Miten kertoisit _rehellisesti_ lapsiperhe-elämästä lapsia harkitsevalle?

Mun yllätykset. Jatkuvat neuvot ikääntyneiltä sukulaisilta, jotka ovat hoitaneet omansa siten, että tänä päivänä heidän lapsensa otettaisiin huostaan hujauksessa. Lasten sairastelu ja minkä paineen saa vuosiksi siitä, kun on oltava pois töistä ja sitten tietysti itse sairaana töissä, kun ei kehtaa olla enempää pois. Wilma ja kaikki koulun odotukset vanhempia kohtaan. Päivihoidon ja koulun tila. Kumpikaan ei ole aidosti hyvä ja turvallinen, saatika kehittävä ympäristö lapsille.

Sitten vielä se, että kehoon jää parantumattomia sekä ulkonäöllisiä että toiminnallisia epäkohtia raskauksista ja synnytyksistä, jotka eivät parannu, eikä niihin saa hoitoa tai apua.

Tämän hetken yllätys on se, että vielä on hoivavastuussa omista lapsista ja jo päällekkäin ilman mitään hengähdystaukoa, alkaa hoivavastuu senioreista. Raskasta.

Tekisin kuitenkin lapset, ei kaduta. Lapset on paras tapa, jolla voi pilata kehonsa, taloutensa, tai elämänsä ylipäätään. Ihan ylivertainen. Rakkaus lapsiaan kohtaan on isointa ja aidointa rakkautta, mitä voi tuntea. Mun olemassaoloni merkityksellisin asia. Siitä kannattaa maksaa mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys on kamala, vauva-aikana jää unet vähiin. Lapsen ollessa 3-4 vuotias helpottaa.

Niin on, tulee vain neljän vuoden uhma, sitten kuusi vuotiaana on taas kriisi kun on pieni mutta se jännä "koulu" on ihan nurkan takana. Sitten onkin pari vuotta suht rauhallista ja sitten repeää tulee murrosikä, sitä sitten kestää siihen asti että aikuistuu, sitten on taas vähän rauhallisempaa. Terveisin neljän äiti. Eli jos tykkää nukkua yöt ja käydä suihkussa ihan rauhassa, niin ei lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Sun tulee edes ajatuksen tasolla olla valmis luopumaan yksityiselämästä ja perheen ulkopuolisista menoista vähintään 7 vuodeksi. Sen jälkeen alkaa jo vähän helpottamaan, ja siinä vaiheessa kun lapsi suunnittelee muuttavansa omilleen, huomaat miettiväsi, että nyt se retku hylkää sut, ja joudut ihan yksin tutustumaan puolisoosi uudelleen.

Hyvin sanottu

Lasten myötä kroppa ja parisuhde menee pilalle. 

Kyllä, se että oma kuppi menee nurin ja vtuttaa lähinnä kaikki, oli yllätys. Omaa elämää ei käytännössä ole. Käyt töissä ja sen pari tuntia illalla olet lapsen käytettävissä. Siinäpä se ekat 10 vuotta. Helpommalla pääsee jos valitsee elää itsekeskeisesti oman napansa ympärillä pyöriessä. En ymmärrä miten koskaan oli edes kiire 😂😂😂 lapsettomat ei voi ymmärtää. 

Harva tähän ryhtyisi jos pääsisi etukäteen realistisesti kokeilemaan

Kahden lapsen isänä en voi suositella kenellekkään. 

Et voi valita millainen lapsesi on. Et voi valita onko hän terve.

Isoa osaa lapsen kohtaamista haasteista ei pysty estämään. Sattuma voi tuoda vaikka auto-onnettomuuden, parantumattoman sairauden jne.

Näistä huolimatta se on sen arvoista. Pointtini lienee, että lasta ei voi tehdä osoittamaan oman vanhemmuuden tai omien geenien loistoa. Lapsel elämä on lopulta kovin erillään omasta elämästä pitkässä juoksussa.

Lapset 19 ja 16. Kumpikin asuu vielä kotona. Lasten ollessa pieniä oli tietysti joskus raskasta, mutta äkkiä se meni jälkikäteen ajatellen ja kouluikäisten kanssa oli jo tosi hienoa. Lapset ovat sijoitus tulevaan onneen. Muutaman vuoden on tiukempaa ja sitten alkaa pyöriä jo plussalla. Muistaakseni onnellisuus on kouluikäisten kanssa ylittänyt lapsettomien onnellisuuden ja kasvaa vaan siitä kohti vanhuutta. 

