Miten kertoisit _rehellisesti_ lapsiperhe-elämästä lapsia harkitsevalle?

Voit tulla katumapäälle. Meillä haastava nepsy joka on vauvasta asti vienyt mehut valvomisillaan. Nyt 7v. ja edelleen välillä rankkaa eikä hänen elämänsä ole aina helppoa. Kuormittuu mm. Koulusta. 

Vierailija kirjoitti:

MIEHILLE:

Sulle kerrotaan, että parisuhteessa ei mikään muutu. Että kumppani on ihan siinä vauva-vaiheessa tietenkin hyvin kiinni lapsessa, mutta normaali yhteiselämänne palaa kyllä pian. Tuo kaikki on bullshittiä. Vauva-aikana nainen todellakin on vain kiinni vauvassa. Väsynyt tekemään yhtään mitään muuta ja väsynyt sitä on toki itsekin. Nainen ottaa sellaisen äitiroolin, joka on kaikkea muuta kuin eroottinen. Kun yhdynnät lapsen saamisen jälkeen palaavat, niin ne ovat erilaisia muutenkin kuin vain fysiologisesti. Nainen kuuntelee siinä vauvan itkuhälytintä samalla ja koittaa sanoa sinulle, että tule jo, niin aletaan molemmat sitten nukkumaan. Mutta tuolloin seksi kuitenkin vielä sentään edes onnistuu, vaikkakin on paikoin aika ilotonta seksiä. Lapsen kasvaessa petihommat muuttuu entistä vaikeammiksi. Äitirooli naisella vahvistuu ja pahimmillaan hän puhuttelee itseään pelkästään vain äitinä. Kaukana on siis erotiikka

Tässä kuvattu hyvin, että lapsiperheen perustaminen on kakka nakki naiselle. Miesten ajattelu tällä tasolla, mietitään vain omaa napaa. Eli naisena valmistaudu siihen, että miehen itsekkyys ei katoa vanhemmuuden myötä, vaan kasvaa entisestään. Jos hyvin käy, mies osallistuu perhe-elämään silloin tällöin, mutta päävastuu on naisella.

Jos haluat tasapainoisia lapsia ja hyvä parisuhteen, varaudu siihen, että äiti on aina paljon enemmän kiinni lapsissaan kuin isä. Aika harva normaali mies viihtyy pikkulasten kanssa. Tämä on yksi isoimpia lapsiperhe-elämään liittyviä tabuja Suomessa. Nykyään halutaan väkisin vääntää maailma sellaiseksi, että isillä olisi ihan yhtä suuri hoivavietti kuin äideilläkin. Biologia ei kuitenkaan muutu vain siksi, että tasa-arvon vaatijat niin haluavat.

 

Tästä asiasta pitäisi puhua enemmän, niin tilanne ei tulisi niin monille lapsiperheelle yllätyksenä. Säästyttäisiin monelta surulta ja erolta.

Jos sulta tai sun suvusta tai miehesi suvusta löytyy diagnooseja niin hyvin todellisesti periytyy.

Riippuen diagnooseista kannattaa sitten miettiä tuleeko itse jaksamaan.

Meiltä löytyy ADHD.tä/ADD.tä/dyslexiaa/autistisia piirteitä. Lisäksi muutamia mt diagnooseja. Riippuvuuksia.

Erityislasten ja nuorten kanssa on haasteensa.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat tasapainoisia lapsia ja hyvä parisuhteen, varaudu siihen, että äiti on aina paljon enemmän kiinni lapsissaan kuin isä. Aika harva normaali mies viihtyy pikkulasten kanssa. Tämä on yksi isoimpia lapsiperhe-elämään liittyviä tabuja Suomessa. Nykyään halutaan väkisin vääntää maailma sellaiseksi, että isillä olisi ihan yhtä suuri hoivavietti kuin äideilläkin. Biologia ei kuitenkaan muutu vain siksi, että tasa-arvon vaatijat niin haluavat.

 

Tästä asiasta pitäisi puhua enemmän, niin tilanne ei tulisi niin monille lapsiperheelle yllätyksenä. Säästyttäisiin monelta surulta ja erolta.

 

Niin tai sitten pitäisi lakata puhumasta siitä hoivavietistä, mikä ei ole kaikilla äideillä samanlainen ja yhtä vahva. Sen sijaan miesten pitää ottaa vastuu perhe-elämästä eikä vain osallistua siihen.

