Miten saan perheeni tajuamaan, etten halua tavata heitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tapaa ellet halua.

Kuulostaa siltä, että oma irtaantumisesi lapsuuden kodista pahasti kesken. Et pääse itsenäistymään jos myötäilet heitä. He ei selkeästi halua antaa sinun mennä ja elää omaa elämää.

Ei ole sinun äidin asia sopia sinun tapaamisiasi.

Voit kai suoraan sanoa siskollesi, että nyt ei kyse ole hänestä millään tavalla, että haluat olla tukena, mutta nyt pystyt olemaan vain tämän verran ja kerrot, että syyn, koitat rakentaa omaa elämää ja se ei ole helppoa, se vie energiaasi, etenkin jos vanhemmat täytyy potkia etäälle.

En ihmettele, ettet halua tavata. Se, että äiti järjestelee seläntakana aikuisen lapsen asioita on hälytys merkki siitä, ettei hän kykene päästämään irti. Haluat olla kiva ja ystävällinen, eikä kukaan loukkaannu ja myötäilet ja joustat, se ei tule toimimaan, he hyväksikäyttäjät ystävällisyyttäsi.

Äidilläsi on ongelma ja se aiheuttaa sinun itsenäistymis kehityksen katkeamisen.

Napakasti ja ystävällisesti kieltäydyt kaikesta , mitä et halua tehdä. He suuttuu- tottakai- koska haluavat, että elät heidän pillin mukaan.

Itsenäistymistä on irtiotto vanhemmista. Terve vanhempi sallii tämän ja kannustaa menemään. Takertuva vanhempi sanelee, määräilee, hääräilee ja itkee hylkäämistä, jos et tottele. Kaikki määräily puetaan juurikin tuohon muotoon ” olisit nyt sairaan siskoni tukena” ,että et oikein kehtaa kieltäytyä. Se on kuitenkin manipulointia. Äitisi tuhoaa sinun ja siskoni välit tuolla menolla. Jokainen päättää itse millä volyymilla on kenenkin tukena.

Elä omaa elämääsi, joudut käsittelemään syyllisyyttä, joka nousee, kun et suostu heidän peliin. Se on rankkaa, mutta kun olet päässyt vanhempien vaikutuksesta irti omaan elämään voit tavata vanhempiasi aikuisena, eikä he pääse ihon alle ja määräilemään ja ohjailemaan elämääsi enää.

Oletko ihan varma, että vanhempasi ovat elossa, kun viimein ymmärrät, että haluatkin tavata heitä? Oletko varma, että itsekäs asenteesi ei tule maksamaan perheellesi liian kallista hintaa? Ymmärrätkö, kuinka perheenjäseniäsi sattuu, jos tarve vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon on noin erilainen sinulla ja vanhemmillasi/ sisarellasi? Oletko oikeasti valmis satuttamaan heitä tällaisella? Miten se on sinun omasta elämästäsi pois, että tapaat rakkaitasi? Miksi lapsuuden perheesi ja sisaresi eivät kuulu omaan elämääsi? Elämä on jatkumo kohdusta hautaan, ei jokin itsenäistymisen alkamiseen kohdentuva vaihe elinkaarella. Jotain syvällistä ja merkittävää on jäänyt psykologisessa kehityksessä sinulta vielä vaiheeseen. Toivottavasti tuo kohta mielessäsi vielä kehittyy, ennenkuin satutat lapsuuden perhettäsi tarpeettomasti itsekeskeisyydelläsi.

Ymmärärn, että sattuu. Vuosia ymmärsin. He ei kertaakaan ymmärtäneet, että minuun sattuu, ei edes yhden kuukauden ajan. Koko ajan mentiin heidän kivut edellä. Ei voi olla niin yksipuolista.

Manipulatiivisesti taustalla junaileva äiti tässä hei. En halua että kummallakaan tyttärelläni on mitään elämää minun kontrollini ulkopuolella.

Ap on vielä kovin nuori, kun elämä murjoo voi hänkin tarvita perheen tukea. Pidetään huolta toisistamme.

Täällä kun näitä ap:tä tuomitsevia riittää niin ei sitten tullut mieleen että tuollainen äidin häärääminen yms on jopa sen masentuneen siskonkin mielestä loukkaavaa jne.

Vaikka itsellä on todella hyvät välit siskoni kanssa, niin minua on loukannut se että äitini on "huolehtinut" selkäni takana ja kaatanut ongelmiani tai pikemminkin hänen itsensä ongelmia siskoni niskaan. En halua että siskoni on kanssani tekemisissä velvollisuuden tunteesta, enkä halua olla hänelle taakaksi.

Siskoni asema muutenkin meidän suvussa on todella kohtuuton, tai oikeastaan meidän kaikkien sisarusten asema on. Minä olen se "reppana" jota pitäisi muka olla kokoajan "auttamassa" ja siskoni on se joka muka aina pärjää. Muiden sisarusten rooli on kaikkea siltä väliltä, mutta siskoni voinnista ei juurikaan olla oltu kiinnostuttu minua ja muita sisaruksia lukuun ottamatta koska hänhän pärjää aina.

Tänään viimeksi jouduin siihen tilanteeseen kun olisi pitänyt avautua perhesuhteista ja kertoa äidistä ikäviä asioita. En kertonut juuri mitään, mutta tulevaisuudessa on pakko, koska se kuinka hän meitä lapsiaan kohteli vaikuttaa ikävästi tänä päivänäkin eikä kovin hyvällä tavalla. Hänessä on paljon ollut hyviäkin puolia äitinä joten siksi tuntuu pahalta kertoa niitä huonoja. 165

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä sairaita kommentteja taas, ja ap:n syyllistämistä. Menkääpä itseenne, jos noin kovasti osui omaan nilkkaanne.