Nyt lapsista ei ole yhtään mitään haittaa. Pelkkää plussaa. Aivan ihania otuksia. Toki, jääkaapilla notkuvat ja vanhempi aikoo kesällä muuttaa pois, kun täyttää 20. Muuten kaikki on sujuvaa, ovat hyviä juttukavereita, vievät koiraa ulos, vanhempi hoitaa elukan ja talon meidän matkojen aikana ja nuorempi kulkee vielä mukana. Vanhemman lapsen elämää on kiva seurata ja olen niin ylpeä, kuinka reipas ja mutkaton on. Käy nyt välivuotena töissä, pärjää hyvin, ei ole mitään kriisiä/stressiä vaan taaplaa rauhassa kavereiden ja poikakaverin välillä. Nuorempi taas on ihan ihana hurmurimme, joka on niin oivaltava ja älykäs. Teini-ikäkin on ollut helppo. Vähän semmoista murjotusta välillä, mutta ei mitään isompaa ongelmaa. 

Sanoisin näin kuten sanoin jo esikoisen synnyttyä, että "on raskasta, mutta pois en anna". Näin se on. Elämä ilman lapsia olisi tylsää ja merkityksetöntä. Niin raskasta kuin lasten ollessa pieni oli tavallaan, niin ne oli huikeita aikoja nekin. Oltiin vielä "nuoria" (30+) ja joskus haikeudella mietin niitä aikoja, kun pieni käpertyi aamulla kainaloon. Toisaalta nytkin on hienoa ja erittäin helppoa!

Täytyy olla valmis luopumaan pitkään nukkumisesta, koko päivän kestävästä sängyssä makoilusta, spontaanista seksielämästä, extemporetekemisistä, rauhassa herkuttelusta, kodin hiljaisuudesta ja rauhasta... Eli kaikesta kivasta.

Kertoisin, että lapset on elämän vedenjakaja. On elämä ennen ja elämä jälkeen. Lapsetonta elämää sekä kaipaan, että muistelen nolostellen. Nolostellen siksi, että elämäni ja ajatteluni oli niin itsekeskeistä ja tyhjänpäiväistä oman navan ympärillä pyörivää draamailua. Ja juuri siksi, ah, niin ihanaa. Kuvittelin olevani niin väsynyt töistä, että täytyi nukkua 10h ja tuijottaa koko lauantai leffoja. Eihän se mitään väsymystä ollut. Kuvittelin, että elämässäni on niin tärkeitä käänteitä ja valtavia päätöksiä ja vaikka mitkään asiat eivät vaikuttaneet kuin muhun ja mun elämään ja tulevaisuuteen, niin vatvoin ja pyörittelin omia pikkumurheitani loputtomasti. En voinut aiheuttaa dominoefektejä ja pilata muiden elämää, vain omani. Ja silti kaikki oli niin dramaattista ja isoa...

Kaiken mittasuhteet on ihan toiset sen jälkeen, kun saa lapset. Taitaa myöskin olla niin, että elämä ja ajattelu muuttuu takaisin itsekeskeiseen, kun lapset kasvaa. Huomaan sitä osin jo nyt, kun lapset on isoja teinejä. Ihanaa ja karmeaa.

Vierailija kirjoitti:

Et voi valita millainen lapsesi on. Et voi valita onko hän terve.

Isoa osaa lapsen kohtaamista haasteista ei pysty estämään. Sattuma voi tuoda vaikka auto-onnettomuuden, parantumattoman sairauden jne.

Näistä huolimatta se on sen arvoista. Pointtini lienee, että lasta ei voi tehdä osoittamaan oman vanhemmuuden tai omien geenien loistoa. Lapsel elämä on lopulta kovin erillään omasta elämästä pitkässä juoksussa.

Useimmat tässä ketjussa ovat ilmaisseet, että lapsiperhearki on turhauttavaa pas.gaa. Joten mikä siinä on niin hienoa ja "sen arvoista"? Oikeasti? 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kysyisin, onko molemmat vanhemmat valmiit sitoutumaan seuraavat 20v hyvään vanhemmuuteen. Ja löytyykö siihen kykyä, taitoa ja osaamista.

Lapsi kun ei ole mikään leikkikalu tai lemmikki, vaan vanhemmuus on elinikäinen tehtävä, vaikka lapsi ei käytäytyisi hyvin tai olisi kiva.

Ne yövalvomiset, vaipanvaihdot yms. on pikku ja mitätön juttu, vaan henkistä pääomaa ja kykyä tarvitaan enemmän, kun puhutaan lapsen hankkimisesta ja hänen hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Paitsi että lemmikkejä pitää kohdella yhtä hyvin kuin lapsia. Ja niihin pitää myös sitoutua. 

