Miten kertoisit _rehellisesti_ lapsiperhe-elämästä lapsia harkitsevalle?

Sanoisin näin: Joka elämänvaiheessa on asioita, joista ei voi nauttia toisessa elämäntilanteessa: Opiskelijana saattoi etäpäivinä nukkua pitkään halutessaan, töissä ollessa ei. Opiskelijana ei ollut varaa ostaa kaupasta mitä tahtoi, työssäollessa taas kykenee heittämään ostoskoriin lähes mitä haluaa.

Sama on lasten hankinnassa: Ilman lapsia kykenee olemaan helpommin spontaanimpi, miettimään omia halujaan, käymään aikuisille suunnatuissa kulttuuritilaisuuksissa ja -tapahtumissa. Voi nukkua, kun väsyttää, eikä väsymyskään ole niin suuren suuri.

Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa, että kun on lapsia, niin koliikki on kauheinta mitä koin, väsymys oli hirveää, vessaan ei päässyt pariin vuoteen ilman, että joku koputti oveen jne. Nämä sinä olet varmaan kuullut jo monesta tuutista.

Sen sijaan kerron sinulle niitä positiivisia puolia: Minulle ei tullut euforista onnen tunnetta kun lapsi syntyi. Ihmettelin, että tätäkö kohtaan pitäisi rakkautta tuntea. Oli kuitenkin hauskaa huomata itsessä, että miten hoivavietti tuli esiin. Vauvaan kiintyi, ja kuten joku sanoi: tunteet olivat monikymmenkertaiset verrattuna mihin muuhun tahansa. On ollut myös ihmeellistä nähdä, että miten se oman lapsen kiukuttelu tai huono käytös ottaa niin koville. Kun on käynyt tätä turhaa häpeää läpi, niin samalla jotkin omat, häpeällisiksi koetut lapsuuden muistot hälvenevät. Minua kasvatettiin häpeällä yms. Kun itse kasvatan omaa lastani, niin joudun myös käymään niitä omia lapsuuden tuntojani lävitse. Ja monesti olen tullut siihen johtopäätökseen, että vanhempieni kaltainen kasvatus on ollut täysin väärin. Lasta pitäisi rakastaa, ymmärtää, kertoa asiat eikä laittaa lasta häpeämään asioita, joihin ei kykene eikä tiedä. Olen tietyllä tavalla siis rakastanut myös omaa, sisällä olevaa lastani terveemmäksi.

On aivan ihanaa seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Sitä ei uskoisi, että pelkästään kypsymisen aiheuttama kävelyn oppiminen tuottaa itselle suurempaa iloa kuin esim. gradun valmistuminen.

Pienet lapset ovat hellyttäviä, ovat avoimia rakkaudessaan ja totaalisen rehellisiä. Teinien kanssa nautin erityisesti keskusteluista: Miten he perustelevat kantansa asioihin jne. teinien kanssa on myös jo paljon yhteistä historiaa takana, ja sen huomaa, että vaikka he jo pyrkivät itsenäisyyteen, niin arvostavat yhteisiä muistoja.

Kumpi väsyttää enemmän, lapset vai burnout?

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli järkytys se miten huonossa jamassa lapsiperheiden palvelut on.

Joka asiasta joutuu tappelemaan.

Jos suomalaiset - maailman parhaat ja vielä käyttäjälleen ilmaiset - perhepalvelut eivät rouvalle kelpaa, olet vapaa muuttamaan vaikkapa Intiaan, Pakistaniin tai johonkin Afrikan maahan, siellä saat varmasti arvoistasi 5 tähden palvelua ilmaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Täälllä on paljon näitä hölönpölön, kaikki on sen arvoista -fantasioijia. Totuus on se, että lasten kasvattaminen on todella rankkaa ja joutuu luopumaan kaikesta omasta, omasta elämästä kokonaan. Ilman lapsia elämä olisi kokonaan toinen.

Yleensä ihmiset ovat saavuttaneet kaikenlaista ennen kuin hankkivat lapsia, miksi eivät vain jatkaisi samaan malliin ilman niitä lapsia ja nauttisi saavutustensa hedelmistä sen sijaan, että luopuisivat niistä.