Minulla ja veljelläni on samanlainen hallitseva äiti. Itse olen onnistunut ottamaan etäisyyttä muutettuani toiselle paikkakunnalle. Veljeni asuu edelleen syntymäpaikkakunnalla ja äiti hallitsee hänen elämäänsä, vaikka hän on jo 40. On vaikeasti masentunut. Äiti perustelee paapomistaan ja kontrolloimistaan huolissaanololla, ja uskon kyllä että on huolissaan. Mutta kun se kontrollointi on varmasti tärkeä osatekijä siinä, että veljeni tilanne on niin vaikea. Hän on kiltti ihminen joka ei kehtaa sanoa äidille, että painuu helvettiin, kuten itse olen sanonut niin monta kertaa että lopulta äiti luovutti ja pääsin irti. En haluaisi samaa kohtaloa pahimmalle vihamiehellenikään. Veljellä ei ole vieläkään kunnollista identiteettiä, kun äiti tekee kaikki päätökset hänen puolestaan.

Ap, lakkaa antamasta äidillesi tietoa, jota tämä voi käyttää hyödyksi tuossa manipuloimisessa. Eli et kerro milloin sinulle sopii tavata siskoa, tai ylipäätään mitä olet tekemässä ja minne menossa. Jos keskustelu menee jankkaamiseksi, lopeta puhelu. Keksi etukäteen lista tekosyitä, joiden varjolla on helppo lopettaa, jos et muuten pysty siihen (itse en pystynyt vaan tarvitsin listan). Lopeta vanhempiesi luona vieraileminen erityisesti juhlapyhinä, kunnes olet itsenäistynyt niin hyvin että pystyt sanomaan suoraan mielipiteesi ja vaikka tarvittaessa poistumaan paikalta, jos sitä ei kunnioiteta.

Näillä keinoilla pääsin itse irti ja elämäni on nyt ok.

Tämä on niin totta. Joka ei ole tälläistä kokenut ei voi ymmärtää. Toiminta näyttää ulkopuolisen silmään itsekkäältä ja kylmältä, vaikka on kaikkea muuta.

Jos on suht normi perhe, on ihan normaalia olla yhteydessä. Ellei ole, on lähes pakko ottaa joku välimatka, jotta selviää elossa.

Vierailija kirjoitti:

Huh huh. Avaus sai tajuamaan, miten kiitollinen saa olla omasta normaalista ja tervepäisestä lapsuudenperheestään. Minä ja siskoni olemme aikuisia itsellisiä ihmisiä, mutta ajatus siitä, että haluaisimme nähdä toisiamme korkeintaan muutaman kerran vuodessa, on todella outo. Normaaleissa perheissä voi olla sellainen tilanne, että ei EHDITÄ nähdä kovin usein, mutta että ei haluaisi nähdä sisaruksiaan juurikaan... Olisi perseestä olla syntynyt tuollaiseen perheeseen. Ja normaaleissa perheissä on itsestäänselvää, että vaikeuksissa olevaa perheenjäsentä tuetaan sen verran kuin omassa elämäntilanteessa on kohtuullista. Ihan vaan rakkaudesta. Rakkaudeton perhe olisi painajainen.

Wau. Hyvä, kun tajusit! Jos on lämpimät perhe suhteet on maailman rikkainta ihmistä rikkaampi ja asiat aikas hyvin!

Vaikea tietää yhden kirjoituksen perusteella, minkälainen tilanne on. Ap:n äiti saattaa olla kieroutunut kontrollifriikki, joka yrittää jatkuvasti määrätä lastensa elämästä aivan vaan määräilyn ilosta. Tai sitten totuus on, että äiti ei ole muutoin määräilevä, mutta on tässä asiassa ollut aktiivinen. Yrittää korjata ilmapiiriä, kun toinen tytär on masentunut, toinen taas kylmä ja etäinen.

Ap kirjoitti, että äitinsä ja siskonsa toivoisivat olevansa läheisempiä ap:n kanssa, mutta ap:lla on oikeus pitää välit etäisinä. Tottakai ap:lla on oikeus määrätä omasta elämästään. Se on kuitenkin hyvin inhimillinen ja yleinen toive, että toivoo olevansa hyvissä väleissä lapsensa ja siskonsa kanssa. Ap on tässä se, joka rikkoo sosiaalisia normeja. Toki hänellä on siihen oikeus, mutta kannattaa kiukutellessaan muistaa, että on itse tässä suhteessa se, joka toimii erikoisesti. On turha loukkaantua, jos muut odottavat toisenlaista käytöstä, tai jos saa kylmän ja tunteettoman ihmisen leiman. Asiattomuuksia ei tietenkään tarvitse hyväksyä.

Ap:lla on varmasti syynsä haluta etäisyyttä. Hän ei kuitenkaan kovin syvällisesti niitä tässä avannut - onko syy hänessä vai muissa.

"Miten saan perheeni tajuamaan, etten halua tavata heitä?"

No sanot sen heille! Vai pitäisikö saada säilyttää kasvonsa ja puhtoinen omatuntonsa, joutumatta kohtaamaan hankalia tilanteita, saada vaan päänsä pensaaseen? Jonkun muun pitäisi ottaa vastuu halustasi olla tapaamatta heitä? Jos perheenjäsenesi ovat tehneet jotain sellaista, etteivät ansaitse tavata sinua, niin miksi pelkäät heidän loukkaantumistaan, etkä vain sano asiaa?