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Tässä on juuri oma näkemykseni. Jos ihminen elää nykyään 80-90 -vuotta, niin siinä muutama vuosi on mitätön ajanjakso. Eikä elämän tarvikaan olla koko ajan helppoa saadakseen jotain palkintoa myöhemmin. ihan samalla tavalla kuin opiskelijana kituuttaa pienellä rahalla, jotta myöhemmin menisi paremmin. Samalla tavalla lapsesta on oma vaivansa hetken ja sitten on vaan hauskuutta tiedossa. Teini-ikäisten vanhempana saan nukkua, harrastaa, istua geelikynsiä laittamassa tai mitä haluan. Matkustaa saan. Lapset tunkee mukaan kyllä, mutta eipä noista vaivaa ole. Kulkevat mukana, saan ihan tehdä asioita, joita haluan. Ainoa miinus on rahanmeno, kun haluavat olla aina mukana reissussa.

Sitä paitsi niitä vauva-/taaperovuosia muistellessa tulee jotenkin liikuttunut olo. Se oli elämää, täyttä elämää, jossa sinulla oli todellakin merkitystä. Kuitenkin elämän sisältö tulee siitä, että oletko tarpeellinen ihminen vai et. Ja pienelle lapselle olet. Se kuormittaa, mutta se antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et voi valita millainen lapsesi on. Et voi valita onko hän terve.

Isoa osaa lapsen kohtaamista haasteista ei pysty estämään. Sattuma voi tuoda vaikka auto-onnettomuuden, parantumattoman sairauden jne.

Näistä huolimatta se on sen arvoista. Pointtini lienee, että lasta ei voi tehdä osoittamaan oman vanhemmuuden tai omien geenien loistoa. Lapsel elämä on lopulta kovin erillään omasta elämästä pitkässä juoksussa.

Useimmat tässä ketjussa ovat ilmaisseet, että lapsiperhearki on turhauttavaa pas.gaa. Joten mikä siinä on niin hienoa ja "sen arvoista"? Oikeasti? 

 

Merkityksellisyys. En osaa sitä muuten ilmaista. Ja se rakkaus, tottakai. Mutta silti korostaisin sitä, miten kaikki elämässä saa suuremmat ja merkityksellisemmät mittasuhteet. Olet luonut jotain, joka tuntuu paljon tärkeämmältä, kuin sinä itse. Jotain, joka tuntuu maailman suurimmalta ihmeeltä ja se on olemassa sun ansiosta. Tekee aidosti hyvää kokea sellaista tunnetta, että voisi silmäänsä räpäyttämättä kuolla toisen puolesta tai uhrata oikeastaan ihan mitä vaan. Mä en voi olla ikinä pettynyt elämään tai maailmaan, missä mun lapseni on olemassa.

Vaikea kertoa kun eri henkilöt varmaan kokevat lapsiperhearjen niin eri tavoin.

Itselläni ei lapsia mutta ei minulle sopisikaan koska kärsin aistiyliherkkyydestä ja kuormitun voimakkaasti jo muutoinkin monessa ihan tavallisessa tilanteessa, niin en usko että lapsiperhearki olisi ihan minua varten kyllä sitten. Sinänsä ei lapsia vastaan mitään.

Olen perusluonteeltaani hyvin rauhallinen. Sen vuoksi yllätti, miten lapsi saa välillä tunteet heittelehtimään. Joskus kihisen kiukusta ja menee hermot. Mutta sitten myös se rakkaus lasta kohtaan on suuri. 

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa elää helppoa elämää, lapsia ei pidä hankkia. On ihana vaihe, kun ei ole vielä lapsia. Kannattaa pitää se sellaisena.

Tämä

Upp

Joku nauttii siitä, että toinen ihminen tarvitsee ja on iholla koko ajan. Minä olisin kaivannut enemmän yksinoloa ja keskeytyksetöntä unta.

Aivan kaikkein eniten kaipasin kuitenkin lapsia ja sain heidät. Omat väsyt ja epämukavuudet jaksoi, kun joka päivä näki sen ihmeen, miten omat lapset kasvoi ja kehittyi. Valehtelematta voin sanoa, että aivan uusi palanen sydämessäni avautui, enkä ollut tiennyt sellaisten tunteiden olemassaolosta.

Lapsia haluavienkin kannattaa kyllä kuulostella jaksamisensa ja resurssinsa, minun voimille kolmas olisi ollut liikaa.