Miten kertoisit _rehellisesti_ lapsiperhe-elämästä lapsia harkitsevalle?

Mun mielestä yllättävintä oli se, miten erilaisia lapset on. Itselle osui todella herkkä ja itkuinen vauva, jonka kanssa ei voinut kulkea missään ilman huutokonserttia. Katselin muiden rauhallisia vauvoja kateellisena ja mietin, mitä teen väärin ja tässäkö tää elämä nyt sitten oli. Nykyään 2-vuotiaana tuo oma lapsi on rauhallinen ja helppo. Nytkin tekee tuossa itsekseen palapelejä ja lauleskelee. Kavereiden vauvoista kuoriutui todella vilkkaita lapsia, jotka ei viihdy itsekseen hetkeäkään. Aamuheräämisiinkin tottuu ja toisaalta niiden ansiosta ehtii paljon. Tänäänkin on jo tehty eväsretki metsäpolulle, käyty kaupassa ja kokattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Jos sivusta seuraaja osaa lukea, kommentoimani kirjoittaja oli se joka veti velat mukaan. Kritisoi häntä Offtopicista, älä minua. Tämän takia monesta velasta tulee lapsi- ja äitivihaaja, btw. Meidän pitäisi kuunnella olkiukkoja hymysuin, sanomatta mitään, kun Pyhät Äidit puhuu paskaa.

Ymmärsin ensimmäisen kommentin siten, että hän ihmetteli, miksi velat painottavat puheissaan niin paljon ensimmäisiä 1-3 vuotta, kun puhuvat lapsista, kun se on kuitenkin häviävän lyhyt aika. En lukenut kommenttia niin, että velojen hänen mielestään missään nimessä pitäisi haluta lasta. Jos ei halua, ei halua.

Jotkut velat saattaisivat haluta lapsia, mutta tiedostavat oman rajallisuuden ja osaamisensa vanhempana, eikä siksi halua lasta sijaiskärsijäksi.

Tosiasiassa on vanhempia, jotka ovat paljon halunneet lasta ja tehneetkin, mutta käytännössä heillä ei ole mitään edellytyksiä hyvään vanhemmuuteen ja lapsi on joutunut sijaiskärsijäksi ja saanut huonot eväät aikuisuuteen. Tämän harvoin lapselliset tajuavat, vaan lapsi hankitaan itsekkäistä syistä, kun on ystävilläkin tai vauva on niin suloinen.

Ja tämä näkyy lapsen pahoinvointina ja myöhemmin aikuisena mielenterv.ongelmina, jos olisi rakastavat ja lapseensa sitoutuneet vanhemmat, ongelma olisi vähäisempi.

Ja paljon on myös vanhempia, jotka ovat valmiit laittamaan sen aikoinaan niin ihanan ja halutun lapsen, heti 18v täytettyään pellolle tai eivät ainakaan anna taloudellista tukea ja moni mies huokaisee helpotuksesta, kun elatusmaksujen maksaminen päättyy, vaikka tuon ikäinen on lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea.

Jopa lapset annetaan huostaan, uuden rakkauden tieltä, joka on jo yhteiskunnallinen ongelma ja pahimmassa tapauksessa ollaan pukkaamassa uutta rakkauden hedelmää uuden kumppanin kanssa, vaikka entisetkin lapset ovat heitteillä.

Ehkä kysyisin, onko molemmat vanhemmat valmiit sitoutumaan seuraavat 20v hyvään vanhemmuuteen. Ja löytyykö siihen kykyä, taitoa ja osaamista.

Lapsi kun ei ole mikään leikkikalu tai lemmikki, vaan vanhemmuus on elinikäinen tehtävä, vaikka lapsi ei käytäytyisi hyvin tai olisi kiva.