Toivon, että olisin tiennyt ennakolta, että kuulun niihin äiteihin, joiden on vaikea ymmärtää pieniä lapsia. En ole oikein koskaan oppinut samastumaan alle 10-vuotiaiden ajatuksiin. Yllätyin, kuinka vieraaksi ja etäiseksi koin pienen lapsen maailman ja se aiheutti minulle aika paljon ahdistusta ja syyllisyyttäkin.

Kaikki kuitenkin muuttui paremmaksi sitä mukaa kun lapsi kasvoi. Minusta elämä 12-17-vuotiaan lapsen kanssa oli kaikkein parasta, vaikka monen muu mielestä teinit ovat kamalia. Minulle taas teini-iän hankaluudet oli paljon helpompi sietää kuin pikkulasten ongelmat. Nyt lapseni on jo nuori aikuinen, joka asuu omillaan, ja hän on aivan mahtava tyyppi.

Toivon, että olisin tunnistanut tämän luonteenpiirteeni paremmin ennen lapsen saamista, koska ensimmäiset 10 vuotta äitinä koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Koin että olen jotenkin vääränlainen, en osaa olla hyvä äiti, kun en pääse kunnolla sisälle lapseni maailmaan. Olisi ollut helpottavaa, jos joku olisi sanonut, että tämä on normaalia. Että satun vain olemaan sellainen äitityyppi, jolle isompien lasten seura on luontevampaa kuin pienten, eikä siinä ole sinänsä mitään väärää. 

Vierailija kirjoitti:

Kertominen on aika turhaa, koska jokainen kokee asiat ihan omalla tavallaan. Jollekin sama asia on mukavaa ja toiselle ahdistavaa ja stressaavaa, riippuu pitkälti ihmisen perusluonteesta. 

No miksi se olis turhaa, jos kysellään ihmisiltä miten ne itse siittä kertois? Eli haetaan henkilökohtaisia kokemuksia asian suhteen, joiden ymmärrettävästi kuuluukin olla yksilöllisiä

Yksi tabu ansaitsee tulla nostetuksi esiin. Tutkimusten mukaan hyvin älykkäät ihmiset eivät yleensä viihdy lasten kanssa eivätkä nauti vanhemmuudesta. Jos tiedät, että sinulla on poikkeuksellisen korkea ÄO, kannattaa miettiä tarkkaan, kannattaako hankkia lapsia ollenkaan. 

Meillä lapset 14v. ja 17v.

Saatu nuorena, kovasti toivottuna. Tärkeimmät maailmassa, mutta huolen määrä ja VASTUU tuli yllätyksenä. Siis se, että aina pitää miettiä ensin muita, ihan kaikessa.

Lasten ikävuodet 4-10v. olivat ihania. Arki oli mukavaa ja helppoa heidän kanssaan. Mutta lapsiperhearki meni aina lasten ehdoilla. Puolison kanssa otettiin sitten aina välillä omaa aikaa, vietiin lapset mummulaan yöksi. Parisuhde on pysynyt kasassa.

Lasten murrosiästä alkaen alkaa olla enemmän omaa aikaa ja vapautta muutenkin, mutta kyllä tänä päivänä on raskasta kasvattaa teinejä. Maailmassa tapahtuu niin paljon. Olen tosi väsynyt, paljon väsyneempi kuin pikkulapsivaiheessa.

Että jos olisin tiennyt, että mitä kaikkea tähän kuuluu...niin olisin ehkä harkinnut uudestaan. Lapsiani rakastan yli kaiken, mutta vastuu uuvuttaa. He ovat elämänsä (tai omani) loppuun asti tärkeintä mulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti, en usko että elämä ilman lapsia olisi puoliksikaan näin hyvä. Lapset tuovat elämään iloa ja leikkisyyttä. Kaikissa ikävaiheissa lapsissa on jotain ainutlaatuista. Kasvu ja kehitys, oppimisen ilo, tiedostavuuden kehitys teininä jne.

Rehellisesti, helpommalla olisi silti päässyt ilman. 

Rehellisesti sanottuna minun lapsivapaa elämä on iloisempaa ja leikkisempää kuin kenenkään tuntemani lapsellisen elämä. <3

Mistä voit tietää kun et ole kokenut kuin toisen. <3 lapsia omaavilla on kokemusta kummastakin tilanteesta joten parempi arvioida. 