Vierailija kirjoitti:

Vaikea tietää yhden kirjoituksen perusteella, minkälainen tilanne on. Ap:n äiti saattaa olla kieroutunut kontrollifriikki, joka yrittää jatkuvasti määrätä lastensa elämästä aivan vaan määräilyn ilosta. Tai sitten totuus on, että äiti ei ole muutoin määräilevä, mutta on tässä asiassa ollut aktiivinen. Yrittää korjata ilmapiiriä, kun toinen tytär on masentunut, toinen taas kylmä ja etäinen.

Ap kirjoitti, että äitinsä ja siskonsa toivoisivat olevansa läheisempiä ap:n kanssa, mutta ap:lla on oikeus pitää välit etäisinä. Tottakai ap:lla on oikeus määrätä omasta elämästään. Se on kuitenkin hyvin inhimillinen ja yleinen toive, että toivoo olevansa hyvissä väleissä lapsensa ja siskonsa kanssa. Ap on tässä se, joka rikkoo sosiaalisia normeja. Toki hänellä on siihen oikeus, mutta kannattaa kiukutellessaan muistaa, että on itse tässä suhteessa se, joka toimii erikoisesti. On turha loukkaantua, jos muut odottavat toisenlaista käytöstä, tai jos saa kylmän ja tunteettoman ihmisen leiman. Asiattomuuksia ei tietenkään tarvitse hyväksyä.

Ap:lla on varmasti syynsä haluta etäisyyttä. Hän ei kuitenkaan kovin syvällisesti niitä tässä avannut - onko syy hänessä vai muissa.

Voihan niitä välejä koitta korjata puhumalla tyttäriensä kanssa, eikä häärimällä ja päsmäröimällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tapaa ellet halua.

Kuulostaa siltä, että oma irtaantumisesi lapsuuden kodista pahasti kesken. Et pääse itsenäistymään jos myötäilet heitä. He ei selkeästi halua antaa sinun mennä ja elää omaa elämää.

Ei ole sinun äidin asia sopia sinun tapaamisiasi.

Voit kai suoraan sanoa siskollesi, että nyt ei kyse ole hänestä millään tavalla, että haluat olla tukena, mutta nyt pystyt olemaan vain tämän verran ja kerrot, että syyn, koitat rakentaa omaa elämää ja se ei ole helppoa, se vie energiaasi, etenkin jos vanhemmat täytyy potkia etäälle.

En ihmettele, ettet halua tavata. Se, että äiti järjestelee seläntakana aikuisen lapsen asioita on hälytys merkki siitä, ettei hän kykene päästämään irti. Haluat olla kiva ja ystävällinen, eikä kukaan loukkaannu ja myötäilet ja joustat, se ei tule toimimaan, he hyväksikäyttäjät ystävällisyyttäsi.

Äidilläsi on ongelma ja se aiheuttaa sinun itsenäistymis kehityksen katkeamisen.

Napakasti ja ystävällisesti kieltäydyt kaikesta , mitä et halua tehdä. He suuttuu- tottakai- koska haluavat, että elät heidän pillin mukaan.

Itsenäistymistä on irtiotto vanhemmista. Terve vanhempi sallii tämän ja kannustaa menemään. Takertuva vanhempi sanelee, määräilee, hääräilee ja itkee hylkäämistä, jos et tottele. Kaikki määräily puetaan juurikin tuohon muotoon ” olisit nyt sairaan siskoni tukena” ,että et oikein kehtaa kieltäytyä. Se on kuitenkin manipulointia. Äitisi tuhoaa sinun ja siskoni välit tuolla menolla. Jokainen päättää itse millä volyymilla on kenenkin tukena.

Elä omaa elämääsi, joudut käsittelemään syyllisyyttä, joka nousee, kun et suostu heidän peliin. Se on rankkaa, mutta kun olet päässyt vanhempien vaikutuksesta irti omaan elämään voit tavata vanhempiasi aikuisena, eikä he pääse ihon alle ja määräilemään ja ohjailemaan elämääsi enää.

Oletko ihan varma, että vanhempasi ovat elossa, kun viimein ymmärrät, että haluatkin tavata heitä? Oletko varma, että itsekäs asenteesi ei tule maksamaan perheellesi liian kallista hintaa? Ymmärrätkö, kuinka perheenjäseniäsi sattuu, jos tarve vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon on noin erilainen sinulla ja vanhemmillasi/ sisarellasi? Oletko oikeasti valmis satuttamaan heitä tällaisella? Miten se on sinun omasta elämästäsi pois, että tapaat rakkaitasi? Miksi lapsuuden perheesi ja sisaresi eivät kuulu omaan elämääsi? Elämä on jatkumo kohdusta hautaan, ei jokin itsenäistymisen alkamiseen kohdentuva vaihe elinkaarella. Jotain syvällistä ja merkittävää on jäänyt psykologisessa kehityksessä sinulta vielä vaiheeseen. Toivottavasti tuo kohta mielessäsi vielä kehittyy, ennenkuin satutat lapsuuden perhettäsi tarpeettomasti itsekeskeisyydelläsi.

Onko toimintahäiriöiden perhe tuttu? Silloin ainoa vaihtoehto on ottaa etäisyyttä. Joka ei tajua sitä dynamiikkaa, niin tietysti toiminta näyttää itsekkäältä. Ainoa tapa olla joskus yhteydessä on hoitaa omat haavansa ensin. Ei ole muuta tietä. Lueppa aiemman kirjoittajan kertomus veljestä, joka jäi kotiin vanhempien vallan alle. Jos perhe ei anna itsenäistyä, niin sillon joko jää äidin helmoihin ja täyttää ympäristön ja sukulaisten toiveet hyvänä lapsena joka ei ”hylkää itsekkäästi vanhempiaan” tai ottaa irtioton ja sen riskin, mitä siihen liittyy.

