pitäisi sääliä vaan mielummin ajatella, että jokainen ihminen on kuitenkin arvokas vaikka olisikin se heikommassa tilanteessa oleva kuin joku toinen. Samalla voi miettiä kuka on se heikko. Minusta sellainen ihminen ei ole heikko joka selviää monesti asiasta elämässään, vaikka olisikin kuinka vaikeaa. Ei vaikka hänestä ei sen jälkeen olisikaan mihinkään "uralle ja menestykseen" vaan hänen elämänsä olisikin hyvin vaatimatonta muiden silmissä. Hän on kuitenkin selvinnyt kaikesta. Ja ne jotka eivät selviä niin hyvin ja sairastuvat eivät ole heikkoja vaan heillä on monesti voimavarat lopussa ja ovat kokeneet liikaa pahaa. Silloin voi olla iso juttu jo se, että selviää elämässään eteenpäin ja saavuttaa edes jonkun asian elämässään. Siinä mielessä saisi lopettaa jo se vertailun.

Minusta vahvat eivät polje toisia maahan vaan mieluummin nostavat ylös. Itsekin sen huomaa, kun olin kurssilla missä ihania ja kannustavia ihmisiä ja olin ensimmäistä kertaa se jota kukaan ei pilkannut ja minusta pidettiin. Kyllä se voima  minkä siitä kaikesta sain oli suuri ja menin sinne aina iloisena ja ajatuksella, että tulee mukava päivä. Samalla ajattelin usein, että kumpa se kaikki olisi aina ollut niin tai edes vähän sinnepäin. Tästä saa myös väärään kuvan eli en todellakaan hae huomiota tai kehuja yms, mutta kyllä sitä vaan arvostaa jos kerrankin pääsee mukaan yhteisöön ja sinua kohdellaan hyvin, kun niitä kokemuksia ei paljon ole.

Tässä oli todella paljon kypsyyttä ja viisautta. Kiitos, kun jaoit ajatuksesi ja kokemuksesi. Kaikkea hyvää sulle.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Huoh. Kun suurin osa ei meistä vähättele sitä, vaan inhoaa sitä ylimielistä ja oman navan ympärillä pyörivää asennetta, että kun minäkn, niin kaikki muutkin pystyy kyllä eikä yhtään nähdä, että miten myös ulkopuoliset tekijät vaikuttaa siihen, nouseeko ihminen sieltä pohjalta vai ei. Siinä ON MYÖS MUKANA omaa asennetta ja ansiota, MUTTA MYÖS sattumaa, onnea ja geenejä. Mulle ei ole lainkaan vaikeaa myöntää tätä omalla kohdallani. En tiedä, miksi se on osalle niin vaikeaa. Ihan kuin se jotenkin horjuttaisi jotain egoa tai vastaavaa.

-ap-

En usko luuserigeeneihin, t. pohjalla.

En ole puhunut mistään luuserigeenistä, vaan siitä, että toisilla on enemmän resilenssiä (sitäkin voi kehittää tiettyyn pisteeseen asti, mutta sekin riippuu monista asioista), voimavaroja eikä ole alttiutta tiettyihin sairauksiin. Minulla on esimerkiksi lahjoja tietyissä asioissa ja on ollut mun valinta kehittää niitä. Mutta ne lahjakkuudet ovat myös synnynnäisiä ominaisuuksiani. Tietyistä ihmisistä ei vaan tule huippumuusikoita- tai urheilijoita, vaikka kuinka treenaisi.

-ap-

Ap, olet tässä ihan oikeassa. Siksi olisikin tärkeää, että ihmiset tunnistaisivat itsessään näitä kykyjä, joita voivat kehittää, jos ne voivat jollakin tapaa auttaa heitä ponnistamaan takaisin normaaliin arkeen. Oletko eri mieltä?

Ponnistaminen ponnistaminen ponnistamien ponnistamien ponnistaminen.

Mitä jos tuota sanaa ei hierottaisi täällä koko ajan?

Kun POHJALLA oleva ihminen, ei VOI ponnistella, koska hänen pitää ENSIN levätä, saada mahdollisesti hoitoa, ja toipua.

Sitten hän voi yrittää ELÄÄ päivä kerrallaan SUHTEELLISEN siedettävää elämää, ja SEN JÄLKEEN joskus EHKÄ mahdollisesti PIKKU HILJAA edetä jotenkin elämässään.