Onko sinulla omia lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Synnytys on kamala, vauva-aikana jää unet vähiin. Lapsen ollessa 3-4 vuotias helpottaa.

Ei helpota...sitten alkaa koulukiusaaminen, murrosikä, alkoholikokeilut, huumeet, joudut katsomaan kun nuoret aikuiset kärsivät omien sekoilujensa takia. Lopulta olet tilanteessa, jossa vain toivot kuolevasi ennen lapsiasi. Koska joudut pelkäämään päivittäin, että ovatko edes hengissä ns.maailman toisella puolella. Itse olen tässä tilanteessa. Odotan enää kuolemaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Jos sivusta seuraaja osaa lukea, kommentoimani kirjoittaja oli se joka veti velat mukaan. Kritisoi häntä Offtopicista, älä minua. Tämän takia monesta velasta tulee lapsi- ja äitivihaaja, btw. Meidän pitäisi kuunnella olkiukkoja hymysuin, sanomatta mitään, kun Pyhät Äidit puhuu paskaa.

Ymmärsin ensimmäisen kommentin siten, että hän ihmetteli, miksi velat painottavat puheissaan niin paljon ensimmäisiä 1-3 vuotta, kun puhuvat lapsista, kun se on kuitenkin häviävän lyhyt aika. En lukenut kommenttia niin, että velojen hänen mielestään missään nimessä pitäisi haluta lasta. Jos ei halua, ei halua.

Paljon antaa ja paljon ottaa. Mutta enemmän antaa. Siltikin, vaikka meilläkin yksi lapsista erityislapsi, ja kaikenlaista on ollut matkan varrella. Mutta kyllä lapset ainakin itselleni on antanut paljon tarkoitusta ja valtavasti uusia näkökulmia maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin että tukiverkottoma tämä on raskasta. Todella raskasta. Mulla ja miehellä ei ole ollut 14 vuoteen ainuttakaan kahdenkeskistä yötä ”lapsivapaata”. Ei ole tukiverkkoa ja edes rahalla ei saa yön yli hoitajaa. Ekat 10v jaksettiin mutta sen jälkeen on parisuhde ollut vähän niinkuin romuna.

Lapset voi kesällä laittaa leirille, Partiolaiset yöleireilee talvellakin, 7v partioon kyllä ne jo yhden yön leirejä pitää 8v.

Tai aina voi syyttää lapsia.

No tietysti niin kuin totta on,  että jokainen perhe on omanlaisensa, eikä pidä niin kuunnella sitä miten muilla on ollut ja mennyt. Vähän kuin elämä yleensäkin. Ei kaikki sairaanhoitajat ole samanlaisia, eikä kaikki vanhukset.

Vierailija kirjoitti:

Kumpi väsyttää enemmän, lapset vai burnout?

Lapsista tulee burnout.

Että se on elinkautinen, hyvässä ja pahassa. 

Että on tosi yksilöllistä, miten asiat kokee. Paljon riippuu siitä, millaiset lapset teidän perheeseen syntyy, paljon riippuu omasta (ja lasten toisen vanhemman) asenteesta mutta myös perheen ulkopuolisista asioista, tukiverkosta, koulusta ja päiväkodista. 

Että pienillä lapsilla on pienet murheet. Niitä ei kannata pelätä, vauvat kasvaa ja koliikki ei kestä loppuikää. Isompien lasten murheet on usein abstraktimpia ja niiden käsittelyyn on eri keinonsa ja niitä pitää varautua kantamaan jossain mittakaavassa loppuikänsä. 

t. 19, 17 ja 14v lasten äiti

Tosi rankkaa on kieltämättä ollut. Itse olen kahden lapsen yh. Nuorempi täyttää kohta neljä. Mulle ei vauvavuosi sopinut ollenkaan, koin sen aivan kamalaksi kummankin lapsen kanssa ja masennuin. Hormonien heittelyt ja unenpuute teki olon aivan sekopäiseksi. Raskausaika oli taas kummassakin ihanaa ja helppoa.

Olen aina tarvinnut paljon omaa aikaa, mutta silti tuli yllätyksenä miten paljon sitä tarvii ja kaipaa, kun sitä ei ole. Vessan ovelle tullaan roikkumaan vieläkin.