Onhan se myös vanhemmilta itsekästä pitää lapsesta kiinni. Ellei norminkanssakåyminen onnistu, niin mikä neuvoksi?

Ei minusta lapsen tehtävä ole jäädä vanhempien seuraan, jos siinä sairastuu tai lähtee henki. On otettava elämästä vastuu Ja mentävä eteenpäin. Se on ainut keino kyös niiden välien korjaantuminen, hommata oma tila ja elämä ja sieltä käsin olla yhteydessä.

Ymmärrän, että kuvio on vaikea hahmottaa, ellei ole sellaista kokenut.

Aika monta vuotta lapset uhraavat vanhempiensa takia, että heihin ei satu. Onko se lapsen tehtävä jättää koulut käymättä, ammatti hankkimatta ja olla vanhempien vierellä, jotta heihin ei satu lapsen lähtö? Kyllähän se olisi vanhemmat tehtävä käsitellä ne omat kipupisteet miksi lapsen lähtö sattuu, eikä odottaa, että lapsi ei lähde, ettei satu. On luonnotonta pakottaa olemaan vanhempien tavalla. Ei radikaaleja irtiottoa oteta, ellei niihin ole hyvää syytä. Niille on tarve. Se on ainoa tie edes johonkin kanssakäymiseen.

Juu, tuttua on ihan työni puolesta, mutta siitä ei vaikuttanut aloittajan tekstissä olevan kyse. Tuo esimerkki nelikymppisestä peräkammarin pojasta on toki ääritapaus, eikä liity kyllä aloittajan kuvioon ollenkaan. Siinähän oli "liikaa" olla tekemisissä, totaalisen eri juttu kyllä. Äläpä sotke asioita keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi yrittää tehdä sinusta siskosi hoitajan, koska on huolissaan siskostasi. Teet oikein, kun et halua olla paljon tekemisissä. Tapaa se kerta ja sen jälkeen sinulle ei sovi. Sitten taas vuoden päästä, tai jouluna, tai miten haluat.

Ai sunko mielestä masentunutta ei pidä auttaa.

Samalla ajatuksella jätetään syöpääkin sairastavat oman onnensa nojaan ja ajatellaan vaan, että "tehdään oikein, kun ei haluta olla paljon tekemisissä".

Huh huh 

Ehkäpä tätä masentunutta on autettu sisaruksen kustannuksella jo riittävästi.

Nuorelle voi olla aika raskasta se, että koko perhe elää masentuneen ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh huh. Avaus sai tajuamaan, miten kiitollinen saa olla omasta normaalista ja tervepäisestä lapsuudenperheestään. Minä ja siskoni olemme aikuisia itsellisiä ihmisiä, mutta ajatus siitä, että haluaisimme nähdä toisiamme korkeintaan muutaman kerran vuodessa, on todella outo. Normaaleissa perheissä voi olla sellainen tilanne, että ei EHDITÄ nähdä kovin usein, mutta että ei haluaisi nähdä sisaruksiaan juurikaan... Olisi perseestä olla syntynyt tuollaiseen perheeseen. Ja normaaleissa perheissä on itsestäänselvää, että vaikeuksissa olevaa perheenjäsentä tuetaan sen verran kuin omassa elämäntilanteessa on kohtuullista. Ihan vaan rakkaudesta. Rakkaudeton perhe olisi painajainen.

Wau. Hyvä, kun tajusit! Jos on lämpimät perhe suhteet on maailman rikkainta ihmistä rikkaampi ja asiat aikas hyvin!

Ja syy niihin hankalampiin perhesuhteisiin on aina.. kuinkas muutenkaan... se perheen äiti? Kovin on helppoa syyllistää äitiä kaikesta. Ehkä sitten joskus, jos on äiti itsekin, saattaa lamppu syttyä ja asioita loksahtaa paikoilleen. Moni sanoo, että ymmärtää äitiään ihan eri tavalla, kun on tullut itse äidiksi. On vaan aika pitkä aika joskus äitinä odotella tyttären ehkä viimein ymmärtävän.

Todellakin itse toivon ettei kukaan ole minun kanssani tekemisissä vain sen vuoksi että kokee painetta siihen. Ehdottomasti saa elää omaa elämää vaikka joku perheenjäsen olisikin sairas. Jos suhteet eivät ole niin läheiset niin eihän sitä sitten itsekään oleta että sisko olisi koko ajan tukena jos tilanne ois päinvastainen.

T. Masentunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tapaa ellet halua.

Kuulostaa siltä, että oma irtaantumisesi lapsuuden kodista pahasti kesken. Et pääse itsenäistymään jos myötäilet heitä. He ei selkeästi halua antaa sinun mennä ja elää omaa elämää.

Ei ole sinun äidin asia sopia sinun tapaamisiasi.

Voit kai suoraan sanoa siskollesi, että nyt ei kyse ole hänestä millään tavalla, että haluat olla tukena, mutta nyt pystyt olemaan vain tämän verran ja kerrot, että syyn, koitat rakentaa omaa elämää ja se ei ole helppoa, se vie energiaasi, etenkin jos vanhemmat täytyy potkia etäälle.

En ihmettele, ettet halua tavata. Se, että äiti järjestelee seläntakana aikuisen lapsen asioita on hälytys merkki siitä, ettei hän kykene päästämään irti. Haluat olla kiva ja ystävällinen, eikä kukaan loukkaannu ja myötäilet ja joustat, se ei tule toimimaan, he hyväksikäyttäjät ystävällisyyttäsi.

Äidilläsi on ongelma ja se aiheuttaa sinun itsenäistymis kehityksen katkeamisen.