ILMAN SITÄ FUCKIN PONNISTELEMISTA!

HE OVAT JO TEHNEET SITÄ PONNISTELUA LIIKAA! EI HE MUUTEN SIELLÄ KUOPAN POHJALLA UUPUNEINA RETKOTTAISI!

Numero 599 kiittää kivoista viesteistä. Toivon myös teille kaikkea hyvää ja yritän saada elämääni eteenpäin. Pienikin juttu on aina iso saavutus ja jokainen mukava ihminen ja sana lämmittää mieltä. Kiitos :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.

Huoh. Kun suurin osa ei meistä vähättele sitä, vaan inhoaa sitä ylimielistä ja oman navan ympärillä pyörivää asennetta, että kun minäkn, niin kaikki muutkin pystyy kyllä eikä yhtään nähdä, että miten myös ulkopuoliset tekijät vaikuttaa siihen, nouseeko ihminen sieltä pohjalta vai ei. Siinä ON MYÖS MUKANA omaa asennetta ja ansiota, MUTTA MYÖS sattumaa, onnea ja geenejä. Mulle ei ole lainkaan vaikeaa myöntää tätä omalla kohdallani. En tiedä, miksi se on osalle niin vaikeaa. Ihan kuin se jotenkin horjuttaisi jotain egoa tai vastaavaa.

-ap-

En usko luuserigeeneihin, t. pohjalla.

En ole puhunut mistään luuserigeenistä, vaan siitä, että toisilla on enemmän resilenssiä (sitäkin voi kehittää tiettyyn pisteeseen asti, mutta sekin riippuu monista asioista), voimavaroja eikä ole alttiutta tiettyihin sairauksiin. Minulla on esimerkiksi lahjoja tietyissä asioissa ja on ollut mun valinta kehittää niitä. Mutta ne lahjakkuudet ovat myös synnynnäisiä ominaisuuksiani. Tietyistä ihmisistä ei vaan tule huippumuusikoita- tai urheilijoita, vaikka kuinka treenaisi.

-ap-

Ap, olet tässä ihan oikeassa. Siksi olisikin tärkeää, että ihmiset tunnistaisivat itsessään näitä kykyjä, joita voivat kehittää, jos ne voivat jollakin tapaa auttaa heitä ponnistamaan takaisin normaaliin arkeen. Oletko eri mieltä?

Ponnistaminen ponnistaminen ponnistamien ponnistamien ponnistaminen.

Mitä jos tuota sanaa ei hierottaisi täällä koko ajan?

Kun POHJALLA oleva ihminen, ei VOI ponnistella, koska hänen pitää ENSIN levätä, saada mahdollisesti hoitoa, ja toipua.

Sitten hän voi yrittää ELÄÄ päivä kerrallaan SUHTEELLISEN siedettävää elämää, ja SEN JÄLKEEN joskus EHKÄ mahdollisesti PIKKU HILJAA edetä jotenkin elämässään.

ILMAN SITÄ FUCKIN PONNISTELEMISTA!

HE OVAT JO TEHNEET SITÄ PONNISTELUA LIIKAA! EI HE MUUTEN SIELLÄ KUOPAN POHJALLA UUPUNEINA RETKOTTAISI!

Joo, tuo ponnistelun käsite on jotenkin hassu. Oliko se ponnistelua näiden oman onnensa seppien mielestä, kun vaikeimpina kausina mun suurin "ponnistus" saattoi olla se, että jaksoin pitää jonkinlaista rytmiä yllä ja käydä vähän kävelyllä? Toki mulla oli siinä paljon muuta kuormaa (tekisi mieli avata enemmän, mutta en viitsi nyt tunnistamispelossa), töihin tai opiskeluihin ei musta silloin ollut. En mä edes tossa puhuisi jostain ponnisteluista, vaan ihan vaan just siitä, että elää päivä kerrallaan ja pyrkii selviytymään. Minä yritin kestää vastoinkäymisen vastoinkäymisen perään ja kunnes niitä oli sen verran, että mun mieli alkoi hajota ja lopulta se suojautui masennuksella. Kyllä mä oikeasti yritin ja hoin itselleni, että sä et nyt saa masentua, sun pitää yrittää vaan enemmän. Lääkäri mut lopulta pysäytti ja ONNEKSI pysäytti. Mun piti kohdata mun todellinen tila. Ei silloin ponnisteltu, silloin selviydyttiin jotenkin päivästä toiseen ja varmaa oli suunnilleen vain se, että huomenna nousee aurinko. En minä koe edelleenkään "ponnistelleeni', vaan ihan vaan selviytyneeni tähän päivään ja olen saanut sen aikana onneksi jonkinlaisen opiskelukyvyn takaisin. Kaikille ei niin käy. En tiedä yhtään, mitä saisin siitä, että olisin jotenkin katkera niille, jotka siellä pohjalla on. Se on ihan p*rseestä olla siellä. Olen itsekin ollut siellä enkä näe siinä mitään kadehdittavaa. Ole iloinen ja kiitollinen, että sait työ- ja opiskelukykysi takaisin! Mä koen sen lahjana, en näe sitä varsinaisesti omana ansiona mun kohdalla. Ei sitä itse valita olla työkyvyttömiä.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.

Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.

Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.

Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?

Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä...  Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!

Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. 

HEI! SE EI OLE MUIDEN TSEMPPAAMISTA JOS HAUKUTAAN "EI MITÄÄN YRITTÄÄNEEKSI JA MAAHAN HEITTÄYJÄKSI JOKA ON LUUSERI JOKA EI KOSKAAN TEE MUUTA KUIN URHIUTUU!

JOS HALUAA TSEMPATA JA TODELLA AUTTAA NIIN JÄTTÄÄ TOMMOISET PASKAPUHEET POIS!!!! SE EI MAKSA MITÄÄN!!!! PÄIN VASTOIN!!!!!

Kaksinaismoralismi.

Eipä kukaan pohjalta onnistuneesti ponnistanut ole kutsunut pohjalle jäänyttä "ei mitään yrittäneeksi maahanheittäytyjäksi, joka on luuseri, joka ei koskaan tee mitään muuta kuin uhriutuu". Se on oma tulkintasi. Moni on sanonut, että kannattaa yrittää, vaikka se tuntuisi toivottomalle. Jos luovuttaa ja ei tee mitään, ei siitä seuraakaan mitään. Kukaan ei ole väittänyt, etteikö se olisi helppoa, tai että se edes olisi mahdollista kaikille, sillä hyvin tiedämme, että joillain voi olla sairauksia, jotka tosiasiallisesti tämän estävät. Paljon vihattu sosialisti Elizabeth Warren on kirjoittanut hyvin aiheesta, kannattaa tutustua.

Tämä ketju (jota et nähtävästi paljon ole lukenut) on täynnä tuollaisia ihmisiä, jotka väittävät noin.

Ei ole mikään luuserin oma kuvitelma ja tulkinta.

Sinä voit tarkistaa asian lukemalla tämän ketjun.

Tuota lässytystä "jos ei tee mitään jos ei tee mitään" on koko ketju täynnä. Se turhaa, kun  ei ole sellaisia ihmisiä ketkä eivät "koskaan tee yhtään mitään".

Nämä ylimieliset omanonnensepät ajattelevat tietysti että sairas ihminen ei tee mitään, vaikka sairas kävisi lenkillä tai ruokakaupassa. Joillekin sairaille nekin ovat onnistumisia, ja niiden eteen on ponnisteltu, ja onnistuttu. Mielen sairaudet eivät tule eivätkä lähde nopeasti. Taustalla on aina enemmän kuin yksi epäonnistunuminen.

Te sepätkään ette ole niin erinomaisia, että näkisitte toisen pään sisään ja tietäisitte, mitä kaikkea on jo kestetty. Kovin herkästi täällä vaan jaksetaan huudella että jotkut luovuttavat ekasta kerrasta ja jäävät sohvalle makaamaan. Kuvottavaa ylimielisyyttä.

Jos on opintotuilla opiskellut ei ole pärjännyt itse. Suututtaa kun nykyajan tukimuotoja pidetään itsestäänselvyyksinä. Jonain päivänä niitä ei ehkä enää ole.