Ne yövalvomiset, vaipanvaihdot yms. on pikku ja mitätön juttu, vaan henkistä pääomaa ja kykyä tarvitaan enemmän, kun puhutaan lapsen hankkimisesta ja hänen hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tuota kun jotkut kirjoittavat, että oma elämä pitää unohtaa lasten kanssa. Minulle ainakin se oma elämä oli juuri lapsiperhearkea, oli silloin kun lapset olivat pieniä ja on yhä vieläkin, kun lapset ovat teinejä. Olin 27 vuotias, kun ensimmäisemme syntyi ja siihen mennessä olimme mieheni kanssa molemmat eläneet hyvin ja tehneet kaikkea. Meillä molemmilla oli hyvä lapsuus, nuoruus ja myös aikuisuus ennen lapsia ja lasten myötä elämä vain parani. Emme me hingunneet takaisin lapsettomaan aikaan kertaakaan, vaan lasten tulo oli harkittu ja onnellinen asia, jatkumo hyvään elämään.

Asuimme ulkomailla ensimmäisen syntyessä ja ihan kaikki asiat vain loksahtelivat paikoilleen. Lapsi oli aivan heti meidän näköisemme ja oloisemme, olimme valmiita ja aikuisia vastuuntuntoisia ihmisiä. Ei meille ollut hankalaa ja häiritsevää se, että lapsi oli mukana kaikessa, vaan juuri niinhän sen pitikin mennä. Toinen lapsi otti heti syntyessään oman paikkansa perheessä. Rakensimme samaan aikaan uutta kotiamme ja mies oli työpäiviensä jälkeen rakennuksella paljon, mutta hän ehti olla myös meidän kanssa hyvin ja perheemme voi hyvin ja tasapainoisesti.

Kolmas lapsi loksahti taas perheeseemme niin kuin olisi siinä ollut aina. Myös ystäväperheillä ja naapuruston muutamilla perheillä oli samanlaiset tilanteet ja elämä oli hyvää kaikin puolin. En muista, että olisin kertaakaan halunnut lähteä siitä elämästä pois ja jättää perhettäni, vaan sain omaa aikaa ihan yllinkyllin lasten ollessa nukkumassa. Opiskelin uuden ammatin lasten ollessa pieniä ja lapset ovat oppineet meiltä vanhemmilta uuden oppimisen ilon ja työssäkäymisen vastuullisuuden Lapseni ovat fiksuja, ajattelevia ja tekeviä nuoria, joista näkee, että kaikki on hyvin. Myös heidän ystävänsä ovat samanlaisia hyviä nuoria ja en pelkää ollenkaan tulevaisuutta. Mieheni kanssa meillä on yhä vieläkin hyvä onnellinen parisuhde ja uskon, että lapsemme löytävät itselleen hyvän elämän. Näin sen kaiken pitikin mennä.

Itse koen oman elämän unohtamisen nimenomaan niin, että enää ei ole aikaa tai jaksamisia ajella säärikarvoja, käydä laittamassa geelilakkauksia kynsiin, lähteä lenkille silloin kun huvittaa, istua kampaajalla, meditoida kotona rauhassa hiljaisuudessa, ottaa päiväunet työpäivän jälkeen, somettaa koko vapaapäivä halutessaan, nukkua viikonloppuna pitkään, valvoa myöhään ja käydä kesäiltana myöhään lenkillä, jne. Tuollaisia pieniä asioita.

Eli enää ei tehdä niitä asioita mitkä ennen olivat tavallista arkea ja itsestäänselvyyksiä. Nyt mennään täysin lasten ehdoilla ja yritetään sovittaa niitä omia asioita jotenkin siihen elämään, joko se onnistuu helposti tai sitten ei lainkaan. Näin minä koen tuon oman elämän unohtamisen pikkulapsiajaksi.

Todella raskasta elämää yhdenkin lapsen kanssa. Jos olisin tiennyt kuinka työlästä ja tylsää vanhemmuus on, niin olisi jäänyt lapsi tekemättä.

Ei sovi itsekkäille ja epätasapainoisille ihmisille. Jos tykkää perhe-elämästä on lapset elämässä parasta.

Vierailija kirjoitti:

Todella raskasta elämää yhdenkin lapsen kanssa. Jos olisin tiennyt kuinka työlästä ja tylsää vanhemmuus on, niin olisi jäänyt lapsi tekemättä.

Henkisesti kuormittavaa ja sitovaa.