Nyt raskainta on sisarusten tappelu ja tasapainoilu lasten kanssa olemisen ja omiin puuhiin vetäytymisen välillä. Myös huono omatunto ja huoli lapsista on raskasta.

Parasta on ollut seurata miten molemmista kasvaa ihan omanlaisensa yksilö omine kiinnostuksenkohteineen ja luonteenpiirteineen. Itsekin on tullut tutustuttua lasten kautta asioihin mistä ei ole tiennyt ennen paljoa mitään ja on ollut tosi antoisaa huomata, että itsekin voi oppia lapsiltaan paljon ihan eri asioista ja tavoista ajatella asioita. Ihan jo pieneltä lapselta. Kaikista ikävistä ja vaikeista asioista huolimatta tämä on tuntunut mielenkiintoiselta matkalta ja koen, että itse kasvan ja kehityn ihmisenä eniten juuri lasteni ansiosta.

Neljän, jo teini-ikäisten lasten äitinä antaisin vain yhden neuvon. Kannattaa pitää silmät ja tuntosarvet auki ja katsoa totuutta silmään, millaisen kumppanin kanssa on hankkimassa lapsia - miten hän kohtelee, arvostaa ja kunnioitaa sinua, muita lapsia ja aikuisia, iäkkäitä vanhuksia jne. Ja miten hoitaa velvollisuutensa ja millainen arvomaailma. Ja samaa tutkistelua itselle.

Jokainen lapsi kun on yksilö, eikä kukaan tiedä millaisen paketin sattuu sairaalasta saamaan. Se on täysin arpapeliä. Joskus lapsi ei juuri muuta perheen arkea ja se on yhtä aurinkoa, mutta yhtä hyvin se voi keikahtaa juuri päinvastaiseksi ja elämä voi olla yhtä tuskaa ja itkua. Kukaan ei tiedä, ei edes lapselliset, miten jonkun perhe-elämä lähtee käyntiin ja siksi ne neuvot ovat turhia ja vääriä. Ainakin jos perheessä 1-2 lasta, jolloin lapsiperheen kokemusta on vain yhdestä tai kahdesta lapsesta.

En ymmärrä tuota kun jotkut kirjoittavat, että oma elämä pitää unohtaa lasten kanssa. Minulle ainakin se oma elämä oli juuri lapsiperhearkea, oli silloin kun lapset olivat pieniä ja on yhä vieläkin, kun lapset ovat teinejä. Olin 27 vuotias, kun ensimmäisemme syntyi ja siihen mennessä olimme mieheni kanssa molemmat eläneet hyvin ja tehneet kaikkea. Meillä molemmilla oli hyvä lapsuus, nuoruus ja myös aikuisuus ennen lapsia ja lasten myötä elämä vain parani. Emme me hingunneet takaisin lapsettomaan aikaan kertaakaan, vaan lasten tulo oli harkittu ja onnellinen asia, jatkumo hyvään elämään.

Asuimme ulkomailla ensimmäisen syntyessä ja ihan kaikki asiat vain loksahtelivat paikoilleen. Lapsi oli aivan heti meidän näköisemme ja oloisemme, olimme valmiita ja aikuisia vastuuntuntoisia ihmisiä. Ei meille ollut hankalaa ja häiritsevää se, että lapsi oli mukana kaikessa, vaan juuri niinhän sen pitikin mennä. Toinen lapsi otti heti syntyessään oman paikkansa perheessä. Rakensimme samaan aikaan uutta kotiamme ja mies oli työpäiviensä jälkeen rakennuksella paljon, mutta hän ehti olla myös meidän kanssa hyvin ja perheemme voi hyvin ja tasapainoisesti.