Napakasti ja ystävällisesti kieltäydyt kaikesta , mitä et halua tehdä. He suuttuu- tottakai- koska haluavat, että elät heidän pillin mukaan.

Itsenäistymistä on irtiotto vanhemmista. Terve vanhempi sallii tämän ja kannustaa menemään. Takertuva vanhempi sanelee, määräilee, hääräilee ja itkee hylkäämistä, jos et tottele. Kaikki määräily puetaan juurikin tuohon muotoon ” olisit nyt sairaan siskoni tukena” ,että et oikein kehtaa kieltäytyä. Se on kuitenkin manipulointia. Äitisi tuhoaa sinun ja siskoni välit tuolla menolla. Jokainen päättää itse millä volyymilla on kenenkin tukena.

Elä omaa elämääsi, joudut käsittelemään syyllisyyttä, joka nousee, kun et suostu heidän peliin. Se on rankkaa, mutta kun olet päässyt vanhempien vaikutuksesta irti omaan elämään voit tavata vanhempiasi aikuisena, eikä he pääse ihon alle ja määräilemään ja ohjailemaan elämääsi enää.

Oletko ihan varma, että vanhempasi ovat elossa, kun viimein ymmärrät, että haluatkin tavata heitä? Oletko varma, että itsekäs asenteesi ei tule maksamaan perheellesi liian kallista hintaa? Ymmärrätkö, kuinka perheenjäseniäsi sattuu, jos tarve vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon on noin erilainen sinulla ja vanhemmillasi/ sisarellasi? Oletko oikeasti valmis satuttamaan heitä tällaisella? Miten se on sinun omasta elämästäsi pois, että tapaat rakkaitasi? Miksi lapsuuden perheesi ja sisaresi eivät kuulu omaan elämääsi? Elämä on jatkumo kohdusta hautaan, ei jokin itsenäistymisen alkamiseen kohdentuva vaihe elinkaarella. Jotain syvällistä ja merkittävää on jäänyt psykologisessa kehityksessä sinulta vielä vaiheeseen. Toivottavasti tuo kohta mielessäsi vielä kehittyy, ennenkuin satutat lapsuuden perhettäsi tarpeettomasti itsekeskeisyydelläsi.

Onko toimintahäiriöiden perhe tuttu? Silloin ainoa vaihtoehto on ottaa etäisyyttä. Joka ei tajua sitä dynamiikkaa, niin tietysti toiminta näyttää itsekkäältä. Ainoa tapa olla joskus yhteydessä on hoitaa omat haavansa ensin. Ei ole muuta tietä. Lueppa aiemman kirjoittajan kertomus veljestä, joka jäi kotiin vanhempien vallan alle. Jos perhe ei anna itsenäistyä, niin sillon joko jää äidin helmoihin ja täyttää ympäristön ja sukulaisten toiveet hyvänä lapsena joka ei ”hylkää itsekkäästi vanhempiaan” tai ottaa irtioton ja sen riskin, mitä siihen liittyy.

Onhan se myös vanhemmilta itsekästä pitää lapsesta kiinni. Ellei norminkanssakåyminen onnistu, niin mikä neuvoksi?

Ei minusta lapsen tehtävä ole jäädä vanhempien seuraan, jos siinä sairastuu tai lähtee henki. On otettava elämästä vastuu Ja mentävä eteenpäin. Se on ainut keino kyös niiden välien korjaantuminen, hommata oma tila ja elämä ja sieltä käsin olla yhteydessä.

Ymmärrän, että kuvio on vaikea hahmottaa, ellei ole sellaista kokenut.

Aika monta vuotta lapset uhraavat vanhempiensa takia, että heihin ei satu. Onko se lapsen tehtävä jättää koulut käymättä, ammatti hankkimatta ja olla vanhempien vierellä, jotta heihin ei satu lapsen lähtö? Kyllähän se olisi vanhemmat tehtävä käsitellä ne omat kipupisteet miksi lapsen lähtö sattuu, eikä odottaa, että lapsi ei lähde, ettei satu. On luonnotonta pakottaa olemaan vanhempien tavalla. Ei radikaaleja irtiottoa oteta, ellei niihin ole hyvää syytä. Niille on tarve. Se on ainoa tie edes johonkin kanssakäymiseen.

Juu, tuttua on ihan työni puolesta, mutta siitä ei vaikuttanut aloittajan tekstissä olevan kyse. Tuo esimerkki nelikymppisestä peräkammarin pojasta on toki ääritapaus, eikä liity kyllä aloittajan kuvioon ollenkaan. Siinähän oli "liikaa" olla tekemisissä, totaalisen eri juttu kyllä. Äläpä sotke asioita keskenään.

Voi olla näin. AP voisi pikkasen avata lisää aihetta.

Nyt täytyy kyllä myöntää etten jaksanut lukea ollenkaan ja veikkaan ongelmasi olevan jotain täyttä hevonvitunpaskaa.

Mene suihkuun ja nukkumaan. Huomenna töihin. Muuta neuvoa ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tapaa ellet halua.

Kuulostaa siltä, että oma irtaantumisesi lapsuuden kodista pahasti kesken. Et pääse itsenäistymään jos myötäilet heitä. He ei selkeästi halua antaa sinun mennä ja elää omaa elämää.

Ei ole sinun äidin asia sopia sinun tapaamisiasi.

Voit kai suoraan sanoa siskollesi, että nyt ei kyse ole hänestä millään tavalla, että haluat olla tukena, mutta nyt pystyt olemaan vain tämän verran ja kerrot, että syyn, koitat rakentaa omaa elämää ja se ei ole helppoa, se vie energiaasi, etenkin jos vanhemmat täytyy potkia etäälle.