Paitsi ettei ole, lapsivapautta voi ymmärtää vain sen kokenut eli lapsivapaa loppuelämän, ei ole sama asia kuin olla lapseton ennen lapsia. Ja jokainen on k

Millä tavalla lapseton ennen lapsia ja lapsivapaa loppuelämän eroaa toisistaan, jos kyse on vaikka saman ikäisistä henkilöistä? Terveisin vielä toistaiseksi lapseton. Muistan myös lapsena olemisesta aika paljon, mutta sehän on eri asia, kuin kokea olemassaoloa vanhempana. Ja tuosta loppuelämän lapsettomuudesta; eikö siitä roolista olis kykenevä kunnolla puhumaan vasta sitten kun se on aikalailla loppumetreille asti taputeltu, kun sittenhän sen on vasta saanut käytännössä koettua?

Rankkaa (yli minkään käsityskyvyn itselläni) vuosia, valvomista ja sairastelua mutta myös tietysti niitä aivan ihania hetkiä paljon ja valtavasti rakkautta pieniltä ihmisiltä. Sain kolme lasta putkeen ja jälkikäteen toki ymmärrän että se oli ihan liikaa, onneksi kuitenkin näin tein kun heistä saan nauttia loppuelämän. Avioliitto kyllä kaatui siihen vuosien mittaan, kummallakaan ei riittänyt paukkuja suhteelle yhtään. Yksi lapsista erittäin haastava, ADHD piirteinen ja vauvasta asti täynnä räjähtävää energiaa ja vähäuninen.. Näin teininä intensiiviseen kilpaurheiluun saa kanavoitua tuon energian niin elämä suht helppoa siltä osin 

Tekisin silti kaiken uudelleen, vähän fiksummin vain. Se rakkauden määrä ja suuret tunteet on korvannut kaiken moninkertaisesti. Heidän kasvua on ilo seurata ja tukea ja ovat ihania fiksuja empaattisia ihmisiä. Niin syvästi heitä rakastan että minä muuten aika kylmä ihminen (kylmän äidin kasvattama) saan vedet silmiin ja pakahduttavan onnen ja sellaisen lämpimän rakkauden tunteen rintaan kun vain ajattelen heitä. 

Kolmen äiti (15,16 ja 17v lapset)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti, en usko että elämä ilman lapsia olisi puoliksikaan näin hyvä. Lapset tuovat elämään iloa ja leikkisyyttä. Kaikissa ikävaiheissa lapsissa on jotain ainutlaatuista. Kasvu ja kehitys, oppimisen ilo, tiedostavuuden kehitys teininä jne.

Rehellisesti, helpommalla olisi silti päässyt ilman. 

Rehellisesti sanottuna minun lapsivapaa elämä on iloisempaa ja leikkisempää kuin kenenkään tuntemani lapsellisen elämä. <3

Mistä voit tietää kun et ole kokenut kuin toisen. <3 lapsia omaavilla on kokemusta kummastakin tilanteesta joten parempi arvioida. 

Paitsi ettei ole, lapsivapautta voi ymmärtää vain sen kokenut eli lapsivapaa loppuelämän, ei ole sama as

Eroavat hyvin monella tavalla. Lapsivapaan elämänfilosofia elämänmerkityksineen eroaa toistaiseksi lapsettoman/lapsellisen vastaavista. Elämään suuntaudutaan siten, että aktiivisesti ei haluta lapsia ja olisi murhe/epäonnistuminen jos niin kävisi, että jostain syystä olisikin lapsi. Monelle velalle lapsivapaus on synnynnäistä, ei kaikille. Huomaatko eron lapsttomiin/lapsellisiin. Ja ei tarvitse mennä sinne elämän kalkkiviivoille, jotta se ymmärrys asiasta on. 

Kyse ei siis ole iästä tai ulkoisista puitteista, kuten esim että entiset lapsettomat muistelevat lapsetonta aikaa ja kuvittelet sen pohjalta ymmärtävänsä lapsivapautta. Ikään kuin se tarkoittaisi vaikkapa vain vapautta harrastaa,tms. Kyse on paljon syvällisemmästä asiasta, jota tosiaan ei voi ymmärtää ilman omaa kokemusta.

Up

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että olisin tiennyt ennakolta, että kuulun niihin äiteihin, joiden on vaikea ymmärtää pieniä lapsia. En ole oikein koskaan oppinut samastumaan alle 10-vuotiaiden ajatuksiin. Yllätyin, kuinka vieraaksi ja etäiseksi koin pienen lapsen maailman ja se aiheutti minulle aika paljon ahdistusta ja syyllisyyttäkin.