Kolmas lapsi loksahti taas perheeseemme niin kuin olisi siinä ollut aina. Myös ystäväperheillä ja naapuruston muutamilla perheillä oli samanlaiset tilanteet ja elämä oli hyvää kaikin puolin. En muista, että olisin kertaakaan halunnut lähteä siitä elämästä pois ja jättää perhettäni, vaan sain omaa aikaa ihan yllinkyllin lasten ollessa nukkumassa. Opiskelin uuden ammatin lasten ollessa pieniä ja lapset ovat oppineet meiltä vanhemmilta uuden oppimisen ilon ja työssäkäymisen vastuullisuuden Lapseni ovat fiksuja, ajattelevia ja tekeviä nuoria, joista näkee, että kaikki on hyvin. Myös heidän ystävänsä ovat samanlaisia hyviä nuoria ja en pelkää ollenkaan tulevaisuutta. Mieheni kanssa meillä on yhä vieläkin hyvä onnellinen parisuhde ja uskon, että lapsemme löytävät itselleen hyvän elämän. Näin sen kaiken pitikin mennä.

Vierailija kirjoitti:

Täälllä on paljon näitä hölönpölön, kaikki on sen arvoista -fantasioijia. Totuus on se, että lasten kasvattaminen on todella rankkaa ja joutuu luopumaan kaikesta omasta, omasta elämästä kokonaan. Ilman lapsia elämä olisi kokonaan toinen.

Yleensä ihmiset ovat saavuttaneet kaikenlaista ennen kuin hankkivat lapsia, miksi eivät vain jatkaisi samaan malliin ilman niitä lapsia ja nauttisi saavutustensa hedelmistä sen sijaan, että luopuisivat niistä.

Musta sun kuvaus on hölönpölöä. Mistä omasta olet joutunut luopumaan? Mä ainakin kävin myös töissä ja loin uraa vaikka neljä lasta olen kasvattanut. Matkustellu en oo, mutta ei kiinnostakaan. Tiedän tosin niitäkin jotka matkustelivat lapsista huolimatta.

Eli elämä on ihan järjestelykysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Jos sivusta seuraaja osaa lukea, kommentoimani kirjoittaja oli se joka veti velat mukaan. Kritisoi häntä Offtopicista, älä minua. Tämän takia monesta velasta tulee lapsi- ja äitivihaaja, btw. Meidän pitäisi kuunnella olkiukkoja hymysuin, sanomatta mitään, kun Pyhät Äidit puhuu paskaa.

Ymmärsin ensimmäisen kommentin siten, että hän ihmetteli, miksi velat painottavat puheissaan niin paljon ensimmäisiä 1-3 vuotta, kun puhuvat lapsista, kun se on kuitenkin häviävän lyhyt aika. En lukenut kommenttia niin, että velojen hänen mielestään missään nimessä pitäisi haluta lasta. Jos ei halua, ei halua.

Tämä nimenomaan on se olkiukko: velat EIVÄT painota niitä ensimmäisiä vuosia. Tämä on ihan lisääntyjien omaa mielikuvitusta.

En ole koskaan kuullut velan sanovan "kyllä minä lapsia haluaisin, mutta se pari vuotta on liian rankkaa". Ylivoimainen enemmistö veloista ei halua minkään ikäisiä lapsia, joten se ainainen vetoaminen "ne ovat pieniä vain hetken, en ymmärrä miksi se pari vuotta on muka liikaa" alkaa jossain vaiheessa ärsyttää toden teolla. Siinä kun annetaan ymmärtää että vela on vaan niin tyhmä ettei ymmärrä kyseessä olevan vain pari vuotta, tai niin laiska ettei jaksa paria vuotta ponnistella saadakseen jotain mitä (muka) kuitenkin haluaisi.

Takana lienee se, etteivät nämä lisääntyjat vaan millään kykene sisäistämään ettei vela halua MINKÄÄNLAISIA lapsia - ei pieniä eikä isoja. Siksi se oma defenssi vääntää asian muotoon "no sen on pakko tarkoittaa vaan ettei se halua pieniä lapsia, koska mullekin se oli hankala vaihe. Niin se on pakko olla... Minäpä Parempana Ihmisenä jaksoin sen ajan ja voin nyt sivistää raukkavelaa kuinka se on vain lyhyt aika, kun ei se näköjään itse älyä".

Sitten ollaan ihan äimistyneitä kun noin miljoonas samanlainen idioottikommentti ei enää saakaan ystävällistä vastaanoutoa.