En ihmettele, ettet halua tavata. Se, että äiti järjestelee seläntakana aikuisen lapsen asioita on hälytys merkki siitä, ettei hän kykene päästämään irti. Haluat olla kiva ja ystävällinen, eikä kukaan loukkaannu ja myötäilet ja joustat, se ei tule toimimaan, he hyväksikäyttäjät ystävällisyyttäsi.

Äidilläsi on ongelma ja se aiheuttaa sinun itsenäistymis kehityksen katkeamisen.

Napakasti ja ystävällisesti kieltäydyt kaikesta , mitä et halua tehdä. He suuttuu- tottakai- koska haluavat, että elät heidän pillin mukaan.

Itsenäistymistä on irtiotto vanhemmista. Terve vanhempi sallii tämän ja kannustaa menemään. Takertuva vanhempi sanelee, määräilee, hääräilee ja itkee hylkäämistä, jos et tottele. Kaikki määräily puetaan juurikin tuohon muotoon ” olisit nyt sairaan siskoni tukena” ,että et oikein kehtaa kieltäytyä. Se on kuitenkin manipulointia. Äitisi tuhoaa sinun ja siskoni välit tuolla menolla. Jokainen päättää itse millä volyymilla on kenenkin tukena.

Elä omaa elämääsi, joudut käsittelemään syyllisyyttä, joka nousee, kun et suostu heidän peliin. Se on rankkaa, mutta kun olet päässyt vanhempien vaikutuksesta irti omaan elämään voit tavata vanhempiasi aikuisena, eikä he pääse ihon alle ja määräilemään ja ohjailemaan elämääsi enää.

Oletko ihan varma, että vanhempasi ovat elossa, kun viimein ymmärrät, että haluatkin tavata heitä? Oletko varma, että itsekäs asenteesi ei tule maksamaan perheellesi liian kallista hintaa? Ymmärrätkö, kuinka perheenjäseniäsi sattuu, jos tarve vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon on noin erilainen sinulla ja vanhemmillasi/ sisarellasi? Oletko oikeasti valmis satuttamaan heitä tällaisella? Miten se on sinun omasta elämästäsi pois, että tapaat rakkaitasi? Miksi lapsuuden perheesi ja sisaresi eivät kuulu omaan elämääsi? Elämä on jatkumo kohdusta hautaan, ei jokin itsenäistymisen alkamiseen kohdentuva vaihe elinkaarella. Jotain syvällistä ja merkittävää on jäänyt psykologisessa kehityksessä sinulta vielä vaiheeseen. Toivottavasti tuo kohta mielessäsi vielä kehittyy, ennenkuin satutat lapsuuden perhettäsi tarpeettomasti itsekeskeisyydelläsi.

Ymmärärn, että sattuu. Vuosia ymmärsin. He ei kertaakaan ymmärtäneet, että minuun sattuu, ei edes yhden kuukauden ajan. Koko ajan mentiin heidän kivut edellä. Ei voi olla niin yksipuolista.

Kuulostaa kyllä tosi pahalta. Puhuitko asioista vanhemmillesi? Juttelitko heidän kanssaan? Kerroitko, että voit huonosti? Vai vetäydyitkö itseesi, kuoreesi, ilmeettömän naamion taakse? Lapsen ja nuoren asemassa on usein kovin vaikea nähdä niitä haasteita, joita vanhemmat elämässä kohtaavat. Vanhemmat eivät ole ainoastaan lapsiaan varten olemassa. Vuorovaikutus on oleellista. Jos puhuit asiasta, kerroit rehellisesti, mutta vuorovaikutusta ei syntynyt, apua ei haettu eikä annettu, tilanne on hirveän surullinen. Valitettavasti tiedän myös toisenlaisia tarinoita, joissa vanhemmat syyllistetään, haukutaan hulluiksi, ymmärtämättömiksi kyttääjiksi ja sekaantujiksi, vaikka nuori on vielä alaikäinen ja vanhempien tehtävä silloin kasvatuksesta huolehtiminen ja nuoren ohjaaminen heidän mielestään oikeaan suuntaan. Täysi-ikäisen nuoren kohdalla tilanne on erilainen ja vanhemmat voivat vain tarjota apua, mutta lähtökohtaisesti nuori tekee ratkaisunsa itse. Kaikki nuoret eivät ole pärjääviä ja osa vanhemmista saattaa siitäkin syystä "holhota" enemmän, johtuen huolesta pärjäämisen suhteen. Kokonaistilanne tulisi tietää aika paljon tarkemmin, että voisi antaa voi tarkempia ohjeita irrottautumiseen perheestä tai mihinkään muuhunkaan suuntaan. Ulkopuoliset eivät tunne yleensä ollenkaan nuoren perhetilannetta, joten huolestuttavaa on nähdä kehotuksia irrottautua ja jättää läheiset taakseen. Kommentoijien tulisi tuntea jonkinlaista vastuuta, kun aloittaja on selkeästi vielä kehittyvässä iässä oleva nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja sanoo: he haluavat olla läheisempiä.

Miksi aloittajan pitäisi olla läheinen heidän halujen perusteella?

Miksi äiti ei ymmärrä tytärtään ja itsenäistymisen tarvetta, hyväksy tätä ja kannusta elämään? Se olisi varma tapa saada tyttö myös lähelle.

Eikö jokainen saa itse päätää kuinka läheinen on ja kuinka usein tapaa?

Annatko ITS epäätäntä vallan omasta elämästäsi jollekulle muulle, sukulaiselle, tädille? Alat hypätä eri paikoissa, kun täti käskee, tai sinut tuomitaan kylmäksi ja itsekkääksi?