Oon kiinnittänyt huomiota myös siihen täällä, että moni "pohjalta ns. pärjääjiksi noussut" mainitsee, ettei ainakaan valita, märise tai mitään muutakaan. En tarkoita, että pitäisi koko ajan valittaa kaikesta, mutta pidän aika huolestuttavana sitä, että pitäisi vaan niellä kaikki, ei saisi sanoa mitään omasta pahasta olosta ja ponnistaa vaan ylös kaikesta huolimatta. Kyllä ne traumat, masennukset yms. pitää käsitellä ja käydä läpi juurta jaksain ja ajoittain jopa "valittaakin" että niistä voi (eikä sekään ole aina tae siitä) vapautua. Onko se nyt jotenkin mitalin arvoinen suoritus, että sinä et ainakaan valita kuten ne muut luuserit siellä sängyn pohjalla? Aika moni masentunut, uupunut, traumatisoinut tai muuten raskaita asioita kokenut pyrkii salaamaan ongelmansa ja esittämään ns. pärjäävää ja normaalia eivätkä todellakaan märise ja valita koko ajan sohvan pohjalla. Ehkä se sinunkin kollegasi kärsii jostain tämmösestä tai on uupumispisteessä, muttet vaan tiedä siitä. Liian moni sinnittelee itsekseen kunnes kamelin selkä katkeaa. Ja on ponnistellut ja ponnistellut. Harva ulkopuolinen sitä näkee, ehkä perheenjäsenet voivat jotain aavistaa tai nähdä.

Ja ei, en sano etteikö olisi heitäkin, jotka todella valittaa koko ajan ja ovat oikeasti aika raskasta seuraa, muttei kovin moni kovia kokenut sellainen ole, vaan pikemminkin saattaa vaikuttaa iloiselta ja ns. pärjäävältä, vaikka sisältä voi olla hajalla.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Jos on opintotuilla opiskellut ei ole pärjännyt itse. Suututtaa kun nykyajan tukimuotoja pidetään itsestäänselvyyksinä. Jonain päivänä niitä ei ehkä enää ole.

Jep just tätä meinaan. Mikään ei riitä osalle. Jos olet jaksanut (opiskelu on nykyään lähes välttämätöntä työllistymisen kannalta) lähteä opiskelemaan, et ole pärjännyt eikä se ole mitään. Minulle se on paljon ja tuo miellekkyyttä elämään. Harva opiskelija pärjää ilman opinto- ja asumistukea. Ja minä olen siitä ainakin kiitollinen, että niitä saa. Opiskelu vaatii myös työtä ja sitä PONNISTELUA, ei sitä valmistuta, jos ei ole tehnyt mitään. Ja se vaatii taas terveyttä ja voimavaroja.

-ap-

AP, miksi ponnistelusta pitäisi palkita?

Kylmä totuus on se, että meitä muita ei kiinnosta sinun ponnistelut. Miksi pitäisi kiinnostaa?

Ei meitä kiinnosta. Meillä on vähän nk. muitakin asioita mielen päällä. Katsos kun AP koko universumi ei pyöri sinun ja kaltaistesi ympärillä.

Kasva nyt hyvä ihminen aikuiseksi, pääset paljon helpommalla itsekin. Ei maailma toimi niin, että ihminen voi vain ilmoittaa "jo yrittäneensä parhaansa", ja sen takia ansaitsee nyt kaiken hyvän vastineeksi yrityksestään. Eikä sen pidä toimia noin. Yrittämistä ei palkita, lopputulos palkitaan.

Vierailija kirjoitti:

AP, miksi ponnistelusta pitäisi palkita?

Kylmä totuus on se, että meitä muita ei kiinnosta sinun ponnistelut. Miksi pitäisi kiinnostaa?

Ei meitä kiinnosta. Meillä on vähän nk. muitakin asioita mielen päällä. Katsos kun AP koko universumi ei pyöri sinun ja kaltaistesi ympärillä.

Kasva nyt hyvä ihminen aikuiseksi, pääset paljon helpommalla itsekin. Ei maailma toimi niin, että ihminen voi vain ilmoittaa "jo yrittäneensä parhaansa", ja sen takia ansaitsee nyt kaiken hyvän vastineeksi yrityksestään. Eikä sen pidä toimia noin. Yrittämistä ei palkita, lopputulos palkitaan.

Jos sinua ei kiinnosta, miksi kommentoit edes tähän ketjuun? Ei tartte tietenkään kiinnostaa. Jatka hyvä ihminen omaa elämääsi miettimättä minua tai muita. Ei se minua haittaa.