Raskasta pääosin, ja siis etenkin se HUOLI heistä on raskasta, ei niinkään mitkään yöherätykset loppupeleissä. Elämäni parhaat hetket ja muistot liittyy kuitenkin lapsiini. Jos lapset nyt otettaisiin pois, ei jäisi paljon syitä elää enää, niin tärkeitä pikkutyyppejä ne on. Olen myös välillä uinut aika syvissä vesissä esim. ex-avioliittoni suhteen, lapset on se syy miksi säilyin järjissäni ja olen selvinnyt kaikesta; niiden kanssa luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Ihana on opettaa lapsille maailmasta jotain, tutkia, leikkiä, nyt kun he on vähän isompia niin keskustelut on usein mielenkiintoisia, lapset kasvattaa vanhempaansa pitää myös paikkansa.

Että kun vauva syntyy, toiseen kainaloon annetaan selittämätön huono omatunto ja huoli kaikesta. Vauva kasvaa aikuiseksi, työ ja huono omatunto loppuvat, huoli jää. Onhan kaikki hyvin, eihän maailma kohtele kaltoin? Paljon antaa, paljon ottaa, ja riippuu ihan vaiheesta, kumpi puoli on voitolla. Ja vaiheitahan riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Jos sivusta seuraaja osaa lukea, kommentoimani kirjoittaja oli se joka veti velat mukaan. Kritisoi häntä Offtopicista, älä minua. Tämän takia monesta velasta tulee lapsi- ja äitivihaaja, btw. Meidän pitäisi kuunnella olkiukkoja hymysuin, sanomatta mitään, kun Pyhät Äidit puhuu paskaa.

Ymmärsin ensimmäisen kommentin siten, että hän ihmetteli, miksi velat painottavat puheissaan niin paljon ensimmäisiä 1-3 vuotta, kun puhuvat lapsista, kun se on kuitenkin häviävän lyhyt aika. En lukenut kommenttia niin, että velojen hänen mielestään missään nimessä pitäisi haluta lasta. Jos ei halua, ei halua.

Tämä nimenomaan on se olkiukko: velat EIVÄT painota niitä ensimmäisiä vuosia. Tämä on ihan lisääntyjien omaa mielikuvitusta.

En ole koskaan kuullut velan sanovan "kyllä minä lapsia haluaisin, mutta se pari vuotta on liian rankkaa". Ylivoimainen enemmistö veloista ei halua minkään ikäisiä lapsia, joten se ainainen vetoaminen "ne ovat pieniä vain hetken, en ymmärrä miksi se pari vuotta on muka liikaa" alkaa jossain vaiheessa ärsyttää toden teolla. Siinä kun annetaan ymmärtää että vela on vaan niin tyhmä ettei ymmärrä kyseessä olevan vain pari vuotta, tai niin laiska ettei jaksa paria vuotta ponnistella saadakseen jotain mitä (muka) kuitenkin haluaisi.

Takana lienee se, etteivät nämä lisääntyjat vaan millään kykene sisäistämään ettei vela halua MINKÄÄNLAISIA lapsia - ei pieniä eikä isoja. Siksi se oma defenssi vääntää asian muotoon "no sen on pakko tarkoittaa vaan ettei se halua pieniä lapsia, koska mullekin se oli hankala vaihe. Niin se on pakko olla... Minäpä Parempana Ihmisenä jaksoin sen ajan ja voin nyt sivistää raukkavelaa kuinka se on vain lyhyt aika, kun ei se näköjään itse älyä".

Sitten ollaan ihan äimistyneitä kun noin miljoonas samanlainen idioottikommentti ei enää saakaan ystävällistä vastaanoutoa.

Eeeei. Ei ei. Tarkoitin vain, että miksei voi vain todeta, ettei halua lapsia? Se on fine. Useimmat tuntemani velat sanoo niin. Mutta sitten on ne pari, jotka alkavat mehustella jotain vauvojen eritejuttuja, miten on niin vastenmielistä. En ymmärrä miksi niissä puolissa pitää kieriä. Minäkin sanon vain, etten kokisi esim. lähihoitajan työtä omakseni, enkä hekumoi mummojen pyllynpesun ällöttävyydellä, sellainen kommentti kun olisi loukkaava.

Anteeksi off topic.

Lyhyesti kiteytettynä, paljon ne (lapset) ottaa ja paljon ne antaa.