Kaikki kuitenkin muuttui paremmaksi sitä mukaa kun lapsi kasvoi. Minusta elämä 12-17-vuotiaan lapsen kanssa oli kaikkein parasta, vaikka monen muu mielestä teinit ovat kamalia. Minulle taas teini-iän hankaluudet oli paljon helpompi sietää kuin pikkulasten ongelmat. Nyt lapseni on jo nuori aikuinen, joka asuu omillaan, ja hän on aivan mahtava tyyppi.

Toivon, että olisin tunnistanut tämän luonteenpiirteeni paremmin ennen lapsen saamista, koska ensimmäiset 10 vuotta äitinä koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Koin että olen jotenkin vääränlainen, en osaa olla hyvä äiti, kun en pääse kunnolla sisälle lapseni maailmaa

juuri näin!!

Nostoa

Kannattaa varautua kaikkeen mahdolliseen

Jos pidät lapsista, hanki lapsia.

Ensin hankit tietysti ammatin ja toimit ammatissasi. Siten olet jo oppinut, mitkä asiat ovat tärkeitä, joihin kannattaa panostaa ja mitkä voi jättää huomiotta, kuten nyt vaikka jotkin muiden mielipiteet milloin mistäkin, kun ei ole edes alkeistietoja koko asiasta. Kaikkea puhutaan ja pidetään itsestään selvänä, vaikka tiedot voivat olla aivan vääriä. Toimi itsenäisesti, itse tietoa hakien, ota selvää asioista, niin pääset pitkälle

Mutta hanki myös ennakkoon koulutusta ja kokemusta ammattisi lisäksi myös kotiruoan teosta, kodin puhtaana pidosta ja varsinkin lasten hoidosta, että tiedät perusasiat ja arki sujuu ilman turhaa häslinkiä ja ilman turhaa yritys- ja erehdys-souvia. Kouluja ja kursseja järjestetään ympäri Suomen, hakeudu niihin.

Lapsiperheaika on elämän parasta aikaa, joten siihen kannattaa valmistautua, jotta se sujuisi helpommin ja se sujuu, kun opettelee etukäteen taidot ja keskittyy olennaiseen. Kalliit tavarat ja autot, kalliit lomat ja matkat, kalliit asunnot ja kodit eivät ole tarpeen, kaiken voi tehdä myös edullisesti, jos vain haluaa perehtyä asiaan. Keskity sen sijaan lapsiin ja heidän hoitamiseensa, kiintymyssuhde on se kaiken perusta ja tee valinnat itsesi ja lasten parasta ajatellen.

Hassua miten näissä kommenteissa painottuu negatiivisuus, ja kaipuu ikuiseen teiniaikaan ja "vapauteen"?

Ei mikään ole niin täyttä ja tarkoituksellista elämää, kuin oman lapsen vanhemmuus. Ei mikään. Kaikille sitä mahdollisuutta ei anneta, sille ei voi mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka se on usein työtä täynnä, jälkeenpäin useimmat ajattelevat sen olleen elämän parasta aikaa. Se on todellakin täyttä elämää. Eikä mikään ole ihanampaa kuin saada olla ihmistaimen äiti tai isä. Myöhemmin kaipaa niitä hetkiä, kun sai nukkua tuhisevan pienen otuksen kanssa ja herätä ihmettelemään kaikkea kivestä perhoseen. Yöheräilyt ynnä muut unohtuvat. Kyllä sitä sitten ehtii myöhemminkin nukkua ja harrastaa omiaan. Lapsi on pieni vain ohikiitävän hetken.

Tuhiseva pieni otus? Minusta kuulostaa kamalalta. Näin me olemme erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten näissä kommenteissa painottuu negatiivisuus, ja kaipuu ikuiseen teiniaikaan ja "vapauteen"?

Ei mikään ole niin täyttä ja tarkoituksellista elämää, kuin oman lapsen vanhemmuus. Ei mikään. Kaikille sitä mahdollisuutta ei anneta, sille ei voi mitään. 

Kaikki eivät sitä kuitenkaan halua. Toisille oman lapsen vanhemmuus ei ole täyttä ja tarkoituksellista elämää. Ei edes kaikille niille, jotka ovat lapsia hankkineet. Minulle vanhemmuus olisi kamalaa, en ole koskaan halunnut lapsia.