Ja onko joku sanonut, että yrittämisestä tai siitä AH PONNISTELUSTA pitäisi palkita? Pointti on se, että aina se yrittäminen tai ponnistelu ei johda siihen ns. palkintoon. Se joidenkin mielestä sohvalla makaava luuseri on voinut yrittää ja yrittää eikä silti ole saanut sitä ns. palkintoa. Silti hänen ponnisteluaan ei nähdä, koska hän ei ole saanut sitä, vaikka olisi tehnyt sitä ko monet kerra. Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

^ Ja kun osaa täällä tuntuu kovastikin kiinnostavan se, miten ne "muut vaan märisevät ja valittavat eivätkä yritä mitään" Puhe on nyt heistä, ei teistä, joita aihe ei kiinnosta. Täällä on varmasti monia ketjuja, joista löytyy teille kiinnostavia aiheita.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

No niinhän sen pitäisikin mennä, että jos yksilö itse kokee sen onnistumiseksi, niin se on onnistuminen. Kun puhe on nyt siitä, että osalle se on silti se luuseri, joka ei ole mitään yrittänyt.

Joo, minähän olenkin pyytämässä verorahoja ja palkkaa siitä huoh... Miksi täällä jaksetaan jatkuvasti olettaa näiden "minua ei kiinnosta, olet oman onnesi seppä" -tyyppien toimesta, että olen pyytämässä sinulta verorahoja tai jotain palkkiota? En ole. Minulle riittää se, että saan opinto- ja asumistuen, että pärjään. Sitten joku päivä ehkä toivottavasti työllistyn ja voin olla itsekin taas ah veronmaksaja.

Jos ei kiinnosta, mene muihin ketjuihin.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁸

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Tämähän on ketjun punainen lanka. Ap ja osa muista vastaajista haluaa ja vaatimalla vaatii toisilta enpatiaa ja arvostusta.

Se ei toimi niin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, minähän olenkin pyytämässä verorahoja ja palkkaa siitä huoh...

Vierailija kirjoitti:

Minulle riittää se, että saan opinto- ja asumistuen, että pärjään.

-ap-

Älä viitsi trollata.

Ihan takuulla tiedät, että mistä potista sinun opinto- ja asumistuki maksetaan. Vinkki: eivät muuten tipahda taivaalta ne rahat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁸

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Tämähän on ketjun punainen lanka. Ap ja osa muista vastaajista haluaa ja vaatimalla vaatii toisilta enpatiaa ja arvostusta.

Se ei toimi niin.

...eMpatiaa siis...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁸

Vierailija kirjoitti:

Minun "ponnisteluni" palkinto saattoi olla se, että jaksoin käydä vaikka luontokävelyllä ja sain siitä itselleni vähän paremman mielen. Se oli se palkinto. Mutta kun siitä ei saa statusta eikä rahaa, niin ei se kai osalle merkkaa sitä.

-ap-

Miten niin ei merkkaa sitä?

Jos kerran itse tunnet olosi onnistuneeksi, niin kelle toiselle sen pitäisi merkata yhtään mitään?

Jos taas tarkoitat "merkkaamisella" sitä, että meidän muiden pitäisi rahallisesti palkita (verorahoista) sinut siitä, että jaksoit käydä luontokävelyllä, niin olet oikeassa; meille muille sinun luontokävelysi ei merkkaa yhtikäs mitään.

Tämähän on ketjun punainen lanka. Ap ja osa muista vastaajista haluaa ja vaatimalla vaatii toisilta enpatiaa ja arvostusta.

Se ei toimi niin.

Jos ette halua ymmärtää ja olla empaattisia, niin ei tartte. Se on tullut jo hyvin selväksi tässä ketjussa, että suomalaiset on tutkimustenkin mukaan hyvin epäempaattista kansaa. Sinä puhut ihan eri asioista. Puhut siitä, että vain lopputulos ratkaisee yrittämisessä. Empatia ja toisen tilanteen ymmärtäminen on eri asia.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Jos on opintotuilla opiskellut ei ole pärjännyt itse. Suututtaa kun nykyajan tukimuotoja pidetään itsestäänselvyyksinä. Jonain päivänä niitä ei ehkä enää ole.

Sama pätee siis myös työttömyyskorvauksiin ja muihin tukiin: niitä saavat eivät pärjää itse.

Tarkoititko sitä?