Ihanaa ja kamalaa. On myös täydelliset syynsä miksi pikkulapsiaikaa kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kaikkeen et voi kasvatuksella vaikuttaa, vaikka aluksi voit luulla niin. On luonteeltaan helpompia ja luonteeltaan haastavampia lapsia. Sisarukset voivat olla täysin toistensa vastakohtia. Tämän saattaa saada kokea vasta, jos lapsia on useampi. Enimmäkseen lasten kanssa elämä on antoisaa ja parasta. Ei silti kannata yllättyä, jos näin ei kaikki/itse koe.

Kannattaa miettiä onko valmis hyväksymään sen tosiasian että moneen vuoteen ei voi tehdä mitään oman tahdon mukaan. Et voi edes lenkille lähteä yksin, jollei joku ole lapsen kanssa. Tätä ei oikeasti käsitä täysin ennenkuin se lapsi on siinä. Mikään maailmassa ei sido niin paljon kuin lapsi.

Mulla on kai vaaleanpunaiset silmälasit päässä, kun lapsi on jo aikuinen. Mutta kyllä lapsuusvuodetkin oli ihan helppoja yhden lapsen ja osallistuvan isän kanssa. Meillä on ollut hauskaa, toki lapsi tuo mukanaan jatkuvan huolen, mutta niin paljon iloa ja onnea. Ja hitsasi meitä pariskuntana vielä enemmän yhteen. Ollaan matkusteltu lapsen kanssa ihan vauvasta alkaen kaikenlaisilla liikkumisvälineillä, retkeilty, vietetty koti-iltoja, ja käyty menoissa. Lapsen maailma avarsi ymmärrystä ja toi ihan uusi kokemuksia runsaasti, samoin ystäviä. Sitä rakkautta ja aikaa mitä olen saanut antaa lapselleni ja saanut häneltä ei voi korvata mikään. 

Että lapsista tulee aikuisia, he ei pysy lapsina.

Nosto

Uppp

Kaksi lasta ja ruuhkavuodet. Mennään pää kolmantena jalkana. Tukiverkkoja ei ole. Silti tuntuu, että tämä on jotenkin elämän parasta aikaa kaikessa hektisyydessään. Tehdään ja touhutaan porukalla. Vauva-aika oli minusta helppoa. Jotenkin ikä 1-3 on rankkaa. Sitten alkaa jotenkin helpottaa. 

Elämä muuttuu totaalisesti ja lopullisesti.

Ei kannata uskoa et mummot ja vaarat hoitaa lapsenlapsia, vaikka ne olisi innokkaina mukamas hoitamassa ennen vauvan syntymää. Niille riittää pari kuvaa vuodessa lapsesta ja se on siinä.

Ainoastaan yhden lapsen sain. Onnellisina aikaa elämässäni on lapsen lapsuus ollut. Mitään en onnesta ja rakkaudesta ilman lastani tietäisi. Nyt lapseni on juuri tullut täysi-ikäiseksi. Itse ole vähän yli 40 vuotias. Eli vapaus tehdä mitä haluan on tullut ja nuori olen vielä. Kuitenkin sata kertaa mieluummin vaihtaisin tämän vapauden siihen, että saisin elää lapseni lapsuuden uudelleen. Olisin halunnut monta lasta, mutta muita en saanut. Olen kateellinen niille ikäisilleni tutuille, jotka edelleen saavat pikkulapsi arkea viettää

Lapset on kivoja mutta raskaita. Siinä se pähkinänkuoressa. 😄

Lapsiperhe-elämä on ollut upeaa, mutta usein myös raskasta ja vaikeaa. Se ei siis sovi kaikille vaan vaatii paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä muuttuu totaalisesti ja lopullisesti.

Jep. Varsinkin ensimmäiset vuodet on äärettömän sitovia. Mikään elämässä ei sido niin paljon kuin oma lapsi. Mitään et voi tehdä rauhassa, jollei joku ole lapsen kanssa. Oma elämä pyörii täysin muiden armoilla; salilla käynti, rauhassa kaupassa käyminen, siivoaminen... Loputon lista. Joko sun täytyy ottaa lapsi kaikkeen mukaan tai huolehtia hänelle vahti. Lapsilukuni jää yhteen. En halua yhtään enempää pitkittää tätä prosessia. Haaveilen ajasta jolloin hän pärjää edes hetken itsekseen kotona.