Kysyt miksi pitäisi olla läheinen heidän halujensa perusteella? Siksi, että on verisiteet ja yhteinen elämä ja siksi, että lapset ovat äidille yleensä hirveän tärkeitä ja tietysti kohtalainen läheisyys luulisi olevan molemminpuolisesti toivottavaa. Vanhemmat eivät omista lapsiaan, mutta rakkaus lapseen ei katoa mihinkään lapsen aikuistuessa. Onko tosiaan liikaa olla yhteydessä lähimpiinsä, jos se on heidän toiveensa? Eihän sen tietenkään tarvitse jokapäiväistä olla, eikä aina jokaviikkoistakaan. Mutta minusta kyllä on oltava tavoitettavissa, jos jotakin sattuu, tarvitsee saada yhteys jne. Nuorena ei vielä osaa tällaisia asioita ottaa huomioon. On ihan eri asia, jos kyseessä on oikeasti patologinen perhe, mutta valitettavasti osa nuorista vääntää tilanteen sellaiseksi kertoessaan tilanteestaan, vaikkei siitä ole lainkaan kysymys. Aloittajan tekstissäkään ei näy minusta mitään erityistä syytä, miksi perhe ei voisi olla osa aikuistuvan elämää. 

Ei, verisiteet ja yksipuolinen toive eivät todellakaan riitä syyksi olla tekemisissä. Tuo jos mikä on sairas ajatus. Tuo kuulostaa joltain mitä sanoisi henkilö jonka omat lapset eivät halua olla tekemisissä muttei ymmärrä syytä siihen. Niitä syitä kun todellakin voi olla vaikka kuinka paljon olemassa eikä jonkun perheenjäsenen mielipide verisiteistä niitä syitä pyyhi pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä aikuistuvia nuoria nykyisin vaivaa? Omat tarpeet edellä mennään ihan pelkästään, kuulostaa ihan järkyttävältä! Toki äiti ei päätä (täysi-ikäisten) tyttäriensä tapaamisista, mutta jotain on kyllä mennyt kehityksessä vinoon, ellei ole tarvetta olla edes jonkin verran tekemisissä. Missä on sisarusrakkaus? Ja toki sisarukset voivat olla kovin erilaisia, eikä yhteistä säveltä aina löydy, ei toki tarvitsekaan, mutta yksinomaan omat tarpeet edellä eläminen kuulostaa todella kyvyttömältä, epäsosiaaliselta, kovin keskenkasvuiselta. Toivottavasti kehitystä tapahtuu jatkossa ja jonkinlaista sosiaalista kypsymistä ymmärtämään läheisten perhesuhteiden merkitys. Ellei sitten tosiaan ole jotain vakavaa ongelmaa taustalla, jonka takia irrottautuminen on välttämätöntä. En mitenkään usko, että sellainen on niin yleistä, kuin mitä näyttää olevan itsekeskeisyys nuorilla omaa perhettään kohtaan.

Kaikki perheet eivät ole sellaisia, joiden kanssa kannattaisi olla läheinen tai edes tekemisissä. Itsekeskeisyys on silloin terve reaktio. Jos perheestä edes yksi jäsen pelastuu elämään tervettä, läheisriippuvuudesta vapaata elämää, lopputulos on parempi kuin se että kaikki jäävät kiinni sairaaseen perhedynamiikkaan ja siirtävät sen aikanaan vielä lapsilleenkin. Jos koko muu perhe on sairaan dynamiikan pyörteessä, parasta mitä se irti päässyt voi tehdä on ottaa etäisyyttä ja suojella itseään. On jokaisen perheenjäsenen omalla vastuulla hoitaa itsensä kuntoon ja hakea apua, jos ei siinä yksin onnistu. Ja kukaan perheenjäsen ei voi olla toisten terapeuttina tuollaisessa tilanteessa, se olisi aivan liikaa vaadittu.

t. 27

Ei tosiaankaan, kaikki perheet eivät ole, mutta moni perhe on. Mikä on tuo kuvailemasi "sairas perhedynamiikka"? Sekö, että toivotaan voitavan olla läheisiä keskenään tai lastensa kanssa myös heidän aikuistuttuaan? Onpa tosi sairasta. Ei se tarkoita välttämättä sekaantumista nuoren asioihin, mutta oikeanlaiset läheiset välit ovat valtavan iso tuki nuoren aikuistuessa. Suurin osa nuorista tarvitsee jonkinlaista tukea vanhemmiltaan, elämässä voi sattua kaikenlaista. Kovin harvoin kaikki menee ihansti vaan itsestään eteenpäin elämässä. Minusta tuo kaikkivoipaisuus ja tarve välien jäädyttämiseen viittaa enemmänkin poikkeaviin persoonallisuuspiirteisiin, kuin sairaasta perhedynamiikasta irrottautumiseen. Jos täysi-ikäisen pärjäävän nuoren vanhemmat sekaantuvat nuoren elämään toistuvasti ja jatkuvasti, silloin on perhepatologiasta kyse. Ei siinä tilanteessa, jossa toivotaan, että oltaisi sen verran läheisiä, että voitaisiin tavata enemmän, kuin kerta vuodessa.

Sairasta dynamiikkaa on se, että vanhempi asettaa omat tunteensa ja tarpeensa lapsen tarpeiden edelle, silloin kun nämä ovat ristiriidassa, ja odottaa lapsen uhraavan hyvinvointinsa jotta hänen itsensä ei tarvitsisi kohdata omia vaikeita tunteitaan. Esimerkiksi.

Kun itse irtauduin äidistäni, hän puhui juuri noin kuin sinä tuossa tekstissäsi, että entä jos jotain pahaa tapahtuu. Kun en taipunut, hän yltyi suorastaan toivomaan, että minulle tapahtuisi pahoja asioita, jotta tajuaisin sitten kuinka pahan virheen olen tehnyt kun en pitänyt jatkuvaa aktiivista yhteyttä vanhempiin. Terve, lapsensa itsenäisyyttä kunnioittava äiti ei puhu noin. Kun kerroin että tuollainen ei ole tervettä, isäni tuomitsi minut sairaaksi osapuoleksi, aivan kuten sinäkin tuossa yritit tehdä. Tuttu kuvio.

Olen vasta terapiassa ymmärtänyt, kuinka äitini jo minun lapsuudessani odotti minun kannattelevan tunteitaan, ja tekevän hänet onnelliseksi. Sama jatkui aikuisenakin, kunnes itse laitoin kuviolle pisteen. Siihen asti olin vaihtelevassa määrin masentunut ja onneton. Sen jälkeen olen voinut hyvin, ja aikuisuuden ihmissuhteeni ovat vastavuoroisia, kunnioittavia, läheisiä ja toimivia.

Vain vanhempien luona käydessäni tulee sama paha olo, joka minulla oli jo lapsena. Ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että minun tulisi edelleen altistua vanhempien myrkylliselle käytökselle, vain koska satun olemaan heidän verisukulaisensa? Kohtelen heitä aivan samoin kuin muitakin ihmisiä: vietän aikaani niiden kanssa, jotka kunnioittavat ja arvostavat minua tasavertaisena ihmisenä, ja pyrin etäämmälle niistä jotka hyväksikäyttävät ja kohtelevat kaltoin. On heidän omalla vastuullaan korjata käytöstään, jos haluavat viettää kanssani enemmän aikaa.

t. 27

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi yrittää tehdä sinusta siskosi hoitajan, koska on huolissaan siskostasi. Teet oikein, kun et halua olla paljon tekemisissä. Tapaa se kerta ja sen jälkeen sinulle ei sovi. Sitten taas vuoden päästä, tai jouluna, tai miten haluat.

Ai sunko mielestä masentunutta ei pidä auttaa.

Samalla ajatuksella jätetään syöpääkin sairastavat oman onnensa nojaan ja ajatellaan vaan, että "tehdään oikein, kun ei haluta olla paljon tekemisissä".

Huh huh 

Olen eri.

Tietysti pitää auttaa. Mutta Äiti ei voi sopia aikuisen tyttärensä puolesta, että tämä on siskonsa auttaja.

Perheellä on selkeästi ongelmia, mistä kenties siskon masennuskin johtuu. Arvailen vain. Äiti hääräilee liikaa aikuisten elämässä. Kenties paras apu masentuneelle siskolle tulee kodin ulkopuolelta, voi olla että tuo kuvio ylläpitää hänen masennusta?

Älä syyllistä toista siskoa, joka yrittää elää elämäänsä hallitsevan äidin kanssa. Ei ole helppo rasti.

Jokaisella masentuneellakin on itse vastuu hakea apua. Perhe tukee, jos pystyy ja jos masentunut itse haluaa perheen tukea. Jos on häiriintynyt perhe, sitä ei jaksa masentuneena sanoa tarpeeksi suoraan, että pysytäänpä poissa.

Kun sisko saa elää omaa elämää ja saa sen rullaamaan, voi olla masentuneen tukena niillä voimilla mitä itsellä on. On aika rankkaa olla masentuneen tukena. Omasta itsestä on huolehdittava ja vedettävä rajat paljonko tapa aja mitä jaksaa kuunnella, koska masentunut kyllä ilmaisee mukaansa, jos niin antaa tehdä. Jos omat asiat sekasin, ei siitä tahdon tulla oikein mitään.

Jokainen auttaa minkä voi, turha ulkopuolisen syyllistää yhtään enempää.

Haista huilu.

Aloittaja ei ole kiinnostunut tippaakaan sairastuneesta siskostaan.

Sisko vain häiritsee aloittajan elämää. Olkookin, että äitin olisi hyvä antaa aikuisten sopia omat menonsa ja tapaamisensa.

Ap myisi oman mummonsakin torilla ensimmäiselle tarjoajalle.

Ap itse sairastuessa, olisi ap ensimmäisenä vaatimassa apua muilta. Itse ei kuitenkaan suostu auttamaan.

Siskoaankin haluaa nähdä vain pari kertaa vuodessa - maksimissaan.

Haista itse huilu, kyllä on hävytönta tuomitsemista. Puhutaan itsenäistyvästä nuoresta ihmisestä, joka ei pysty kantaa masentunutta sisarusta. Mistä tiedät, että hän kestää sen? Hänenkin mieli voi siinä murtua, eikä se auta yhtään hänen sisarusta. Tottakai täytyy yrittää auttaa, jos on itsellä voisia ja resursseaja siihen, mutta lähtökohtaisesti sisaruksen täytyy hakea ammattiapua itselle. Hyviä yhdistyksiä johon voi olla yhteydessä on myös olemassa.

Aivan järkyttäviä ennakoluuloja, että "Ap myisi oman mummonsakin torilla ensimmäiselle tarjoajalle." ja

"Ap itse sairastuessa, olisi ap ensimmäisenä vaatimassa apua muilta. Itse ei kuitenkaan suostu auttamaan."

Näistä asioista sinä et tiedä yhtään mitään, mutta nuo lauseet kyllä näyttävät sen kuinka kovalla tällaiset manipuloijat ampuvat, mikä on tietenkin erittäin vahingollista nuorelle ihmiselle.

Vedä koronakortti. Ei nyt tarvii tavata ketään jos ei halua. Kätevää.